Uuden vuoden tavoitteita

En yleensä harrasta uudenvuodenlupauksia. Usein olen luvannut jotain pöljää ja lähtökohtaisen paradoksaalista kuten "lupaan, etten lupaa mitää ensivuonnakaan". Tämä osittain siksi, että suhtaudun varauksella ihmisten uudenvuodenlupauksiin. Lupaus ylipäätään kuulostaa lähinnä joltain, minkä tulee joka tapauksessa rikkomaan jossain vaiheessa. Ehkä siksi puhuisin ennemmin uuden vuoden tavoitteista. Olen nyt eriyttänyt kaksi tavoitettta tulevalle vuodelle.

Ensimmäinen tavoitteeni seuraavalle vuodelle on pyrkiä olemaan rehellinen omista tiedoistani. Ja ennen kaikkea tietämättömyydestäni.

Minulla on nimittäin taipumus esittää tietäväni enemmän kuin tiedänkään. Tai ainakin annan hirvittävän helposti muille sen vaikutelman, että tietäisin jostain kaiken. Silloinkin kun oikeastaan tiedän aiheesta vain muutamia keskeisiä termejä ja osaan ehkä vetää pari yhteyttä johonkin toiseen ilmiöön.

Miksi sitten olen tehnyt tätä?

Yksi syy on se, että tämä joskus sujuvoittaa keskustelua. Joillain ihmisillä on taipumus alkaa selittää jostain keskusteluun sangen löyhästi liittyvistä asioista ummet ja lammet, jos dmhe huomaavat, ettei toinen osapuoli tiedä siitä mitään. Se vie fokuksen pois siitä keskustelusta, mi,hetä olisin itse halunnut käydä ja päädyn tilanteeseen, jossa en itse osaa sanoa mitään ja toinen osapuoli vetää mulle monologia jostain aiheesta, joka ei välttämättä edes kiinnosta.

Ehkä olisi kuitenkin fiksumpaa sanoa, että joo tästä aiheesta en hirvittävästi tiedä mitään, mutta haluaisin palata takaisin aiheeseen. Tai että en nyt juuri pysty keskittymään tämän kokonaisuuden hahmottamiseen.

Joskus on toki myös hauskaa hypätä mukaan aiheesta mitään tietämättä ja testata omia rajojaan; kuinka hyvin osaan keskustella aiheesta, mistä en mitään tiedä. No... olen tehnyt tätä riittävästi tietääkseni, että olen todella hyvä poimimaan keskustelun diskurssin ja sen kautta pystyn helposti näyttämään siltä, kuin tietäisin asiasta jotain. Se on kuitenkin epäreilua muita keskustelijoita kohtaan. ja sen vuoksi perseestä.

Ja sitten ihan vain siksi, että on hävettänyt liikaa myöntää oma tietämättömyys. Vallankin, kun liikutaan alueella, josta mun koulutukseni, ammattini tai jonkin muun vastaavan perusteella oletetaan tietävän. Silloin pelkää näyttävänsä epäammattimaiselta ja siltä, ettei ole riittävän hyvä. Mitä enemmän kuitenkin jostain aiheesta tietää, sitä enemmän siltä alueelta löytää asioita, joista ei tiedä mitään. On vain ihan luonnollista, ettei tiedä kaikkea omasta koulutusalastaankaan. Ei yhden ihmisen elinaikana vaan ehdi perehtyä joka-ikiseen vitun asiaan. Eikä siinä ole mitään hävettävää.

Lisäksi, kun tunnustaa sen, ettei tiedä, niin voi jopa oppia jotain, mitä ei muuten oppisi. Rehellisyydellä oppii siis lisää ja kunnioittaa kanssaolijoita. Se kuulostaa musta ihanteelta, johon kannattaa pyrkiä.


Toinen tavoitteeni olla nopeampi. Tämä ja viime vuosi on varsin pitkälle ollut täynnä kaikenlaista hiturointia ja lopuksi hitaan puoleista etenemistä elämässä. Tänä vuonna haluan edetä nopeammin niin monessa asiassa, kuin vain mahdollista. Tiedän, että joskus on vain järkevää edetä hitaammin ja niin edelleen. Haluan kuitenkin vähän koetella omia rajojani. Tietysti pyrin myös pitämään järjen mukana ja yritän olla rikkomatta itseäni tai ketään muuta.

Tavallaan tämä on luontevaa jatkumoa sille, että tämän vuoden aikana olen päässyt eteen päin monissakin asioissa. Otin viimein yhteyttä transpolille leikkauttaakseni tissit veke. Sain graduni valmiiksi. Valmistuin. Sain töitä.

Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, miten nopeasti ne tapahtuvat. Jotkin asiat vain ottavat aikansa. Joka tapauksessa varsin moniin asioihin minä voin vaikuttaa. Olen todella hyvä sopeutumaan. Olen nyt sopeutunut siihen, että joskus asiat tapahtuvat hitaasti, enkä välttämättä itse näe omia mahdollisuuksiani vaikuttaa niihin. Tavallaan tämä on siis haaste itselleni nähdä asiat uudessa valossa. Olen oppinut hitauteen. Nyt on aika oppia nopeuteen.


Muokkaus// Olin jo ehtinyt kirjoittaa tämän tekstin, kun sairaalasta soitettiin, että leikkaukseni onkin reipasta kuukautta aiemmin, kuin mitä he ensin ilmoittivat. Tämä lähtee siis hyvin liikkeelle. Seuraavaksi voisin alkaa katsellla nopeampaa konetta.

Älyttömät joululahjat -haaste

Sain Yöpöydän kirjat blogilta Älyttömät joululahjat -haasteen. Ideana on listata 3-5 älytöntä joululahjatoivetta, jotka eivät nyt tai ehkä koskaan ole toteutettavissa. Lopuksi mukaan haastetaan kolme bloggaajaa.

1. Oma pokemon

Ultimaattinen suosikkini olisi arcanine, mutta käytännössä mikä vaan pokemon olisi kyllä kova. Odotan edelleen soittoa prof. Oakilta. Sycamore tai kuka vaan muukin proffa kyllä kelpaisi. 

2. Kustannussopimus

Se olis kyllä kans aika kova. 

3. Teleportaatiolaite

Matkustamisesta tulis paljon helpompaa.

