Väsymys ja vaalit

Väsyttää, sekä ihan noin yleisesti, että erinäiset yhteiskunnalliset aiheet. Mun koko some on täynnä Yhdysvaltojen presidentivaaleja. Tumblr on ollut täynnä sitä koko vuoden. Kyllästyin siellä siihen jo keväällä.

Vituttaa, miksi mun täytyy katsella sitä sekoilua toiselta puolen maapalloa. Kyllä mä sen ymmärrän, että pitää olla perillä maailmalla tapahtuvista asioista, mutta en mä oikeasti jaksaisi katsoa niiden vaalipropagandaa täyttä vuotta. Oikeasti. Viron presidentinvaaleista mä en käytännössä kuullut mitään ennenkuin niiden uusi presidentti oli valittu, enkä mä oikeastaan vieläkään tiedä, millaista arvomaailmaa hän edustaa. Ja siis Viro on kuitenkin meidän naapurivaltio, olen jopa useasti käynyt siellä ja mulla on sieltä tuttuja. Ja kyllä osaan myös viroa.

Väsyttää. Clinton hävisi. Luultavasti siellä päässä mietitään kovasti, että miksi. Ei se mikään tyhmä nainen ole. Samaa ei ehkä voi sanoa Trumpin kannattajista, vaikka heidän reaktionsa tavallaan inhimillisesti ymmärrettäviä olisivatkin. Silti, jostain syystä täälläkin päässä palloa ihmisten jostain kumman syystä pitäisi olla omassa somessaan hirvittävän fiksuja ja ymmärtäväisiä aihetta kohtaan. Siitä huolimatta, että Yhdysvalloilla on avoimen rasistista, islamofobista ja seksististä retoriikkaa käyttävä, tiedevastainen ja epäpätevä presidentti.

Yhdysvaltojen ja koko maailmanpolitiikan kannalta toivon, että siellä selvitetään aika tarkkaan, mikä meni vikaan ja korjataan. Se olisi ihannetilanne.

Koska olemme kuitenkin vain ihmisiä, niin tuskin tapahtuu. Se seuraako tästä kolmatta maailmansotaa, tai ylipäätään mitään erityistä jäänee nähtäväksi. Ainakaan Suomessa ei jytkystä mitään sellaista vaikuta seuranneen. Kaikenlaista muuta paskaa kylläkin.

Minua väsyttää.

Tahdoin paljon kauniimpaa

Mä en tiedä onko mulla häiriöitä kehon hormonitasapainossa, kaamosmasennus, vai mikä, mutta musta vaan kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että musta ei oo mihinkään. Mulle on aina ollut hirveän selkeetä, mitä mä haluan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä haluan. Paitsi nukkua. Mä en tiedä haluanko mä valmistua. Mä en tiedä haluanko mä opiskella. Mä en tiedä haluanko mä syödä. Mä en tiedä haluanko mä elää. Mä en tiedä haluanko mä kuolla.

Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.


Halusin kirjailijaksi. En saa käsikirjoitustani valmiiksi. Siellä se on. Puolikkaana. Kuten on ollut jo monta vuotta. Jos mä haluan olla kirjailija, mun täytyisi saada kirja ulos vuodessa. En tiedä saanko edes yhtä ulos kymmenessä vuodessa. Tai kiinnostaako se edes ketään. Kukaan ei varmaan halua edes kustantaa sitä. "Ei sovi kustannusohjelmaamme." En tiedä haluaako kukaan edes lukea sitä.

Halusin arkkitehdiksi. En päässyt sisään.

Mä en ylipäätään tiedä, tuunko mä saamaan töitä. Mollissa ei ole ollut pitkään aikaan mitään sellaista auki, mihin mun olisi kannattanut hakea edes vastavalmistuneena. Hain tänäsyksynä harjoittelupaikkaa. Yhdestä paikasta sanottiin, ettei tarvita. Yhdestä ei kuulunut mitään. Yksi kariutuu muuttuvien harjoittelukäytäntöjen vuoksi ja yhdestä ilmoittivat valinneensa jonkun haastatteluista (jonne minua ei ollut edes kutsuttu). Ja siis mä oikeasti panostin kaikkiin näihin.

Halusin koiran, mutta juuri nyt musta tuntuu, ettei musta ole edes huolehtimaan kanista. Ja mulla on kani.

Halusin lapsia, mutta varsin luultavasti olen lisääntymiskyvytön. (Jostain syystä tuo edellinen kohta tuntuu tätä suuremmalta. Ehkä siksi, että mulla ei ole lapsia, jotka kärsisivät laiminlyönneistäni.) Mun piti varata aika kuukautisten alkaessa gynelle ja verikokeisiin, mutta sillä ei ollut enää edes kymmenen minuutin puhelinaikaa vapaana siinä vaiheessa. Tuntuu siltä, kuin mua ei olisi edes tarkoitettu lisääntymään.

