Voinko ihastua?
Tiedostan itsekin, että kysymys kuulostaa pöhköltä, mutta siihen ei ole ollut mitenkään helppo vastata. Siksi tästä tulee pitkä postaus.
TL;DR: Luulisin niin. Ainakin omalla mittapuullani.
Romanttisuus on vaikuttanut olevan jälleen yksi alue, jonka kanssa olen vain tavallaan luovuttanut. “I don’t get it - so i guess I don’t have it.” Se on tuntunut hyvältä kompromissilta. Silloin minun ei ole pakko yrittää sopeutua normiin, jota varten minua ei ole selvästikään tehty, eikä minun toisaalta tarvitse myöskään lähteä sotaan sitä vastaan. Heterot pitäköön heterokulttuurinsa. Naiset olkoon Naisia ja Miehet Miehiä. Mitä se minua liikuttaa?
Nyt olen kuitenkin miettinyt, onko vika oikeasti minussa, vai siinä, miten romantiikka on minulle esitetty? Heterokulttuurissa™ ja sen parisuhde-representaatioissa on monia seikkoja, mitkä syystäkin puistattavat ja tuntuvat vierailta minulle. Geneerisestä heteroparisuhteen kuvauksesta yleensä löydy juurikaan minulle muunsukupuolisena samaistumispintaa. Puhumattakaan siitä, että monet ihan tavalliset heterotkin pitävät median esittämiä romansseja yliampuvina ja epärealistisina.
Se alkupuheesta. Mennään sitten itse pihviin.
Teininä olin koulukiusattu ja jos minulla oli ihastumismekanismi, pidin sen visusti poissa päältä. Ylipäätään luulen, että hyvin suuri osa nykyisestä varsin voimakkaasta tunteidensäätelykyvystäni juontaa juurensa niihin aikoihin. Mulla oli kuitenkin edelleen tarve saada kavereita. Mielellään sekä tyttöjä että poikia. Jos olisin bongannut jonkun toisen olemuksellaan sukupuolikategorioita kyseenalaistavan, olisin varmaan halunnut olla hänenkin kaverinsa.
Mulle käy useinkin niin, että kun tapaan uusia ihmisiä mieleni kategorisoi heidät ryhmään “haluaisin tutustua paremmin”. Se on vähän niinkuin platoninen ihastuminen. Sille oli joku englanninkielinen nimikin. “Squish”, muistaakseni.
On paljon sellaisia ihmisiä, joihin haluaisin muodostaa vahvemman yhteyden. Jutella enemmän heidän kanssaan. Päästä heidän päänsä sisään. Päästää heidät minun pääni sisään. Sanoa heitä ystävikseni. Olla tukena, kun heillä menee huonosti ja voida jutella heille silloin, kun minulla menee huonosti.
Sanoisin sitä platoniseksi ihastumiseksi. Sitä on eri asteista. Toisten ihmisten kanssa käy niin, että nälkä kasvaa syödessä. Toisten kanssa törmään seinään joko heissä tai minussa itsessäni. Silloin huomaan pitäväni heidät mieluummin sopivalla etäisyydellä. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi heistä tai haluaisi olla heidän kaverinsa. En vain halua jotain pistettä intiimimpää ystävyyttä heidän kanssaan. ‘Sopiva etäisyys’ ja ystävyyden rajat eivät ole muuttumattomia, mutta kokemukseni mukaan niitä silti kannattaa kunnioittaa.
Minulla on demiromanttinen ystävä, jonka kanssa olen joskus keskustellut aiheesta. Hän voi ilmeisesti ihastua vain tilanteessa, jossa hän jo tuntee henkilön entuudestaan ja on jo muodostanut jonkinlaisen suhteen kyseiseen ihmiseen. Tähän kokemukseen pystyn samaistumaan jo paremmin.
TL;DR: Luulisin niin. Ainakin omalla mittapuullani.
Aromanttisuus
Olen mieltänyt itseni aromanttiseksi, eli kykenemättömäksi tuntemaan romanttista vetoa. Ajatus geneerisestä, tavallisesta parisuhteesta tuntuu jollain tapaa vastenmieliseltä. Olen naimisissa. Olen jotenkin aina mieltänyt minun ja puolisoni välisen suhteen fyysisesti intiimiksi ystävyyssuhteeksi. Läheisyys ja kosketus tuntuu mukavalta. Kivan tyypin halaaminen tuntuu hyvältä. Kun ihmiset puhuvat romanttisesta rakkaudesta, se tuntuu jotenkin kaukaiselta. En tunnista itseäni romanttisen rakkauden representaatioista viihteessä. Mikä on se ylitsevuotava huuma? Se hormonipölly, joka saa tekemään aivan helvetin typeriä asioita?Romanttisuus on vaikuttanut olevan jälleen yksi alue, jonka kanssa olen vain tavallaan luovuttanut. “I don’t get it - so i guess I don’t have it.” Se on tuntunut hyvältä kompromissilta. Silloin minun ei ole pakko yrittää sopeutua normiin, jota varten minua ei ole selvästikään tehty, eikä minun toisaalta tarvitse myöskään lähteä sotaan sitä vastaan. Heterot pitäköön heterokulttuurinsa. Naiset olkoon Naisia ja Miehet Miehiä. Mitä se minua liikuttaa?