4. Järkevämpi translaki

Ensiksikin nimen sukupuolisidonnaisuus hemmettiin. Sit juridista sukupuolta pitäisi voida muuttaa omalla ilmoituksella (ei mitään tyhmiä strelisaatiovaatimuksia). Passiin pitäisi myös olla mahdollista joko merkitä kolmas sukupuoli tai jättää sukupuoli täysin merkitsemättä. Myöskin laissa pitäisi käyttää ajantasaista termistöä (vrt. "Laki transseksuaalin identiteetin vahvistamisesta").


En mä nyt tällä erää jaksa keksiä enempää. Tai haastaa ketään, sori. Voin haastaa sut, jos haluat.

Forever a mono

Huomasin, että minulla on muutamia asioita, joita haluaisin kirjoittaa polyamoriasta ja että en ilmeisesti ole käsitellyt aihetta aiemmin blogissani. Se on minusta itsestäni vähän outoa, sillä olen kuitenkin ollut jo melko monta vuotta tietoinen kyseessä olevasta konseptista ja itse asiassa olen tavallaan itsekin polyamorinen.

Tai ainakin olemme puolisoni kanssa sopineet, että voimme muodostaa myös muiden ihmisten kanssa suhteita. Olemme myös keskustelleet siitä, mitä kumpainenkin sellaisen tilanteen vastaan tullessa haluaisi toisen osapuolen toimivan. Kummallekin meistä on tärkeää, että puoliso tulee toimeen uuden kumppanin kanssa. Kumpikin myös haluaa tietää, missä toinen osapuoli on menossa uuden suhteensa kanssa. Kerromme myös avoimesti toisillemme ihastuksista ja saatamme pohtia yhdessä miten juttu kyseisen ihmisen kanssa mahdollisesti toimisi. Koen itse, että tämäntyyppinen avoin keskustelu on lähentänyt meitä entisestään. Se myös vaikuttaisi vähentävän mustasukkaisuutta ja pelkoja. Pystynkö mä edes selittämään, miten hyvältä tuntuu, kun tietää, että ei tarvitse itse salata omia prosessejaan, eikä toisenkaan osapuolen tarvitse?

Toki tällainen tilanne on mahdollista saavuttaa myös tavallisessa parisuhteessa. Tiedän pariskuntia, jotka keskustelevat avoimesti tällaisista asioista keskenään, vaikkei heillä olisi aikomustakaan aloittaa toista parisuhdetta. Enkä ihmettele sitä ollenkaan. Siitä itse asiassa mekin lähdimme liikkeelle. Sitten vain jossain vaiheessa, kun monisuhteisuus oli enemmän edustettuna lähipiirissämme, keskustelimme itsekin siitä, miltä tuntuisi avata parisuhde monisuhteen mahdollisuudelle. Totesimme, että itse asiassa se kyllä kävisi kummallekin meistä.

Tästä keskustelusta on tosin jo monta vuotta, eikä kumpikaan meistä ole tehnyt käytännössä elettäkään uuden parisuhteen muodostamisen suuntaan. Olemme molemmat melko hitaita tällaisissa asioissa. Minun pitää pohtia ja tarkastella asiaa monesta eri kulmasta ja puolisoni pitää kerätä rohkeutta tunnustaa. Otsikolla viittaan siis juurikin tähän. Vaikka olemme periaatteessa polysuhteelle avoimia, näyttäisimme kuitenkin olevan omaa saamattomuuttamme tilanteessa, jossa olemme "ikuisesti monosuhteessa".

Luulen tosin, että se on vain ihan hyvä, että meillä on ollut aikaa pureskella asiaa tarkemmin ja pohtia, mitä haluaisimme toinen toisiltamme monisuhdekuviossa. Sen lisäksi, että mun täytyy pohtia ja tarkastella asiaa, vaikuttaisi siltä, että mun täytyy myös totutella ajatukseen siitä, että olen parisuhteessa. Kuten aiemmasta ihastuspohdinnastani on nähtävissä, tarvitsen aikaa siihen, että arvioin ensin, kiinnostaako toista osapuolta, voisiko suhde toimia ja haluanko ylipäätään suhdetta. Sitten tarvitsen aikaa siihen, että annan suhteen kehittyä seurustelusuhteeksi. Sitten yleensä tarvitsen vielä lisää aikaa siihen, tulen itse sinuiksi sen kanssa, että seurustelen kyseisen henkilön kanssa.

Se on ihan hirvittävän työlään kuuloinen prosessi, joten on ollut vain helpompaa, ettei ole lähtenyt siihen. En sitten tiedä, olisiko se vähän nopeampaa ja helpompaa toisella kerralla.

20 vuotta

Tajusin tässä, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ei ole varmaan mennyt ainuttakaan päivää, etten olisi toivonut, etteivät rintani olisi tuossa. Sitä ennen en oikeastaan ajatellut asiaa. Olin silloin alle kouluikäinen. Olin suunnilleen seitsemänvuotias, kun huomasin, että mulle alkaa kehittyä rinnat. En pitänyt siitä.

Se ei ole aina yhtä äänekäs toive. Joskus toive on äänetön huokaus. Joskus se on kuiskaus. Silti se on aina siellä jossain. Välillä olen melkein onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että näytän hyvältä naisena Sekään ei kuitenkaan vienyt pois tunnetta siitä, etten ole nainen. Katselin itseäni ulkopuolisen näkökulmasta ja yritin vakuuttaa itselleni, että se, mitä ulkopuoliset näkee, riittää minullekin.

Sen ei tarvitse mennä niin.

Leikkausaikani on maaliskuussa. Hei hei tissit.

Voinko ihastua?

Tiedostan itsekin, että kysymys kuulostaa pöhköltä, mutta siihen ei ole ollut mitenkään helppo vastata. Siksi tästä tulee pitkä postaus.

TL;DR: Luulisin niin. Ainakin omalla mittapuullani.

Aromanttisuus

Olen mieltänyt itseni aromanttiseksi, eli kykenemättömäksi tuntemaan romanttista vetoa. Ajatus geneerisestä, tavallisesta parisuhteesta tuntuu jollain tapaa vastenmieliseltä. Olen naimisissa. Olen jotenkin aina mieltänyt minun ja puolisoni välisen suhteen fyysisesti intiimiksi ystävyyssuhteeksi. Läheisyys ja kosketus tuntuu mukavalta. Kivan tyypin halaaminen tuntuu hyvältä. Kun ihmiset puhuvat romanttisesta rakkaudesta, se tuntuu jotenkin kaukaiselta. En tunnista itseäni romanttisen rakkauden representaatioista viihteessä. Mikä on se ylitsevuotava huuma? Se hormonipölly, joka saa tekemään aivan helvetin typeriä asioita?

