Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2017.

Pinkkiä, ystäviä ja muuta sellaista

Hyvää ystävänpäivää näin suomalaisittain. Olen aina pitänyt ystävänpäivää jotenkin mukavampana konseptina, kuin amerikkalaista "Valentine's Day"tä. On tosin varsin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että tämä mieltymys juontaa omaan romanttiseen suuntautumiseeni - tai pikemminkin sen puutteeseen. Oon vaan aina ollut huono ymmärtämään sitä, miten se toimii. Siitä huolimatta, että Suomessa meillä on käytössä termi "ystävänpäivä" romanttisen hömpötyksen sijaan, ovat amerikkalaisvaikutteet täälläkin varsin selvästi nähtävissä. Ruusuja, sydämiä ja romanttista (yleensä ennenkaikkea heteroromanttista) hössötystä tai "vitsikästä" kannanottoa siihen.

En oikeastaan ole edes katkera siitä, vaikka se onkin yksi syistä, jonka vuoksi enimmäkseen ystävänpäivään liittyvät muistoni ovat lähinnä vaivaantuneisuuden läpitunkemia. Se ei myöskään ollut asia, josta minun oli tarkoitus kirjoittaa. Minun oli oikeastaan tarkoitus kirjoittaa pinkistä, ystävistä ja romantiikasta. Tämä teksti ei synny kovin luontevasti, joten suonette anteeksi, jos eksyn välillä sivupoluille tai en saa kiinni jostain ajatuksesta. Tämän kirjoittaminen on vaikeaa; ei tällä kertaa siksi, että se olisi ahdistavaa, vaan lähinnä siksi, että se on nolottavaa (mikä kuvastanee ylipäätään minua ja ystävänpäivää).

Suhtautumiseni pinkkiin on vaihdellut. Se on ollut aina jollain tapaa yhteydessä siihen, miten suhtaudun omaan identiteettiini ja muihin ihmisiin. Pinkillä on hyvin tarkasti selvillä olevat kulttuurilliset konnotaatiot. Pinkki yhdistetään hyvin voimakkaasti tyttöihin, prinsessoihin, sydämiin, glitteriin, homoihin, romantiikkaan ja romanttiseen rakkauteen. Olen samaan aikaan vierastanut sitä ja yrittänyt oppia ymmärtämään sitä.

Itseeni en ole osannut koskaan liittää kovin selvästi pinkkiä. Olen oikeastaan lähinnä karsastanut sitä. Tämä johtunee varsin suurilta osin juuri siitä, että en ole tunnistanut itseäni niissä asioissa, joita pinkin katsotaan edustavan. Lapsena leikeissä pinkki ja vaaleanpunainen edustivat aina romanttista rakkautta; sitä että kaksi hahmoa tykkää aivan hirveästi toisistaan ja haluaa ostaa toisilleen kaikenlaisia hupsuja ja epäkäytännöllisiä lahjoja. Siihen liittyi kukat, sydämet, hajusteet, pinkki ja vaaleanpunainen. Pehmeät, pyöreät ja pörröiset asiat.

Olin myös katsonut riittävästi telkkaria tietääkseni, että tytöt ja pojat saattoivat olla kavereita vain no... romanttisessa mielessä. Ja minähän halusin olla poikien kaveri. Oikein kovastikin. Asuin niin sanotusti keskellä ei mitään ja olin varsin sosiaalinen lapsi. Suurin osa kaveripiiristäni oli tyttöjä.

Nämä kaikki yhdistettynä... no eihän siitä mitään hyvää seurannut. Tai hirveän terveitä kaverisuhteita. Luonnollisesti siis lähetin todella omituisia (koska en varsinaisesti osannut hommaa) söpölle paperille painettuja kirjeitä erinäisille elämässäni oleville pojille. Ja joskus ehkä yritin pukea ne pinkkiin.

Jostain syystä he kokivat minut uhkana heidän maskuliinisuudelleen ja minua lähinnä pelättiin.

Olisi luultavasti ollut kaikkien kannalta vähemmän traumatisoivaa, että telkkarissa olisi ysärillä ollut enemmän sellaisia luonnollisia tyttöjen ja poikien välisiä kaverisuhteita ilman pinkkiä ja romanttista sivujuonnetta. Tai että mä olisin vain ollut vähemmän tampio.

Myöhemmin sitten vihasin pinkkiä ja poikia. Nykyään olen lähinnä pahoillani kollektiivisesti kaikille, jotka olen tuntenut ollessani lapsi. Ei kikkihiiren kireät kanuunat, että mä olen ollut nolo lapsi.