Nyt olen kuitenkin miettinyt, onko vika oikeasti minussa, vai siinä, miten romantiikka on minulle esitetty? Heterokulttuurissa™ ja sen parisuhde-representaatioissa on monia seikkoja, mitkä syystäkin puistattavat ja tuntuvat vierailta minulle. Geneerisestä heteroparisuhteen kuvauksesta yleensä löydy juurikaan minulle muunsukupuolisena samaistumispintaa. Puhumattakaan siitä, että monet ihan tavalliset heterotkin pitävät median esittämiä romansseja yliampuvina ja epärealistisina.
Se alkupuheesta. Mennään sitten itse pihviin.
Kaveri-ihastuminen
Lapsena ainoa, minkä kautta muut tuntuivat erottelevan, mikä on ihastumista ja mikä on halua olla jonkun kaveri, oli sukupuoli. Siitä huolimatta huomaan, että oon jollain tapaa käsitellyt pienestä pitäen sekä tyttöjä että poikia mielessäni sillä oletuksella, että parisuhde kumman tahansa kanssa olisi teoreettisesti mahdollista. Mikä oli siis ihastumista ja mikä halua olla jonkun kaveri? Miten ne kaksi ylipäätään eroavat toisistaan? Minun on hyvin vaikea sanoa.Teininä olin koulukiusattu ja jos minulla oli ihastumismekanismi, pidin sen visusti poissa päältä. Ylipäätään luulen, että hyvin suuri osa nykyisestä varsin voimakkaasta tunteidensäätelykyvystäni juontaa juurensa niihin aikoihin. Mulla oli kuitenkin edelleen tarve saada kavereita. Mielellään sekä tyttöjä että poikia. Jos olisin bongannut jonkun toisen olemuksellaan sukupuolikategorioita kyseenalaistavan, olisin varmaan halunnut olla hänenkin kaverinsa.
Mulle käy useinkin niin, että kun tapaan uusia ihmisiä mieleni kategorisoi heidät ryhmään “haluaisin tutustua paremmin”. Se on vähän niinkuin platoninen ihastuminen. Sille oli joku englanninkielinen nimikin. “Squish”, muistaakseni.
On paljon sellaisia ihmisiä, joihin haluaisin muodostaa vahvemman yhteyden. Jutella enemmän heidän kanssaan. Päästä heidän päänsä sisään. Päästää heidät minun pääni sisään. Sanoa heitä ystävikseni. Olla tukena, kun heillä menee huonosti ja voida jutella heille silloin, kun minulla menee huonosti.
Sanoisin sitä platoniseksi ihastumiseksi. Sitä on eri asteista. Toisten ihmisten kanssa käy niin, että nälkä kasvaa syödessä. Toisten kanssa törmään seinään joko heissä tai minussa itsessäni. Silloin huomaan pitäväni heidät mieluummin sopivalla etäisyydellä. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi heistä tai haluaisi olla heidän kaverinsa. En vain halua jotain pistettä intiimimpää ystävyyttä heidän kanssaan. ‘Sopiva etäisyys’ ja ystävyyden rajat eivät ole muuttumattomia, mutta kokemukseni mukaan niitä silti kannattaa kunnioittaa.
Se oikea ihastuminen
En ole vieläkään ihan varma, mikä erottelee kaveripohjaisen ihastumisen ja “sen oikean ihastumisen” minun tapauksessani toisistaan. Salamarakastuminen - se kuuluisa rakkaus ensisilmäyksellä - ei nyt ainakaan vaikuttaisi olevan minun juttuni.Minulla on demiromanttinen ystävä, jonka kanssa olen joskus keskustellut aiheesta. Hän voi ilmeisesti ihastua vain tilanteessa, jossa hän jo tuntee henkilön entuudestaan ja on jo muodostanut jonkinlaisen suhteen kyseiseen ihmiseen. Tähän kokemukseen pystyn samaistumaan jo paremmin.