Romanttisuus on vaikuttanut olevan jälleen yksi alue, jonka kanssa olen vain tavallaan luovuttanut. “I don’t get it - so i guess I don’t have it.” Se on tuntunut hyvältä kompromissilta. Silloin minun ei ole pakko yrittää sopeutua normiin, jota varten minua ei ole selvästikään tehty, eikä minun toisaalta tarvitse myöskään lähteä sotaan sitä vastaan. Heterot pitäköön heterokulttuurinsa. Naiset olkoon Naisia ja Miehet Miehiä. Mitä se minua liikuttaa?

Nyt olen kuitenkin miettinyt, onko vika oikeasti minussa, vai siinä, miten romantiikka on minulle esitetty? Heterokulttuurissa™ ja sen parisuhde-representaatioissa on monia seikkoja, mitkä syystäkin puistattavat ja tuntuvat vierailta minulle. Geneerisestä heteroparisuhteen kuvauksesta yleensä löydy juurikaan minulle muunsukupuolisena samaistumispintaa. Puhumattakaan siitä, että monet ihan tavalliset heterotkin pitävät median esittämiä romansseja yliampuvina ja epärealistisina.

Se alkupuheesta. Mennään sitten itse pihviin.

Kaveri-ihastuminen

Lapsena ainoa, minkä kautta muut tuntuivat erottelevan, mikä on ihastumista ja mikä on halua olla jonkun kaveri, oli sukupuoli. Siitä huolimatta huomaan, että oon jollain tapaa käsitellyt pienestä pitäen sekä tyttöjä että poikia mielessäni sillä oletuksella, että parisuhde kumman tahansa kanssa olisi teoreettisesti mahdollista. Mikä oli siis ihastumista ja mikä halua olla jonkun kaveri? Miten ne kaksi ylipäätään eroavat toisistaan? Minun on hyvin vaikea sanoa.

Teininä olin koulukiusattu ja jos minulla oli ihastumismekanismi, pidin sen visusti poissa päältä. Ylipäätään luulen, että hyvin suuri osa nykyisestä varsin voimakkaasta tunteidensäätelykyvystäni juontaa juurensa niihin aikoihin. Mulla oli kuitenkin edelleen tarve saada kavereita. Mielellään sekä tyttöjä että poikia. Jos olisin bongannut jonkun toisen olemuksellaan sukupuolikategorioita kyseenalaistavan, olisin varmaan halunnut olla hänenkin kaverinsa.

Mulle käy useinkin niin, että kun tapaan uusia ihmisiä mieleni kategorisoi heidät ryhmään “haluaisin tutustua paremmin”. Se on vähän niinkuin platoninen ihastuminen. Sille oli joku englanninkielinen nimikin. “Squish”, muistaakseni.

On paljon sellaisia ihmisiä, joihin haluaisin muodostaa vahvemman yhteyden. Jutella enemmän heidän kanssaan. Päästä heidän päänsä sisään. Päästää heidät minun pääni sisään. Sanoa heitä ystävikseni. Olla tukena, kun heillä menee huonosti ja voida jutella heille silloin, kun minulla menee huonosti.

Sanoisin sitä platoniseksi ihastumiseksi. Sitä on eri asteista. Toisten ihmisten kanssa käy niin, että nälkä kasvaa syödessä. Toisten kanssa törmään seinään joko heissä tai minussa itsessäni. Silloin huomaan pitäväni heidät mieluummin sopivalla etäisyydellä. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi heistä tai haluaisi olla heidän kaverinsa. En vain halua jotain pistettä intiimimpää ystävyyttä heidän kanssaan. ‘Sopiva etäisyys’ ja ystävyyden rajat eivät ole muuttumattomia, mutta kokemukseni mukaan niitä silti kannattaa kunnioittaa.

Se oikea ihastuminen

En ole vieläkään ihan varma, mikä erottelee kaveripohjaisen ihastumisen ja “sen oikean ihastumisen” minun tapauksessani toisistaan. Salamarakastuminen - se kuuluisa rakkaus ensisilmäyksellä - ei nyt ainakaan vaikuttaisi olevan minun juttuni.

Minulla on demiromanttinen ystävä, jonka kanssa olen joskus keskustellut aiheesta. Hän voi ilmeisesti ihastua vain tilanteessa, jossa hän jo tuntee henkilön entuudestaan ja on jo muodostanut jonkinlaisen suhteen kyseiseen ihmiseen. Tähän kokemukseen pystyn samaistumaan jo paremmin.

En pysty hahmottamaan merkittävää eroa intensiteetin suhteen kaveri-ihastumisessa ja siinä toisessa ihastumisessa. Kumpaakin vaikuttaisi olevan monen vahvuista. Olisiko ero siinä, että millaista suhdetta toivon toiseen ihmiseen? Se vaikuttaisi olevan ainakin vähän parempi määrittelytapa. Useimmille ihmisille vaikuttaa kuitenkin olevan intuitiivisesti selvää parhaan kaverin ja romanttisen kumppanin välinen ero. Mulle ei niinkään. 

Mikä ihmeen parisuhde?

Miten parisuhde eroaa ystävyyssuhteesta? Käyn molempien kanssa syömässä ja elokuvissa. Oon nukkunut kumpienkin kanssa samassa sängyssä. No seksiä en ole harrastanut muiden ystävieni kanssa. En nyt sillein tosin pitäisi sitäkään kategorisesti mahdottomana ajatuksena. Olen mennyt naimisiin parhaan ystäväni kanssa. Meillä on yhteisiä tavaroita. Voisi minulla olla kavereidenikin kanssa yhteisiä tavaroita. Naimisissa ei Suomessa voi olla kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Olen juridisesti sitoutunut parhaaseen ystävääni ja jos meille tulee joskus lapsia, olemme sitoutuneet hoitamaan niitä yhdessä. Lapsia nyt voi toisaalta kasvattaa vaikka koko kylän kanssa. 

