Kehukatkero

Tajusin tänään, että olen katkera. Kuuntelin yhden ihmisen ylitsevuotavaa kehua toiselle sukupuolelle ja sen hienoudelle. Aivoni kelasivat jatkuvalla syötöllä vastaväitteitä ja kaikenlaisia tapoja negatoida se, mitä hän oli juuri sanonut. Sitten näin, miten tärkeää se oli näille ihmisille. Näin, miten paljon ne ovat kaivanneet tällaista validointia omalle sukupuolelleen ja pysäytin sen kelan.

Kysyin itseltäni, miksi. Miksi ihmeessä haluaisin viedä tämän pois näiltä ihmisiltä? Eihän se ole pois minulta. Vai onko?

Havahduin miettimään asiaa. Riippuuko suhtautumiseni siitä, ylistetäänkö naisia vai miehiä? Ei, ei se oikeastaan riipu.

Käytyäni jonkun aikaa keskustelua itseni kanssa oivallus iski minuun. Minun on vaikea kuunnella ylistyksiä miehille ja naisille, sillä koen joutuvani jatkuvasti kamppailemaan saadakseni edes olla olemassa. Tuntuu turhanaikaiselta nipottamiselta edes ilmaista halua olla olemassa ilman, että mun sukupuolta pilkataan. Tällaisen epäsuhdan tajuaminen tekee aivan helvetin kipeää ja tuntuu todella epäreilulta. Tajuan varmaan tämän vasta nyt sen takia, että olen ollut aivan liian paksunahkainen antaakseni taisteluhelikoptereiden mennä ihon alle. Tai ainakaan näyttääkseni sitä.

Ei tämä toki vie pois sitä, että miehet ja naiset kaipaavat myös validointia omalle sukupuolelleen. Ei, vaikkei heillä olisikaan samanlaista perspektiiviä ja ymmärrystä siitä, miten valtava on sukupuolivähemmistöjen edustajien kokema validoinnin puute. En mä kuitenkaan halua alkaa mihinkään uhriolympialaisiin.

Tästä aiheesta puhuminen on jo muutenkin hirvittävän vaikeaa. Sukupuolivähemmistöt hirvittävän helposti nähdään tai näytetään uhreina ja uhriutujina. Enkä mä haluaisi olla kumpikaan. Olen vierastanut sitä niin vahvasti, että ennemmin olen vähätellyt omia tarpeitani ulkopuoliselle validioinnille.

Olen jo joskus pohtinut sitä, mitä etuja muunsukupuolisuudessa on. Musta kuitenkin tuntuu, että haluan vielä kirjoittaa oodin muunsukupuolisuudelle.

Ehkäpä kirjoitankin. Kuka muukaan sen tekisi?

Pakkosuhde

Lukiessani juttuja heterosuhteista aina välillä mietin, ettei ole mikään ihme, etten aika pitkään aikaan pitänyt itseäni parisuhdeihmisenä. Hyvin usein jutuista välittyy sellainen kuva, että ihmiset ovat parisuhteessa pääasiassa jonkunlaisen pakon vuoksi. Käsittelen alla muutamia erilaisia pakkoja, joita olen identifioinut sekä sitä, miksi ne nostavat minulla karvat pystyyn.

Taloudellinen pakko

Tämä katkelma ylle linkkaamastani hesarin artikkelista kuvaa hyvin taloudellista pakotetta olla parisuhteessa:

VÄITÖSKIRJAN mukaan mies yrittää estää naisen uskottomuuden niin, että hän ansaitsee vaimoaan enemmän tai vähintään puolet kotitalouden tuloista. Näin vaimon elintaso uhkaa pudota, jos hän on uskoton. - - EKMAN pitää väistökirjaansa uudenlaisena tapana tarkastella kotitalouksia biologian näkökulmasta. Alkupisteenä on hänen huomionsa, että evoluutio suosii omia biologisia lapsiaan kasvattavia miehiä. 

Niin, jos ei tarvitse miestä elättäjäksi, niin miksi välittää hänen tunteistaan? Tämä antaa todella suoraviivaisen kuvan parisuhteen muodostamisen syistä: nainen tarvitsee miehen lompakkoa ja mies naisen kohtua. Jotenkin minun on vaikea uskoa, että heteroparit haluavat jäsentää parisuhdettaan tämän kautta.

