Päivänä numero X katson vaatekaappiin ja kiroan. Ei puhtaita housuja siellä näy olevan.
Vedän viikon lattialla lojuneet farkut jalkaan. Vilkaisen peiliin. Hiukset sojottavat minne sattuu ja kiiltelevän kauniin rasvaisina. En jaksa suihkuun mennä. Ei huvita hiuksia pestä sati kammata tänä aamuna. Vituttaa liiaksi, jotta viitsisin edes finnin otsasta puristaa. Vedän huivin päähän ja pakkaan torstain kirjat reppuun. Muistan kyllä katsoa lukujärjestystä - mutten kalenteria.
Päivänä X on perjantai.Loikin alakertaan potkaissen mennessäni varpaani kynnykseen. Istahdan ruokapöytään ja kaadan teevettä mukiini. Pistän teepussin veteen ja ihmettelen, miksei siitä lähde mitään veteen.
Kylmä on muki ja kylmä on teevesikin.Työnnän teekupin veljeni paikalle ja kaadan maitoa lasiin kaakaojauheen seuraksi. Nautin ihanasta hiljaisuudesta, jonka rikkoo vain veljeni aamukarjunta. Tukka putkella se juoksee keittiöön jäljessään isä, joka alkaa hääriä kahvin kimpussa.
Veljeni näyttää lasissa olevaa raakaa kananmunaa ja selittää innoissaan, kuin olisi keksinyt painovoimalain, kuinka hyvin se hänestä kuvaa maapallon sisustaa. En jaksa keksiä siihen nasevaa kommenttia. Vituttaa liiaksi, jotta viitsisin edes suutani avata.
Sorkin lusikalla puuroa, joka muistuttaa sellaista lima-juttua, mitä saa kauppojen purkka-automaattien vierestä. Työnnän puuron syrjään ja nappaan reppuni lattialta. Vedän lenkkarit jalkaan ja lähden tassuttamaan odottamaan koulukyyditystä.
Myöhässä, näemmä.
Huomaan, kun näen kaukana kyytini ajavan sujuvasti tienhaaran ohi.
Juosten kaivan kännykkäni esiin ja keksin soittaa sedälleni ehtisikö tämä heittää mut linkkapysäkille. Numeron löydettyäni näen kyytini peruuttavan tienhaaran kohdalle. Pistän kännyn pois ja juoksen puolikuolleena kyytiini.
Kiroan, miksi eilen pitikään olla se pitkänmatkanjuoksu. Nyt jalkani ovat kuin örkkiarmeijan alle jääneet. Silloin jostain muistini sopukoista palautuu lukujärjestys mieleeni. Meillä on vain maanantaina ja torstaina liikuntaa.
Nyt vitutaa. Nyt vituttaa oikein kunnolla. Kaivan soittimen taskustani ja pistän Apulantaa soimaan katsellessani auton ikkunasta ohikiitäviä, tuttuja hakkuuaukeita.
Auto pysähtyy bussipysäkille ja lemppaa meidät sateeseen. Kykimme kaikki bussikatoksen alla, jonka läpi sataa vettä vaakasuoraan. Helpotus on käsin kosketeltava bussin viimein ilmestyessä kulman takaa.
Helpotus vaihtuu kiroamiseksi meidän huomatessa sen olevan kaupungin lyhin ja ahtain linkka. Linja-autokuski keksii juuri tänään, että meidän on näytettävä linkkakorttimme. Yleensä niitä ei kiinnosta. Menen jonon hännille miettien kuumeisesti missä viimeksi näin sen.
Joskus ennen joulua.
Kerrankin minulla oli tuuria, kortti löytyi toisesta sivutaskusta kuskin tarkastellessa minua kuin satunnaista pummia. Päästessäni tästä bussikuskin suorittamasta passin tarkastuksesta näen lössin seisovan käytävällä.
Istumapaikat täynnä ja matkaa puoli tuntia. Hip hei.
Jo turtuneena tälle kaikelle vittumaisuudelle vain käännyn ympäri tympääntynyt ilme kasvoillani ja horjahdan taaksepäin auton lähtiessä liikkeelle.