Kaikki ne tekijät, mitkä erottavat minun parisuhdettani muista ihmissuhteistani olisi teoriassa mahdollista määritellä osaksi myös muunlaisia suhteita. (Myös avioliitto, jos Suomen lakia muutetaan.) Olemme vain kaksi ihmisyksilöä, jotka ovat haluavat jakaa elämänsä keskenään.

Tunsin nykyisen aviopuolisoni viisi vuotta ennen kuin aloimme nimittää suhdettamme seurusteluksi. Sitä edelsi noin vuoden jakso, jolloin olimme käytännössä parhaat ystävät (ja olimme luonnollisesti vielä sen jälkeenkin). Hän oli ihminen, jonka kanssa minulla ei noussut seinää vastaan. Täytyy tosin sanoa - for the record - että se meinasi nousta siinä vaiheessa, kun tajusin, että minun täytyy oikeasti valita haluanko seurustella. (Sekä noin ylipäätään, että tämän kyseisen henkilön kanssa.) Minun täytyi käydä ensimmäisenä itseni kanssa se The Keskustelu. Näin että suhteemme on oikeasti etenemässä parisuhteen suuntaan ja tiesin, että toisella osapuolella oli romanttisia tunteita. En kuitenkaan tiennyt itse, mitä haluan.

Päätin antaa parisuhteelle mahdollisuuden. Tämä tapahtui noin puoli vuotta ennen kuin aloimme seurustella. Olen hieman hidas näissä asioissa (jos se ei ole vielä käynyt selväksi).

Mutta olinko ihastunut? Ajattelin häntä paljon. Kohdistin paljon sisäistä puhettani hänelle. Tallensin mieleeni varsin tarkasti kaiken informaation hänestä. Tuntui kivalta jutella hänen kanssaan. Hakeuduin mielelläni hänen seuraansa.

Sanoisin, että omalla mittapuullani, olin ihastunut. 

Uskon kadotukseen

Olen kristitty, mutta en usko Helvettiin. En aina Taivaaseenkaan. Sen sijaan uskon varsin järkähtämättömästi Kadotukseen ja kaiken katoavaisuuteen. Pidän erilaisia populaarikulttuurin Helvetti- ja Taivas-representaatioista. Ne ovat viihdyttäviä ja kiinnostavia konsepteja. Oikeassa elämässä kuitenkin Kadotus on ainoa, joka antaa millekään mitään merkitystä.

En ymmärrä, mikä järki olisi viettää elämänsä päivät Maan päällä pelkkä taivainen palkinto kiikarissa. Miksi asettaa meidät kokeeseen, jonka tulokset ovat jo ennalta luettu? Miksi laittaa meidät ylipäätään maan päälle kärsimään tai aiheuttamaan kärsimystä? Miksi antaa meille elämä? Miksi siihen pitäisi suhtautua lahjana? Eikö olisi parempi kuolla pois viattomana? Lähteä kätkytkuoleman kautta tai jäädä syntymättä?

Jos sen sijaan, tulemme katoamaan, niin elämä on todellakin lahja. Olemassaoloni on lahja. Lyhyt leimahdus pimeässä. Tuokio, josta nauttia sen aikaa, kuin sitä kestää.

Sen vuoksi uskon, että minut on 'tuomittu Kadotukseen' ja otan 'tuomioni' vastaan tarkoituksenmukaisena. En tiedä sen oikeudenmukaisuudesta, mutta tarkoituksenmukainen se ehdottomasti on.

Koska tämä on kaikki, mitä minulla on, minun täytyy täyttää se asioilla, jotka ovat hauskoja, kiinnostavia ja tekevät minut onnelliseksi. Mitä useamman ihmisen voin tehdä samalla onnelliseksi, aina vain parempi. Minut on kuitenkin varustettu toimivalla empatiakyvyllä. Taivas ja helvetti ovat niitä varten, jotka tarvitsevat jonkin ulkopuolisen sanomaan, että äläpä kuule ole vittupää.

En tavoittele taivaallista palkintoa. Haluan vain elää hyvän elämän.

Kaappioptimistin tunnustus

Olen opimisti. En varsinaisesti mainosta asiaa ja joskus jätän sen mieluummin jopa sanomatta. On ollut aikoja, jolloin en ole halunnut myöntää itsellenikään, että olen optimisti. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että optimisteja jollain tapaa syrjitään. Enemmänkin, että ehkäpä sinussakin asuu tietämättäsi optimisti.

Optimismi on jotain, mikä on pitänyt minut hengissä.  Vaikka en ole koskaan vakavissani harkinnut itsemurhaa, tietäisin kyllä, miten tekisin sen. Elämässäni oli varsin pitkä jakso, jolloin vähän kaikki oli aika perseestä. Koin lyhyen ajan sisällä paljon menetyksiä. Olin koulukiusattu. Trans. Keho alkoi muuttua epätoivottuun suuntaan. En sopinut mihinkään saatavilla olevaan kategoriaan. Silti en pitänyt itsemurhaa varsinaisesti vakavasti otettavana vaihtoehtona.

Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että uskoin aina, että asiat paranee. Pääsen pois sieltä, missä minun on huono olla. Kaikki paska loppuu joskus. Joskus mulla on asioita, joita haluan. Joskus mulla on vielä lemmikki, joka elää pitempään kuin vuoden. Joskus mulla on vielä kavereita. Joskus mulla on vielä sosiaalisia piirejä, joissa voin olla oma itseni kenenkään tuomitsematta. Joskus voin vielä tehdä työkseni jotain sellaista, mistä pidän.

En varsinaisesti koskaan uskonut mihinkään "kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat"-hevonpaskaan. Kyse oli enemmänkin siitä, että jos näkee vaikeudet tilapäisinä, on helppoa valita elämä. Se on niin helppoa, ettei sitä ei edes huomaa valitsevansa. Minun on paljon vaikeampaa nähdä, mikä pessimistin pitää kiinni elämässä. Miksi valita elämä, jos siltä ei voi odottaa mitään parempaa? Vai valitsevatko he elämän, koska pelkäävät kuolemaa?

En tiedä.

En tiedä edes, onko pessimismi ja optimismi jotain, mitä voi opetella, jotain sisäsyntyistä vai jotain mikä meille kehittyy ympäristön vaikutuksesta. Oli se mistä tahansa, se on palkinnut minut. Jos sen löytää sisältään, niin siitä kannattaa pitää kiinni.

