Näin puhut isälle

…joka ei kuuntele ja on muutenkin hieman hajamielinen. Täytyisi siis esittää jokin vaatimus isälle, joka ei kuuntele. Miten toimit?

Väärä tapa: Ensin johdanto, ja sen jälkeen epäsuorasti toteavaan lauseeseen sisällytetty vaatimus.

Oikea tapa: Vaatimus ja sen jälkeen, jos isä vaatii perusteluita, niin yhteen päälauseeseen tiivistetty perustelu. Yksi sana on vielä toimivampi. Jos sen jälkeen on vielä isällä jotain kysyttävää, niin sitten voit soveltaa pitkää vastausta. Tätä voi soveltaa varmaan myös pomoihin.

Otetaanpa tapausesimerkki:”Opo käy keskiviikkona varaamassa lentoliput sinne meidän opintoretkelle. Opintoretken koko hinta on joku 300, mutta tarttis viedä huomiseksi opolle 200, minkä ne liput maksaa.” –EI NÄIN!

”Tartten 200 euroa.”
”Mihin?”
”Opintoretkeä varten, huomiseksi.” –NÄIN!

”Tartten 200 euroa opintoretkeä varten” - On myös ihan hyvä, mutta ei voi mennä takuuseen, kuullaanko sitä. Mihin ja miksi kysymyksiä esittääkseen isän täytyy ainakin yleensä havahtua.

Kyllä, tapausesimerkki on elävästä elämästä ja menin ensimmäisenä kokeilemaan tuota ensimmäistä tapaa. Äiten kanssa puhuessa ensimmäinen tapa on useimmiten se parempi tapa.

Onnellisuudesta

Kun nyt on jo niistä ongelmista, niin tehdäämpä myös teoria onnellisuudesta. Ollakseen onnellinen pitää voida ajatella. Jollei ajattele, ei voi olla minusta kovin onnellinen. Ja sitten toinen ehto on, että pitää olla tavoitteita, unelmia ja haaveita. Mitä useammalla elämän osa-alueella sitä parempi.

Jollei ajattele, ei voi myöskään haaveilla, joten siksi tuo ensimmäinen on kaikkein tärkein, mutta jollei ole mitään tavoitteita, ei ihminen oikeastaan näe mitään syytä elää. Sellainen tilanne tulee vastaan myös silloin kun on ikään kuin saavuttanut kaiken. Silloin jää kaipaamaan jotain, mutta ei itsekään tiedä mitä. Jotkut huomaavat, että olivat onnellisempia silloin, kun he vasta "tavoittelivat onnea".

Joidenkin tavoitteet ovat sellaisia alitajuisia, joita ei suoranaisesti edes haaveile ja he luulevat ettei heillä ole mitään haaveita. Klassisimpia tavotteita ihmisillä on kiva perhe, työ/ura, auto, elintaso... Ihmisellä pitää olla aina jotain mitä tavotella. Monesti me luulemme että olemme onnellisia, kun olemme päässeet siihen tai siihen pisteeseen. Oikeastaan olemme onnellisempia silloin kun olemme matkalla siihen tai siihen pisteeseen. Totuus on, että onni ei ole edessä vaan tässä hetkessä.

Esimerkkinä tästä ajatuksesta voitaisiin pitää tietokonepeliä. Pelikin on kiinnostava vain silloin, kun siinä on jotain tavoiteltavaa. Sitten kun on pelissä saavuttanut jo kaiken mahdollisen, se ei ole enää kiinnostava.

Minä voin olla onnellinen esimerkiksi siitä että minulla on haaveita ja päämääriä ja tahtoa pyrkiä niihin. Voin niiden lisäksi olla onnellinen jo kaikesta mitä on elämässäni: ystävistä, tästä pienestä hetkestä kun istun koneella ja syön jäätelöä saunan jälkeen puhtaana, tästä perheestä, juuri viimeistelemästäni piirrustuksesta, siitä että olen ymmärtänyt olevani onnellinen...

Jotta voi olla onnellinen, pitää myös pitää elämäänsä arvossa. Kuulin jostain sananparren, joka kuului jotenkin tähän suuntaan: "Jollei elämässä ole asioita, joiden puolesta voisi kuolla, niin onko silloin elämä elämisen arvoista?". Tämä kysymys kysyy hyvin kärjistetysti, mikä on meille tärkeää, minkä vuoksi me elämme.

