Vuosi 2013

Vuoteni alkoi sillä, että suuntasin kohti Oulua ja myöhästyin päivälliseltä. Iltaa vietin kavereideni ja Ouluun tulleen veljeni kanssa.

Marraskuun 2012 nanosta innostuneena aloin suunnitella romaanikäsikirjoitusta jo jonkin verran joulun puolella. Tammikuussa suunnitelma meni kuitenkin uusiksi ja lähdinkin kirjoittamaan eri tarinaa, kuin minun oli alunperin tarkoitus. Päähenkilöni myös sanoikin olevansa mies ja aloin perehtyä transsukupuolisuuteen.

Talvella oli speksin tehoviikonloppuja ja eeppisiä illanviettoja kavereiden kanssa. Ystävieni elämässä tapahtui paljonkin suuria muutoksia, mutta itse koin lähinnä rullaavani eteenpäin samaan suuntaan, kuin olen ollut menossa jo viimeiset pari vuotta. Se ei ole huono suunta. Oikeastaan pidän siitä.

Sivuaineeni menivät uusiksi JOO-viritelmieni mennessä pipariksi. Lapin yliopisto ei sanonutkaan, että JOO, vaan EI. Varasuunnitelmani meni siis käyttöön ja sivuaineikseni varmistui viro sekä elokuvatutkimus. Syksyllä sain vahvistuksen siihen, että pääsen opiskelemaan myös viestintää sivuaineenani. Onneksi. Aine on kiinnostava ja koen sen parantavan työllistymismahdollisuuksiani.

Näyttelin speksissä. Koin onnistuneeni roolityössä.

Tehdessäni taustatyötä romaanikäsikirjoitustani varten törmäsin termiin transgender. Palaset loksahtivat paikalleen. Ymmärsin viimein, miten kuvata sukupuolikokemustani, mistä on kummunnut lapsesta saakka läsnä ollut binäärin kyseenalaistaminen ja miksi en ole koskaan tuntenut itseäni naiseksi.

Aloin työstää asiaa ja liittää itseäni vertaisverkostoihin. Tämä on ehkä vuoden suurimpia muutoksia elämässäni. Aloitin vuoden epänaisena, mutta päätän sen muunsukupuolisena.

Kesällä tein satunnaisia töitä vanhempieni kotipaikkakunnalla ja luin paljon kirjoja.

Syksyllä otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin defendon sekä ilmoittaudun kandiseminaariin. Sitten otin itseäni niskasta kiinni uudestaan ja soitin YTHS:lle ja varasin ajan lääkärille, lähetteen kirjoittamista varten.

Ostin miesten puvun ja siinä sivussa varmaan tulin harrastekavereille ulos kaapista, jonne minut oli oletettu.

Seuraavana vuotena oletan niiden asioiden jatkuvan, jotka olen tänävuonna aloittanut. Paitsi defendon, koska kamppailuklubin jäsenyys on peruskurssin jälkeen turhan tyyris opiskelijalle. Mutta jotain muuta liikunnallista voisin kyllä taas aloittaa. Niin, eikä kandikaan enää jatku, sillä sain sen nimittäin valmiiksi. Opintopisteetkin siitä ovat jo tipahtaneet suoritusotteelle. Vielä pari pientä juttua pitäisi hoitaa syksyn opinnoista (ja pari isompaa viime kevään opinnoista), niin mulla olisi itse asiassa opinnot erittäin hyvin etenemässä.

Pedofilia ei ole rikos

Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta minusta tuntuu, että aihe pitäisi nostaa uudelleen pinnalle.

Jokainen pedofiili ei ole lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjä, eikä jokainen lapsen seksuaalinen hyväksykäyttäjä ole pedofiili. Näin tiivistetysti sanottuna.

Pedofilia on parafilia, eli käytännössä ihmisen seksuaalinen kiinnostus, joka suuntautuu eri tavalla, kuin valtaväestöllä. Parafilioita pidetään myös "perversioina". Itsessään ne eivät kuitenkaan ole mitenkään laittomia. Seksuaalisen suuntautumisen kieltäminen olisi käytännössä ajatusrikoksen ottamista mukaan oikeusjärjestelmään. Oikeudenmukainen valtio ei voi säännellä mitä ja miten ihminen saa ajatella. Ihmiset saavat olla millaisia kusipäitä, perverssejä ja sovinisteja tahansa ajatuksissaan, eikä kukaan voi kieltää sitä.

Toinen asia, mitä pedofilia on, on seksuaalista kiinnostusta alle murrosikäisiin lapsiin. Toisin sanoen 14-vuotias ei enää herätä sellaisen henkilön haluja, joka kärsii lääketieteellisesti ilmaistuna pedofiliasta. Kiinnostusta murrosikäisiin sen sijaan on parafilia nimeltään efebofilia. Se ei itsessään ole sen parempi tai pahempi asia kuin pedofiliakaan. Molemmat tuomitaan "lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä", mikäli he menevät halujensa toteuttamiseen asti alaikäisten kanssa. Murhakin on murha riippumatta siitä minkä mielenterveydellisen häiriön seurauksena se tehdään. Siksi en käsittelekään tässä kirjoituksessa "lapsenraiskaajia", vaan pedofiliaa.

Minusta nykyistä oikeuskäytäntöä pitäisi muuttaa. En ehdota pakkosterilisointia, (joka ei muutenkaan sovi ihmisoikeuksia kunnioittavaan lainsäädäntöön). En myöskään ehdota heidän 'hirttämistään munista' tai 'perseraiskaamista nyrkillä' tai mitä nämä "Pedofiilit vittuun"-fbryhmät sitten ikinä vaativatkaan. Sen sijaan haluaisin laillistaa lapsipornon myynnin ja hallussapidon. Ainakin sellaisen pornon, missä ei ole vahingoitettu oikeita lapsia. Sitä on nykyään helppo tuottaa piirtämällä tai tietokoneella. Nykyinen lainsäädäntö on siltä osin täysin naurettava.

Se ei vahingoita ketään, mutta antaisi eettisesti tuotettua runkkumatskua niille, jotka sitä haluavat käyttää. Minusta sen pitäisi olla ihan sama, millaista pornoa ihmiset katselevat, jos sitä tehdessä ei ole vahingoitettu ketään. (Vapaaehtoiset, täysi-ikäiset BDSM-näyttelijät ovat sitten poikkeustapaus tähän.)

(Sivuhuomiona voisin myös mainita, että ainakin efebofiilit voisivat toteuttaa laillisesti seksuaalisuuttaan, mikäli he onnistuisivat saamaan vapaaehtoisen, täysi-ikäisen, mutta riittävästi teinin näköisen kumppanin.)

Toisekseen ilmeisesti vain visuaalisen materiaalin hallussapito ja levittäminen on rikos, sillä taannoin uutisoidulla, aiheessaan ilmeisesti Suomen suosituimmalla seksinovellit.com -sivustolla on huomattava määrä tekstuaalista lapsipornoa. Sivustoa ei siitä huolimatta ole ainakaan vielä toistaiseksi suljettu - mikä kieltämättä olisi yhtä urpoa, kuin koko lainsäädäntö ylipäätään. Kunhan mainitsen tässä sen sisältämästä ristiriidasta. Minä en jotenkin kykene paljon lukevana ihmisenä ymmärtämään, miksi kuvat olisivat niin kovasti pahempia, kuin kirjoitukset.

Noh, tämän sijaan suomen poliisi sulki sivuston lapsiporno.info, jossa käytiin asiallista keskustelua nimen omaan lainsäädännöllisestä näkökulmasta. Eli aiheesta keskusteleminen on rikos? Siinä tapauksessa varmaan Perspektiivivirhekin katoaa bittiavaruuteen heti, kun joku vinkkaa tästä kirjoituksesta poliisille. Tämä kirjoitushan on selkeää lapsipornon levittämistä.


muokkaus:
Ehkä mun olisi pitänyt ajastaa tää ilmestymään joskus muulloin kuin joulupäivänä, mutta meni jo. On vain sattunut olemaan riittävästi aikaa ajatella kaikenlaisia aiheita. Olen pohtinut jo pidempään tämän aiheen käsittelemistä.

muokkaus: 26.12.2013
Näköjään lapsiporno.info on jälleen toiminnassa ja sieltä voi käydä seuraamassa miten oikeuskäsittely poliisin toiminnasta tässä tapauksessa etenee (tai pikemminkin on etenemättä).

Sivustolta käy myös ilmi seuraavaa, joka selittää tekstuaalisen materiaalin sallimista:

"--lapsipornon katselu ei ole itsessään rangaistavaa ellei siihen liity materiaalin hallussapitoa tai pääsyn hankkimista esimerkiksi maksua vastaan."

muokkaus: 11.1.2014
Jos haluaa tukea asiallista keskustelua pedofiliasta ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön ennaltaehkäisystä, facebookista löytyy provokatiivisen nimen omaava, mutta asiallinen ryhmä: Pedofiilien puolesta.

Unelma

Mulla on kaksi suurta unelmaa. Jos ne molemmat toteutuvat, niin tiedän kaksi asiaa varmoiksi:
1. Voin olla rehellisesti oma itseni ja sen vuoksi uskon niiden kannattavan, mutta myös...
2. Se ei tule olemaan helppoa. Itse asiassa oon varautunut siihen, että pahimmassa tapauksessa osa mun sukulaisista hylkää mut, saan aivan vitusti anonyymiä vihapostia ja minua lytätään julkisesti. Mahdollisesti tulee jopa olemaan maita, joihin en voi sen vuoksi matkustaa.

Tiedän myös, että sitä ei voi peruuttaa ja että mulla on laaja tukiverkosto, joka pitää mut pinnalla.

Kyseessä ei siis ole varsinaisesti mitään, mikä vaikuttaisi ihan hirvittävästi kehenkään muuhun, kuin minuun itseeni. Välillisesti kylläkin jonkun verran vähän kaikkiin lähelläni.

Aion nimittäin olla julkisesti muunsukupuolinen kirjailija.

Ajatuksena se tuntuu kertakaikkisen hyvältä ja oikealta. Kaikkien ei kuitenkaan tule olemaan helppoa hyväksyä binäärin ulkopuolista sukupuolisuutta. Julkisuus - jota kirjailijana on melko mahdotonta vältellä - ei tee asiaa ainakaan helpommaksi.

En pidä julkisuudesta. Suoraan sanoen koko asia jossain määrin kammottaa minua, mutta tiedän sen olevan välttämätön paha. Tiedän myös, että osaan käyttää sitä edukseni. Olen kohtalaisen luonteva ja jopa karismaattiseksikin kehuttu esiintyjänä. Jossain määrin se myös kiinnostaa minua. Pidän kovastikin siitä, jos työni saavat laajaa yleisöä, mutta en ole yhtä innokas liittämään omaa persoonaani siihen mukaan. Tiedän kuitenkin, että menestyn luultavasti paremmin, jos teen itsestäni henkilöbrändin.

No, sitä on vielä aikaa miettiä. Edes ensimmäisen teokseni käsikirjoitus ei vielä ole valmis. Vaikkakin minulle on hahmottunut tarinan kaari aivan uudella tavalla ja olen saanut inspiraatiota lomasta.

Häid jõule kõigile!

Eli hyvää joulua kaikille! 

Ottakaa iisisti, syökää hyvin, mutta älkää niin paljon, että tulee huono olo. Ja muistakaa, ettei se dieetti, jonka aiotte aloittaa tammikuussa tule kuitenkaan toimimaan. 

   

Haluan kirjoittaa lukijoille

Haluan saada heidät nauramaan.

Itkemään.

Pelkäämään.

Rakastumaan.

Ymmärtämään.

Tyrmistymään.

Ajattelemaan.

Jännittämään.

Tuntemaan.

Yllättymään.

Ja lähettämään minulle vihapostia,
kun en kirjoita riittävän ahkerasti jatko-osaa.

Seriously, tarvitsen jonkun potkimaan perseelle tän kirjoittamisen kanssa.

Kuka on valmis vanhemmaksi?

Viimeaikoina olen törmännyt keskusteluun vanhemmuudesta, sen motiiveista ja siitä, kuka on valmis vanhemmaksi. Niihin liitetään monenlaisia muuttujia niin vanhemmilta kuin lapsiltakin. Sukupuoli ei ole minusta mitenkään erityisen tärkeä muuttuja tässä pohdinnassa. Kenenkään sukupuoli.