Otherkineistä ja transsukupuolisuudesta

Tää on sekä aihe, josta mun on tavallaan sekä tehnyt mieli kirjoittaa jo jonkun aikaa, että aihe, jota oon tavallaan vältellyt ja jota pidän hieman hankalana. Tosin juuri sen takia siitä onkin mielestäni tärkeää kirjoittaa. En voi sanoa ymmärtäväni täydellisesti ilmiötä tai olevani super perehtynyt aiheeseen, kirjoitan nyt siitä tietämyksestä käsin, mitä minulla tällä hetkellä on. Jos joku tietää aiheesta paremmin tieteellisen julkaisun tai omakohtaisen kokemuksen kautta, kuulisin ja keskustelisin aiheesta tarkemmin mielelläni.

Ensin pitää varmaan täsmentää heille, jotka eivät ole yhtä syvällä internetin ihmemmaassa kuin minä, mitä "otherkin" tarkoittaa. Siitä on varmaan useampiakin eri määritelmiä olemassa, mutta itse käsitän sillä henkilön, joka samaistuu vahvasti johonkin toiseen eläimeen, kasviin, esineeseen tai fiktiiviseen olentoon. Samaistuminen voi olla niin vahvaa, että henkilö kokee olevansa niin sanotusti "väärissä nahoissa". Otherkin saattaa mieltää olleensa edellisessä elämässään vaikkapa leijona ja hänestä tuntuu erityisen hyvältä elehtiä tavalla, jonka hän mieltää leijonamaiseksi.

Johonkin toiseen samaistuminen auttaa heitä ilmaisemaan tunteitaan, nousemaan aamulla sängystä ja pitämään itsestään huolta. Jos inhoaa syvästi kehoa, jonka sattuu omistamaan, niin voi helpottaa suurestikin, kun ajattelee, ettei se keho ilmennä todellista minuutta. Kun kehoa ajattelee kuorena, josta nyt vaan täytyy pitää huolta, välttyy kätevästi arvottamasta itseään kehollisten ominaisuuksiensa kautta. Samaa ruumiillisuuden teemaa käsitellään myös monissa uskonnoissa. Ehkä koko ajatusrakennelma sielusta kumpuaa meidän tarpeestamme olla jotain muuta kuin kehomme. Kun sitä ajattelee tämän kautta, se ei vaikuta enää ollenkaan niin omituiselta tai epänormaalilta, vaan pikemminkin (ehkä hieman ironisesti) joltain, johon ihmisillä nyt vaan on lajina taipumus.

Ja siis puhun nyt niistä, jotka ova tämän homman kanssa tosissaan, eivätkä vain pilaile transsukupuolisten kustannuksella. Myös transsukupuoliset voivat olla otherkinejä. Voin ehkä jopa jollain tavalla hahmottaa, mistä se kumpuaa. Transsukupuolisuuteen useimmiten liittyy jonkinasteinen kehoristiriita. Kun on jo lähtökohdiltaan hankala suhtautuminen omaan kehoon, ei ole mikään ihme, että olisi ennemmin vaikka robotti.

Mäkin halusin lapsena olla saapasjalkakissa. Olin jossain vaiheessa kaikissa leikeissä aina saapasjalkakissa. Käytin tilanteesta riippumatta aina saappaita ja kun äiti ompeli minulle kissapuvun, en suostunut ottamaan sitä pois päältä moneen päivään (annoin sen pesuun vasta, kun äiti sanoi, että saisin alkaa syömään kissanruokaa, jos en riisuisi sitä). Mä tunnistan hyvin itsessäni tämän mekanismin haluta olla jotain muuta.

Ilmiö ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton. Vallankaan transsukupuolisen näkökulmasta. Sinällään mulle ei kuulu mitenkään, mihin kukainenkin nyt itsensä samaistaa. Ongelma on syntynyt siinä vaiheessa, kun erinäiset vatipäät ovat huomanneet otherkinejen käyttävän omasta kokemuksestaan hyvin samanlaista retoriikkaa kuin transsukupuoliset. Tämä on myös se kohta, jossa aihe muuttuu minusta jokseenkin epämiellyttäväksi käsitellä.

Joidenkin ihmisten mielestä transsukupuolisuus ja otherkiniys on ihan samaa settiä. Ja kun mun viiteryhmän oikeutta lisääntyä vastustetaan vetoamalla otherkinien olemassaoloon, alkaa otherkinien puuhastelut ja identifioimisretoriikka tuntua aika paljon vähemmän yhdentekevältä.

Suunnilleen jokaisessa transsukupuolisuutta käsittelevässä keskustelussa on aina joku inttämässä, että mutta entäs jos minä koen keskiviikkoisin olevani ahven / identifioidun taisteluhelikopteriksi. Se on todella uuvuttavaa. Transsukupuolisuus on lääketieteellisenä ilmiönä tunnustettu ja sen tehokkaimmaksi hoitomuodoksi on todettu korjaushoidot ja koetun sukupuolen mukaisessa roolissa eläminen.

Otherkinit, jotka luette tätä:
En vihaa teitä; olen ainoastaan kyllästynyt saamaan paskaa niskaan vaatiessani sukupuolivähemmistöille oikeuksia. Ja se, mitä sanoin alussa pitää edelleen paikkaansa: keskustelisin mielelläni aiheesta kanssanne ja ymmärtäisin ilmiötä mielelläni paremmin. Mun viiteryhmä nyt kuitenkin väkisin rinnastetaan teihin halusi meistä kumpikaan sitä eli ei.

Lisää Guruni oppeja

Ensimmäisen osan guruni oppeja voi lukea täältä.

- Nukkua voi riippumatta kellonajasta. Ainakin, jollei ole jotain tärkeämpää tekemistä.
- Voi myös muutoin vain loikoilla paikallaan.
- Pysyy hyvässä kunnossa, vaikka osaisi ottaa myös rennosti.
- Kannattaa syödä säännöllisesti kulutukseen nähden oikea määrä lajinmukaista ruokaa.
- Hiiret kannattaa niellä pää edellä.
- Kannattaa luottaa omiin vaistoihin, (mutta googlata ennenkuin toimii.)
- Jos se ei kosketa sua, siitä ei tarvii välittää.
- Roskat siivotaan sitä mukaa, kuin niitä tulee, (tai ainakin piakkoin sen jälkeen.)

