Väliaikainen vapaudentunne

Kuten aiemmasta ruikuttamisestani olette tainneetkin huomata, minulla on ollut kiirettä ja ketutusta, ja stressiä ja vaikka mitä ihme paskaa.

Eilen illalla rukoilin (nyt puolet niistäkin vähistä blogini lukijoista varmaan lähtevät, mutta vitut heistä), että rauhoittaisi mua, eikä antaisi panikoida kirjoituksissa ajan tai minkään muunkaan suhteen. Uskotte Jumalaan tai ette, uskon minä tai en, niin ainakin jokin psykologinen vaikutus sillä on.

Nukuin yöni hyvin, tai ainakin normaalisti. Heräsin vasta kellon soittoon. En tuntenut aamulla sitä ”en ole lukenut riittävästi” –tunnetta, joka mulla oli sekä ennen biologian, että filosofian kirjoituksia. Adrenaliinitasoni kirjoituksissa oli täysin toista luokkaa kuin esimerkiksi viimekeväisissä filosofian kirjoituksissa (krhm… jostain kumman syystä ). Siellä oli oikeastaan aika leppoisaa olla. Loppuvaiheen vessahätää lukuun ottamatta. Aika riitti hyvin ja suurin osa jutuista vaikutti ihan suhteellisen selkeiltä. Enkä alkanut turhautua niissäkään kohdissa, missä en ymmärtänyt. Oli paljon vapautuneempi olla siellä, kuin vaikkapa eilisessä ruotsin kokeessa.

Nyt jälkikäteenkin on ihan hyvä olla. En märehdi mitään vastaustani, kuten biologian kirjoitusten jälkeen. (”Mä laitoin siihen kemosynteesi, vaikka se on fotosynteesi…! Mä kyl tiesin että se oli fotosynteesi, mutta en muistanu, että siinäki synty sokeria. Miksen mä jättäny siihen fotosynteesiä, niinku aluks pistin…” Ja muuta vastaavaa minulle kohtalaisen epätyypillistä märehdintää.)

No keväällä sitten uudestaan.

Myöhäinen herätys

”Ihanaa saan nukkua pitkään,” oli ajatukseni, kun kuulin tämänaamuisten liikuntatuntieni peruuntumisesta eilen. Minulla on lukujärjestyksen mukaan liikuntaa kaksi ensimmäistä tuntia kahdeksasta alkaen ja sen jälkeen on kolme hyppäriä. Eli siis saisin mennä kouluun yhteen.

Näin teoriassa. Todellisuudessa heräsin jo joskus ennen tavallista heräämisaikaani. Ajattelin kirjoituksia. Yritin olla ajattelematta kirjoituksia ja ajattelin niitä vähän lisää. Minulle epätyypillisesti aloin märehtiä sitä, että olin biologian ylppäreissä puhunut kemosynteesistä, enkä fotosynteesistä ja en ollut tunnistanut ilmeisesti ritariperhosta muutoin älyttömän helpossa lajitunnistus-tehtävässä. 

Mitä vitun väliä? 

Mä tiedän, että miten paljon ne vaikuttavat vasta sitten, kun ne tulee YTL:lältä takas, eikä niille enää mitään voi. Voi, miksi aivoni eivät suostu tällä kertaa uskomaan sitä?

Aloin ajatella jotain ihan muuta kuin ylppäreitä. Pyrin vajoamaan takaisin uneen tai edes omaan fantasiamaailmaani. Aina ne tulivat mieleen ja jotain kiertopolkua myöten palasin takaisin kirjoituksiin. Sitten veljeni heräsi. Eikä ollut toivoakaan, että saisin suljettua sen portaiden ramppaamisesta aiheutuvan metelin pois korvistani. Puhumattakaan herätyskellosta, jonka se oli jättänyt torkulle.

”Pilili-pilili-pilili-pilili-pililipil ilipililiiililililillililililililillililillilililiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!”
Ensimmäisellä kerralla painoin tyynyn korvilleni ja suljin sen pois. Isäni rymisteli yläkertaan. Kello sammui silloin itsestään. Sitten se alkoi hetkenkuluttua tiluttamaan toisen kerran. Vittuunnuin. Ponkaisin ylös ja kävelin veljeni huoneeseen, joka oli omani vieressä. Silmissä alkoi musteta. Se johtui vissiin jotenkin verenpaineesta, -sokerista tai jostain. Niin kävi minulle aina joskus, kun nousen äkisti ylös aamulla.

Sain herätyskellon pois päältä, kun musta väistyi. Päätin, että veljeni saisi kuulla tästä. En jaksanut mennä enää nukkumaan. Turhautti.

Nyt katselen, kuinka oma herätyskelloni alkaa pikkuhiljaa valaista ja soittaa hiljaisella äänellä linnun laulua. Onpas mukava herätä näin myöhään.