Pohdin jo joskus aiemmin asiaa ja vanhemmuuden motiiveja. Halu saada lapsi on varmaankin itsekäs motiivi. Raiskatuksi tuleminen ja siitä syntyvän lapsen pitäminen ei välttämättä ole ihan niin itsekäs motiivi. Elämän kunnioittaminen kertoo lähinnä arvoista. Lasten saamisen pitäminen elämän tarkoituksena kertoo myös jotain arvoista. Huolimattomuus ehkäisyn kanssa ja välinpitämättömyys mahdollsesta raskaudesta kertoo myös jotain arvoista.

Minusta itsekkäät syyt toimia eivät ole sen huonompia, kuin marttyyrimäisemmätkään syyt. Tärkeämpää on niiden seuraukset ja vastuunkanto. Syy hankkia lapsia on loppuen lopuksi sivuseikka sen rinnalla, onko valmis vanhemmaksi.

Vaikka itse asiassa sekään ei ole tärkeää. Aivan. Minusta ei ole tärkeää, että onko joku valmis vanhemmaksi vai ei. Aivan oikeasti kukaan ei ole valmis vanhemmaksi.

Ei kukaan.

Ehkä minun pitää selittää tätä tarkemmin. Kukaan meistä ei voi tietää, millainen lapsesta tulee ja millaisen vanhemman se tarvitsee. Äärimmilleen vietynä lapsi voi olla syntyessään kuuromykkä-adhd, autistinen transsukupuolinen, reumaattinen down tai ihan mitä tahansa. Eikä lapsella tarvitse, edes olla mitään diagnosoitavaa erityistä, kaikki lapset ovat erilaisia ja kaikilla on erilaiset ongelmat ja tarpeen. Kaikki he tarvitsevat vanhemmaltaan erilaisia ominaisuuksia. On myös varmasti jotain samoja, mutta myös hyvin hyvin paljon erilaisia ominaisuuksia. Kuka meistä voi muka olla valmis ihan mihin tahansa? Olla valmis ja olla tietoinen kaikista mahdollisista ongelmista ja haasteista, joita lapsen kanssa voi tulla?

Ei kukaan voi. Eikä sitä voi odottaakaan ja siihen pyrkiminen olisi täysin päätöntä. Ei vanhemmuudessa voi, eikä olekaan siitä kysymys. Se, mistä vanhemmuudessa on kyse, on, kuinka valmis on itse kasvamaan siksi vanhemmaksi, jonka lapsi tarvitsee.

Ei me ihmiset mitään valmiita-valmiita koskaan olla. Mutta voidaan silti olla valmiita kehittymään.

Tyhmä eläin ja molopää maailma

Isän kanssa tulee välillä keskusteltua kanista ja sen tarpeellisuudesta.

*Isä tulee huoneeseen ja kani menee häkkiin piiloon*

Minä: Sen mielestä sä olet molopää.

Isä: Itse se on molopää. Syö mun kaikki datasiirtokaapelit ..tana.

Minä: Ei oo sen vika, ettei ne ole oksia.

Isä: Tyhmä eläin.

Minä: Eläimet keskimäärin on suhteellisen tyhmiä meidän näkökulmastamme.

Isä: Toiset on tyhmempiä kuin toiset.

Minä: No en mä mitään bordercollieta kuvitellutkaan ostaneeni... Mutta ei välttämättä monelle ajokoiralle jää älyssä kakkoseksi.


Mutta minä pidän kanista. Maailmassa ja kotimaassanikin on monet asiat huonosti ja monella turvaton olo. Kuitenkin, kun katson keskellä keittiön lattiaa itseään sukivaa, pientä suhteellisen tyhmää ja arkaa eläintä on hirvittävän vaikea uskoa, että maailmassa olisi mitään hätää ja pahaa. Ehkä se on itsepetosta, mutta maailmantuskainen ihminen tarvitsee sitä. Ehkä mekään ei olla niin fiksuja.

Tiliotteita iltasaduksi

Tulostelen suunnilleen puolivuosittain tiliotteeni. Isäni mielestä se on ajan- ja musteenhaaskausta. (Paperia Suomessa kuulemma kyllä riittää.) Kuitenkin tämän ansiosta tiedän, paljonko kulutan vuosittain rahaa ja tiedän, että jos en saa ensi kesäksi töitä, minun täytyy ottaa opintolainaa jo keväälle, jotta saan kesän vuokat maksettua. Lisäksi pitää ottaa opintolaina ensivuodeksi. Jos taas tienaan noin kaksi tonnia kesän aikana, enkä käy matkoilla, pärjään hyvin vielä ensivuodenkin ilman lainaa.

Tällä hetkellä olen kuluttanut vuoden aikana suunnilleen yhtä paljon kuin tienannutkin. Säästöön ei siis rahaa jää, mutta kahden lemmikin omistavana opiskelijana olen erittäin tyytyväinen siihen, että edes pärjään. Vanhemmatkaan eivät ole tänävuonna tukeneet minua kovin paljon rahallisesti. (Paitsi pari kertaa, kun minulla ei ollut varaa täyttää bussikorttia.)

Lisäksi tiliotteista minulle selvisi, että muutamien henkilöiden pitäisi maksaa minulle rahaa. Joten minun mielestäni tiliotteiden tarkistaminen ei ollut ollenkaan turhaa. Niistä saa mukavasti pidemmän aikavälin perspektiiviä omiin raha-asioihin.

Laskin myös, että sen jälkeen, kun vuokra on maksettu ja kuukaisittaisesta tuesta on laskettu pois matkakulut ja ruokailut yliopistolla, mulle jää noin (luultavasti vähän alle) 100 euroa käytettäväksi laskuihin, omiin ja eläinten ruokiin ja about kaikkeen. Jostain omituisesta syystä siis kulutan kesän jälkeen kuukausittain enemmän kuin tienaan. Kysymys on lähinnä siitä paljonko enemmän mun on varaa kuluttaa.

Ensivuoden tavoite on, että en tarvitse lainaa enkä rahallista tukea vanhemmilta.

Ai niin, tän postauksen sanoma siis oli, että kattokaa niitä tiliotteitanne. Siitä on joskus hyötyä.

Perspektiivivääristymiä

Miksi mä palaan tähän aiheeseen yhä uudestaan? Välillä kaikki näyttää ihan selvältä ja kaikki mun kokemukseni tuntuvat viittaavan samaan suuntaan, mutta sitten taas:

25.5.2012 kirjoitin:

Sitä vastaan minulla ei enää vuosiin ole ollut mitään, että olen fyysisesti nainen. Sen jälkeen kun kehoni kasvoi aikuisen naisen muotoihin, pystyin myös hyväksymään tämän uuden muodon ja jopa pitäämän siitä. (Eli toisin sanoen lakkasin pitämästä kehittyviä rintojani rumina, vammaisina läskipusseina, jotka piti piilottaa isojen huppareiden alle.)

Se, että hyväksyn kehoni fysiikan, ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyisin sosiaaliset konventiot, jotka fyysiseen sukupuoleeni liitetään. En siis koe olevani väärässä kehossa, vaan ehkä pikemminkin väärässä sosiaalisessa sukupuolessa. En myöskään koe olevani sukupuoleton.

Huijasinko itseäni tuolloin, vai huijaanko itseäni nyt? Vai onko puolessatoistavuodessa kehonkuvani muuttunut niin paljon, että olen lakannut pitämästä rinnoista? Vai onko kyse siitä, että kun olen tajunnut, että mulla on vaihtoehto, en enää halua tätä?

Lapsena mä vihasin kasvavia tissejä. Teininä mä vihasin niitä. Aikuisiän kynnyksellä opettelin arvostamaan naiseutta ja naisellisia muotoja. Ehkä se loi harhaa siitä, että kuuluisin naisen kehoon. En enää vihannut naiseutta. 

Syynä saattoi olla sekin, että aloin seurustella 2009 heteromiehen kanssa. Se on varmasti lisännyt itsetuntoa ja nostanut arvostustani naisellisia osiani kohtaan. Nyt mä kuitenkin näen asiat toisin. Mulle on tärkeää, että olen minä, että miellytän sukupuolirepresentaatiollani itseäni, enkä ketään muuta.

Olisin nyt taipuvainen ajattelemaan, että olen tämän vaiheen kautta oppinut arvostamaan naiseutta ja löytänyt itselleni oikeamman sukupuolisen kategorian.

Keitä olette?

Havahduin tässä siihen, että Perspektiivivirheellä on tällä hetkellä 100 kommenttia ja 17 seuraajaa. (Ja siihen, että oikeasti minun pitäisi tehdä tsiljoonaa muuta asiaa, joten on paljon kivempi päivitellä blogia.)

Muutaman teistä tunnenkin, muutaman omaa blogia olen käynyt tutkailemassa, mutta seuraajissa on yhä enemmän myös ihmisiä, joita en tunne. Minusta olisi mukavaa tietää, ketkä lukevat juttujani ja ehkä myös, että miksi. Kysyn siis teiltä: Keitä olette? Olisi tietenkin myös mukava kuulla miksi seuraatte Perspektiivivirhettä ja miten olette löytäneet tänne.

Huom. Tähän voi vastata vielä joskus myöhemminkin.

Haastetta

Sain haasteen Missulta. Idea on seuraava: 1) kerro itsestäsi 10 asiaa 2) vastaa haastajan kymmeneen (10) kysymykseen 3) keksi itse 10 kysymystä, ja haasta bloggaajia vastaamaan niihin.

1) 10 faktaa minusta

x Minulla on blondit, polkkatukkapituiset rastat ja "sivukaljut".

x Jollei telkkaria lasketa, olohuoneeni kallein esine on kissan raapimispuu.

x Vasemman jalkani isovarvas on sentin pidempi kuin oikean.
x En voi sietää salmiakkia, mutta pidän lakristista.
x Haluaisin kultaisennoutajan.

x Minulla on 18 serkkua.

x Olen tappanut kaktuksen janoon.

x Erotan tervalepän ja harmaalepän toisistaan.

x Minulla on C-luokan ajokortti.

x Olen syntynyt 3 vuotta, 3 kuukautta ja 3 päivää ennen veljeäni.

2) Missun kysymykset minulle

x Minkä tavaran (vaate, nukke, kännykkä, tietokone, mikä tahansa) ottaisit jos saisit ilmaiseksi? Miksi juuri se?

Hyvän pokkarikameran ja piirtopöydän perään olen haikaillut. Mun järkkäri on hidas ja piirtopöytä derbbailee siinä määrin, että en jaksa piirtää sillä. Ehkä ennemmin ottaisin pokkarikameran. Sille olisi enemmän käyttöä. Valokuvaus kiinnostaa, mutta olisi kiva, jos olis kevyempi vaihtoehto järkkärille. Joku üüber-pro objektiivi järkkäriin olis tietty kans kiva. 

x Käytätkö Facebookia, Instagramia, Twitteriä, Pinterestiä yms. sosiaalista mediaa? Miksi, tai miksi et?

Käytän fb:tä päivittäin, koska se on helpoin tapa saavuttaa ihmiset. Plus siinä on koukuttavia pelejä. Lisäksi käytän tumblria, koska se on viihdyttävä ja satunnaisesti twitteriä. 

x Millaisista kirjoista pidät?

Spekulatiivisesta fiktiosta (fantasia, scifi, kauhu jne.), joka tekee teräviä huomioita maailmasta. Dekkareita tulee usein ahmittua myös.

x Entä elokuvista?

No... samaa, plus pidän kovasti visuaalisuudesta. Arvostan myös psykologisen tason elementtejä.

x Soitatko mitään instrumenttia?

Nöyp.

x Kuvaile itseäsi kolmella (3) sanalla.

*Kolme satunnaista adjektiivia*

x Viisi (5) asiaa, joiden toivot joskus elämässäsi toteutuvan?

• Saan joskus kirjoitettua kirjan ja julkaistua sen.

• Hankin lapsen.

• Saan rinnat ja kohdun veke.

• Voin vaihtaa passiini viralliseksi sukupuolekseni "muu"

• Voin syödä pääasiallisesti eettisesti tuotettua ruokaa.

x Mihin maahan haluaisit ehdottomasti matkustaa joskus?

Islantiin ja Australiaan.

x Oletko allerginen millekkään? Jos olet, mille?

En.

x Millaisen ammatin haluaisit tulevaisuudessa?/Millä alalla työskentelet?

Haluaisin olla kirjailija tai ainakin työskennellä kirjallisuuden tai viestinnän alalla, sillä opiskelen sitä.

3) Kysymykseni teille:

x Jos olisit kasvi, mikä olisit?

x Mihin televisiosarjaan voisit hypätä mukaan?

x Mikä on kaikkein pelottavin kirja, jonka olet lukenut?

x Montako pehmolelua sinulla on?

x Jos vaihtaisit jonkun nimesi, minkä nimen ottaisit?

x Haluaisitko joskus lapsia?

x Millainen olisi unelma-asuntosi?

x Jos sinun olisi aloitettava nyt uusi harrastus, mikä se olisi?

x Jos voisit hypätä benji-hypyn ilmaiseksi, hyppäisitkö?

x Mitä haluaisit sanoa viimeisiksi sanoiksesi?