Bonuksena kuva käärmeestä, joka on järkyttynyt siitä, etten ole heti siivonnut hänen kakkaansa:

"What is this shit???"

Minuuden määrittely (KESKEN)

Löysin blogini arkistoista tällaisen hyvin vanhan pohdinnan minuudesta. En tiedä tarkkaa vuotta, mutta olettaisin tämän olevan jostain lukiovuosiltani. Jätin otsikon sellaisekseen, koska se oli minusta jotenkin hupaisa.



Kuka minä olen? Ihan mielenkiintoinen kysymys, jota on ihan syytä pohtia, vaikka sitä ei ehkä huvitakaan lähteä ruotimaan, kun joku kunnolla promilleissa saa päähänsä, että "kuka sä oot?" kysymys meluisessa bilemestassa sisältää jonkun syvällistä eksistenssiä luotaavan aspektin.

Määrittele itsesi uudelleen

Luonnetestit antavat yhdenlaisen tuloksen. Se mitä muut sanovat minusta vähän toisenlaisen.

Mutta mikä minä oikeasti olen. Mikä minä on?

Siitä on vaikea ottaa selkoa. Ajatusten, tekojen ja tunteiden viidakko kaiketi kehosta, minuuden fyysisestä olinsijasta nyt puhumattakaan. Yritä nyt siinä sitten suunnistaa kartalla, joka sinun täytyy muuten myös itse tehdä. Eikä puhettakaan minkään ilmavalokuvien käyttämisestä apuna. Itse ei pääse koskaan näkemään tätä viidakkoa siististi objektiivisesti ulkoapäin.

Noh... eihän kartasta muutenkaan näe, millainen viidakko oikeasti on. Oli sen piirtänyt kuka tahansa, mistä olosuhteista tahansa.

Selvä tutkitaanpa sitten minuuden viidakkoa. Piirränpä teille vähän hyvin subjektiivista karttaa omista lähtökohdistani.

Kaaos, jossa on tarkka järjestys

Viidakko näyttää kieltämättä ensisilmäyksellä hyvin kaoottiselta. Kysymys on kuitenkin siitä, että oleelliset asiat ovat täsmälleen sillä ja siten, missä niiden kuuluukin olla. Värikynäkoteloni on tarkkaan järjestetty ja kirjat ovat oman logiikkani mukaan täydellisessä järjestyksessä hyllyssäni. Asiat ovat siellä, missä on jollain lailla niiden luonnollinen olotila. Kuten viidakossakin apinat ovat puissa, eivät kaikki samassa puussa tai samalla oksalla, vaan näennäisesti vähän siellä täällä.

Suurpiirteinen, mutta suorastaan nipottavan tarkka. Kaikki palaset näyttävät olevan vähän irrallaan ja läheisteni mielestä näyttää, kuin olisin jotenkin kestohukassa. Kuitenkin asiat nivoutuvat yllättävilläkin tavoilla kokonaisuuksiksi, kun niitä vain tarkastelee vähän eri mittakaavassa. Jos mennään pieniin yksityiskohtiin, vai valtaviin kokonaisuuksiin, kuten mitä haluan tehdä joskus työkseni, ne voivat olla hyvinkin tarkkaan järjesteltyjä.

Vihreää ja punaista

Vastapareja sulassa sovussa keskenään kokonaisuuden muodostaen. Sukupuoli-identiteetin kyseenalaistaminen ja lokeroinnin vastaustaminen. Siitäkin huolimatta, että lokerointi on ihmismielen tapa jäsentää maailmaa mielettömyydestä loogiseksi kokonaisuudeksi.

Viidakko oli muuten yllättävän hyvä vertaus minuudelle. Olenkin aina pitänyt viidakoista... noin teoreettisesti. Biodiversiteetin valtavuus, esteettiset maisemat ja muutoinkin mielikuvitusta kutkuttava miljöö. Käytännössä en ole lainkaan varma haluaisinko oikeastaan tutustua fyysiseen viidakkoon. Ehkä. Itse asiassa kyllä varmaankin.

Täydellisesti perusteltu epäloogisuus.

Sit palkkatöissä...

Kaverini joskus väitti, että se, mitä ihminen ostaa palkkatyönsä ensimmäisestä palkasta, kertoo ihmisestä paljon. Oon nyt ollut kaksi kuukautta töissä, joten ehkä olisi aika kertoa, mitä minä ostin ensimmäisillä palkkatuloillani. Tiliotteeni mukaan olen ostanut seuraavat asiat ensimmäisen palkkani saamisen jälkeen:

- Riippumatto
- Bussilippuja
- Paikallisen vesistönsuojelujärjestön jäsenmaksu
- Junalippuja
- Maalia ja muita sisustus- ja remppatarvikkeita
- Opintolainan lyhennys

(Tähän ei ole listattu mukaan omia tai eläinten ruokaostoksia.)

Mitä se kertoo minusta? Mulle on selvästikin tärkeää että viihdyn siellä, missä mä asun (sisustaminen ja riippumatto) ja että voin pitää huolta miljööstä (remppa ja vesistönsuojelu). Niiden lisäksi minulle on tärkeää tavata kavereitani, jotka asuvat kaukana (juna- ja bussiliput). Pidän myös itseäni melko järkevänä ihmisenä, joka ei tykkää olla velkaa (lainan lyhennys).

Ehkäpä se kertoo jotain minusta.

Matka, jonka voisin skipata

Olen viimeaikoina ollut tavallista enemmän tekemisissä raskaana olevien naisten kanssa. Puhun nyt siis syystä nimen omaan näistä kohtaamistani raskaana olevista naisista. Olen nimittäin jollain tapaa kateellinen heille. Heille raskaus on jotenkin... luonnollinen osa heidän naiseuttaan. Sen jatke, sitä täydentävä alue. Askel äitiyteen, joka myös pukee heitä. He ovat niin hirvittävän sinut sen kanssa.

Minä puolestaan herään keskellä yötä itkemään sitä, että miksi maailman täytyy olla niin epäreilu, että mun täytyy synnyttää, jos haluan biologisen lapsen. Miksi mun täytyy altistaa kehoni sille myllytykselle? Ja itseni sille raskauden diskurssille. Kaikelle sille väärinsukupuolittamiselle. Kaikelle sille ällöttävälle tekopirteälle lässytykselle hehkuvasta "naiseudestani" ja "äitiyden iloista".