Tervetuloa taas eskapistiminä

Mä en ihan oikeasti edes haluaisi olla koneella. Mun pitäisi olla lukemassa ruotsia kirjoituksia varten tai tehdä läksyjä… mutta niitäkään en halua tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Mä haluan paeta koulua; kirjoihin, vaeltelemaan syksyyn, matkustamaan jonnekin… tekemään jotain, millä voisi nollata täysin koulun aiheuttaman stressin ja ahdistuksen pois aivoistani.

Viimeksi olen yhtä kipeästi halunnut pois koulusta ysiluokalla, kun alkoi loppu häämöttää. Sen lisäksi sain uuden ”Sosiaalisen statuksen” lukiolaisena. Oli huomattavasti siistimpää olla lukiossa, kuin peruskoulussa. Odotin uusien kaveripiirien muodostumista. Tai no... edes jotain kaveripiiriä.

Nyt en ole niinkään varma, haluanko eteenpäin, seuraavaan opiskelupaikkaan. Puurtaa siellä, luoda ura, hankkia perhe… Haluan, että pääsen opiskelemaan sinne joo… mutta en halua sinne juuri nyt. En tosin halua palata ajassa taaksepäin sekuntiakaan. Enkä korjata yhtään ”virhettä”, minkä olisin aiemmin tehnyt. En myöskään tykkää lukiosta. En yhtään. Abivuosi on kamala. Tunteja on vähemmän kuin aiemmin, mutta tehtävää enemmän. Niin paljon enemmän.

Melkein kaikki sanakokeeni tässä jaksossa ovat menneet uusintaan, mutta en ole ehtinyt/ jaksanut/ tajunnut uusia. Molemmissa vieraissa kielissä. En oikein jaksa keskittyä tunneilla, tai tehdä läksyjä. Olen poissaoleva, vaikka olisinkin virallisesti läsnä. Turhaudun helposti. Englannin opettajani ilmeisesti huolestui. Hän kysyi tänään ollessani menossa syömään, miten menee. ”Ai eilisissä kirjoituksissa?” oli ensimmäinen mielleyhtymäni. Siitähän kaikki haluavat aina kuulla. Tai ehkeivät halua, mutta kysyvät silti, kun ei parempaakaan puhuttavaa ole.

”Ei, kun noin yleensä,” hän täsmensi. Olisin voinut vastata automaatiolla ”Ihan hyvin,” tai ”kirjoitukset vähän jännittää,” mutta kumpikaan niistä ei olisi ollut totta. Sanoin: ”En jaksaisi koulua.” Se oli totta. Olin ajatellut sitä suunnilleen koko tunnin. Hän mainitsi jotain, että sen huomasi tai jotain siihen suuntaan ja sanoi, että kaikki kasautuu kolmosvuodelle. Olen täydellisesti samaa mieltä.

äLLiä ja marttyyrejä

Ykkösellä kaikki onnistuu ja niin poispäin. Kolmosella kaikki paineet kasataan samaan syssyyn ja kirjoitukset senkun lähenee.

”Kirjoituksissa sitten sitä ja tätä…”
Osa ottaa riemumielin kaikki mahdolliset vinkit vastaan ja samalla moralisoi niitä, jotka eivät ota.
”No oma on häpeensä, kun ei sit saa opiskelupaikkaa.”
Tämän kommentin jälkeen tulee huoli omasta pärjäämisestä.
”Mä en oikeesti tiedä, mitä mä tekisin, jos mä en saa opiskelupaikkaa. Kun ei töitäkään laman aikana varmaan saa…” erästä koulukaveriani siteeraten.

Kaksoistutkinnon suorittajat kritisoivat lukiolaisia marttyyriydestä. 

”Ei se nyt niin kamalaa ole. Vaikka mä joudunkin tekemään töitä, niin jää mulle vapaa-aikaakin.”

Tuttavani suorittaa kaksoistutkintoa. Hänen mukaansa lukiolaisten pitäisi olla kiitollisia kaksoistutkinnon suorittajista, sillä heidän avullaan pisterajat pysyvät vähän alempana. Heillä on tavoitteena päästä läpi. Kaikki muu on vain extraa.

Lukiolaisen mitta on se, montako ällää tulee. Ainakin tällainen käsitys helposti muodostuu. Huonolla lukiolaistodistuksella ei tee mitään. Se on liian kovaa käytettäväksi edes vessapaperina. Hyvällä taas on mahdollisuudet päästä opiskelemaan vaikka minne. Ammattikoulututkinnolla sen sijaan voi päästä oikeasti töihin. Voi päästä.

Tarkoitus ei ole valittaa siitä, että olen valinnut lukion tai että sinne meneminen olisi tyhmää. Se on vain pakollinen virstanpylväs, jotta pääsisin seuraavan askeleen kohti haluamaani työtä. Jotkut tarvitsevat sen kolme-neljä vuotta lisää miettimisaikaa, mitä haluaa tehdä työkseen tai opiskella. Tarkoitus on avata erityisesti viimeiselle vuodelle kasautuvia paineita heille, jotka niitä ihmettelevät.