Oma parisuhteeni toki on varsin vaikea suhteuttaa tähän monestakin syystä. Muun muassa siitä, että en kohdusta huolimatta ole nainen. Toisekseen siitä, että on hyvin mahdollista, etten kykene lisääntymään. Kolmannekseen siitä, että olen varmaan suurimman osan parisuhteeni kestosta tienannut miestäni paremmin.

Omasta parisuhdetaustastani käsin minun on kovin vaikea hyväksyä tämän väitöskirjan tuloksia ja vielä vaikeampi sen tulkintoja tuloksista:

”Mies voi viedä naisen kulutusmahdollisuudet ja pelko huonommasta elintasosta saa naisen pysymään uskollisena”, Mats Ekman kirjoittaa.

Minun on muutenkin vaikea nähdä kovin ruusuista tulevaisuutta parisuhteella, jonka koossa pitävä liima on se, että toinen osapuoli on taloudellisesti riippuvainen toisesta. Se myös antaa taloudellisesti dominoivalle osapuolelle kultaiset avaimet toisen käyttäytymisen mustasukkaiseen kontrollointiin sekä henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan.

Toki väitöskirja varmasti perustuu laajempaan aineistoon kuin oma parisuhdehistoriani, joten olisi oman historiani perusteella älyllisesti epärehellistä teilata tutkimus huonoksi pelkästään siksi. Vallankin, kun se tukee joitain omia havaintojani joidenkin ihmisten parisuhteista. Tutkimuksen suurimpia ongelmia onkin mielestäni ennemmin se, että se ottaa huomioon vain yhdenlaisen pakon olla suhteessa ja vetää siitä varsin yksioikoisia johtopäätöksiä ja yleistyksiä (kuten sen, että tämä on sellainen normaali, joka pitää vain hyväksyä). Tämän vuoksi haluaisin käsitellä vielä muutamaa muuta pakkoa.

Seksuaalinen pakko

Siinä, missä edellinen pakko koski stereotyyppisessä heterosuhteessa olevia naisia, tämä koskee stereotyyppisessä heterosuhteessa olevia miehiä. 

Seksuaalisella pakolla tarkoitan sitä, että ihminen on parisuhteessa sen vuoksi, että se on (käytännössä) hänen ainoa tapansa saada seksiä ja hän pitää seksiä elämänlaadulleen välttämättömänä. 

Ihmisenä, joka on suurimman osan elämästään pitänyt itseään aseksuaalina tai vähintäänkin täysin riittävän kyvykkäänä pitämään itse huolta omista seksuaalisista tarpeistaan, tähän on luonnollisestikin vaikea samaistua. Tämä on kuitenkin sitä, mitä kuulee esimerkiksi Henry Laasaselta, Timo Hännikäiseltä, sekä monilta muilta miesasialiikkeen puuhamiehiltä. Niin absurdilta ja pakkomielteiseltä, kuin se minun perspektiivistäni kuulostaakin, jälleen havaintoni muista ihmisistä ja heidän parisuhteistaan tukevat tulkintaa siitä, että tämä on oikeasti asia, joka pitää joitain ihmisiä parisuhteessa.

Jälleen kerran minun on vaikea nähdä sellaista parisuhdetta hyvinvoivana, jonka toinen osapuoli on ensisijaisesti kävelevä pillu tai kyrpä. Halujen kohtaamattomuudesta johtuvaa epätasapainotilaa olisi mielestäni aivan mielekästä korjata hakemalla (kaikkien osapuolien hyväksymällä tavalla) kaipaamaansa kyseisen parisuhteen ulkopuolelta. Se voi tarkoittaa esimerkiksi maksullisia palveluita, seksisuhdetta, toista parisuhdetta tai mitä hyvänsä kuviota, joka nyt sattuu kaikille passaamaan ja täyttää tarpeen. Se tietysti voi johtaa siihen, että parisuhteen toisen osapuolen sijasta nyt vain joku toinen ihminen nähdään ensisijaisesti jonkinlaisena tarpeentäyttöautomaattina. 

Jotta tämä järjestely ylipäätään tuntuu mielekkäältä, se vaatinee perinteiseen, monogamiseen parisuhteeseen tottuneelta melkoista aivojumppaa. Siinä täytyy kuitenkin hyväksyä esimerkiksi sellainen yksityiskohta, ettei kykene täyttämään kaikkia kumppaninsa tarpeita. Jos syvimmissä haaveissaan haluaa ajatella itseään toisen ihmisen ultimaattisena kaikkien halujen täyttymyksenä, on todella vaikeaa tunnustaa, että on jotain, mitä toinen ihminen tarvitsee, eikä sitä pysty itse hänelle antamaan.