Puhumattakaan sitten itse synnytyksestä. Parhaimmassakin tapauksessa synnytys olisi ihan syvältä. Vaikka ei edes mennä siihen, mikä kaikki voi mennä pieleen, niin siltikin mä ottaisin ennemmin turpaani, ku synnyttäisin. Ihan oikeesti. Keskimääräinen synnytys kestää 8 tuntia. Kahdeksan tuntia (tai jopa pari päivää) suhun vaan sattuu ja sä joudut äheltämään sisuksistas ulos jotain, mitä et ees näe. Todennäköisesti tulisin myös sukupuolitetuksi väärin useammin kuin kerran. Lisäksi ihkut raskaushormonit todennäköisesti tekee musta todella vittumaisen myös kaikille ympärilläni oleville.

Mä olen tiennyt lapsesta saakka, että haluaisin lisääntyä. Ja se, että kohdallani siihen täytyy liittyä raskaus ja synnytys on tuntunut hirvittävän epäreiluilta suunnilleen siitä saakka, kun aloin asioista jotain ymmärtää. (Eli ehkä 6-9 -vuotiaana.) Jos olisin cismies, minun ei tarvitsisi kuin vähän tökkiä märkää koloa pippelillä ja that's it (yksinkertaistettuna).

Minulle raskaudessa ei ole mitään muuta hyvää kuin se lopputulos. Ehkä se on ihan hyvä, etten ole vielä tullut raskaaksi. Mietin, pitäisikö vain luovuttaa ja ottaa vaikka sijaiskotilapsi.

Uhriallergia

Mulla on uhriallergia. Täsmennettäköön jo tässä kohtaa, että en puhu oikeista ihmisistä, jotka ovat joutuneet henkisen, fyysisen, psyykkisen, seksuaalisen, hengellisen tai minkä hyvänsä kuviteltavissa olevan väkivallan uhreiksi. En myöskään puhu uhriutumisesta ilmiönä.

Sen sijaan minun on tarkoitus kertoa, että en pidä uhrihahmoista. Eli sellaisista hahmoista, jotka kirjailija tai minkä hyvänsä kulttuurituotteen tekijä on luonut vain ja ainoastaan sen vuoksi, että ne joutuvat uhreiksi. Joko siksi, että joku voi pelastaa heidät, tai siksi, että saadaan katsoja tuntemaan se "menetyksen tuska". 

Haistan usein sellaiset hahmot jo varsin varhaisessa vaiheessa ja huomaan alkavani inhota niitä. Vaikka ne olisivat kuinka täydellisiä kultamussukoita, suloisia kanelipullia (tumblr-terminologiaa lainatakseni), niin ne vain herättävät minussa vastustusreaktion. Oli kyseessä sitten prinsessa hädässä, äidin pieni kultapoika tai Sansa Stark, uhrihahmot alkavat ärsyttää minua suunnilleen heti, kun heidät esitellään sarjassa.

Uhriallergia on myös pääasiallinen syy, miksi en juurikaan lapsena osannut samaistua naispuolisiin hahmoihin. Kun miettii suunnilleen kaikkia disney-prinsessoja (ainakin 90-luvulta), he olivat enemmän tai uhreja. Se ei ollut sitä, mihin halusin samaistua. Ihan sama, miten ”vahva nainen” hahmo oli, jos haistoin siitä, että se oli tuotu sarjaan tullakseen jonkun pelastamaksi, inhosin sitä. Sitten loppuen lopuksi surun sijaan koin epämääräistä tyytyväisyyttä, jos uhrihahmo kuoli ja lähti pois valkokankaalta ärsyttämästä.

Uhrihahmot voivat olla hyvin rakennettuja ja inhimillisiä kokonaisuuksia. En voi sanoa, että ne ovat jotenkin automaattisesti huonoa tarinankerrontaa. Uhrihahmoista voivat myös jotkut ihmiset löytää hyvinkin paljon samaistumispintaa. Enkä sano, että se olisi jotenkin väärin. Ne nyt vain ärsyttävät minua, ja halusin jakaa tämän kanssanne.

En sitten tiedä, onko ärsytys jonkinlainen itse rakentamani defenssikeino - tapa etäännyttää itseni potentiaalisesta menettämisen tuskasta ja uhrin kärsimyksestä. (Onhan mulla pohjalla esimerkiksi lapsuuden trauma Mufasan kuolemasta.)

Meditaatioguru

Mulla on nyt meditaatioguru. En ole yleensä ollut mikään ohjattujen meditointien ystävä, mutta tämä hiljainen ja monitulkintainen guruni on ollut kuin nenä päähän. Guru ei anna valmiita ohjeita ja iskulauseita, mitä noudattaa elämässä, ne täytyy itse löytää.

Säännöllisen epäsäännöllisesti istahdan guruni oppien ääreen meditoimaan ja irtautumaan arjesta. Toisinaan guru vain makaa hiljaa paikallaan ja toisinaan hän puuhastelee jotain näennäisen merkityksetöntä. Se on kuitenkin ollut sangen opettavaista.

Tähän mennessä olen oppinut gurultani:
- Asioita voi ja kannattaakin kellottaa ja pistää kalenteriin, koska kaikkea ei vaan voi muistaa.
- Kaikkea ei kuitenkaan voi aikatauluttaa. Voi vain tarttua tilaisuuksiin, kun niitä tarjotaan, jos se tuntuu hyvältä. Tilaisuuksiin ei myöskään ole pakko tarttua.
- Venyttely on hyväksi ruuan päälle. (Ja joskus ehkä päälläkin.)
- Kuuntele itseäsi. (Jos paleltaa, mene lämpöön, jos on kuuma, hakeudu viileään ja juo vettä.)
- Voi samaan aikaan olla lihaksikas ja osata levätä.
- On hyvä venytellä ja liikuskella aina silloin tällöin (vaikkei olisi pakko).
- Vähällä pärjää, mutta koskaan ei ole niin paljon, että olisi lopullisesti tyytyväinen.

- Matkustaminen on stressaavaa.

- Muutto uuteen kämppään on vain samat kamat uudessa paikassa.

En valitettavasti voi suositella tätä kyseistä gurua kellekään (haluan pitää hänet itselläni), mutta jos joku muu haluaa päästä samankaltaisten oppien ääreen, niin suosittelen lämpimästi käärmeen hankkimista.