On suoranainen ihme, että mulla on edes parisuhde. Menin jopa naimisiin, vaikka en mä sitäkään oikein osaa. Kiinnostukseni häiden järjestelyyn oli nollassa. Ilman äitiä ja anoppiani niistä olisi tuskin tullut mitään. Edelleen häitä ajatellessa puskee päällimmäisenä tunteena päälle ahdistus, vaikka ilmeisesti häissä itsessään oli ihan kivaa, eikä oikeastaan mikään mennyt edes pieleen. Lisäksi näyttää siltä, että olen hukannut sormukseni. Se ei ole täällä, eikä se ole vanhempieni luona. Minulla ei ole aavistustakaan, missä se on.

Olin häitä edeltävänä keväänä saanut burn outin ja kesänä töissä epämukavuusalueellani ja kaukana kaikista sosiaalisista ympyröistä. Tuntui siltä, että olisin myymässä mielenterveyttäni. Silloin mä ensimmäistä kertaa tajusin, että mulla on lievä masennus. Syksy meni siitä toipuessa ja tämän vuoden keväällä musta tuntui jo siltä, kuin joku olisi sytyttänyt valon takaisin tunnelin päähän.

Mutta mä kusin keväänkin hommat. En saanut kesätöitä. Ajattelin tekeväni kesällä gradua, mutta kusin senkin.

Nyt mulla on kohta tukikuukaudet loppu. Opinnoista puuttuu liikaa. Gradu on kesken ja usko työmarkkinoihin kadonnut.

Kävin kelan laskurilla katsomassa paljonko tienaisin työttömänä. Se näytä olevan oleellisesti enemmän kuin opiskelijana, mutta lappuja pitää täyttää enemmän, eikä saa enää opiskelija-alennuksia mistään. Lisäksi pitäisi alkaa maksaa opintolainaa takaisin.

Tarina purjelennosta ja sukupuolesta

Luin pari viikkoa sitten kaverin suosittelemana Siri Kolun teoksen "Kesän jälkeen kaikki oli toisin" ja tuli nyt mieleen, että voisin hyvästä aikaa kirjoitella tännekin lukemistani kirjoista. Edellisestä on jo hyvä tovi aikaa.

Teos kertoo transsukupuolisesta Peetusta, jolla on rintakehäleikkaus tulossa, tulehtuneet välit äitiin ja isä joka vie hänet purjelentämään. Tarkemman kuvauksen kirjasta voitte käydä halutessanne lukemassa esimerkiksi blogeista:
Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko, Kirjoitan ja luen, siis olen, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Se ei ollut varsinaisesti kirja, jollaisia itse aktiivisesti etsin lukemistooni. Tämä yksinkertaisesti siksi, että se ei anna minulle aivan hirvittävästi mitään uutta. Sen vuoksi minulle ehkä kiinnostavinta kirjassa oli purjelentäminen. Arvostan sitä, että kirjassa on tehty huolelliset taustatyöt niin transsukupuolisuudesta kuin ilmeisesti purjelentämisestäkin. Ensimmäinen siksi, että se voi avata vähemmistön elämää enemmistölle ja jälkimmäinen siksi, että oli vain yksinkertaisesti kiinnostavaa tutustua johonkin uuteen.

Kirjan runollinen, jahkaileva ja maalaileva tyyli ei ollut minulle ehkä kaikkein innostavinta ja varmaan osaksi sen vuoksi hahmot jäivät minulle vähän etäisiksi. Vaikka tykkään itse pohtia asioita filosofisesti, en hirvittävän pitkällisesti viitsi lukea sitä kirjallisuudessa. Teen mieluummin ajatustyön itse ja odotan kirjallisen teoksen johdattavan minut oikeiden kysymysten äärelle pikemminkin kuin oikeiden vastausten. Sen vuoksi kaipaan lisää tekoja ja hahmojen välisiä keskusteluja.

Hahmot itsessään oli hyvin rakennettu ja kirjoitettu ja kirja oli hyvin rakennettu ja kirjoitettu. Sinällään minulla ei ole mitään laadullista kritisoitavaa. Ehkä osa siitä, miksi en pystynyt niin vahvasti eläytymään päähenkilöön oli sitä, että päällimmäinen ajatukseni kirjaa lukiessani oli lähinnä "hyvää taustatutkimusta", eikä niinkään eläytyminen hahmoon. Ehkä toisen transihmisen kirjoittama kirja olisi siis ollut minulle väkevämpi lukukokemus. Transsukupuolisuus on kuitenkin kirjan keskeisin aihe.

Lopputulemani on siis teoksesta se, että kyseessä on pätevä ja hyvin tehty kirja, jonka on hyvä olla olemassa, mutta joka ei nyt satu minulle kolahtamaan. Suosittelen kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Vaikkei kolahtaisikaan, niin ainakaan tämä vähän päälle satasivuinen kirja ei vie tolkuttomasti aikaasi.


