Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2017.

Omistettu blogille

Kymmenen vuotta sitten 18.3.2007 julkaisin jossain tätä blogia edeltävässä Perspektiivivirheessä tekstin Omistettu ihmisille. Se oli maailmantuskainen puoliproosallinen teksti, jota en oikein vieläkään osaa kategorisoida. Ja olen sentään opiskellut nyt kuusi vuotta kirjallisuutta.

 Tuore Perspektiivivirhe oli silloisten kotisivujeni kylkiäisenä, kokoelmana satunnaisia, puolikaunokirjallisia, pohdiskelevia tekstejä. Sen jälkeen se päätyi lopulta tänne (mahdollisesti vuonna 2010).

Perspektiivivirhe on ollut henkireikäni ja ajatusteni tonava jo monenlaisissa elämäntilanteissa.

Aloittaessani blogin olin ylä-asteen yhdeksännellä luokalla. Angstaavasta murrosikäisestä tuli nupiseva lukiolainen, joka feilaili eeppisesti milloin missäkin. Feilailu ei jäänyt suinkaan lukioon. Se taitaa olla osa perimmäistä luonnettani. Feilailu ja muu random säätäminen on edelleen osa elämääni.

Lukioaikana aloin myös seurustella, niin absurdilta kuin se tuntuikin.

Lukion jälkeen menin vuodeksi kansanopistoon opiskelemaan graafista suunnittelua. Se oli paluu eskariin, kaikenlaisen kivan ja jännän äärelle, kivojen ja jännien ihmisten kanssa. Vuoden leikkimisen jälkeen maistui taas pääsykoepänttäys ja vaikka feilasinkin taas mahdollisuuteni arkkitehtuuriseen, pääsin kuitenkin sisään kirjallisuuteen (vaikkei sekään ihan ongelmitta sujunut).

Oli edessä muutto Ouluun. Itsenäinen elämä ja yliopisto-opiskelun aloittaminen oli jännää aikaa ja onnistuin löytämään lisää samanhenkisiä ystäviä ja oivalsin vihdoin ja viimein, miksi minun on niin vaikeaa nähdä itseäni naisena. Se johtui nimittäin siitä, etten ole nainen. Hankin lähetteen transpolille. Todettiin, että eipä tehdä mitään vielä. Tulin kaikissa yhteyksissä ulos kaapista niin hyvin kuin osasin. Nyt tammikuussa hakeuduin uudestaan transpolille ja toivon saavani ajan huhtikuulle.

Yliopisto toi muassaan myös uusia harrastuksia kuten näyttelemistä ja kamppailulajeja. Muutin yhteen puolisoni kanssa ja hankimme kissan ja kanin. Opiskeluaikana menimme myös naimisiin ja muutimme kommuuniin kaveripariskunnan kanssa.

Näin kehityin teinivuosista tähän päivään. Täytän tänään 26-vuotta. Pari viimeistä vuotta ovat olleet kipuilua omien rajojeni ja resurssieni kanssa, mutta nyt minusta tuntuu, että olen valmis kutsumaan itseäni aikuiseksi. Se ei tarkoita sitä, että lakkaisin pelaamasta pokemonia, pukeutumasta hassusti, tai muutenkaan omaksuisin kovin tiukasti mitään normia aikuisuudesta. Tarkoitan vain sitä, että olen ihminen, joka kantaa vastuun itsestään ja muista ja tietää mitä haluaa.

Kymmenen täyden vuoden kunniaksi voisi tehdä jotain jännää. Alle, kommenttikenttään voi heittää ehdotuksia, miten kymmenettä vuotta voisi juhlia. (Jos ette sano mitään, syön vain liikaa jäätelöä ja meen kattomaan netflixiä.)

Joku vaihtoi lampun tunnelin päähän

Minusta tuntuu, että olen hiljalleen saavuttamassa jonkinlaisen vakauden. Gradu toki stressaa (enemmän kuin haluaisin myöntääkään), mutta tietynlainen optimismi tulevaisuutta kohti on palannut. En tiedä, onko se yhteydessä valoisuuden lisääntymiseen, hajuaistini palaamiseen (kiitos nokkaani vetämäni kortisonin) vai kutsuun työhaastatteluun. Vaikka työhaastattelu ei poikisikaan työpaikkaa, se on silti jollain tapaa palauttanut uskoni tulevaisuuteen. Nyt mulla on taas suunnitelmia.

En halua jäädä työttömäksi. Ei sillä, että kukaan varmaan haluaisi, mutta mulla on jopa jonkinasteisia suunnitelmia. Etunani on myös se, että olen valmis muuttamaan, tarttumaan omituisiinkin tilaisuuksiin, sekä ottamaan riskejä.

Oli jonkin aikaa jokseenkin hurjaa. Tuntui, kuin olisin hyppäämässä tyhjän päälle: valmistumassa vailla mitään tietoa tulevasta. Vailla tietoa siitä, koska voin edetä prosessissa, vailla tietoa siitä, voinko koskaan saada lapsia, vailla tietoa siitä, saanko koskaan työpaikkaa, voinko asua yhdessä puolisoni kanssa ja niin edelleen.

Ei sillä, mä en edelleenkään tiedä mitään näistä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin, että pystyn edelleen seisomaan neljän tavoitteeni takana. Tiedän, mitä en halua. Ja tiedän, että pidän vihreästä.

Vihreä on itse asiassa siitäkin jännä asia, että mulla oli lempiväri, ennenkuin se lastenlääkärin mukaan oli mahdollista:

Äiti: Anna sille se vihreä, kun se on sen lempiväri.
LL: Ei noin pienellä ole vielä lempivär-
Minä: VIHREE!!

Hyvin pienestä lapsesta saakka halusin aina sen vihreän jutun. Oli kyse mistä tahansa, niin vihreä oli se the oikea vaihtoehto. Muut värit korkeintaan menetteli. Nykyään olen oppinut arvostamaan muitakin värejä, jopa vihreän (eritoten limen) vastaväriä, pinkkiä.