Minuuden määrittely (KESKEN)

Löysin blogini arkistoista tällaisen hyvin vanhan pohdinnan minuudesta. En tiedä tarkkaa vuotta, mutta olettaisin tämän olevan jostain lukiovuosiltani. Jätin otsikon sellaisekseen, koska se oli minusta jotenkin hupaisa.



Kuka minä olen? Ihan mielenkiintoinen kysymys, jota on ihan syytä pohtia, vaikka sitä ei ehkä huvitakaan lähteä ruotimaan, kun joku kunnolla promilleissa saa päähänsä, että "kuka sä oot?" kysymys meluisessa bilemestassa sisältää jonkun syvällistä eksistenssiä luotaavan aspektin.

Määrittele itsesi uudelleen

Luonnetestit antavat yhdenlaisen tuloksen. Se mitä muut sanovat minusta vähän toisenlaisen.

Mutta mikä minä oikeasti olen. Mikä minä on?

Siitä on vaikea ottaa selkoa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden viidakko kaiketi kehosta, minuuden fyysisestä olinsijasta nyt puhumattakaan. Yritä nyt siinä sitten suunnistaa kartalla, joka sinun täytyy muuten myös itse tehdä. Eikä puhettakaan minkään ilmavalokuvien käyttämisestä apuna. Itse ei pääse koskaan näkemään tätä viidakkoa siististi objektiivisesti ulkoapäin.

Noh... eihän kartasta muutenkaan näe, millainen viidakko oikeasti on. Oli sen piirtänyt kuka tahansa, mistä olosuhteista tahansa.

Selvä tutkitaanpa sitten minuuden viidakkoa. Piirränpä teille vähän hyvin subjektiivista karttaa omista lähtökohdistani.

Kaaos, jossa on tarkka järjestys

Viidakko näyttää kieltämättä ensisilmäyksellä hyvin kaoottiselta. Kysymys on kuitenkin siitä, että oleelliset asiat ovat täsmälleen sillä ja siten, missä niiden kuuluukin olla. Värikynäkoteloni on tarkkaan järjestetty ja kirjat ovat oman logiikkani mukaan täydellisessä järjestyksessä hyllyssäni. Asiat ovat siellä, missä on jollain lailla niiden luonnollinen olotila. Kuten viidakossakin apinat ovat puissa, eivät kaikki samassa puussa tai samalla oksalla, vaan näennäisesti vähän siellä täällä.

Suurpiirteinen, mutta suorastaan nipottavan tarkka. Kaikki palaset näyttävät olevan vähän irrallaan ja läheisteni mielestä näyttää, kuin olisin jotenkin kestohukassa. Kuitenkin asiat nivoutuvat yllättävilläkin tavoilla kokonaisuuksiksi, kun niitä vain tarkastelee vähän eri mittakaavassa. Jos mennään pieniin yksityiskohtiin, vai valtaviin kokonaisuuksiin, kuten mitä haluan tehdä joskus työkseni, ne voivat olla hyvinkin tarkkaan järjesteltyjä.

Vihreää ja punaista

Vastapareja sulassa sovussa keskenään kokonaisuuden muodostaen. Sukupuoli-identiteetin kyseenalaistaminen ja lokeroinnin vastaustaminen. Siitäkin huolimatta, että lokerointi on ihmismielen tapa jäsentää maailmaa mielettömyydestä loogiseksi kokonaisuudeksi.

Viidakko oli muuten yllättävän hyvä vertaus minuudelle. Olenkin aina pitänyt viidakoista... noin teoreettisesti. Biodiversiteetin valtavuus, esteettiset maisemat ja muutoinkin mielikuvitusta kutkuttava miljöö. Käytännössä en ole lainkaan varma haluaisinko oikeastaan tutustua fyysiseen viidakkoon. Ehkä. Itse asiassa kyllä varmaankin.

Täydellisesti perusteltu epäloogisuus.

Sit palkkatöissä...

Kaverini joskus väitti, että se, mitä ihminen ostaa palkkatyönsä ensimmäisestä palkasta, kertoo ihmisestä paljon. Oon nyt ollut kaksi kuukautta töissä, joten ehkä olisi aika kertoa, mitä minä ostin ensimmäisillä palkkatuloillani. Tiliotteeni mukaan olen ostanut seuraavat asiat ensimmäisen palkkani saamisen jälkeen:

- Riippumatto
- Bussilippuja
- Paikallisen vesistönsuojelujärjestön jäsenmaksu
- Junalippuja
- Maalia ja muita sisustus- ja remppatarvikkeita
- Opintolainan lyhennys

(Tähän ei ole listattu mukaan omia tai eläinten ruokaostoksia.)

Mitä se kertoo minusta? Mulle on selvästikin tärkeää että viihdyn siellä, missä mä asun (sisustaminen ja riippumatto) ja että voin pitää huolta miljööstä (remppa ja vesistönsuojelu). Niiden lisäksi minulle on tärkeää tavata kavereitani, jotka asuvat kaukana (juna- ja bussiliput). Pidän myös itseäni melko järkevänä ihmisenä, joka ei tykkää olla velkaa (lainan lyhennys).

Ehkäpä se kertoo jotain minusta.

Matka, jonka voisin skipata

Olen viimeaikoina ollut tavallista enemmän tekemisissä raskaana olevien naisten kanssa. Puhun nyt siis syystä nimen omaan näistä kohtaamistani raskaana olevista naisista. Olen nimittäin jollain tapaa kateellinen heille. Heille raskaus on jotenkin... luonnollinen osa heidän naiseuttaan. Sen jatke, sitä täydentävä alue. Askel äitiyteen, joka myös pukee heitä. He ovat niin hirvittävän sinut sen kanssa.

Minä puolestaan herään keskellä yötä itkemään sitä, että miksi maailman täytyy olla niin epäreilu, että mun täytyy synnyttää, jos haluan biologisen lapsen. Miksi mun täytyy altistaa kehoni sille myllytykselle? Ja itseni sille raskauden diskurssille. Kaikelle sille väärinsukupuolittamiselle. Kaikelle sille ällöttävälle tekopirteälle lässytykselle hehkuvasta "naiseudestani" ja "äitiyden iloista".

Puhumattakaan sitten itse synnytyksestä. Parhaimmassakin tapauksessa synnytys olisi ihan syvältä. Vaikka ei edes mennä siihen, mikä kaikki voi mennä pieleen, niin siltikin mä ottaisin ennemmin turpaani, ku synnyttäisin. Ihan oikeesti. Keskimääräinen synnytys kestää 8 tuntia. Kahdeksan tuntia (tai jopa pari päivää) suhun vaan sattuu ja sä joudut äheltämään sisuksistas ulos jotain, mitä et ees näe. Todennäköisesti tulisin myös sukupuolitetuksi väärin useammin kuin kerran. Lisäksi ihkut raskaushormonit todennäköisesti tekee musta todella vittumaisen myös kaikille ympärilläni oleville.

Mä olen tiennyt lapsesta saakka, että haluaisin lisääntyä. Ja se, että kohdallani siihen täytyy liittyä raskaus ja synnytys on tuntunut hirvittävän epäreiluilta suunnilleen siitä saakka, kun aloin asioista jotain ymmärtää. (Eli ehkä 6-9 -vuotiaana.) Jos olisin cismies, minun ei tarvitsisi kuin vähän tökkiä märkää koloa pippelillä ja that's it (yksinkertaistettuna).

Minulle raskaudessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se lopputulos. Ehkä se on ihan hyvä, etten ole vielä tullut raskaaksi. Mietin, pitäisikö vain luovuttaa ja ottaa vaikka sijaiskotilapsi.