Soraääniä mikrofoniin

Tämänkeväisissä etähommissa on monenlaisia puolia. Pääsin käsiksi mikkiin, joka toistaa ääneni minulle suunnilleen sellaisena, kuin muut sen kuulevat. Utelias kun olen, kokeilin sitten itsekseni mikin kanssa enemmänkin sitä, miltä kuulostan. Se tuotti muutamia yllättäviä havaintoja.

Tiesin entuudestaan, että kuulen ääneni itse matalampana, kuin se oikeasti on. On toki harmillista, etten voi tietää itse, miltä kuulostan ja että muut eivät saa itseni tavoin nauttia miellyttävän matalasta, hyvin resonoivasta äänestäni. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että en oikeastaan vihannut sitäkään ääntäni, jonka muut kuulevat. Itse asiassa se oli ihan okei.

Se oli minulle yllättävää. Olen kärsinyt ajoittain ääneen kohdistuvasta dysforiasta. Eli siitä, että vihaan omaa ääntäni, en koe sitä lainkaan omakseni ja oman ääneni kuuleminen on saanut aikaan todella hankalan olon ja haluaisin vaieta iäksi. Tai alkaa käyttää niitä äänenmuuntimia.

Sitten kokeilin laulamista.

Jos mulla on ollut hankalaa puheääneni kanssa, niin laulamisen kanssa vasta hankalaa onkin ollut. Vasta näiden mikkikokeilujen jälkeen mulle valkeni tarkalleen, miksi. Tai oikeastaan mikkikokeiluista seuranneen itsetutkiskelun jälkeen.

Mä olen altto, joka yrittää laulaa tenoria. Mä siis toisin sanoen yritän laulaa yhtä äänialaa liian matalalta ja se kuulostaa vain yksinkertaisesti hirvittävältä. Sen lisäksi se on toki hirvittävän raskasta mun äänelle, minkä olen kyllä huomannut aiemminkin.

Ratkaisu tähän vaikuttaisi verrattaen yksinkertaiselta: pitäisi laulaa alttona. Niin… Ainoa ongelma onkin se, mulle on jostain syystä psyykkisesti täysin sietämätöntä laulaa naisäänialaa kenenkään muun kuullen. Olen kyllä itsekseni laulanut sekä alttona että tenorina välillä duettoja (koska se on hauskaa). En ole julkisesti laulanut kumpaakaan äänialaa koskaan, koska en ole tiennyt, miltä ääneni kuulostaa.

No… nyt mä tiedän, miltä ääneni kuulostaa. Tai siis tiedän, miltä tenorini kuulostaa. En vieläkään tiedä, miltä alttoni kuulostaa, koska tenorikokeilun jälkeen mulla nousi joku henkinen seinä eteen, enkä kyennyt laulamaan edes pelkän mikrofonin kuullen alttona.

Krooninen kuulumattomuus ja lokeroimattomuuden taakka

Olen tuntenut itseni usein ulkopuoliseksi. Jonkinlainen krooninen kuulumattomuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Jokin osa minusta toivoo, että saisin jonkun hienon, selkeän syyn, miksi tunnen kuulumattomuutta. Olen haaveillut omasta kirjeestäni Tylypahkaan. Olen miettinyt, miten kuvailisin ihmiseloa avaruusolennoille. Olen metsästänyt kuulumisen hetkiä. Olen yrittänyt luoda kuulumista väkisin. Olen yrittänyt irtisanoutua tarpeesta kuulua johonkin.

Samaan aikaa minun on helppoa sopeutua ja vaikeaa kuulua. Minun on helppo näyttää, että kuulun johonkin, mutta vaikeaa tuntea niin.

Olen herkistynyt huomaamaan, milloin jään ulkopuolelle ja kasvanut hyväksymään sen.

Minulla on ollut pahoja FOMO (fear of missing out) tunteita samaan aikaan, kun olen tiennyt, että vaikka olisinkin ollut mukana, en olisi silti tuntenut kuuluvani.

Kaipaan yhteyttä, mutta tunnen sen muodostamisessa esteitä. En tiedä ovatko esteet enemmän minussa vai muissa. Onko kyse siitä, etten halua altistaa itseäni asioille, jotka yhteyden luomisen kautta paljastuisivat? Vai onko kyse muiden ihmisten kykenemättömyydestä ottaa sitä vastaan? Vai onko kyse siitä, etten itse usko muiden ihmisten kykyihin?

Miksi en usko muiden ihmisten kykyihin? Onko luottamukseni niihin petetty liian monesti? Voinko laittaa nykyiset ongelmani menneisyyteni harteille ja vapauttaa itseni vastuusta? Se tuntuu jotenkin halpamaiselta tempulta.

Vaadinko itseltäni liikaa? Mikä on ”liikaa”? Onko liika se, mihin en pysty? Mistä tiedän, mihin pystyn ja en pysty, jos en ensin yritä saavuttaa sitä?

Kaikesta siitä päätellen, miten paljon kirjallisuudessa käsitellään ulkopuolisuutta ja kuulumattomuuden tunnetta, se vaikuttaisi vaivaavan muitakin kuin minua. En ole sen suhteen mitenkään uniikki.

Etsin kaltaisiani kuulumattomien joukosta. Kirjailijoista, taiteilijoista, vähemmistöistä, mielenterveyskuntoutujista, autismin kirjolaisista, nörteistä, koulukiusatuista…

Mutta en tunne kuuluvani heidänkään joukkoihinsa. En ole kirjoittanut yhtäkään kirjaa, eikä minulla ole muutenkaan kovin suuria kuvitelmia siitä, miten tulisin toimeen kirjailijoiden kanssa. Sama taiteen saralla. Kuulun sukupuolivähemmistöön ja osaan käyttää oikeita sanoja ja sanoa oikeita asioita oikeissa paikoissa, mutta tiedän jo, missä olen eri mieltä ja mistä olisi vaiettava kuuluakseen joukkoon. En haluaisi kieltää mitään itsestäni kuuluakseni joukkoon. Sama pätee myös muihin kohtiin.

Karsastan lokerointia ja sitä jos joku muu on tietävinään, millainen minun kuuluisi olla. En ole valmis luopumaan kuuluakseni.

Tunnistan saman tarpeen kuulua myös muissa ihmisissä. Olen jossain määrin herkkä vastaamaan siihen. Osaisin olla kameleontti, joka antaa jokaiselle juuri sitä, mitä hän haluaa minussa nähdä. Tiedän kuitenkin jo, että se olisi raskasta, eikä se tuntuisi oikealta tai olisi sitä, mitä minä haluaisin. Ei ole kovin pitkäkestoinen ratkaisu antaa itsestäni epätodenmukaista tai yksipuoleista kuvaa ihmiselle, joka kovasti haluaa minussa nähdä jotain – tunteakseen kuuluvansa.

Minulle olisi luontevampaa olla kusipää ja särkeä kaikki kuvitelmat, mitä minusta voi rakentaa. Sekään ei kuitenkaan vaikuta hyvältä ratkaisulta. Ensinnäkin silloin saatan saattaa itseni toisenlaiseen loukkuun, näyttelemään toisenlaista aivan yhtä yksipuoleista ja kuormittavaa roolia. Toisekseen olisin todella huono työssäni, jos alkaisin olla aina kusipää asiakkaille, kun he alkavat rakentaa pilvilinnoja.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun pohdin ulkopuolisuuden kokemuksia tässä blogissa.