4) Ja haasteen saa...

Pölölö. Jokainen, joka jaksaa tehdä. (Jos haluaa, voin linkata tähän vastanneiden blogit tai vastaavat.)

Mistä ei puhuta, sitä ei ole

Eilen oli lapsenoikeuksien päivä ja liputuspäivä. Oli myös transihmisten muistopäivä.

Puheenvuoro ”Lastasi saa kiusata” palautti muistoja mieleen. Ei liene mikään uusi asia blogin lukijoille, että minua on kiusattu ja olen varmasti itsekin saanut muutaman mielen pahoitettua pahastikin.

Koulukiusaamista on ollut varmaan niin kauan kuin koulujakin. Aiheet vain ovat muuttuneet. Ainakin jotkut. Enää ei kiusata silmälasien vuoksi, sillä melkein kaikilla on silmälasit. Sen sijaan edelleen kiusataan esimerkiksi lihavuuden, etnisen taustan, puhevian ja muiden vastaavien asioiden vuoksi.

Kiusaaminen ei poistu sillä, että asia vaiettaisiin kuoliaaksi. Vaikenemisella kuolee ainoastaan kiusatun itsetunto. Asioista pitää voida puhua.

Minulla ei ollut sanaa muunsukupuolisuuden kokemukselleni ollessani koulussa. En voinut identifioida itseäni muunsukupuoliseksi, joten olin tyttö. Se ei pelastanut minua millään tavoin. Olin aivan yhtä outo ja ulkopuolinen, kuin olisin ollut muunsukupuolisenakin. Jos kuitenkin olisin kyennyt käsitteellistämään kokemukseni, olisi minun ollut helpompi etsiä vertaistukea ja saada ystäviä.

Soitin eilen äidilleni. Hän sanoi, ettei haluaisi minun joutuvan kokemaan sitä kaikkea hyljeksintää, mitä muunsukupuoliseksi julkisesti identifioituminen voi aiheuttaa. Eihän kukaan järkevä äiti sellaista haluakaan. Juttu on vain niin, että se ei ole äidin halusta kiinni. Eikä se ole kiinni vain siitä, että identifioin itseni muunsukupuoliseksi. Jos en yritä olla jotain täysin muuta kuin olen, niin ihmiset huomaavat joka tapauksessa, että olen outo. En ole mikään normaali nainen. Ja se aiheuttaa vieroksumisreaktioita ihan yhtälailla kuin muunsukupuolisuuskin. Itse asiassa voisi olla helpompaa olla muunsukupuolinen, kuin vain outo nainen. Se antaisi ihmisille jonkun syyn sille, miksi olen niin kummallinen. Heidän ei tarvitsisi muuttaa käsitystään koko naiseudesta, vain siksi, että minä en sovi siihen. Eikä myöskään minun tarvitse välittää naiseuden määritelmästä henkilökohtaisella tasolla.

Ajatukseni katkeili. Joka tapauksessa ydinsanomani on, että olen aina ollut kummajainen, eikä muunsukupuoliseksi identifioiminen sano muuta kuin sen, että kaltaisiani on useampiakin ja ne pitää yhteiskunnassa huomioida. Syntymäsukupuolisesta poikkeava sukupuoli-identiteetti ei millään tavoin helpotu vaikenemalla. Se parantuu vain sillä, että sukupuoli korjataan kokemusta vastaavaksi. Se iskee todella syvälle jo muutoinkin ja on aivan riittävän vaikeaa jo ilman, että ympäristö yrittää tehdä kaikkensa tehdäkseen transihmisten elämästä helvettiä.

En vieläkään osaa puhua esimerkiksi etnisestä syrjinnästä, joten jätän sen taas muiden ihmisten tehtäväksi.  

Puvussa

Minulla oli eilen puku ja minä pidin siitä. Pidin myös speksistä, jonka vuoksi olin tämän puvun hankkinut.



Btw. Taidan vähän fanittaa Louhea.

Ikkuna

Ikkuna.
Pitää maalata.
Nyt.
Ei voi maalata huomenna.
Nyt.

Muuten siihen tulee sieni.
Eikä siitä enää näe.

Maalaan.
Maalaan.
Kestää.
...
...
...

Sininen.
Kuoleman sininen on uusi ikkunan väri.

Fb - generaattoriruno

Vihreä valo sammuu

Käsi pystyyn, 

kuka se Esteri on.

Juna lähtee. 

Neiti juoksee 

vaunua eteen päin 

repien hiuksia päästään 

ja 

mies itse 

kertoi Splash Newsille 

nauttivansa 

nyt vain turhautuu 

tuommoista kuullessaan.

Lähete

Kävin tänäaamuna hankkimassa Oulun YTHS:ltä lähetteen transpolille Tampereelle. Lääkäri oli oikein ystävällinen, mutta hieman kujalla ja kyseli ummet ja lammet. En näe, että hormonaalinen ehkäisy, mielenterveys, tai harrastukset olisi hirvittävän relevantteja tämän aiheen kannalta, mutta vastailin kiltisti. Nyt oon sit varmaan lääkärin silmissä söpö transsukupuolinen homopoika, mikä tuntui hieman kiusalliselta, mutta en jaksanut korjata käsitystä.

Mulla ei varsinaisesti ollut ongelmaa saada lähetettä. Ei ole todettu mielenterveysongelmia ja mulla on kuitenkin pitkään kestänyt kokemus väärässä sukupuolessa olemisesta, aktiivinen sosiaalinen elämä, paikka yhteiskunnassa ja hyvät suhteet perheenjäseniini. Jos ihmisellä on paljon ongelmia näissä, niin sain sen käsityksen, että siitä voi tulla ongelmia. (Mikä on kohtalaisen perseestä, sillä usein nämä ongelmat johtuvat nimen omaan sukupuolikokemuksesta, tai eivät mitenkään liity siihen, joten niiden ei pitäisi vaikeuttaa tätä.)

En kuitenkaan ollut täysin rehellinen, vaikken suoranaisesti valehdellutkaan. En ole hakemassa diagnoosia transsukupuolisuudesta. Transgender on mulla tavoitediagnoosi, sillä identifioin itseni lähinnä muunsukupuoliseksi. Olin kuitenkin vähän epävarma, sillä trasekilta löytämässäni ohjeistuksessa käskettiin ilmoittaa olevansa transsukupuolinen. Kyllä, alleviivattuna.

Vasta kävellessäni pois vastaanotolta tajusin, että se taisi tarkoittaa, että pitää käyttää tätä korrektimpaa ilmaisua vanhan termin transseksuaalisuus sijaan, eikä sitä, että transgenderien pitäisi valehdella, ollakseen hämmentämättä lääkäreitä. Kai.

No, korjataan sitten, kun päästään polille.

Ainakin lääkäri oli suunnilleen ajantasalla siitä, missä mennään. Pelkäsin jo, että se ajanvarausta hoitava tyyppi olisi kirjoittanut käynnin syyksi ”seksuaalisuus” (kuten minulle puhelimessa sanoi) ja sitten lääkäri luulisi, että täältä tulee joku tyttö puhumaan ehkäisystä...

Verkonpeikko

Hän on vihan vartija,

ilkikurinen haltija.

Kasvot antaa pedolle,

Äänen ääliölle.

Verkonpeikko,

sitä lyö vaan heikko.

Aivan turhaan hosut,

tuskin meinaan osut.

Hän seuraa,

suojassa kasvottomuuden

ja nauraa

naurun räkäisen

Pyörävarusteista haaveilua

Kävin tänäsyksynä korjauttamassa polkupyöräni vaihteet. Ensimmäisten pakkasten tullen ne lakkasivat taas toimimasta. Siinä mielessä olen kuitenkin viimetalvea onnekkaammassa asemassa, että vaihteet jumiutuivat seiskalle eivätkä ykköselle. Elättelen toiveita, että kevään tullessa vaihteet heräisivät tällä kertaa henkiin.

Vaihteiden lisäksi pyörästä pitäisi korjauttaa myös käsijarrut. Tällä hetkellä käsijarruni ovat lähinnä hidastimet (ja siinäkin varsin tehottomat sellaiset). Lisäksi myös kello ja ajovalo olisivat kivat. Vanteiden heijastimistakaan ei varmaan olisi haittaa.

Näiden lisäksi haaveilen sellaisesta superhienosta ja erittäin tarpeellisesta lisäosasta kuin peräkärry. Aina välillä näkee ihmisiä kuljettamassa lapsiaan, koiriaan ja milloin mitäkin polkupyörän peräkärryssä ja minä oikesti haluan samanlaisen. Sillä olisi huomattavasti kätevämpää kuskata bussikammoista kissaa eläinlääkärissä ja hakea postipaketteja kauemmas muuttaneesta lähipostista.

Sellaiset ylellisyydet pyörässäni sentään on kuin tarakka ja toimivat jalkajarrut. Lisäksi minulla olisi siihen myös talvirenkaat, kun saan aikaiseksi vaihdattaa ne. Onneksi on pyöräilykypärä, tekee vähemmän vahinkoa jos luikastelee kesärenkailla.

Yllättäen huomaan, että minustahan on tullut ihan kelpo oululainen.

Uuden henkilöhistoria

Tänäsyksynä olen miettinyt muutamaan otteeseen, että olenko aloittanut liian monia uusia asioita samaan aikaan. Paljon täysin uudentyyppisiä asioita.

Lisäksi asiat ovat sellaisia, joihin luulen, että minulla ei vain aikaisemmin ole ollut munaa. Olen speksissä tuottajana ja apuohjaajana - molemmat täysin uusia pestejä, joista minulla ei ole oikein mitään kokemusta. Aloitin defendon, ensimmäisen "oikean" urheilullisen harrastuksen ikinä. Ensimmäinen harrastukseni, johon liittyy urheilua ja viikkoaikataulu. Sen harrastaminen oikeasti tuntui vaativan kanttia. Nyt sinne meneminen on jo suhteellisen itsestäänselvää, enkä mieti sen lopettamista ennen jokaista kertaa. Minulla ei olisi edes mitään oikeaa syytä lopettaa.

Näiden lisäksi soitin pari päivää sitten YTHS:lle ja varasin ajan yleislääkärille lähetteen kirjoittamista varten. Aion nimittäin hankkia diagnoosin f64.8 ja aion saada sillä kaikki tarvitsemani toimenpiteet. Tämä tietää sitä, että tulen todennäköisesti pohtimaan ja kenties kipuilemaankin vielä lisää sukupuolisuuden ja sille asetettujen odotusten ja ennakkoluulojen kanssa.

Mietin, onko tässä liikaa. Kaiken haluan ehdottomasti saada tehdyksi, mutta selviänkö kaikesta samalla kertaa? Sitten tajusin, että itse asiassa mulla on kohtalaisen pitkäkin historia tästä.

Aloitin vakavissani romaanikäsikirjoituksen kirjoittamisen keväällä - samalla kun minulla oli myös viimevuotisen speksin aktiivisin kausi menossa ja yritin aloittaa kunnonkohotusta. Lisänä opiskelut ja tarkempi herännäisyys oman sukupuolisuuden suhteen.

Viimesyksynä muutin lähemmäs yliopistoa. Sen lisäksi, että minulla oli asunto, jossa olin päävuokralaisena, minulla oli yllättäen myös avopuoliso ja meillä kaksi lemmikkiä. Minulla oli jälleen rastatukka ja huomasin olevani mukana speksissä. Aloitin myös uuden kielen opiskelun, viron.

Sitä edeltävä syksy ei jää kakkoseksi tälle. Muutto pois vanhempien luota, yliopisto-opiskelun aloittaminen sekä jokseenkin täydellisesti uusiutuva kaveripiiri. Kaukana kaikesta.

Seurustelun ja yo-kirjoitusten aloittaminen ajoittuu samaan aikaan. Ajokoulu osui keskelle kiireisintä vuottani lukiossa kera näyttelemisharrastuksen ja kerhonohjaajana toimimisen. Lukioelämäni aloitin uuden harrastukseni bloggaamisen lumoissa. Sen lisäksi aloitin uudelleen ikiaikaisen romaanikässäriprojektini (eri kuin tämä nykyinen).

Samankaltainen useampien uusien asioiden samanaikaisuus vaikuttaa olleen elämässäni läsnä jo kauan ennenkin. Minulle on siis täysin luonteenomaista aloittaa monia uusia asioita suunnilleen samanaikaisesti ja jopa usein onnistua saattamaan ne kaikki (tai ainakin useimmat niistä) loppuun.

