Ääni, jota en olisi missään tapauksessa halunnut kuulla kirjoittaessani filosofian Yo-vastausta.
Aloitetaanpa iiihan alusta. Olen toisella vuosikurssilla, jollei ole käynyt jo selväksi. Ja kirjoitan tänä keväänä jo filosofian. Tai kirjoitin. Eilen säät suosivat ihanasti, bussi jäi jonnekin puoli tiehen (poikittain tielle, jonnekin kuuseen) ja me bussikyytiläiset saatiin mennä kotiin. Sain siis koko päivän aikaa lukea filosofiaa. Jes. Hieno juttu. Tuntui, että tajusin sinä päivänä kaiken ja olin ihan häpihäpi, kuten sanotaan. Kuten kirjoitustyylistä ja alusta voi päätellä, kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan protokollan mukaan.
Tänäänkin bussi oli vähän myöhässä. Ei paljon, eikä mitenkään normaalista poikkeavasti. Minun kannaltani kuitenkin myöhässä. Tulin aika viimetingassa lukion saliin, missä kaikki muut istuivat jo pureskelemassa kynsiä ja henkisesti valmistautumassa kokeeseen. Minä katselen paikkaa epäröiden, miettien minne minun pitää mennä ja mihin minun pitää jättää reppu. Minulla oli hämärä mielikuva siitä, että se pitäisi jättää johonkin.
”Se reppu pitää jättää pukuhuoneisiin. Käy viemässä,” opo neuvoo. Käyn viemässä sen kiireesti ja alan haeskella katseellani paikkaani. Hah löysin sen. Istun tyytyväisenä paikalleni ja otan kengät pois. Muiden neuvoista olen osannut ottaa ”eväskorin”, pukeutua riittävän lämpimästi ja laittaa villasukat jalkaan. Mukana on kuumaa kaakaota, suolaista piirakkaa, suklaata, porkkanaa, banaani, vesipullo ja kirjoitusvälineet. Huomaan, että kukaan ei tarkistanut sitä, että suklaaseen oli painettu suklaamerkin nimi. Olin ollut huolissani, kun joku oli sanonut, ettei siellä saa olla mitään kirjoitusta mukana.
Istun paikallani ja odottelen paperin saamista ja aloituslupaa. Ei hermostuta… paljoa. Saamme luvan ja otan paperin nimelläni varustetun osallistumispaperin tai minkälie alta. Luen tehtävät läpi ja mietin mistä aloitan. Jotenkin tiedän heti, että minulla tulisi olemaan ongelmia ajankäytön kanssa. Kuusi tuntia ja kuusi tehtävää. Liian vähän aikaa.
Aloitan ja kirjoitan lyijykynällä suttupaperille ja kirjoitan kuulakärkikynällä konseptille. Se vaikuttaisin jotenkin oikealta tavalta toimia. Konseptilla on viiva, jonka alla lukee jotain tyyliin ”sukunimi ja etunimet selkeästi kirjoitettuna” ja sitten toisella puolella yläreunaa on viiva jonka alapuolella lukee ”Koulun numero” ja toisen viivan alapuolella ”kokelaan numero”. Koulun numero on valmiiksi täytetty. Se on sama kuin siinä nimelläni varustetussa osallistumislapussa, joka oli pöydälläni. Vilkaisen lappua uudestaan ja huomaan, että siinä luki myös kokelaan numero ja numeroluku. Jäljennän numeron hieman epävarmana, miten minun olisi toimittava konseptin viivalle. Jätän allekirjoitus –kohdan tyhjäksi, kunnes olen kirjoittanut koko vastaukseni.
Minun tekisi mieli spekuloida puolta koepaperin kysymysten muotoilusta, mutta yritän jättää sen tekemättä vastatessani.
Kaikki vaikutti menevän ihan hyvin siihen nähden, että olin ollut vain kerran jossain abi-infossa syksyllä.
Sitten tajuan, että minulla on kännykkä taskussani. Eih. Miksen tajunnut jättää sitä laukun mukana pukuhuoneeseen? Se ei tietenkään ollut edes kiinni tai edes äänettömällä. Mietin. Mitä minun pitäisi tehdä? Minulla oli selkeä muistikuva siitä, että käynnykän soiminen tai pitäminen tutkinnon aikana voisi estää tutkinnon suorittamisen. Katsoin kelloa. Ei ollut aikaa murehtia. Piti kirjoittaa. Jos yrittäisin säätää sitä pois päältä tai edes äänettömälle, siitä kuuluisi näppäin äänet ja kaikki näkisivät minun säätävän kännykkäni kanssa. Epäilyttävää? Ei kai auttanut, kuin rukoilla, ettei se soisi.
Olin koko kirjoitusten ajan hirveässä stressissä ja ylilatautunut. Kun kuulin jonkun piippaavan, luulin sen olevan kännykkäni. Se ei kuitenkaan kuulostanut kännykältäni. Se tuli ulkoa. Istuin ikkunan vieressä ja tunnistin äänen tulevan jonkun raskaamman auton peruuttamisesta. Jatkoin kirjoittamista. Olin jatkuvasti ihan varma, että kohta kännykkäni soisi. Ihan varmasti se työnantajani keksisi juuri nyt, että hän soittaisi minulle siitä työsopimuksesta. Viimeksi se oli soittanut minulle psykologian tunnilla. Tai sitten joku lehti myyjä… Tai äiti. Se saattaisi soittaa, että millä menen kotiin.
