Itävallanreissun jälkeenkin on elämä ollut varsin liikkuvaista. Helsingistä lähdin suoraan junalla Ouluun, missä tehtiin ensimmäiset hampaiden paikkaukset ja kierreltiin ympäri kirpputoreja valaisimia ja muuta tarpeellista etsien. Ostin myös jotain säilyvämpää ruokaa ja kissanruokaa pakastimeen. Jaoin ostamani tuliaiset ja söimme piirakkaa istuen sohvatyynyjen päällä keittiön lattialla ja käytimme pöytänä nurinpäin käännettyä pyykkikoria.
Siivosin myös kämppää ja purin aiemmin tuomiani muuttolaatikoita ja laitoin valaisimia kattoon. Siinä samalla kiroilin, kun minulla ei ollut käytännössä mitään kunnollisia välineita mihinkään. Eli käytännössä, tässä tapauksessa ruuvimeisseliä, jotta olisin saanut sokerinpalalla pistokkeet valaisimiin. Kirosin, että miksei minulle ole annettu työkalupakkia lahjaksi, niinkuin kaikkea keittiötavaraa. Minulla on yli kaksikymmentä mukia, muttei yhtään ruuvimeisseliä. Onko tämä jokin ”tytöille keittiötavaroita ja pojille äijäkamaa tulevaisuutta varten” -juttu? Jos on, niin se joka näin ajattelee, saa itse tulla ruuvailemaan virkkuukoukulla valaisimiani. (Virkkuukoukku siis oli ainoa minulta löytyvä, edes etäisesti sopivanmuotoinen ja -kokoinen esine tähän hommaan.) Onneksi kaverini ompelukoneesta löytyi sopiva ruuvimeisseli, jotta sain loput valaisimet vähän nopeammin hoidettua. Ompelukoneesta... aika... stereotyyppistä.
Sitten seuraavana päivänämatka jatkui junalla takaisin kotiin. Kotona kävin tervehtimässä naapurintyttöä ja leikin jonkin aikaa sen kanssa antaen vanhemmille aikaa hoitaa omia hommiaan. Havaitsin, että neljävuotta täyttäneet tytön leikit olivat hiljalleen alkaneet muuttua yhä juonellisemmiksi. Olin vuoroin lohikäärme, sammakko, prinsessa tai prinssi. Myös kuninkaan lääkärikin taisin olla. Prinssi on muuten myös jollain tapaa uutta. Vielä vuosi sitten prinssejä ei suvaittu mukaan prinsessaleikkeihin.
Sitten pakkaaminen jatkui ja yritin samalla järjestellä huonettani. Vaihdoin veljeni kanssa huoneita päiksemme, jotta hän saisi isomman (kauniimman) ja fiksumman huoneen. Vaikka olenkin varsin kiintynyt entiseen huoneeseeni, on silti järkevämpää, että antaa se sisarukselle, joka oikeasti asuu vielä kotona. Se kuitenkin aiheutti pientä kaaosta, kun oli koko yläkerta täynnä sekasinsa muuttotavaroitani Ouluun, tavaroitani matkalla viereiseen huoneeseen ja veljeni tavaroita.
Maanantain ja tiistain olin töissä, tekemässä pienen tuurauksen tämänkesäisessä työpaikassani. Suunnitelmat menivät vähän uusiksi, sillä olin suunnitellut lähteä jo maanantaina Ouluun muuttokuorman kanssa. Ihan tervetulleita työt olivatkin, sillä opiskelijalla tuskin voi olla liikaa rahaa. Opintotuetkaan eivät kerran vielä juokse (jos sitä juoksemiseksi ylipääätän voi nimittää).
Maanantaina ja tiistaina myös valmistelin kissallemme vessan. Eli siis kaapin, jonka sisälle laitan hiekkalaatikon, ettei kissani voi levitellä niin helposti hiekkaa ja hajuja pitkin kämppää. Sen lisäksi se on nätimpi kuin hiekkalaatikko. Kaappi on itsessään varsin yksinkertainen; neljä valkoista lastulevyistä seinää ja yksi magneetilla kiinnittyvä ovi, johon sahasin reiän kissalle kulkuaukoksi.
Kaappi löytyi vintiltämme ja äitini tiesi jopa kertoa sen historiaa. Olin lievästi yllättynyt, että niinkin halvan ja persoonattoman näköiselle, simppelille, hylätylle kaapille löytyi merkitys ja muistijälki. Se ei tosiankaan ollut minkään hienon perintöesineen näköinen. Se kuitenkin oli toinen isäni omista kaapeista. Kun isovanhempani muuttivat talosta pois ja veivät kalusteensa mukanaan, isälleni jäi vain kaksi omaa kaappia. Tämä nimenomainen kaappi oli ollut hänen huoneessaan, kunnes se nyt kalusteiden vähyydestä johtuen siirtyi toimittamaan telvisiopöydän virkaa. Pystyin näkemään mielessäni olohuoneemme tyhjänä, nurkassa pelkkä valkoisen lastulevykaapin päällä oleva telvisio. Silläkin on tosiaan historiansa.
Jotenkin tämä sai minut kunnioittamaan kaappia enemmän, vaikka se olikin yhä edelleen sama persoonaton, valkoinen lastulevykaappi. Se oli vanhemmillani silloin, kun he olivat omassa elämässään samantapaisessa tilanteessa kuin minä, tyhjässä asunnossa. Mielenkiintoista, miten asioista tulee ihan eri tavalla merkityksellisiä sen kautta, että tietää missä ne ovat olleet. Halusin tehdä siitä kaapista erikoisen ja maalata edes sen oven sopimaan olohuoneeseeni (siitä huolimatta, että se vähän ajan päästä saisi piintyvän kissanpaskanhajun sisäänsä).
Maalasin siis sunnuntai- ja maanantai-illat kaapinovea kellarissamme, jossa se tällä hetkellä odottaa seuraavaa muuttokuormaa kohti Oulua.
Tiistai-iltana lähti muuttokuorma kera kissan Ouluun. Saatuani laatikot purettua ja tavarat paikoilleen, täällä alkaa näyttää jo ihan kotoisalta. Keittiössä on pöytä (jonka äärellä naputtelen tälläkin hetkellä) ja neljä tuolia, kaikissa ikkunoissa on verhot, mattoja on muutamia, suihkussa on suihkuverho, melkein kaikissa huoneissa on kattolamput, olohuoneessa on kirjahylly täynnä kirjoja, pari sohvaa, tänään – siis eilen – tuotu sohvapöytä ja kissan raapimispuu, makuuhuoneessa sänky, lipasto ja pari banaanilaatikkoa yöpöytinä. Niin, ja melkein kaikki pahvilaatikot ja pakkausmateriaalit on siivottu pois.
Kissa on kotiutunut hyvin, vaikka maha onkin ollut hieman löysällä, ovat asiat silti tulleet nätisti improvisoituun hiekkalaatikkoon. Tällä tai seuraavalla viikolla pitäisi zooplussasta tulla oikeakin hiekkalaatikko. Abrahamin paria kerrosta ylempänä asuva velipoikakin kävi moikkaamassa ja kaverukset mänttäsivät pari tuntia energiaansa pois. Havaitsin myös pennun opetelleen ahkerasti tapoja Petteriltä, jonka kanssa se on alkanut tulla yhä vain paremmin toimeen. Aiemmin veljekset päästivät suustansa tuskin ääntäkään tapellessaan, mutta nyt Abraham murisee jatkuvasti, vaikka muutoin leikkiikin ihan tavallisesti.