Eli en ole haukkaamassa liian suurta palaa. Minä vain olen minä ja silloin tällöin se onnistuu yllättämään itsenikin.

Aikuisen lapsen ajatuksia häistä

En aio postata teille niitä kolme maailmanympärimatkaa tehneitä hassunhauskoja "lasten suusta" -ajatuksia. Tarkoituksena olisi kirjoittaa, mitä itse olen lapsena ajatellut häistä ja niihin liittyvistä asioista ja miten siihen nykyään suhtaudun. Tämä tuli mieleeni koska... (tätä lausetta olisi kiva jatkaa, mutta en osaa, joten mennäänpä suoraan asiaan.)

Itse ydinajatuksena olen oikeastaan pitänyt aina häistä. Ajatus elämänkumppanista ja siihen sitoutumisesta on tuntunut ihan hyvältä. Mahdolliset lapsetkaan eivät tunnu huonolta idealta. Lisäksi olen aina pitänyt juhlista - hyvästä ruuasta ja sukulaisista (joihin kuului harvinaisen paljon ikäisiäni lapsia). Asioiden järjestely ja juhlien järjestäminen on ollut minusta kivaa. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin pelätä jotain yksittäisiä häihin liittyviä asioita ja sen seurauksena aloin vastustaa ajatusta häistä. Itse asiassa kaikki niistä liittyvät sukupuolisuuteen ja sen representointiin.

En halunnut mekkoa. Minusta puku olisi ollut paljon kivempi. Kaikkialla on kuitenkin kuvia ihmisistä, joista toisella on puku ja toisella mekko. En kuitenkaan halunnut mennä naimisiin kenenkään tytön kanssa (sitäkin vaihtoehtoa todella pohdin). Itse asiassa meidän oli tarkoitus järjestää leikkihäät minulle ja kaverilleni, mutta homma kaatui siihen, että en halunnut pussata tyttöä. Lapsen logiikalla, minun olisi siis pitänyt löytää itselleni kumppaniksi poika, joka haluaisi pistää mekon päälle. (Tiedä, mitä kirkkoväki olisi siitä tuumannut... Jostain syystä ajatus huvittaa minua edelleen.)

Mekon lisäksi, minulla oli jostain syystä käsitys, että naimisiin menevällä naisella olisi oltava korvakorut. Enkä minä halunnut korvakoruja. Enkä oikeastaan halunnut sormuksiakaan. Olen varsin pienestä järjestelmällisesti inhonnut kaikkia koruja.

En myöskään halunnut kenenkään sukunimeä (paitsi jos se olisi ollut joku üüberpäheä, kuten vaikka "Sankari").

Siinäpä on meillä morsian, ei halua mekkoa, eikä sormuksia, ei miehen sukunimeä, eikä oikeastaan edes pidä termistä "vaimo". Lisäksi en pidä myöskään suurimmasta osasta muita naissukupuoleen liitettävistä sanoista: neiti, rouva, tytär, likka, leidi, madam ja jopa se morsian... Ilmaukset nainen ja sisko oli vielä jotenkin sulateltavissa, mutta ei oikeastaan juuri muut. Gimma, mimmi ja tytsykin kuulostaa väärältä (akasta, ämmästä ja muijasta puhumattakaan). Äiti on ehkä sellainen, mitä voisin perustellusti antaa käyttää itsestäni joskus.

Musta on jotenkin aina ollut paljon kivempi, jos mua jostain syystä kutsutaan neutraaleilla tai maskuliinisilla termeillä (jätkä, dude, sisarus...).

Edelleen tunnistan omia ajatuksiani lapsuudesta. Tuskin saan tuota jätkää puettua mekkoon, mutta ehkäpä jonkinlainen kompromissi oman pukuni suhteen olisi mahdollinen. Oman sukunimeni aion pitää jatkossakin ja ehkäpä saan jonkun tutun papin julistamaan meidät 'miehen ja vaimon' sijaan vaikkapa "aviopuolisoiksi".

Että kai mä vielä joskus menen naimisiin ja pidän juhlat. Olis aivan mahtia, jos sitä ennen olis mahdollista vaihtaa hetunsa muunsukupuoliseksi ja saada sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta epäilen päätyväni avioon jo ennen sitä. Näiden jälkeen tietysti voisi muuttaa hetunsa sillain jälkijunassa, mutta epäilen, että saan parkinsonin ennenkuin voin alkaa niitä papereita täytellä.

Melkein aitoa nahkaa, aseita ja pornoa

Ostin tässä joskus mustat keinonahkahousut, kun ajattelin, että sellaiset voisivat olla päheät ja kätevää lisä näyttelemistä harrastavan ihmisen vaatekaapissa. Nyt olen käyttänyt niitä ensimmäistä kertaa muutaman tunnin putkeen ja täytyy sanoa, että siinä on kyllä hiostavin vaatekappale, mihin on hetkeen tullut törmättyä. Eipä siis tullut käytettyä niitä tämänpäiväisissä Season of the villainin kuvauksissa.

Lisää keskustelua aiheesta oli facebookissani:

Lisäksi vielä loppuhuipennuksena:

En tiiä pitäiskö näitä lukea ihan silkasta ammatillisesta mielenkiinnosta.
Voi olla etten pysty... En ole vieläkään saanut tartuttua edes tähän "Fifty shades of gray"-sarjaan.

Vaikka pitäisihän minun jo näin kirjallisuusihmisenä jo tietää ja sisäistää se kuuluisa sääntö 34: If it exists, there is porn of it.

Hämmentävä unirytmini

On hämmentävää katsoa kelloa ja todeta, että se ei ole edes kuusi vielä. Ja minua ei nukuta. Ehkä sitä sattuu, kun menee nukkumaan kymmeneltä. Se on siitä huolimatta hämmentävää ihmiselle, joka on tottunut siihen, että kaikki kellonajat ennen kahtatoista ovat vaikeita nousta ylös. Kuusi on jo lähellä mahdotonta. Vähintäänkin kidutusta. Välillä kahdeltatoistakin pitää pakottaa itsensä ylös (olettaen, että mikään ei ole pakottanut nousemaan aikaisemmin).

Sitähän voisi vaikka hyödyntää tämän ajan ja tehdä ruotsinläksyt.

Kropan vaikutteita

Miten defendo ja yleinen oman terveyden tarkkailu on tähän mennessä tuottanut? Kesällä ja keväällä painoni oli suunnilleen lukemissa 85, pituutta on 170 senttiä, joten ylipainon puolellehan tuo menee selkeästi ainakin kymmenellä kilolla. Minun pituisellani normaalipainon raja menee jossain 72 kilogramman tietämillä. Se onkin minun tavoitteeni. Jos paino putoaa vielä siitä, en sitäkään varsinaisesti pistä pahakseni, mutta olen päättänyt, että alle 65 kilon en sitä päästä. Eli tavoitteeni olisi, että painoni pysyisi välillä 65-72.

En ole varmaan sitten kolmivuotiaan ollut varsinaisesti hoikka, vaan aina normaalipainon ylärajalla / lievästi ylipainoisena. Tuntuisi siis minulle jotenkin luonnottomalta painaa jotain 60 kiloa, vaikka sekin taitaisi olla vielä normaalipainon sisällä.

En halua olla lyllerö, mutta en myöskään hento tai siro. Täysin yliampuvat lihaksetkaan eivät innosta. Jäntevä olisi ehkä se kaikkein eniten toivomani adjektiivi kehoani kuvaamaan. Jäntevä, ketterä, kestävä, riittävän voimakas. Sitä minä haluaisin olla. Tällä hetkellä koen olevani lähinnä kömpelö, heikko, astmaattinen lyllerö (jolla on turvatyynyt rintakehässä).

Mitä tähän mennessä on siis asialle tapahtunut? Pelkällä ruokavalion tarkkailulla ja liikunnan pienellä lisäämisellä painoni putosi kolmisen kiloa muutaman viikon aikana. Yksin niistä tuli takaisin ennen defendon alkua.

Tällä hetkellä käyn kaksi kertaa viikossa defendossa pyörällä ja ehtimisen ja jaksamisen mukaan käyn viikoittain lenkillä tai uimassa. Tarkoituksena olisi vielä lisätä tätä viimeisintä ja ottaa kuntosali mukaan. Lisäksi korjautin pyöräni ja olen alkanut kulkea bussin sijaan pyörällä joka paikkaan. Rullaluistelu on jäänyt, kun kävelykadut ovat aina märkiä ja täynnä lehtiä. Ruokavaliotani en enää tarkkaile kovin tarkasti, mutta pyrin pitämään siinäkin jonkinlaisen kurin (= en syö joka päivä jäätelöä ja naposteluun olen ottanut porkkanan).

Tällä nimenomaisella hetkellä vaaka väittää painoni olevan 80,5 kiloa. Aamupaino saattaa mennä jo tuon 80 alle. Aiemmin ostamani rekkishousut menevät aiempaa helpommin päälle, mutta eivät ole päällä juuri yhtään sen mukavammat. Mustelmia tulee ja menee jonkun verran, mutta näyttäisi siltä, että vammani ovat kurssillamme lievimmästä päästä. Yläkropan lihakset ovat usein tiistaisin ja torstaisin kipeät. Lisäksi minusta tuntuu, että ruumiinlämpöni on noussut, tai ainakin pintaverenkiertoni parantunut. Sekin lienee ihan toivottavaa. On harvemmin kylmä kuin kavereillani.

muok// 9.10
Aamupaino 78,2 kg.

Parinvalinta

Myönnettäköön, että olen jäävi kirjoittamaan tästä, mutta kukapa ei olisi? Kaikilla on ainakin joku lehmä ojassa jotenkin päin tämän suhteen. Kuka on kahlannut läpi tsiljoonia vaihtoehtoja, kuka tehnyt lapset ensimmäisen kanssa, kuka ikisinkkuna... Ja tietysti on niitäkin, jotka eivät koskaan aiokaan pariutua. Kaikki tarkastelevat asiaa oman näkökulmansa kanssa ja olisi kohtalaisen tekopyhää esittää asettautuvansa tämän yläpuolelle, joksikin absoluuttisen objektiiviseksi tarkkailijaksi.

Olen elänyt vaiheen, jolloin uskoin, että en tule koskaan olemaan valmis seurusteluun. Nyt olen parisuhteessa. Minun mittapuullani varsin pitkähkössä sellaisessa ja kyseessä on ensimmäinen parisuhteeni. Kyseessä ei ole mikään "rakkautta ensisilmäyksellä, tämä on unelmieni prinssi" - tyylinen rakkaustarina, vaan kaksi ihmistä, jotka huomasivat hiljalleen tulevansa varsin mainiosti toimeen keskenään, eikä ajatus seurustelusta tuntunut mahdottomalta. En tiedä, missä määrin minun on edes mahdollista tuntea sitä kuuluisaa romanttista rakkautta, jota kulttuuri meiltä tuntuu edellyttävän, mutta välitän hänestä ja hänen kanssaan eläminen on mukavaa.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen parisuhteeni ja se alkoi suunnilleen siinä 18-ikävuoden tietämillä. Olen hyvin nuoresta tiedostanut, millaista käyttäytymismallia minulta odotetaan ja myös hyvin nuoresta päättänyt olla noudattamatta sitä niiltä osin, kuin se ei tunnu hyvältä. Tämän seurauksena olin pitkään koulun pohjasakkaa ja se kuuluisa markkina-arvoni oli luultavasti lähellä nollaa. Muistan edelleen jonkun jätkän sanoneen ryhtyvänsä homoksikin mieluummin kuin panevansa minua. Sattuihan se, vaikka virallinen kantani olikin, että tämä olisikin huomattavasti mukavampi vaihtoehto myös minun mielestäni. Minulle oli kuitenkin helpompaa hyväksyä olevani muiden silmissä kummajainen, kuin yrittää noudattaa oletetulle sukupuolelleni määriteltyjä normeja.

Tämän kerron teille siksi, että taustamme aina vaikuttavat näkökulmaamme ja tämäkin todennäköisesti on vaikuttanut varsin suuresti minun näkökulmaani.

Olen siis ollut pohjasakkaa, "markkina-arvoltaan" jotain sieltä pohjalukemista. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole ollut mitenkään yleisesti kovin haluttu kumppani. Joku saattaisi sanoa, että se vähentää minun valinnanvaraani. Minä näen asian pikemminkin niin, että olen tehnyt valintani ja haluan sulkea mahdollisimman nopeasti pois sellaiset ihmiset, jotka odottaisivat minun käyttäytyvän markkina-arvoteorian minulle suoman osan mukaisesti.