Hieman ennen kuin loppu alkaa häämöttää alkaa näkökentän reunoilla musteta. Näkökenttä ei pysy paikoillaan ja sappi tahtoo suuhun. Vähät väliä siitä, miltä se näyttää, istahdan bussin lattialle. Tiedän jo, että kun osoitan moista ruumiin heikkoutta vittumaisimman apinan vieressä, saisin varmasti kuulla siitä jälkeenpäin.
Mitä vitun väliä?
Ajattelen linkan kurasella lattialla jököttäen. Tämän siitä saa kun ei syö aamupalaa.
Ensimmäisellä tunnilla on matematiikkaa ja ihmeiden ihme, minulla on kirja mukana.
Mutta läksyt onkin sitten eri asia.
Olin laskenut kaiken sen varaan, että tekisin linkassa läksyt. Luulen osaavani laskut ja kun vastaan kaikki menee päin perseitä. Opettaja selittää sen taululla ja yhä minusta tuntuu, että opettaja on itse väärässä.
Saan kunnon räkä poskella -yskäkohtauksen. Ravaan vähän väliä hakemassa paperia. Vihdoin tunnin päättyessä, myös räkä-yskäni laantuu.
Olen varmaan allerginen matematiikalle… Saisinkohan siitä lääkärintodistuksen?
Portaiden kävely on tuskaa eilisen pitkänmatkanjuoksun turruttamille jaloilleni. Selviän juuri hengissä alas saakka. Pihalla tihkuttaa ja sisällä kaikki penkit ovat täynnä. Sovellan samaa taktiikkaa kuin bussissa. Nojaan seinään ja istahdan lattialle. Kaivan soittimen taskustani ja tungen jälleen napit korviini.
Soitin menee päälle. Ilmoittaa että akku on tyhjä ja sammuu.
Työnnän mp3sen taskuun ja lysähdän seinää vasten jääden tuijottamaan kattoa. Henkilö, jota juuri nyt kaikkein vähiten kaipasin, keksii juuri silloin tulla nälvimään. Minun tekisi mieli vedellä sitä turpaan ja sen jälkeen lipputankoon.
En tee sitä.
Kun olen juuri löytänyt mukavan paikan, missä jalkoja ei särje, en taatusti pilaa sitä tuollaisen nilkin takia. Kaivan kirjan repusta ja alan lukea sitä jaksamatta välittää mistään. Nilkki kommentoi sitäkin jotenkin, mutta onnistuin jättämään sen huomiotta.
Silloin minulle tulee mieleen, että meillä taitaa olla enkkua seuraavaksi. Voisin nyt tehdä läksyt, kun en linkassa voinut. Kysyn yhdeltä luokkalaiseltani mitä enkusta tuli läksyks. Se katsoo minua ja sanoo, että meillä on valtakunnalliset. Äänen sävy on minulle tuttu:
älä-vaan-sano-että-sää-oot-taas-unohtanu.
Kyllä olen, mutta en sano sitä. Kiroan vain hiljaa ja tuijotan kattoa loppuvälkän. Noustessani lähteäkseni tunnille huomaan perseeni puutuneen. Sitä pistelee ikävästi veren alkaessa palautua sinne. Yritän kävellä normaalisti ja olla kiroilematta ääneen.
Valtakunnallisessa arvaan suurimman osan, enkä osaa keskittyä mihinkään. Kuuntelu-osuus menee ihan ohitse ja reagointiin sävellän omiani. Palauttaessani lappua jo tiedän sen menneen perseelleen. En jaksa enää välittää. Koko päivänä en jaksa
keskittyä mihinkään. Äikän opettaja valittaa, että Kalevala-työ piti palauttaa tänään. Itse se oli vielä viime tunnilla sanonut, että joskus ens viikon alussa sitä piti palautella. Karkaan tekemään kirjallisuustyötä kirjastoon. Ehkä siellä saisi olla edes rauhassa.
En olisi voinut huonommin valita.
Myös se nilkki oli kirjastossa egoaan pönkittämässä. Yritän olla välittämättä siitä. Se onnistuu tasan siihen saakka, kunnes se ampuu minua kuminauhalla naamaan.