Itse kävin tämän keskustelun itseni kanssa siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että en ole nainen ja olen parisuhteessa heteromiehen kanssa. Ja siinä vaiheessa, kun tajusin, että seksuaalinen ja romanttinen tunnepuoleni ei kykene vastaamaan samalla intensiteetillä mieheni tunnepuoleen. Silloin tajusin, että olisi epäreilua sitoa ihminen, josta välitän ja jolle haluan pelkkää hyvää, omaan vajavaisuuteeni. Vallankin, kun en mä ole edes mustasukkainen. Mulle riittää se, että mä saan jakaa oman elämäni hänen kanssaan. Ei mua haittaa, jos hän muodostaa muihin ihmisiin sellaisia suhteita, jotka sisällöllisesti muistuttavat parisuhdetta.

Ja kaikki tämä siis kumpusi aivan omasta halustani antaa toisen olla vapaa. Kumppanini ei missään vaiheessa painostanut minua millään tavoin, eikä ollut ottanut edes koko asiaa puheeksi siinä vaiheessa, kun kävin tämän läpi mielessäni. Ehkä tämäkin kumpuaa ideologiastani "suhde voi parhaiten pakoista vapaana".

Tarve lisääntyä 

Hyvin monilla ihmisillä on tarve lisääntyä. Helpoiten se onnistuu, kun kaksi lisääntymiskykyistä yksilöä, joilla on yhteensopivat sukusolut, päättävät hankkia yhdessä lapsen. Silloin kun biologiseksi kelloksi kutsuttu mekanismi ihmisessä alkaa tikittää, ilmeisesti myös näkökulma parisuhteen muodostamiseen ja ylläpitämiseen muuttuu. Se, että arvot menevät uusiksi, on ihan tavallista iän myötä - sekä se, että se vaikuttaa läheisiin ihmissuhteisiin.

On ihmisiä, joilta tämä "biologinen kello" mahdollisesti puuttuu kokonaan sekä ihmisiä, jotka ovat (yleensä varsin hyvin perustelluista syistä) päättäneet jättää sen huomiotta. Koska lasten hankkiminen ei kuulu heidän arvoihinsa, on aivan perusteltua, että he eivät välttämättä halua olla parisuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jonka arvoihin se kuuluu.

Aiemmin mainitun Hesarin artikkelin mukaan:

TUTKIJA Mats Ekman kertoo löytäneensä teoreettista tukea sille, että miehet pyrkivät ansaitsemaan enemmän kuin vaimonsa. Syynä tähän on se, että mies ei voi koskaan olla yhtä varma vanhemmuudestaan kuin nainen, joten mies yrittää taloudellisilla kannustimilla estää naista olemasta uskoton.

Miehillä on Ekmanin mukaan enemmän menetettävää partnerinsa uskottomuuden takia. Mies nimittäin saattaa ”tietämättään kasvattaa jälkeläisiä”, joiden kanssa hän ei jaa geenejä, Ekman kirjoittaa perjantaina tarkastettavan tohtoriväitöskirjassaan Essays on Social Economics.

Vaikuttaa todella pitkälle viedyltä yksinkertaistukselta. Vallankin, kun ottaa huomioon, että suurimmalla osalla aviopuolisoista ei ole avioehtoa ja edelleen ihmiset mielellään menevät naimisiin ennen lasten hankkimista. Tietysti mahdollisen eron jälkeen saatavat rahat eivät riitä loputtomiin ja on huomattavasti todennäköisempää saada elatusmaksuja hyvin toimeentulevalta isältä, kuin sosiaalitukien varassa elävältä. Silloin on myös etua siitä, että lapsi on tämän hyvin toimeentulevan isän biologinen jälkeläinen. Että teoriassa joo. Kuulostaa vaan kohtalaisen harvinaiselta laskelmoinnilta.

Olen kyllä kuullut monen aivan tietoisesti kerryttävän varallisuutta lasten hankkimisen varalle - ei tosin puolison uskollisuuden takaamiseksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että lapsen hoitaminen vaatii resursseja. Nämä ihmiset ovat vastuuntuntoisen oloisia ihmisiä, jotka haluavat turvata lapselle hyvän alun. Ja tämä siis pätee niin biologista kuin ei-biologistakin lasta haikaileviin vanhempiin.