Miehiä on ollut odottamassa minua ulko-oven takana maksimmissaan tasan kaksi. Toinen niistäkin sanoi miau ja halusi ruokaa. Toinen on minun tapaani viitannut kintaalla markkina-arvoteorialle. (Epäilen tosin, ettei hän edelleenkään taida tietää, mikä se oikeastaan edes on.)

Näistä lähtökohdista minun on jotenkin hirveän vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka harrastavat deittailua ja "pelaamista" ja yrittävät kovasti esittää olevansa jotain mitä eivät ole, tullakseen hyväksytyiksi. Kyllä varmasti markkina-arvoteorian mukaisella esittämisellä saa enemmän kaipaamaansa huomiota, mutta myös virhemarginaali kasvaa. Sitten voidaankin itkeä, että miksi toinen ei tykkää itsestä "sellaisena kuin on". Mitenhän se toinen olisi voinut tutustua ja tykästyä siihen "todelliseen minään", jos sitä ei ole koskaan aiemmin toiselle näyttänyt?

Todellisen minänsä paljastamisessa on kieltämättä se varjopuoli, että silloin kaikki siihen kohdistuva kritiikki osuu suoraan maaliinsa ja voi sattua aika helvetistikin. Minä kuitenkin näkisin sen hintana, joka kannattaa maksaa.

Välipäivitys defendosta

Ensiksikin olen erittäin ylpeä itsestäni. En siksi, että edistyisin siinä jotenkin erityisen hyvin tai olisin joku hiton luonnonlahjakkuus, vaan yksinkertaisesti siksi, että mulla on ollut munaa mennä sinne. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka mua on kiinnostanut itsepuolustuslajit jostain alle kouluikäisestä alkaen. Ensiksi asuin parikymmentä ensimmäistä vuotta syrjässä ja harrastamiseni riippui aika paljon siitä, mitä voin tehdä ilman, että kenenkään tarvitsee alkaa kuljettamaan minua ympäri kylää. Sen lisäksi minulla ei vain yksinkertaisesti ollut munaa. Koululiikunta ja epäonnistumisen kokemukset ovat aika pitkään torpedoineet potentiaaliani liikunnalliseen harrastamiseen.

Kaksi vuotta sitten muutin kunnolla pois vanhoista kuvioista, lähelle mahdollisuuksia, itsenäiseen elämään, jossa vain minä päätän menemisistäni. Ensimmäisenä vuonna olin vähän pihalla kaikesta ja silmäilin haaveillen korkeakoululiikunnan sivuja. Musta ei kuitenkaan vain ollut lähtijäksi. Uudenlainen opiskelu ja uudet sosiaaliset kuviot haukkasivat melkoisen siipaleen energiaani ja aikaani.

Toinen vuosi alkaa. Muutan yhteiseen kämppään kumppanini kanssa ja hankimme kaksi lemmikkiä. Paljon muutoksia. En uskalla ottaa enempää. Puuttuu munaa ottaa asiaksi.

Kolmas vuosi ja minulta alkaa loppua tekosyyt. Kandi olisi joo, mutta se ei riitä. Olen päättänyt aloittaa. Vaikka epäilen päätöstä vähän väliä ja lopulta kukaan luottokavereistani ei lähde mukaan, menen lajin esittelytilaisuuteen. Sisälläni oleva ääni "Emmä kuitenkaan koskaan opi" vaikenee ja tilalle tulee: "Haluan osata. Ei näytä mahdottomalta".

Saavun seuraavalle kerralle keskiviikoksi. Kaksi ensimmäistä kertaa ovat ilmaisia. Voin vielä kääntyä ja lopettaa tämän tähän. En tee sitä, vaikka sunnuntaina meinaa sisu mennä kaulaan. Ilmestyn maanantaina paikalle. Huomaan tämän olevan sama kuin pitkän matematiikan kanssa (paitsi että se on paljon kivempaa), ihan loppuen lopuksi en vain voi luovuttaa. En osaa luovuttaa. Jokainen sunnuntai ja tiistai kysyn itseltäni haluanko mä todella tätä, jos mä jättäisin seuraavan kerran väliin... vähän väsyttää, lihaksia särkee, tulee kiire lähteä luennolta... Joka maanantai ja keskiviikko se vain on siellä osana päiväohjelmaani. Se on aikataulutettu sinne ja sinne menee melkein itsestään - kuin lukujärjestykseen merkatuille matematiikan tunneille.

Maanantai-iltana ja keskiviikkoiltana istun olohuoneen sohvalla ja hekumoin, kuinka mulla on paras harrastus koskaan. Ja pähein.

Huomenna voidaan laskea mustelmat.

Perjantai tuli

... ja Perjantai meni. (Ja minä vastustan kiusausta heittää tähän tyhmää läppää liittyen erääseen haaksirikkoutuneeseen.)

Oli varsin... aktiivinen päivä. Randomeina huomautuksina ja muina listaan irrallisia asioita:

Shinyjä giratinoja saa nyt gamestopista. (Pokémonfanit tietää...)

Roberts Coffeessa on jumalattoman hyvää jogurttijäätelöä.

Tukassa on enemmän väriä ja vähemmän pituutta. En sano keiden tukassa.

Oulun taidemuseossa on Reidar Särestöniemen taidenäyttely ja kyseiseen lafkaan on perjantaisin ilmainen sisäänpääsy. Särestöniemi oli hieno mies. Ja sillä oli hirsirakennuksessa olevan taidegallerian yläkerrassa uima-allas, joka oli 10 metriä pitkä ja 3 metriä syvä.

Yhdessä illassa saa varsin hyvin käytyä kirppareilla, Sinooperin alennusmyynnissä ja värkkäämään sieltä löytyneistä tavaroista itselleen Pikachu-puvun.

Pilailupuodissa on jänniä aineita, joilla voi tehdä varsin legitiimin näköisiä arpia. Osa niistä on kuitenkin k18 (kuten collodium), kuten myyjä katsoi aiheelliseksi minua muistuttaa. Olimme kaveriporukkamme kanssa kuulemma "korkeintaan 17". Kuulosti vähän siltä, että todellinen arvio taisi mennä vielä pahemmin alakanttiin. (Eipä se toisaalta yllätys tai ensimmäinen kerta ole, jos mut tulkitaan 15-vuotiaaksi pojaksi.)

Maraconissa on liian hauskoja pelejä. Mitä en toki tiedä kokemuksesta. Enkä ollut siellä pelaamassa aamuviiteen asti.

Ai mikä unirytmi?

Muistokirjoitus

En enää muista,
milloin minä opin,
että mielipiteeni ovat vääriä

ja

että sitä pientä ääntä,
joka kuuluu sisältäni,
ei saa kuunnella.

Silloin on oikeassa.
Silloin pärjää.

Myöhemmin sain kuulla,
että äänellä oli nimi.
Sitä kutsuttiin Omaksitunnoksi.

Nyt en tiedä,
elääkö ääni enää.
Olen aikuinen
ja siksi oikeassa.


__________________________________________
Kirjoittajan kommentti:
Pahoittelen angstista maailmantuskaa. Onneksi joskus opin, miten voi taas olla lapsi ja väärässä. Nyt suonette anteeksi, menen pelaamaan pokémonia. Tai voinhan minä olla väärässäkin.

Uutiskatsaus vol 7

Arman ja viimeinen ristiretki
Vähän kuin madventures, paitsi että ei pohjaa huumoriin vaan yhteiskunnalliseen kannanottoon. Käsittelee raskaitakin teemoja.

Helsingin Sanomat: Köyhyys on aivoja syövä loinen
ja UUT: Jehovantodistajat loukkaavat lasten oikeuksia
Vaikka täytyy sanoa, että ainakaan jälkimmäinen ei taida olla erityisen puolueeton tutkimus. Se ei tosin tarkoita, etteikö se olisi hyvä uutisoinnin ja keskustelun aihe.

Kemikaalikoktail: Villiturkis, eettisesti ok?

Mitä puuhailet?

...kysyy Facebook minulta tänään.

Olin viikonlopun Traconissa ja kävin vanhempieni luona. Aikaa jälkimmäiseen jäi aivan liian vähän. Äitinikin harmitteli, että aikaa "jutteluun" oli jäänyt liian vähän. Luulen, että hän haluaa puhua sukupuoli-identiteettijutuista. Hän onkin sitten ainoa perheenjäsenistäni. Veljeni mielestä olen vissiin digimon ja isäni ei ole sanonut asiaan yhtään mitään, vaikka on todennäköisesti tietoinen siitä.

Traconissa oli kivaa. Tuin muutamia piirtäjiä roposillani, keräilin käyntikortteja, tapailin tuttuja, istuin Korppikelan ständillä ja viihdytin itseäni conin ohjelmistolla. Ja söin liikaa jäätelöä.

Kaverini kanssa tehty yhteistilaus Varustelekaan oli saapunut ja sieltä tuli varsin rekkismäiset reisitaskuhousut. Kokeilin niitä ja totesin niiden olevan ainakin kokoa turhan naftit. Kyseessä on siis koko XL - 42. Suurempaa kokoa ei näyttänyt olevan saatavilla. Päätin, että ihmisellä pitää olla tavoitteita.

Varustelekasta tuli myös polvisuojat ja pääsin kokeilemaan vihdoin kierrätyskeskuksesta hankkimiani rullaluistimia. (Pyöräni on rikki ja havaitsin käytettyjen rullaluistinten olevan todennäköisesti halvempia, kuin pyörän korjauttaminen. Vaikka kyllä mä sen vielä korjaan! Kun vaan saan aikaiseksi...) Yllätyksekseni pysyin pystyssä, enkä edes luistellut mitään pahki. Hengästyttävää homma näyttää kylläkin olevan. Sen lisäksi se alkaa tuntua pidemmän päälle nilkoissa, reisissä ja takapuolessa. Yllättäen sitä myös huomasi olevansa paljon tietoisempi kevyen liikenteen väylän epätasaisuuksista.

Oli mulla opiskeluakin oikein tänään. Virkamiesruotsinkurssin lähtötasokoe nimittäin. Yritä siinä nyt sitten kirjoittaa jotain, josta et muista edes kaikkein keskeisintä sanastoa ruotsiksi. Ja mokoma ovela pirulainen oli vielä kirjoittanut koko kokeen suomeksi, että ei siitäkään saanut mitään apua. Noh, saa nähdä paljonko lisäopareita mun pitää suorittaa, että saan tämän hoidettua. Jos kokeen nimittäin failaa, pitää tehdä jotain lisäjuttuja, joista (onneksi) saa opintopisteitä (1-3 op). Mitä huonommin menee, sitä enemmän juttuja on tehtävä.

Sitten kävin tutustumassa erinäisiin itsepuolustus- ja taistelulajeihin. Oulun kamppailuklubi oli järjestänyt jonkinlaisen näytöksen, jossa se esitteli erilaisia lajejaan. Olin jo aikaisemmin päättänyt hakeutua defendon kurssille ja esittely vielä vahvisti asiaa. Se vaikuttaa keskittyvän kaikkein parhaiten siihen mitä, minä haluan: itsepuolustukseen. Lisäksi mukavana bonuksena tietysti myös kunto nousee, mutta mun ei tartte opetella mitään älyttömän hienoa ja näyttävää, mutta tositilanteessa jokseenkin hyödytöntä. Sitäkin voisi tieten opetella sitten myöhemmin - kun on kunto paremmin kohdillaan.

Ilmottauduin kurssille. Pari ensimmäistä kertaa saa kokeilla lajia maksutta ja sen jälkeen peruskurssi maksaa sporttipassilla 65 eetua (ilman tätä mystistä opiskelijan halvennusvälinettä hinta olisi 110 euroa). Jos sisua riittää, niin mulla olisi sitten jatkossa defendoa maanantaisin ja keskiviikkoisin ja olisin badass-rullaluistelija. Kaksi asiaa, joita olen jo hyvin pitkään halunnut tehdä: harrastaa itsepuolustusta ja rullaluistella. Jos sitten joskus vielä alkaisin kiipeillä, niin johan alkaisi elämäni kuulostaa jännältä.


Ai niin btw. Hain Gamestopista itselleni shinyn palkian. Niitä saa whiteen ja blackiin vielä 27.9 asti. Sitten alkaa saada shinyjä giratinoja. Aiemmista tiedoista poiketen, niitä saa, vaikkei olisikaan tilannut x/y:tä, koska Nintendo vähän ärisi suomalaiselle Gamestopille.