Ja silloin kun me tämän tajuamme olemme entistä onnellisempia.

Yritin kirjoittaa sellaisesta yleisestä onnellisuudesta. Lahjat yms. ja hetkellinen hurmiö kuuluu hetkelliseen onnellisuuteen. Tietysti niillä on jonkinverran vaikutusta yleiseen onnellisuuteen, mutta mielestäni myös yleinen onnellisuus vaikuttaa siihen, miten reagoi hetkellisen onnen laukaiseviin ärsykkeisiin.

//Kommentti: Kirjoitettu jo 5.1.2008, mutta muokattu vasta nyt nykyiseen muotoonsa.

Ongelmista

Mietin joskus ongelmia noin asiana ja tulin siihen tulokseen, että kaikki oikeat ongelmat on tavallaan itse aiheutettuja. Jos sitä ei ole itse aiheuttanut, se ei ole oma ongelma. Sen ratkaisemisessa voi auttaa, mutta se ei ole oma ongelma. Jos se vaikuttaa omaan elämään tai tulee vaikuttamaan ja voit jotain tehdä, se on myös oma ongelma. On yksilöiden omia ongelmia ja yksilöryhmien ongelmia. Otetaan esimerkiksi alkoholismi. Yksi juo ja kärsii. Kuulostaa yksilön omalta ongelmalta? Ei se kuitenkaan ole ihan täysin yksilön oma ongelma. Siitä tulee ennen pitkää myös läheisten ongelma, sillä se vaikuttaa myös heidän elämäänsä ja läheiset kykenevät tukemaan alkoholistia pääsemään irti ongelmasta.

Sitten yksinäisyys. Siitä voi ottaa itselleen ongelman, tai sitten ei. Laumasta poikkeavilla yksilöillä on vaarana joutua yksinäisiksi. Jos joku on aina yksin koulussa, jotkut ovat herkästi pitämässä sitä myös muiden ihmisten ongelmana. Jos ihminen on yksin, koska ei uskalla ottaa kontaktia, yksinäisyys on yksilön ongelma. Jos ihminen on yksin, koska muut eivät huoli häntä porukkaan, yksinäisyys on edelleen yksilön oma ongelma, mutta… eristäjilläkin on ongelma. Nimittäin ongelma suvaitsevaisuudessa. Saattaa vaikuttaa siltä, ettei se ole oikeastaan ongelma tämän määritelmäni nojalla. Kuitenkin suvaitsemattomuudesta muodostuu ongelma myöhemmin elämässä ja se saattaa haitata yksilön elämää hyvinkin rajusti. Puhumattakaan suvaitsemattomuuden takana olevista yksilön elämään vaikuttavista asioista.

Sairaudet ynnä muut mihin ei voi itse vaikuttaa, eivät ole oikeastaan ongelmia. Mielestäni ongelman luonteeseen kuuluu, että siihen voi vaikuttaa. Jos siihen ei voi vaikuttaa, se ei ole ongelma, vaan valitettava tosiasia.

Lomaa ja kärpäsiä

Torstaina tulin junalla kotiin serkkuni luota Turusta. Tapoin ikkunalla pörräävät kärpäset. Kaveripoika tuli kylään ja sedällä oli hauskaa törmätessään siihen meidän pihalla. 

Eilen se kävi sisällä veetuilemassa. Serkkuni oli kuulemma ehdottanut setääni pyytämään isältä ”vävyä” lainaan siksi aikaa, että mökin huussi tyhjättäisiin. En ollut tuulella, että olisin jaksanut vääntää rautakangesta sanojen kaveri ja poika järjestystä. En useimmiten muutenkaan jaksa. Jostain syystä minun oletetaan seurustelevan, jos tulen paremmin jonkun kanssa toimeen. Eikä se ole aina edes sukupuolesta kiinni. 

”Hankkisit oman” vastasin sedälle. Ei edes nauranut. En tiedä johtuiko siitä, että hänellä on kolme poikaa…

Perjantaina lähdin kaverin kanssa seurakunnan nuorten iltaan. Tai yöhön oikeastaan. Ainakin osa valvoi koko yön. En kuulunut siihen porukkaan. Nukuin ruhtinaalliset puolitoista tuntia. Ainakin melkein. 