Aiheeseen vähemmän liittyvänä, minusta olisi mukava lukea teos, jossa taustatyö on tehty samalla tavoin huolella ja keskeisessä asemassa olisi myös sukupuolivähemmistön edustaja, mutta  teoksen pääasiallinen käsiteltävä konflikti ei olisi se, että hahmo on transsukupuolinen. Aihetta on hyvä käsitellä, mutta omasta puolestani sanon, että minulle antaisi enemmän teos, jossa transsukupuolisuus olisi yksi osa hahmoa, eikä se Tarinan Tärkein Juttu. Tämä ei ole siis niinkään kritiikkiä Kolun teosta kohtaan, vaan enemmän yleisenä pohdintana tähän loppuun.

Mielensäpahoittaminen

Mielensäpahoittaja ja mielensäpahoittaminen tuntuu olevan juuri nyt isokin ilmiö. Ainakin sitä käsitellään minua ympäröivässä kulttuurissa monin tavoin:

Sanna Ukkola: Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään
Mielensäpahoittaminen ja puolestaloukkaantuminen ovat tavallisia moraalitajun ilmentymiä

On olemassa ihan turhia asioita, joista pahoittaa mieli, eikä mitään kuulu minusta kieltää sen vuoksi, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Sen sijaan olisi oleellista kysyä, miksi kyseinen henkilö pahoittaa tästä mielensä. Onko taustalla joku laajempi ongelma, jonka ilmentymä tämä kyseinen, muiden silmissä vähäpätöinen, mielensä pahoittamisen syy on?

Otan nyt yhden esimerkin, johon olen itse jo lopen kyllästynyt: Lidlin maito. 

Milbonan maitokohusta nostettiin meteli. Siis ensin maidon mainonnasta nousi kohu ja sitten siitä kohusta nousi kohu. Pahoitettiin mieltä mainoksista ja mielensäpahoittamisesta. 

Lidlin mainonnan sloganit 'oikea maito väärässä tölkissä' ja 'tulla maitokaapista ulos' hyödyntävät varsin selvästi nykyistä kielen tapaa kuvata vähemmistöjä (eli vähemmistöön liittyvää kielen diskurssia), vaikka missään ei suoraan sanota, että 'tämä on nyt sitten transmaitoa, vähän niinku transsukupuolinen, mut maito, höhö'. Vitsin hauskuus perustuu nimen omaan siihen, että käytetään maitotuotteesta samanlaista kieltä, kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä. 

Vitsit ovat tässä yhteydessä mauttomia ja pystyn näkemään, miksi osa sateenkaariväestä on kokenut, että mainonnassa käytetyt "hassut sloganit" vähättelevät heidän kokemuksiaan aiheesta. Voi tuntua hyvin pahalta, jos tulee vaikutelma, että itselle hyvin kipeästä asiasta on okei tehdä "hyvä läppä", jota käyttää tuottamaan rahallista hyötyä jollekin random kauppaketjulle. Pystyn myös näkemään, miksi joku on joskus voinut pitää sitä hyvänä ja ajankohtaisena läppänä ja ajatella, että tässähän kivasti tuetaan vähemmistöjä. Myös monet vähemmistöön kuuluvat pitävät vitsiä hauskana. Ehkä pitäisin jossain toisessa tilanteessa vastaavaa vitsiä itsekin hassuna. Siinä tilanteessa olisi selvää, että nauretaan vähemmistön kanssa, ei vähemmistölle. 

Varsin suuri osa juutalaisvitseistä on juutalaisten itsensä keksimiä. Se ei silti tarkoita, että niitä voisi muut kuin juutalaiset kertoa ilman, että se on äärimmäisen loukkaavaa. 

En loukkaantunut Lidlin maitomainoksesta. En pitänyt sitä erityisen hauskana myöskään. Se ei oikeastaan herättänyt juuri mitään erityisen vahvoja tuntemuksia mihinkään suuntaan. Kovin suurieleinen mesoaminen aiheesta puolin ja toisin sen sijaan tuntuu rasittavalta. Mainonnassa tehtiin virhearvio, virhearviosta huomautettiin, virhearviota pahoiteltiin ja virhearvion seurauksena tehdyt tuotokset poistettiin. Kaikki muu aiheen ympäriltä on minun näkökulmastani oikeastaan aika turhaa. Koko kohu on aika turha.

Asioita pitää voida kritisoida asiallisesti ilman, että sanotaan mielensäpahoittajaksi. Kuten myös mielestäni asioita pitää voida kritisoida asiallisesti ilman, että heilutellaan muitakaan leimakirveitä. Asiaton mölyäminen on sitten asia erikseen.

Ja tiedoksi, maailmassa on ollut nyt ja tulee olemaan luultavasti aina sekä täysin turhaa valittamista, että valtavia ongelmia. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan poista sitä, että vähäisempiinkin ongelmiin pitää voida puuttua ja vähäisemmät ongelmat voivat olla jonkun suuremman ongelman oireita.