Viikonloppuhäröilyä

Vaikka viikonloppu menikin melkein kokonaan perseilyksi hyvässä seurassa (Supernaturalia maratoonaten), tuli jotain varsin hyödyllistäkin tehtyä. Sain nimittäin viimein valmiiksi sen pahamaineisen Dracula-esseen, josta olen vinettänyt blogissani keväästä 2012 alkaen. Sen kunniaksi söin jäätelöä ja kuuntelin häröä musiikkia. Jos haluatte kuulla jotain mielenkiintoista ja yllättävää kannattaa kokeilla näitä:

http://www.youtube.com/watch?v=Yn-oemgzlEU
http://www.youtube.com/watch?v=mbyzgeee2mg
http://www.youtube.com/watch?v=jofNR_WkoCE
http://www.youtube.com/watch?v=PaEnaoydUUo

Kyllä, tuo on juurikin suositusjärjestykseni.

Nyt voisin mennä nukkumaan. Huomiselle on ladattu kaikki maailman kokoukset ja sitten pitäisi vielä ehtiä perehdyttämään itsensä tiedepäivien ohjaajaksikin tai jotain.

Susien puolesta ja vastaan

Vastakkainasettelu "susien suojelijoiden" ja "susien vastustajien" välillä on varsin voimakas ja ihmiset eivät enimmäkseen tee mitään vastakkainasettelun purkamiseksi, vaan lähinnä pyrkivät korostamaan sitä kaikin tavoin. Molemmin puolin vastapuolta leimataan ääliöiksi, minkä ehditään. Ihmiset postailevat vastakkaisen ryhmän postauksia toisen ryhmän kannattajien seinälle ja siitäkös paskamyrsky syntyykin. Sen jälkeen alkaa kunnianloukkaussyytteet.

Haluaisin jonkun kanavan, jossa olisi ajantasaista tietoa ja asiallista keskustelua susien suojeluun liittyen. Sitäkin toki tulee aina välillä facebookin susiryhmistä. On kuitenkin alkanut tuntua, että enimmäkseen sieltä tulee facebookin uutisvirtaani hirvittävä määrä ihmisvihaa ja toiveita metsästäjien lynkkauksesta.

Minusta mustavalkoinen asettelu "susienlahtaajametsästäjien" ja "viherpiipertäjäsusiensuojelijoiden" välillä on kerta kaikkisen typerä, tarpeeton ja jopa vahingollinen itse suojelun kohteen, eli susien kannalta. Pidän asiapitoisesta ja muutoinkin asiallisesta tekstistä, sillä vain sen avulla on mahdollista käydä rakentavaa keskustelua. Sen sijaan en pidä tunteisiin vetoavasta hötöstä, jonka ainoana tehtävänä on mustamaalata vastapuolta.

Ei, kaikki susien suojelijat, eivät asu kehäkolmosen sisällä, vaan meitä on runsaasti myös maaseudulla. Olen kasvanut kaksikymmentä ensimmäistä vuottani haja-asutusalueella ja olen koulutielläni kohdannut hukkasen. Siitä kokemuksesta jäi tosin suuremmat traumat pentunsa kanssa liikkuneelle susihukalle kuin minulle. Ja hyvä niin, olivat vähän turhan lähellä asutusta kuitenkin.

Pari viimeisintä vuotta olen tosin asunut kerrostalolähiössä Oulussa. Nykyisin "koulumatkalla" on todennäköisempää törmätä känniseen teekkariin tahi Koskilinjojen bussiin kuin mihinkään niin arkaan luontokappaleeseen kuin suteen. Uhkaavimmat tilanteet, mitä olen koskaan koulumatkoillani kokenut, ovat johtuneet liikenteestä.

Minusta luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen on tärkeää, jopa elintärkeää ihmiskunnalle. Ihmiset ovat lajina oppineet selviytymään näissä ekologisissa olosuhteissa, joten minusta olisi tyhmää lähteä tieten tahtoen muuttamaan niitä. Vallankin, kun susista ei ihmisille varsinaista uhkaa ole. Ei kokemukseni mukaan edes ala-asteikäiselle tenavalle.

Jos susi poistettaisiin ekosysteemistämme, niin se vaikuttaisi hyvin paljon näiden saaliseläinten ja kilpailevien eläinlajien määrään. Rehellisesti sanoen, mieluummin minä suteen pentunsa kanssa koulumatkallani törmään kuin karhuun pentunsa kanssa, tai hirveen. Lähitapiola sanoo hirvikolareista sivuillaan seuraavaa: "Vuosittain Suomessa tapahtuu noin 2 000 hirvikolaria. Kymmenkunta niistä johtaa kuolemaan. Lievempiä henkilövahinkoja sattuu noin 200 hirvi- ja peurakolarissa." Muita hirvien aiheuttamia vahinkoja voi lukea vaikka Wikipediasta.

Siinä siis muutamia syitä, miksi puolustan susia ja niiden olemassaoloa. Siitä huolimatta olen valmis pohtimaan keinoja, joilla sudet saadaan pysymään paremmin metsissä (lammaslaitumien sijaan). En myöskään arvosta pantojen aiheuttamia vahinkoja petoeläimissä, enkä koirasusia luonnossa. Vaikka minua ei ihmeemmin liikuttaisikaan, että hukka käppäilisi omalla pihallani, ei se kuitenkaan ole toivottavaa esimerkiksi karjanomistajien kannalta. Lemmikkieläimet pitäisi minusta pitää yöt sisällä muutenkin. Karjankin kanssa se varmaan olisi monissa tapauksissa ihan fiksua, mutta en lähtisi siitä jakelemaan ohjeita, kun en karjankasvatuksesta varsinaisesti mitään ymmärrä.


Muokkaus: klo 15.33

Lähdin Facebookin eräästä susiryhmästä kolmesta ensimmäisestä kappaleesta muokatuin saatesanoin. Joku harmitteli lähtöäni 'ryhmän geeniperimän heikkenemisen' vuoksi. Mietin, pitäisikö minun olla imarreltu.

Virkamiesruotsi

Haluatteko kuulla vitsin? Lukekaapa otsikko ääneen.

Olen yliopisto-opiskelija, joten tutkintooni kuuluu pakollisena osana myös virkamiesruotsi. Itse ruotsi ei suinkaan ole mitenkään kamalaa tai ylitsepääsemättömän vaikeaa, minulla on vain motivaatio-ongelma sen suhteen. Motivaatio-ongelma tulee puolestaan siitä, että koen sen tarpeettomaksi.

Myönnettäköön, että en ole koskaan ollut mikään priimus vieraissa kielissä ja niiden opiskelu on vaatinut minulta henkistä psyykkaamista paljon enemmän kuin vaikkapa biologian tai äidinkielen opiskelu. Siitä huolimatta, että järkitasolla tiedän vallan mainiosti, miksi vieraita kieliä kannattaa opiskella. Minua oikeasti harmitti ala-asteella, kun ikäluokaltani vietiin mahdollisuus saksankielen aloittamiseen viidennellä.

Toisen kotimaisen kielen opiskelua sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt. Suomessa on ruotsinkielistä väestöä, mutta siinä vaiheessa, kun aloitin ylä-asteen olin törmännyt paljon enemmän Suomessa asuviin vironkielisiin. Ja nyt, kun olen Oulussa törmään paljon enemmän esimerkiksi arabiaan, venäjään ja swahiliin. Joskaan en ole ihan varma, sillä en näitä kieliä osaa suunnilleen sanaakaan. Ruotsia olen kuullut vain ruotsinkielisen päiväkodin liepeillä. (Mikä tosin oli vielä kohtalaisen usein silloin, kun asuin siinä vieressä.)

Ruotsissa matkustaessaan on turha edes kuvitella kykenevänsä kommunikoimaan ruotsiksi paikallisten kanssa. Ensinnäkin siksi, että minä en ymmärrä heitä ja toisekseen siksi, että he eivät ymmärrä minua. (Kolmannekseen siksi, että he vaihtavat saman tien englantiin.)

Fakta kuitenkin on, että minun on pakko käydä tämä virkamiesruotsin kurssi, josta muistan viiden vuoden päästä vielä vähemmän, kuin tällä hetkellä kirjoittamastani lukioruotsista. Ainakaan minua ei huvita alkaa lykkäämään opintojani sen vuoksi. Eli virkamiesruotsin suorittaminen on tarpeellista, vaikkakin lähinnä siksi, että saan tutkintoni valmiiksi. Tämän ajatuksen avulla saan sen suoritettua, vaikka siinä ei minusta edelleenkään ole mitään järkeä.

Jos joku haluaa lukea lisää aiheesta, suosittelen seuraavia linkkejä:
Pakkoruotsi.net
Unohdettu Tarkkailija: Ruotsiako?
Tämä päivä: Top 3 huonointa perustelua pakkoruotsille
Vae Victis: Ruotsinpakottajien argumentit ovat yhtä ilmatiiviitä kuin pieru, Pakkoruotsi on hanurista - vapaa kielivalinta ftw

Näytelmä

Miksi pitäisi nimittää ihmistä, joka tietää sosiaaliset normit, tietää miten kuuluisi käyttäytyä, mutta jota ei vain kerta kaikkisesti huvittaisi? Ei vain kerta kaikkisesti huvittaisi näytellä sitä roolia, niitä vuorosanoja, mitä kullekin meistä on annettu.

Mä uskon, että mä pysyisin tekemään niin. Mä pystyisin vastaamaan vuorosanojen mukaan, käsikirjoituksen mukaan. Mä tietäisin kyllä, mitä mun pitää sanoa. Mutta kun mä en vain kerta kaikkiaan jaksaisi. Miksei kukaan näe, että tämä on yhtä suurta näytelmää, ilman mitään suurempaa juonta? Ilman mitään, minkä vuoksi pitäisi orjallisesti noudattaa käsikirjoitusta.

Paitsi toiset ihmiset. Ne, jotka pitävät vuorosanojaan ominaan, jotka naiivisti uskovat näytelmään. Eivät näe neljännen seinän läpi tyhjään yleisöön. Jos joku poikkeaa käsikirjoituksesta, näytelmä menee sekaisin. Näytelmä ei palvele ihmistä, vaan ihmisen on palveltava näytelmää. Jokaisen on näyteltävä oma osansa siinä. Ihminen, joka ei suostu kulkemaan käsikirjoituksen mukaan, on pistettävä ruotuun tai poistettava lavalta. Ehkä etsittävä sille sopivampi näytelmä. Parempi rooli.

Mä olen toki aina tykännyt näyttelemisestä. Se on välillä mielenkiintoista. On mielenkiintoista hypätä vieraaseen rooliin, ottaa erilainen status ja esiintyä yleisölle. Mutta tässä näytelmässä, nimeltä Elämäei ole mitään mieltä. Katsomo kaikuu tyhjyyttään ja me näyttelemme näytelmää sen itsensä vuoksi. Emme viihdyttääksemme, emme herättääksemme ajatuksia, vaan ihan vain sen itsensä vuoksi.

En tiedä, kuka tätä edes käsikirjoittaa.

Sutta ken pelkäisi

Iltalehti taas nerokkaana uutisoi suden tappamasta koirasta.

Metsästäjäparka siellä valittaa, miten lasten rakas lemmikki julmasti tapettu ja siksi susikanta on "lisääntynyt räjähdysmäisesti".

Ensiksikin, olen lukuisia kertoja itkenyt auton alle jääneiden kissojen ja kissanpentujen vuoksi. Ratkaisu tilanteeseen ei kuitenkaan ole "ammutaan kaikki autot" vaan "ei päästetä kissoja autotielle". Jos pitää kissaansa vapaana, on tiedostettava riski, että se voi jäädä auton alle, tai kettu voi viedä, tai naapurin ajokoira.

Samalla tavoin on ihmisten hyväksyttävä se, että jos koiran päästää irralleen metsään valvomatta tai löysästi valvottuna, sen voi susi syödä tai se voi vaikka hukkua jokeen. Joka vuosi metsästyskoiria hukkuu jokeen ja joka vuosi niitä myös ammutaan metsästäjien omista harhautuneista luodeista tai lopetetaan ihan vain siksi, että koira ei ollutkaan niin hyvä metsäkoira, kuin oli toivottu.

Susiviha tässä tilanteessa on siis täysin perusteetonta ja näyttää lähinnä uhmaikäisen lapsen kiukuttelulta. Sillä erotuksella, että näillä uhmaikäisillä on tappavia aseita.

Että kyllä susia sietääkin lemmikinomistajien pelätä ja suhtautua asiaan sen vaatimalla kunnioituksella ja varovaisuudella. Ihmisille nuo taas eivät ole tehneet Suomessa mitään, sataan vuoteen, tai oikeastaan koskaan. En laske susivihan ajan "tilastoja" kovinkaan luotettaviksi. Sudet on aina olleet helppo syntipukki.

Kyllä, olen pahamaineinen "susien suojelija", joita on itse suojelutoimintaakin pahamaineisemmalla natsikortilla vastutettu.