Nyt vituttaa niin, ettei kukaan uskokaan. Käsken nilkin alkaa aikuiseksi kasvamaan. Naamaa kirvelee, mutta en halua välittää. Tungen kirjallisuustyöni reppuun ja palaan luokkaan.
Uh… vihdoin se loppui.Kuulin päivän ihanimman äänen. Koulun kello. Melkein jo hymyilin. Olin niin helpottunut, etten melkein tuntenut kipua jaloissani kävellessäni portaat alas.
Melkein.
Kaivan kännykän esiin ja haen äiten numeron. Kännykkä piippaa ja näytölle ilmestyy teksti.
”Akku tyhjä”
Kotiinpäin siis linja-autolla. Vilkaisen kelloa, joka näyttää vähää yli kolme. Lähden puolijuoksua sateessa linkkapysäkille päin. Puolijuoksu vaihtuu kokojuoksuksi nähdessäni keltaisen bussin ajavan ohitseni.
Pääsen linkkaan ja…
Jesss!
Sain paikan. Molemmat penkit vain minulle ja kamoilleni. Juuri kun jo riemuitsen, nenääni tunkeutuu salakavalasti voileivän tuoksu. Mahaani kouraisee nälkä. Tietenkään en älynnyt aamulla edes laittaa eväitä mukaan.
Kuin muuttaakseen linkkamatkani vielä pahemmaksi helvetiksi, taakseni istuu henkilö, joka lemuaa hieltä ja tupakalta tyrmäävällä vahvuudella, ja eteeni henkilö, joka puhuu kovalla ja korkealla äänellä.
Ja koko ajan.
Halusin lyödä päätäni johonkin. Lyödä niin monta kertaa, että menee taju. Umpivittuuntunena nojaan vain linja-auton lasiin ja katselen sen toiselle puolelle iskeytyviä sadepisaroita. Kun hajuaistini on juuri turtunut riittävästi, jotta olotilani oli jo melkein siedettävä.. Auto pysähtyy.
Pysäkkini.
Kuin taikaiskusta tihkusade muuttuu kaatosateeksi. Ja ei muuta kun pihalle yhteiskyydistystä odottamaan.
Tunnen mielipuolisen hymyn hiipivän kasvoilleni. Tukahdutan sen ja tiedän näyttäväni siltä kuin olisin saamassa ruokamyrkytystä. Laahustan ulos bussista. Jökötämme kaikki samalla kyydillä kulkevat litimärkinä valtavassa kuralätäkössä, joka on muodostunut bussikatoksen alle.
Kun kyytimme vihdoin suvaitsee saapua, olemme kaikki yhtä vittuuntuneita - lukuun ottamatta parasta kaveriani, joka aivan endorfiineissään tekstaa kundikaverinsa kanssa.
Taksi jättää minut tiehaaraan, josta minulla on puolenkilometrin matka ylämäkeä kotiin. Olen niin märkä, etten välitä enää vaikka kastun vielä lisää. Itseasiassa vain hämmästelen, miten nykyisestä tilastani voin tulla enää yhtään märemmäksi.
Tarttuessani kotioven kahvaan näen miten aurinko kurkistaa pilven takaa kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa.
Jos se olisi elävä henkilö, varmaan kuristaisin sen.
Äite selittää, että olisin päässyt kyydillä, mutta kun hän ei saanut minua kiinni.
”Joo ihan miten vaan. Ei, kun minusta oli oikeasti kiva istua puolituntia haisevassa linkassa nälkäisenä ja sen jälkeen kastua likomäräksi”, sanon ja painelen omaan huoneeseeni.
Voisin tehdä matikan läksyt ja ehkäistä maanantai-aamulta matematiikan opettajan valituksen.
X ja Y yhtälöitä.
Nämä tekisin nopeasti.
Äite huutaa jotain alakerrasta. Huokaan ja jätän matematiikan kirjan pöydälle. Äiti antaa minulle yhdet housut henkarissa.
Housut henkarissa.
Kaikki housuni ovat olleet koko ajan kaapissa, mutta vain sillä puolella, missä henkarissa olevat ovat. Samalla näen kalenterin.
Repeän mielipuoliseen nauruun.
X=13