Siellä ne lauloivat karaokea ja hebailivat muuten vaan. Minä join teetä ja välillä sekoilin ja välillä otin vähän rauhallisemmin (väittivät minun olleen koomassa). Olen sitä mieltä, että koomapotilaskin olisi häiriintynyt niiden laulamisesta. 

Yritin muutenkin ottaa vähän rauhallisemmin (eli en pomppinut ympäriinsä), kun parannuttelin itseäni. Oli kurkku tullut kipeäksi edellisenä päivänä ja muutenkin kuumeinen olo. Kaverini tosin vaikutti jotenkin vielä kipeämmältä, vaikka epäilimmekin sairauden olevan sympatiasairautta, sillä se alkoi vasta, kun sanoin olevani vissiin vähän kipeä. Vähän… päätä särki sitä kääntäessä. Heh. Luulisi että siinä tilassa on erittäin huono ajatus valvoa, mutta se ei vaikuttanut häiritsevän sairastamista ollenkaan. Tai siis parantumista. Tänään olen jo ainakin melkein terve. Ei ole enää kipeä olo, mutta vähän tuntuu sairauden jäänteet vielä nielaistessani.

Lauantaina heräsin kahdeksalta. Olin mennyt nukkumaan kuudelta, nukkunut puoli seitsemään ja sitten nukahtanut uudelleen seitsemältä. Viideltä oli ollut ilta- tai aamupala, ja yhdeksän maissa päivällinen. Eli pitsaa.

Tänään äite käski yhdeltätoista minun nousta ja tappaa kärpäset. Edellisenä päivänä olin tappanut kolmisenkymmentä.
”Ei niiden pitäisi olla hereillä tähän aikaa vuodesta” Äite sanoi, kuten aika moni muukin, jolle olen kertonut huoneeseeni sikiävän täyteen jostain (luultavasti toisista kärpäsistä) kärpäsiä.
”Kukaan ei kertonut niille,” vastasin ja käänsin kylkeä. 

Kun lopulta jaksoin nousta, tuli komento, että pitää pilkkoa porkkanoita.

”Älä sit kaikkia.” 

Pilkoin niitä ajatuksessani ja havahduin siinä vaiheessa, kun otin viimeisen kuoritun porkkanan käteeni. Jätin sen sitten kuorimatta.
”Selvä. Ei kaikkia.”

Pelottava, siisti huone

Siivosin tässä yksi päivä huoneeni. Siis sillai hyvin, enkä vain tunkenut kaikkea sängyn alle, kuten tavallista. Tuloksena on luonnollisesti se, että täällä on siistiä. Ei ole joka nurkka täyssä kaikkea ihme roinaa, mistä ajattelen ne nähdessäni, että tuokin pitäisi siitä jossain vaiheessa viedä jonnekin. Niitä väärässä paikassa olevia on kuitenkin vähän ja sitten ne häiritsevät sitäkin enemmän. Esimerkiksi jos on lattia täynnä vaatteita, ei yhta sukkaa edes huomaa, mutta jos on yksi sukka keskellä muuten siistä lattiaa, se häiritsee. Se on kuin joku tyylivirhe.

Sitten toinen asia mikä häiritsee sen lisäksi, että ne vähät sotkut häiritsevät entistä enemmän on se, että tämä ei enää tunnu omalta huoneeltani. Tämä on enemmänkin kuin joku hemmetin esittelyhuone, joka on revitty sisustuslehdestä oikeaan maailmaan. Eli siis joko huone on väärässä paikassa, tai minä.

Jos täällä sitten on sotkuista, se on tavallaan vähän helpottavaa, mutta silti se alkaa ärsyttää. Ärsyttää, kun sotkuisuus saa aikaan tunteen, että on jotenkin saamaton. Eli siis toisaalta siisteys on kuitenkin ihan kivaa... mutta ei luonnollista. Se tuntuu olevan jotain, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta ei kuitenkaan oikeasti. Pitää pyrkiä sillai hienosti, ettei koskaan yritäkään saavuttaa sitä kunnolla.

Äite väittää, että se johtuu vain siitä, että siivoan liian harvoin. Pidän enemmän omasta teoriastani...