Lisää aiheesta:
Tämä päivä: Susien vaarallisuus ja pelon narratiivi
Tämä päivä: Ne pelottavat sudet

Ja kyllä, olen siinä mielessä "ulkonäkökeskeinen", että minusta sillä on väliä millä tavalla asiat ilmaisee. Jos asian kertoo huonosti argumentoiden ja kirjoitusvirheitä, sekä tunnepitoisia sanavalintoja viljellen, minun on hyvin vaikea asettautua tekstin väitteiden puolelle. Jos joku onnistuu kaivamaan jostain tekstin, jossa vastustetaan susia ilman huonoa tunne-argumentointia ja paskaa kielioppia, luen sen oikein mielelläni.

Väninää homoudesta

Huomattavasti mielenkiintoisempaa ja kompleksisempaa olisi pohtia esimerkiksi ekshibitionismia, voyerismia, nekrofiliaa tai edes zoofiliaa, kuin sitä, mitä täysi-ikäiset ihmiset tekee vapaasta tahdostaan makuuhuoneessaan. Kuitenkin jostain kummallisesta syystä - krhvenäjäkrhömhöm - homous on taas vaihteeksi pinnalla ja herättää suuria tunteita. Minusta homoudesta väniseminen tuntuu äärimmäisen turhauttavalta.

Miksi homoudesta väniseminen tuntuu turhauttavalta? 
Ensiksikin, koska olen jo varsin monesti kirjoittanut aiheesta ennenkin. Ja myös monet muut ovat niin tehneet ja jokseenkin kaikki homoseksuaalisuutta, niiden ihmisoikeuksia, tasa-arvoista avioliittolakia, muuta vastaavaa vastustavat argumentit on kuultu ja kumottu jo lukemattomia kertoja ennenkin.

Nyt pitäisi sitten selittää ihmisille, miksi Venäjän "homopropagandalaki" on perseestä, kuin sitä ei voisi jokainen ihminen itsekin järkeillä. Yksinkertaisesti sanottuna: koska se mahdollistaa mielivallan ja mielivaltaisen väkivallan käytön.

Vastustajat inisevät "lastensuojelusta", kuin aikana ennen homopropagandalakia olisi ollut täysin laillista ja hyväksyttävää esittää lapsille homopornoa, tai yhtään minkäänlaista pornoa.

Miksi homoudesta sitten pitää edelleen vänistä?
Koska edelleen on merkittäviä puutteita ihmisoikeuksissa tällä kohtaa. Toki myös monessa muussa kohtaa, mutta myös tässä.

Lisää tekstejä homopropagandalaista:
Alaston kriitikko: Venäjän homopropadangalaki ja Pietarin ensikesän Manifesta
Amnesty: Venäjän homopropagandalaki loukkaa sananvapautta
Maailma.net: Venäjän homopropagandalaki otti taas harppauksen eteenpäin
Silinterihatun pohja: Ojasta allikkoon
Yle: Venäjän ylähuone hyväksyi kiistellyn homopropadangalain

Etenemistä läskien kanssa

Kesäkuisessa blogimerkinnässäni Rasvakudoksesta ja sukupuolisuudesta olen määritellyt listan asioita, joita aion hiljalleen tehdä läskieni eteen. Niistä nyt tässä ehkä keskeisimmät oli:

1. Tarkkailen mitä syön

Reilu viikko sitten latasin kännykkääni sovelluksen "Fitness friend", joka laskee päivittäiseksi kalorintarpeekseni noin 1600. Sovellukseen voi laittaa kaiken päivän aikana syödyn ja se laskee paljonko kaloreita uupuu päivittäisestä tarpeesta. Lisäksi se jaottelee energian hiilareihin, proteiineihin ja rasvoihin.

Olen toistaiseksi pyrkinyt siihen, että näiden suhde olisi suunnilleen sellainen, että yksi kolmasosa energiasta tulisi kustakin alueesta. 1/3 hiilareista, 1/3 proteiinista ja 1/3 rasvasta. Mitenkään hirvittävän neuroottiseksi en ole tämän vuoksi alkanut, mutta noin suuntaa antavana se vaikuttaa jokseenkin toimivalta.

Keskimäärin syön päivittäin nyt vähemmän, mitä kulutan. Mikäli sovelluksen laskelmat siis pitävät paikkaansa.

2. Juon enemmän
Juon nykyisin noin puolesta litrasta litraan teetä päivässä. Se hillitsee nälkää ja on nestettä. Pelkkää vettä juon edelleen turhan harvoin. Maitoa ja mehua kyllä aika hyvin.

3. Nukun
Olen alkanut nukkua aika lailla sopivasti. Se tosin saattaa olla kyseenalaista, että onko kello 02-10 kaikkein paras aika nukkua, mutta ainakaan en tunne itseäni väsyneeksi. Toistaiseksi tämä lienee ihan ookoo.

4. Enemmän liikuntaa 

Hyvin vähän enemmän on tullut harrastettua tätä. Kuitenkin yritän tehdä edes jotain viitenä päivänä viikossa. Kuten vaikka käydä uimassa tai parin kilometrin lenkillä. Enemmänkin kyllä voisi. Kun kaverilta loppuu kesätyöt, niin voisi aloittaa ehkä sen kanssa uudestaan yhdentoista viikon juoksuohjelman. Olen myös ajatellut, että tänäsyksynä voisi aloittaa jonkun oikean liikuntaharrastuksen.

Syöminen on siis se, mihin olen toistaiseksi kiinnittänyt eniten huomiota. Minusta myös tuntuu, että se on vaikuttanut jotain. Ainakin vyötärö tuntuu vähän kapeammalta kuin ennen. Eikä ole ihan niin turpea olo. Vaakani on kuitenkin rikki, joten painosta en toistaiseksi osaa sanoa mitään. 

Trollausfail kirjastossa

Tiedättekö ne ihmiset, jotka menevät keskustelupalstalle kyselemään, mikä on se biisi, jossa soitetaan, että dum-dum-dumdidum? Näitä parodioiden menin kysymään kirjastonhoitajalta, että tietäisikö se, mikä on se kirja, jonka kannessa on semmonen musta juttu *epämääräistä viittoilua käsillä* ja kirjailijan nimi alkaa F:llä tai K:lla. Ehkä.

Kirjastonhoitaja oli hyllyjen välissä etsimässä jotain toista teosta. Hän vilkaisi minua, ojensi kätensä viereiselle hyllylle, antoi minulle sieltä kirjan ja jatkoi omaa etsintäänsä. Hämmentyneenä jäin katsomaan tummaa kirjan kantta, jossa luki "Karin Fossum" ja vähän pienemmällä: Minä näen pimeässä.

Tuli kyllä vähän backtrolled-olo. Lainasin kirjan.


Olen nyt siis lukenut Karin Fossumin Minä näen pimeässä. Oikeastaan osuvampi nimi olisi ollut: "Minä näen pimeässä, vaikkei sillä olekaan mitään merkitystä, eikä sitä millään tavoin selitetä". Ehkä se olisi ollut liian pitkä nimi. Ehkä.

Itse kirjan teemat ovat varsin mielenkiintoisia. Myös vähän trolleja. Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin kiinnostava lukukokemus.

Jos haluaa lukea jotain vakavammin otettavaa arvostelua aiheesta, niin suosittelen vierailemaan Tarukirjassa. En oikeastaan edes suosittele vierailemaan muualla. Paitsi, jos ei aio lukea kirjaa, mutta haluaa tietää, mitä siinä tapahtuu.

Metavideopostaus

Nyt murskaan teidän kaikkien käsityksen siitä, minkänäköinen ja -kuuloinen ihminen täällä ruudun takana kirjoittaa. Tein nimittäin heinon videopostauksen. Muahhahhaa... Paitsi, että osa lukijoista kyllä taitaa tuntea mut ihan kasvokkainkin. Oh well... Voi kaivo...

En jaksa eritellä, mikä kaikki siinä on pielessä. Te voitte tehdä sen alhaalla kommenteissa. Voitte myös kertoa oman mielipiteenne videopostauksista. Tai postauksista ylipäätään. Tai videopostausten kommenteista. Mitä metampi, sen parempi.

Tallentaessani projektia iMovie soi minulle hyvät naurut ilmoittaessaan:

Luodaan suurta elokuvaa... Kyllä. Sitähän tämä juurikin on.

Epänainen

Mä olen niin kauan yrittänyt ajatella olevani nainen ja yrittänyt sovittaa itseni naiseuden käsitteeseen ja naiseuden käsitettä itseeni, että mulla on vieläkin toisinaan vaikeuksia tajuta, etten ole nainen. Tai siis lähinnä saan edelleen välillä innostuneita ahaa-elämyksiä ja oivallan, että niin, enhän mä oikeastaan ole nainen.

Tykkään kyllä vyötäröstä. Joskus on kiva, kun on tissit. Joskus mekkokin on ihan hauska. Minulla on melko voimakas hoivavietti. Monet "miesten jutut" näyttäytyy minulle typerinä. En halua olla osa mitään stereotyyppistä äijäporukkaa. En halua tehdä typeryyksiä tai tieten tahtoen satuttaa itseäni (ainakin, ellei sillä ole mitään järkevää funktiota). En halua alistaa itseäni miehille asetetuille odotuksille tämän enempää. On helpompaa rikkoa naiseuteen liitettäviä odotuksia, kuin mieheyteen liitettäviä. Miehisyyden ja miehisten toimintojen kyseenalaistaminen on heikkoutta, häpeällistä ja monia muita negatiiviseksi miellettyjä adjektiiveja.

Siitä huolimatta, en ole nainen, enkä koe olevani nainen. Jotta minä voisin olla nainen, pitäisi naiseuden määritelmää laajentaa siten, että minä mahtuisin sinne. Laajentaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että naiseus ja mieheys alkaisivat ristetä siinä määrin, että näiden välillä ei oikeastaan olisi enää mitään eroja.

Mutta naisissa ja miehissä on eroja. Kysykää vaikka niiltä miljoonilta sukupuoliristiriitaa kokemattomilta ihmisiltä. Myös monet transsukupuoliset ovat sitä mieltä, että sukupuolten välillä on eroja. Sen kieltäminen olisi sukupuolikokemuksen kieltämistä. Ja sukupuolikokemuksen kieltäminen taas on juuri sitä, mitä transihmisille tehdään ja mitä minä pidän yksiselitteisesti vääränä.

Joten sekä minulle, että yhteiskunnalle on helpompaa myöntää asia faktana muiden joukossa: Minä en ole nainen.

Mulla on kaunis ruumis. Jos mä olisin nainen, mä pitäisin kovastikin mun ruumiista. Mä pitäisin mun pyöreästä takapuolesta, pehmeästä ihosta, runsaista reisistä, isoista tisseistä ja kaikesta sellaisesta, mistä nykyään kropassani en pidä. No ehkä vatsamakkarat häiritsisivät silti.

Joskus on ihan jännää ja kivaa tuntea itsensä kauniiksi naiseksi. Tyrmäävän kauniiksi. Mutta mua ahdistaa se, että se on jotain, mitä multa odotetaan. Haluaisin tehdä sen odottamatta ja yllättäen, sekä täysin omilla ehdoillani. En silloinkaan halua näyttää stereotyyppiseltä naiselta. Haluan näyttää omintakeiselta naiselta. Naiselta, joka ei pelkää näyttää persoonaansa. Joskus hipiltä.

En pidä miesten odotuksista, enkä naisten odotuksista. En halua itselleni penistä, joka ei kuitenkaan olisi "funktionaalinen", eikä siinä olisi samaa herkkyyttä. Jos minulla olisi syntyjäni penis, niin tuskin haluaisin ainakaan eroon siitä.

Koska minulla ei ole penistä, enkä sellaista pyri hankkimaankaan, en koe luontevaksi käyttää esimerkiksi miesten pukuhuonetiloja. Onhan se mieheys ehkä vähän pelottavaakin. Se on kokonaan uusi konsepti, sellainen missä en ole vielä koskaan kunnolla ollut. Joskus melko väkivaltainenkin konsepti. Olisi ehkä ahdistavaa joutua jumiin miehisyyteen.

Ehkä kuitenkin olen enemmän mies kuin nainen. Olen vain mennyt siitä, mistä aita on matalin: naiselle oletettu keho ei herätä huomiota naisten pukuhuoneessa. Maskuliinisuutta naisissa arvostetaan enemmän kuin feminiinisyyttä miehissä. (Vai miksi luulette, että Jutta Urpilainen on alkanut puhua matalammalla ja rauhallisemmalla äänellä, mutta tuskin kukaan arvovaltaa saanut mies korkeammalla äänellä? On muutoinkin tutkittu, että johtoasemassa olevat naiset alkavat jossain vaiheessa madaltaa ääntään joko tietoisesti tai tiedostamatta tullakseen "vakavammin otetuiksi".)