Kyvyttömyys selvitä arjessa

Olen kuullut usein niin miesten kuin naistenkin suista varsin kirjavia "käytännön syitä" olla parisuhteessa. Oikeasti, aikuiset ihmiset, opetelkaa pyykkäämään ja vaihtamaan talvirenkaanne itse. Ei se niin vaikeaa ole. Epämiellyttävää ehkä, ja luultavasti olisi kivempi, jos joku muu tekisi sen puolestasi, mutta kohtuuttoman vaikeaa se ei ole. 

En siis mitenkään vastusta sitä, että kotityöt jaetaan tasapuolisesti niin, että kunkin omat kiinnostukset ja vahvuudet pääsevät esille. Enkä vastusta sitä, että jos toinen käy töissä ja toinen ei, että kotitöillä tätä kompensoitaisiin. Lähtökohtaisesti kuitenkin mielestäni ihmisen pitäisi osata tehdä kaikki arjen työt itse. Jo ihan siitäkin syystä, että joskus parisuhteen toinen osapuoli voi olla jostain syystä tilapäisesti tai pysyvämmin estynyt tekemään jotain omaa askarettaan.

On myös olemassa päteviä fysiologisia syitä, miksi joku ihminen ei jotain tehtävää voi suorittaa. Tämä kirjoitus ei koske esimerkiksi omaishoitajia. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että ihmisen psyykelle ei tee kauhean hyvää se, että kokee olevansa kyvytön suoriutumaan itsenäisesti arjesta. Oletan, että tästä ainakin jossain määrin puhutaan omaishoitajien ja heidän hoidettaviensa kesken, eikä minulla ole mitään valaistunutta näkemystä aiheeseen.

Yksinäisyyden pelko ja kosketusmonopoli

Monet ovat parisuhteessa siksi, että heitä pelottaa olla yksin. Sen vuoksi monet ovat valmiita sietämään huonoakin parisuhdetta, sillä sitä pidetään parempana kuin yksin olemista.

Ihmisen, joka ei ole parisuhteessa, on usein vaikea täyttää tarvettaan fyysiselle kosketukselle ja emotionaaliselle läheisyydelle. Voi olla, että tämä ongelma on korostunut miesten keskuudessa. Yhteiskuntamme antamat kapeat raamit miehiselle kanssakäymiselle ovat aika suppeat. Niiden puitteissa tapahtuva, homoksi leimaantumisen pelon varjostama kanssakäyminen voi jäädä vallankin parisuhteettomalle miehelle epätyydyttäväksi. 

Tämän lääkitseminen voi olla vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Jokainen voi miettiä omia tarpeitaan ja sitä, miten sinkkuna olisi mahdollista elää sellaista elämää, jossa nämä tarpeet tulisivat tyydytetyksi. Tämä pätee aivan kaikkiin edellä mainittuihin kohtiin. Monet näistä "pakoista" juontaa johonkin ihmisen tarpeeseen ja kaikki tarpeet on mahdollista täyttää muutenkin kuin perinteisen parisuhteen kautta.

Läheiset ystävyyssuhteet, joihin kuuluu toisen ihmisen koskettaminen ja emotionaalinen huomioiminen ovat mielestäni ihan hyväksi myös parisuhteessa oleville ihmisille. Ne voivat myös auttaa huomaamaan, jos omassa parisuhteessa on jotain todella pahasti pielessä.

Sosiaalinen pakko

Yhteiskunnallisten tai sosiaalisten odotusten täyttäminen on yksi tarve, joka psyko-fyysis-sosiaalisella olennolla on. Ongelma vain on se, että aina yhteiskunnalliset ja sosiaaliset odotukset eivät ole kauhean terveitä ja yksilön näkökulmasta hyviä ratkaisuja. Eikä yksilöllä ole oikeasti mitään pakkoa noudattaa niitä. Toki yhteiskunnasta ja sosiaalisista ympyröistä riippuen odotusten vastaisella toiminnalla voi olla sanktioita. Sanktioiden välttäminen on kuitenkin valinta, jonka yksilö on tehnyt ihan itse. 