En pysty hahmottamaan merkittävää eroa intensiteetin suhteen kaveri-ihastumisessa ja siinä toisessa ihastumisessa. Kumpaakin vaikuttaisi olevan monen vahvuista. Olisiko ero siinä, että millaista suhdetta toivon toiseen ihmiseen? Se vaikuttaisi olevan ainakin vähän parempi määrittelytapa. Useimmille ihmisille vaikuttaa kuitenkin olevan intuitiivisesti selvää parhaan kaverin ja romanttisen kumppanin välinen ero. Mulle ei niinkään.
Mikä ihmeen parisuhde?
Miten parisuhde eroaa ystävyyssuhteesta? Käyn molempien kanssa syömässä ja elokuvissa. Oon nukkunut kumpienkin kanssa samassa sängyssä. No seksiä en ole harrastanut muiden ystävieni kanssa. En nyt sillein tosin pitäisi sitäkään kategorisesti mahdottomana ajatuksena. Olen mennyt naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Meillä on yhteisiä tavaroita. Voisi minulla olla kavereidenikin kanssa yhteisiä tavaroita. Naimisissa ei Suomessa voi olla kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Olen juridisesti sitoutunut parhaaseen ystävääni ja jos meille tulee joskus lapsia, olemme sitoutuneet hoitamaan niitä yhdessä. Lapsia nyt voi toisaalta kasvattaa vaikka koko kylän kanssa.
Kaikki ne tekijät, mitkä erottavat minun parisuhdettani muista ihmissuhteistani olisi teoriassa mahdollista määritellä osaksi myös muunlaisia suhteita. (Myös avioliitto, jos Suomen lakia muutetaan.) Olemme vain kaksi ihmisyksilöä, jotka ovat haluavat jakaa elämänsä keskenään.
Tunsin nykyisen aviopuolisoni viisi vuotta ennen kuin aloimme nimittää suhdettamme seurusteluksi. Sitä edelsi noin vuoden jakso, jolloin olimme käytännössä parhaat ystävät (ja olimme luonnollisesti vielä sen jälkeenkin). Hän oli ihminen, jonka kanssa minulla ei noussut seinää vastaan. Täytyy tosin sanoa - for the record - että se meinasi nousta siinä vaiheessa, kun tajusin, että minun täytyy oikeasti valita haluanko seurustella. (Sekä noin ylipäätään, että tämän kyseisen henkilön kanssa.) Minun täytyi käydä ensimmäisenä itseni kanssa se The Keskustelu. Näin että suhteemme on oikeasti etenemässä parisuhteen suuntaan ja tiesin, että toisella osapuolella oli romanttisia tunteita. En kuitenkaan tiennyt itse, mitä haluan.
Päätin antaa parisuhteelle mahdollisuuden. Tämä tapahtui noin puoli vuotta ennen kuin aloimme seurustella. Olen hieman hidas näissä asioissa (jos se ei ole vielä käynyt selväksi).
Mutta olinko ihastunut? Ajattelin häntä paljon. Kohdistin paljon sisäistä puhettani hänelle. Tallensin mieleeni varsin tarkasti kaiken informaation hänestä. Tuntui kivalta jutella hänen kanssaan. Hakeuduin mielelläni hänen seuraansa.
Sanoisin, että omalla mittapuullani, olin ihastunut.
Tunsin nykyisen aviopuolisoni viisi vuotta ennen kuin aloimme nimittää suhdettamme seurusteluksi. Sitä edelsi noin vuoden jakso, jolloin olimme käytännössä parhaat ystävät (ja olimme luonnollisesti vielä sen jälkeenkin). Hän oli ihminen, jonka kanssa minulla ei noussut seinää vastaan. Täytyy tosin sanoa - for the record - että se meinasi nousta siinä vaiheessa, kun tajusin, että minun täytyy oikeasti valita haluanko seurustella. (Sekä noin ylipäätään, että tämän kyseisen henkilön kanssa.) Minun täytyi käydä ensimmäisenä itseni kanssa se The Keskustelu. Näin että suhteemme on oikeasti etenemässä parisuhteen suuntaan ja tiesin, että toisella osapuolella oli romanttisia tunteita. En kuitenkaan tiennyt itse, mitä haluan.
Päätin antaa parisuhteelle mahdollisuuden. Tämä tapahtui noin puoli vuotta ennen kuin aloimme seurustella. Olen hieman hidas näissä asioissa (jos se ei ole vielä käynyt selväksi).
Mutta olinko ihastunut? Ajattelin häntä paljon. Kohdistin paljon sisäistä puhettani hänelle. Tallensin mieleeni varsin tarkasti kaiken informaation hänestä. Tuntui kivalta jutella hänen kanssaan. Hakeuduin mielelläni hänen seuraansa.
Sanoisin, että omalla mittapuullani, olin ihastunut.