Mussa kuitenkin on jotain naisellisuutta. Muunsukupuolisuutta / transgenderiyttä / genderfluidiutta on niin kovin työlästä selittää kaikille. Jos mä olisin vaikka lepakko, niin mulla ei varmaankaan olisi mitään ongelmaa olla sitä julkisesti. Tai jos mä olisin selkeästi transmies. Silloin mä vain hyppäisin yhdestä kategoriasta toiseen. Jotkut varmaan vihaisivat minua sen vuoksi, jotkut esittäisivät ylisymppistä ja monia ei asia kiinnostaisi juuri lainkaan. Kaikilla kuitenkin olisi joku käsitys siitä, mikä mä olen. Jos taas mä sanon olevani transgender, ihmisten ensireaktio usein on: "Mikä se on?". Eivätkä ne selityksen jälkeenkään tahdo tajuta. On niin kovin vaikea olla julkisesti jotain, jolle ei ole mitään valmista muottia olemassa.

Tämä on myös syy, miksi olen huomannut, että oikeastaan mua ei haittaa, jos joku sukupuolisuuden moninaisuutta ymmärtävä ihminen kertoisi toiselle aihetta tajuavalle, että olen transgender. Sen sijaan mua kyllä suututtaa, jos asialla jotenkin retostellaan ja kauhistellaan ja niin edelleen. Ymmärtämättömien puhe satuttaa.

Mietin kuitenkin, että voisin jossain vaiheessa tulla ulos muunsukupuolisena. Sukupuolisuuden pohtiminen kuitenkintoisinaan aiheuttaa ahdistusta. Ja ennenkuin aloin taas pohtia enemmän aihetta, luulin olevani kovinkin tasapainoinen ihminen. Mietin välillä, että olisinko mä onnellisempi, jos mä vain yksinkertaisesti pysyisin kaapissa? Pysyisin muiden silmissä epätyypillisenä naisena? Tuntisin silloin päivittäin kiusaantuneisuutta mies-nainen jaottelusta ja ragettaisin satunnaisesti stereotypioista. Se ei kuitenkaan koskettaisi minua samalla tavalla, syvältä, kuin tämän "todellisen sukupuoleni" virheellinen arviointi. Voisin pitää sukupuoli-identiteettini yksityisasiana ja käyttää naisille tarkoitettuja tiloja, koska minulla on naissukupuolelle oletettu ruumis. Kukaan ei ihmettelisi. Ketään ei kiinnostaisi, ellen itse asiasta hälisi tai aiheuttaisi pukeutumisellani tarkoituksella sukupuolihämmennystä. Mua luultaisiin lesboksi ja voisin hämmentää ihmisiä pussailemalla poikakaveriani.

Olisi kuitenkin mukavaa, jos mua ei jatkuvasti oletettaisi naiseksi. Haluaisin, että mulla on tissit, jotka voi kätkeä. Haluaisin, että mulla on keho, joka on riittävän androgyyni, että voin pukeutumisellani muuttaa sitä mihin suuntaan kulloinkin haluan. Mennä läpi yhtä lailla miehenä kuin naisena.

Naistenvaatteet on mulle asu, rooliasu. Tai ehkä auto, jolla mä pääsen helpommin paikkoihin, kuten sukupuolitettuihin vessoihin tai pukuhuoneisiin. (Oikeasti, olen joutunut välillä vaatekaapilla miettimään, että mitä laitan päälleni, että uskallan tarvittaessa käyttää vessaa / pukuhuonetta.) Onhan autot joskus kyllä tyylikkäitäkin. 

Unisex-vaatteet tai miestenvaatteet on puolestaan mulle koti. Aion jatkossa kantaa kotia vähän enemmän mukanani. Ja ylpeänä sisustaa sitä vähän vähemmän dorkaksi.

Randomeja dialogeja

Kesällä on ollut hauskaa ja kaverien kanssa on tullut keskusteltua hyvin häiritseviä, hupaisia tai muutoin kiinnostavia dialogeja sekä irl, että url... Tässä muutamia:

Kirjoista:

Minä: Koulussa mä luin kirjoja, kun en jaksanut sen sosiaalisia kuvioita.

Werwetti: Mieti, joskus joku saattaa lukea samassa tarkoituksessa MEIDÄN kirjoja. Meidän sankarit saattavat joskus lievittää jonkun toisen yksinäisyyttä, turhautumista ja epätoivoa.

Minä: Se kuulostaa aivan fantastiselta.

W: Sainkohan just uuden syyn lisää kirjoittaa?

-~-~§~-~-

*W lukee ääneen romaanikässäriään*
"... osa heistä ei ollut yhtä onnekkaita, vaan he tajusivat jokaisen henkäyksen vievän heitä kohti kuolemaa..."

Minä: Jokainen henkäys vie meitäkin lähemmäs kuolemaa... Mutta toisaalta se, ettei hengitä, veisi sinne nopeammin.

-~-~§~-~-

Matkustus:

Minä: 
Tää on vissiin sit sovittu. Pitää sillon Kokkolassa käydä sit ruokakaupassakin. Että jeekaapissa on tiistaiaamuna jotain muutakin kuin valo.

Ja mantelimaitoa.

Ja suolakurkkuja.
Tai kyllähän me noilla pärjätään!

Avokki: Ja tyrnimehua...

M: Blenderiin ja aamiaispirtelö on valmis.

A: No hyhhyh...

M: Olis kyllä varmaan aika eeppisen kamalaa.

A: Vitamiinipommi, kirjaimellisesti

M: "Räjäyttää makuhermosi helvettiin!"

-~-~§~-~-

VR ja hommat hoituu... Nyt tuli pendossa kuulutus, joka olisi ihan hyvin voinut olla edellisessä PahkiSpeksissäkin: "Juna pysähtyy odottamaan ratatyön valmistumista".

Joku lapsi täällä vaunussa on päässyt elämän syvinten kysymysten äärelle: "Miksi aina meidän juna...?"

-~-~§~-~-

Minä ja ystäväni Virossa:
Minä: Jos me saatais aina euro, kun meitä luullaan lesbopariksi, niin oltaiskohan me jo rikkaita?

LN: Ei varmaankaan, mut olis niillä jo kaljoilla käyty.

Tekniikka

LN: En muista milloin viimeksi näin niin paljon salamoita. Mutta suurin osa meni multa ohi kun nukuin.

Minä: Ihan meidän yläpuolella meni sellanen poikittainen salama ja kuulu jäätävä rysäys.
Telkkari, modeemi ja isän tietokone sano morjens.

LN: Yy. Sellaiset ei oo kivoja.

Minä: Surffailen puhe-elimen netillä.

LN: Onneksi on puhe-elin.

Minä: Se on hieno elin.
Älynjatkeinternetmunapuhe-elin.

-~-~§~-~-

Minä: Mää voin facebookatakin tien päältä nykyään
Koska älynjatkeinternetmunapuhelin.

L: Fallossymbolipuhelin on hyvä.

Minä: Tää on vähän niinkuin yhdistetty puhelin ja lelu.
Täydellinen miehille, jotka eivät kehtaa räplätä genitaalejaan julkisesti.

L: Uskon.

-~-~§~-~-

Minä:
Mää piilotin Facelta mun sukupuolen, että se lopettaisi niiden ällöstereotyyppisten mainosten syöttämisen.
Se ei auttanut. Sitten vaihdoin sukupuolekseni tietoihin "mies", edelleen piilotettuna.
Nyt se mainostaa mulle jotain "stand-to-pee" laitteita...
Ja tennareita.

L: Haluanko mää tietää mikä on stand-to-pee-laite...

-~-~§~-~-

Kuntoilusta:

W:n statuspäivitus: Oho, treenasin niin raskaasti sun kanssa, että silmästä katkes verisuoni. :(

Minä: Hymiö ei ihan kuvaa todellisuutta. Tyyppi täällä nauraa paskasesti ja sanoo olevansa ylpeä itsestään.

W: Huumori on defenssikeino.

M: Mutta sisäisesti vuodat verta vai? Eiku nii...

W: Kirjaimellisesti VUODAN sisäisesti verta.

Random: W, ehkä tuo sinun fitnessvillitys on menny liian pitkälle.

W: Mä juoksin kilsan :(
 ... Mut ehkä mun pitää rajottaa. Huomenna juoksen puoli.

Kanttarellikastike

Tein eeppisen hyvää kanttarellikastiketta äidin ohjeiden mukaan. Koska olen reilu jätkä, laitan ohjeen tännekin.

Tarjoiluehdotus

Ainekset:

Litra kanttarellejä
tilkka öljyä, voita tai mitä sitten paistamiseen tykkääkin käyttää
1 kokonainen pieni sipuli varsineen
2 rkl jauhoja
1/2 l kermaa
suolaa ja pippuria

Ohje:

Laita sienet kuumalle pannulle rasvan kanssa. Me käytimme pakastettuja kanttarellejä, joita ei ole käsitelty muutoin, kuin puhdistettu roskista sienestysreissun jälkeen. Samalla, kun kanttarellit ovat pannulla, voi pilkkoa valmiiksi sipulin varsineen.

Kun kanttarelleistä tulleet nesteet haihtuneet pannulta, voi laittaa sipulit joukkoon. Kun sipulit on kuulotettu ainekset pannulta siirretään kattilaan ja se levylle, joka ei ole ihan täysillä. Kattilaan laitetaan myös kerma ja seoksen kuumennuttua sekoitetaan jauhot joukkoon. Me käytimme venhäjauhoja, mutta uskoisin, että myös muilla jauhoilla voi saada onnistuneen kastikkeen aikaiseksi.

Kun kastike on saostunut, lisää suolaa ja pippuria oman maun mukaan.

Vinkki: Vegaaniin versioon voi kokeilla kerman tilalle esimerkiksi mantelimaitoa, jolloin suurustamiseen tarvitaan vähän enemmän jauhoja.

HS uutisoi

Joskus luulin, että Hesari on vakavasti otettava lehti, joka on asiallinen ja suhteellisen luotettava. Sitten aloin lukea sitä.

<  rant-alert >

Mainitakseni muutamia aivopieruja tässä näiltä päiviltä (ja vähän varhaisemmiltakin), opintotukikeskustelu. Kuten Pia Kuosmanen facebookissaan asiaa kommentoi:

"Kiitos erityisesti seuraavista tekemistänne jännistä johtopäätöksistä:1) heikentämällä opintotukea saadaan opiskelijat valmistumaan nopemmin
2) jo kertaalleen keväällä tehdyt heikennykset eivät ole riittäviä, vaan vaaditaan rakenteellista uudistamista
3) hallitus tekee viimeinkin järkeviä päätöksiä ja Paavo Arhinmäki oli ainoa syy, miksi näitä ei aiemmin tehty 

Ensin ei uutisoida opintotukimielenosoitusta, sitten ei anneta palstatilaa opiskelijoiden näkemyksille ja lopulta tehdään ihan omatoimisesti asennekasvatusta pääkirjoitusten ja toimittajien tulkintojen kautta."

Sitten kaikki transihmisyyteen liittyvät artikkelit:

Sukupuolenkorjausta hakevien määrä kasvussa
Muutoin tästä voisi jo melkein antaa pointsit kotiin, mutta ihan lopussa on onnistuttu vielä väläyttämään:

"Naiset katsovat usein saavansa rintojen poistosta ja hormonihoidoista riittävän hyödyn", Mattila kertoo. 

Naiset. SIIS MITÄ VITUN NAISIA TRANSMIEHET MUKA OVAT?

Okei joo, ei ole Hesarin vika, jos asiantuntijana haastateltu Mattila on oikeasti ollut niin urpo, että on mennyt tuollaista laukomaan, mutta jotain rotia voisi siihen laittaa, mitä siltäkin lainaillaan. Samantyylisiä derbbauksia transihmisiä koskevissa jutuissa on ollut ennenkin. On muun muassa annettu ymmärtää, että eunukki olisi transnaisille joku hyväkin ilmaus, pidetty transsukupuolisuutta itsessään sukupuolena, käytetty sukupuolenkorjausleikkausta genitaalileikkauksen synonyyminä, viitattu transmiehiin naisina tai transnaisiin miehinä ja kaikkea sen sellaista.

Mun reaktio tähän saattaa näyttää ylimitoitetulta, mutta transihmisillä on oikeasti vaikeaa jo ilman sitäkin, että mediassa jatkuvasti pelleillään jotain terminologian kanssa. Ja ihan oikeasti, termeillä ON väliä. Vallankin journalismissa.