Länsimaisessa yhteiskunnassa väittäisin, että varsin harva voi sanoa kenenkään oikeasti pakottaneen parisuhteeseen. Yhteiskunnallisen ja sosiaalisen pakon vähentäminen vaikuttaakin lisänneen ihmisten yksin asumista. Aina silloin tällöin joku väläyttää, että silloin asiat olivat jotenkin paremmin, kun ihmisillä oli suurempi sosiaalinen paine mennä naimisiin ja pysyä avioliitossa. 

(Avioliiton pohtiminen tältä kannalta voisi olla hedelmällistä, mutta oikeastaan alan olla liian väsynyt jaksaakseni kirjoittaa aiheesta enempää. Olen nukkunut neljä ja puoli tuntia ja syönyt tänään yhden smoothien. Ei ehkä elämäni parhaita valintoja. Joka tapauksessa ajattelin jatkaa vielä loppuyhteenvetoon.)

Pakko ja vapaus

Toki on mahdollista, että parisuhde perustuu tasapainoiseen pakkotilanteeseen, jossa parisuhteen osapuolet täydentävät toistensa puutteita: toinen tuo leivän pöytään ja toinen huolehtii kodin askareista. Se on taloudellisen ja arjenhallinnan pakotteiden yhteiskunnallisesti hyväksytty symbioosi.

Itselleni vapaus, riippumattomuus ja pärjääminen ovat kuitenkin olleet aina sen verran korkealla olevia arvoja, että minun on vaikea samaistua tähän. Tietysti tämänkaltainen järjestely kuulostaa helpolta ratkaisulta. Silloin ei tarvitse käyttää aikaansa siihen, että kehittää omia heikkouksiaan. Minusta se vain kuulostaa laiskalta ratkaisulta, joka voi pahimmillaan johtaa todella vaikeisiin ongelmiin kahden ihmisen ollessa täysin riippuvaisia toisistaan. Jonkun mielestä se on ehkä romanttista, että ihminen ei pärjää ilman "toista puolikastaan", mutta minusta se tuntuu nyrjähtäneeltä, jos yhden ihmisen ollessa ylitöissä täysin toimintakykyinen puoliso näkee kotona lasten kanssa nälkää, kun ei osaa kokata edes munakasta.

Ihmisten muodostamien sosiaalisten verkostojen kauneus on myönnettäköön siinä, että ne kannattelevat ihmistä kaikkine heikkouksineen. Kollektiivi on aina yksilöitä vahvempi. Mielestäni kuitenkin terve, hyvinvoiva parisuhde kaipaa perustakseen sen, että parisuhdeyksikkö koostuu ihmisistä, jotka pärjäisivät omillaan, mutta ovat yhdessä vapaasta halustaan. Se, että kahdelta ihmiseltä puuttuu pakko olla yhdessä varmistaa mielestäni kaikkein tehokkaimmin sen, että ihmiset ovat yhdessä kestävillä periaatteilla, jotka eivät vahingoita kumpaakaan suhteessa olevaa. Minun parisuhde-idealismiini kuuluu ajatus siitä, että ihmiset voivat parhaiten parisuhteessa, jossa se ovat siksi, että he haluavat olla parisuhteessa, eivätkä siksi, että heidän on pakko.

Parisuhde-diskurssista usein nousevat "pakot" ovat myös olleet asioita, joiden takia olen vierastanut parisuhteita. Pakon puuttuminen luonnollisesti myös lisää eroja. Kun ei ole pakko olla yhdessä, on helpompi erota ihmisestä, joka ei olekaan niin täydellinen elämänkumppani, kuin ensinalkuun kuvitteli. Se on useimmiten mielestäni ihan tervettä. Tosin siinä on se vaara, että ihminen alkaa etsiä jotain myyttistä yksisarvista, joka täyttää hänen kaikki tarpeensa. Pahimmillaan ihminen myös yhä uudestaan luulee sen löytäneensä, kunnes pettyy katkerasti ihmisen paljastuessa... no... ihmiseksi. Toisaalta, jos ihminen pärjää itsekseenkin, niin ehkä se ei ole niin katastrofi, vaikka "Sitä Oikeaa" ei koskaan löytyisi. Myöskään lisääntymisen kannalta se ei ole mikään pakko. Nykyään voi hankkia lapsia yksinkin. Ja jos se lohduttaa, ehkä tässä maailmassa on kokonaisuudessaan jo riittävästi ihmisiä muutenkin.