Jatkan kirjoittamista. Panikoin ajan loppumisesta ja siitä, etten tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi. Vihaan jokaista vastaustani. Niissä ei ole mitään syvällistä pohdintaa. Pelkkää pintaraaputtelua. Lyhyitä tynkiä, joiden kirjoittamiseen meni suhteessa ihan liian kauan aikaa.
Sitten. Pihalta kuulen jotain koneiden ääniä. Sitten kirkas, heleä piipitys. Ei… Kännykkäni soi. Mitä mä teen? Kuorma-auton ääni ei peitä sitä. Tulee epätodellinen olo. Pistän kännykkään katsomatta puhelun katki, avaan näppäinlukon ja laitan sen kiinni. Ainakin näin uskon tekeväni. Pystyn melkein tuntemaan kaikkien katseet niskassani. En kehtaa vastata niihin. Lasken kännykän paperiini tuijottaen vieressäni oleville tuoleille. Jatkan kirjoittamista. Kuulen opon tulevan hetken kuluttua. Se ottaa kännykän ja olen jostain syystä hieman helpottunut. Enää minun ei tarvinnut pelätä, että se soisi.
Kirjoitan viimeisen vastaukseni loppuun. Laitan kaikki paperit siististi pinoihin ja kenkäni jalkaan. Opettajat käskevät meidän tulla yksi kerrallaan palauttamaan laput. Katson miten muut palauttavat lappuja moneen eri pinoon. Menen ja huomaan löytäväni helposti pinot tyhjille konsepteille, vastauskonsepteille, suttupaperikonsepteille ja kysymyspapereille. Rehtori käskee hiljaa minua menemään kansliaan valmiiksi odottamaan.
Menen yrittäen välttää kontakteja muihin ihmisiin. Yksi tuttu, joka palautti paperinsa ennen minua huikkaa alempaa portaista: ”Oli sitten kännykkä mukana.” Levittelen käsiäni. Mitä tuohonkin voisi vastata.
Istun kanslian eteen odottamaan. Syön loppuja eväitäni. Rehtori ja opo tulevat lopulta. Kanslistikin ehti jo ihmetellä, mikä niillä kesti. Istun rehtorin kansliaan. Rehtori antaa minulle puhelimeni ja käskee pistää pin-koodin. Näppäilen koodin ja annan puhelimen takaisin rehtorille. Rehtori tarkistaa lokia ja yritän pitää itseni kasassa. Minulla on epämääräinen tunne, että minulla on mahdollisuus selvitä tästä, mutta tuntuu silti, että olisin hajoamassa käsiin. Rehtori selittää kyseisen toimenpiteen olevan muodollisuus ja, että heidän pitää oikeastaan puolustella minua tällä ja he kyllä uskovat, sen olleen vahinko, mutta asia pitää tehdä virallisesti. Kyllä minä sen ymmärrän. Spontaani ahdistuksen purkaus pyrkii silti päälle. Puhun niin vähän ja lyhyesti kuin mahdollista. Nyökkäilen.
Käy ilmi, että kännykköistä muistutettiin ennen kuin saavuin paikalle. Rehtori kysyy kävinkö vessassa koko sinä aikana. Pudistan päätäni. Ei minulla niin kova hätä ollut, että minun olisi pitänyt keskeyttää kirjoittaminen sellaisen takia. Rehtori sanoo, että se saattaa koitua pelastuksekseni. Hän alkaa soitella tilaisuutta valvoneille opettajille varmistaakseen tarinani. Ymmärrän sen olevan edelleen muodollisuutta jo ennen kuin rehtori selittää sen minulle. Minulla on silti vaikeuksia pitää paniikkia kurissa. Vakuutin itselleni, ettei ollut mitään hätää. Jollen olisi ollut niin paniikissa, olisin nauranut. Rehtori soittelee opettajilleni, että olenko minä käynyt vessassa.
Opettajat vahvistavat tarinan. Rehtori lukee, mitä on säädetty tällaisista tilanteista ja tekee pöytäkirjan. Saan kännykkäni takaisin. Soittaja oli äiti. Äiti soittaa uudestaan. Katkaisen puhelun. Se soittaa vielä pari kertaa. Rehtori sanoo, että siinä kestäisi jonkin aikaa ja saisin käydä soittamassa. Menen soittamaan. Kysyin, että mikä nyt oli olevinaan niin vitun tärkeää.
”Ei, kun ihan vaan soittelin, että miten sulla meni. Kuulostaa, että nuha sulla ainakin on.”
”No… niinkin voisi sanoa… Sä soitit sitten kesken tutkinnon.”
”Aijaa… Anteeksi. En mä tiennyt. Luulin, että olisit lopettanut jo…”
Selitän katkonaisesti käsittämättömän paniikin alkaessa tulla uudestaan, että asiasta ollaan tekemässä selvitystä YTL:n lautakunnalle. Yritän selittää, ettei oikeasti ole varmaan mitään hätää. Ääneni ei tue sanojani.
Lopetan puhelun ja menen takaisin. Rehtori saa jonkin ajan kuluttua paperin valmiiksi. Tapahtuma kirjataan puutteellisen tiedonvälityksen, kokemattomuuden ja jännityksen piikkiin. Vahvistan, vaikken ole ihan varma jännittikö minua ihan niin, kuin ehkä annetaan ymmärtää. Kyllähän minua kai tavallaan jännitti.
Opo allekirjoittaa sen, kahden todistajan ja rehtorin kanssa. Minäkin allekirjoitan sen.
”Tämä on nyt sitten YTL:n armosta kiinni,” rehtori sanoo.