Rauhallista sunnuntaita

Tiedättekö sen äänen, joka kertoo, mitä olet tehnyt väärin? Sen, joka jaksaa kaivaa kaikesta jonkun negatiivisen kulman ja joka enimmäkseen pitää vain jättää huomiotta? Joillain se kuulostaa äidiltä tai joltain muulta satunnaiselta auktoriteetti-ihmiseltä.

Minulla se on aina kuulostanut minulta. 

Mutta nyt se tuntuu jotenkin vaimenneen. Kuin joku olisi laittanut sen mutelle. Tiedän, että se on jossain siellä edelleen ja arvaan suunnilleen, mitä se sanoisi mihinkin, mutta en kuule sitä. On kuin välissämme olisi paksu lasi. Voisin halutessani lukea sen huulilta, mitä sanottavaa sillä on. En tiedä, miksi psyykeeni on laittanut minun itsekriittisen puoleni äänieristettyyn lasikuutioon. Minä vain heräsin tänään ja siellä se oli. En muista nähneeni mitään erityista unta, tai tehneeni mitään hirvittävän erityistä.

Kesti hyvä tovi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Miksi minusta tuntuu niin kerta kaikkisen rauhalliselta. Ei rauhalliselta sillä tavalla, että väsyttäisi. Ei oikeastaan väsytä. Ei nukuta. Ei vituta. Ei ärsytä. Ei huoleta.

Minulla oli oikein mukava päivä eilen. Ei ehkä tajunnanräjäyttävä, mutta kaikin puolin oikein mukava. Ehkä se lasikuutio oli siellä jo silloin? Saattoi itse asiassa olla. En edes soimannut itseäni siitä, että en ollut laittanut takkia ja olin puoli tuntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Kaikki meni silti eilen ihan hyvin.


Olen nyt palauttanut lopputyöni ja väittänyt, että se on valmis. En tiedä vielä onko lopputyöni ohjaaja samaa mieltä. Katsotaan. Ehkä sillä on vielä hyviä viimeisiä vinkkejä, miten parantaa työtä ennen arviointia. Ja vielä torstaina, kun lähetin työn, minusta tuntui, etten enää koskaan halua nähdä sitä.


Työhaastatteluni poiki työpaikan. Vaikka se ei ehkä ole sitä, mitä aiemmin ajattelin alkavani tehdä, se kuulostaa kuitenkin kovasti työltä, jota voisin tehdä ehkä pitkäänkin. Siinä on paljon asioita, joita en (vielä) osaa, mutta sekään ei huoleta. Luotan yllättävänkin vahvasti siihen, että opin. Joudun sen myötä muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja tavallaan aloittamaan jälleen alusta kaiken: sosiaalisten piirien rakentamisen, oman elämän, arjen, harrastusten, kaiken. No en ehkä ihan kaikkea, mutta lähelle. Sekään ei huoleta. Itse asiassa se tuntuu jopa jollain lailla virkistävältä.

Ehkä tämä on sitä etenemistä, mitä kaipasin vuoden alussa, kaivattu muutos, joka antaa rauhan mielelle. Muuttoon pakatessa voi heittää pois kaiken, mitä ei tarvitse tai mitä ei kaipaa. Kaksi vuotta varastossa olleet istuimen päälliset, jotka haisee? Roskiin vaan. Kymmenet valkoiset ittalan mukit? Kirpparille myyntiin. Kasa rintaliivejä? Miksi mulla edes on nää vielä?

Tämä tuntuu askeleelta oikeaan suuntaan, loogiselta jatkumolta tarinassani antaa periksi. Vielä kun saisin sen käyntiajan transpolille, niin saisin kehonkin etenemään johonkin suuntaan. Dysforia on edelleen, mutta pystyn melkein olemaan ajattelematta sitä. Lapsia ei näyttäisi olevan vieläkään tulossa, mutta ehkä voin elää sen kanssa. Tai adoptoida joskus. Joka tapauksessa se ei vaikuta mitenkään hirveän traagiselta.

Koirarotupohdinta 2017 osa 2

Aiempaa listaa karsiakseni otin käyttöön seuraavat kriteerit:

Koska minulla on kani ja kissa, en halua koiralleni riistaviettiä. Sillä perusteella lähtee käytännössä listalta kaikki terrierit, mäyräköirat sekä basenji, vizla, whippet ja basset.

Olen todennäköisesti hieman laiska hoitamaan turkkia, joten seuraava kriteeri liittyy turkin hoitoon: turkki ei saa olla liian työläs. Olen yliviivannut koirarodut, joiden turkkia olen pitänyt liian työläänä hoidettavana.

Tässä kohtaa otan vapauden yliviivata myös koirarodut, jotka eivät miellytä silmääni.


FCI 1
Belgianpaimenkoira
Partacollie
Pumi
Pyreneittenkoira (pitkäkarvainen)
Schapendoes
Schipperke
Shetlanninlammaskoira

FCI 2
Snautserit (ei suur- tai kääpiö)

FCI 5:
Islanninlammaskoira
Japaninpystykorva
Länsigöötanmaanpystykorva
Suomenlapinkoira

FCI8:
Kultainennoutaja

FCI 9
Bichon frisé
Coton de tulear
Griffonit
Havannankoira
Kromfohrländer
Llhasa apso
Löwchen
Papillon
Petit Brabancon
Shih tzu
Tiibetinspanieli
Tiibetinterrieri
Villakoirat

Nyt multa loppui kaikkein helpoimmat kriteerit. Onneksi jäljellä ei ole enää kovin massiivista listaa vaan 12 varsin pätevää koirarotuvaihtoehtoa. Seuraavaksi alan pohtia kutakin jäljellä olevaa koiraa saatavillani olevan rotuinformaation ja oman elämäntilanteeni kautta. Pohdin koiran energisyyttä, vahtiviettiä, perinnöllisiä sairauksia, luonnetta ynnä muuta ja suhteutan niitä elämäntilanteeseeni. Tämän pohdinnan saamisessa ulos voi mennä tovi, että alan paremmin hahmottaa, millainen tulisi olemaan tämä "elämäntilanne", johon koira olisi joskus tulossa.

Koirarotupohdinta 2017

Koirakuume iskee jälleen.

Halusin taas kiduttaa itseäni ja miettiä metodia valita koira. Ensisijainen kriteerini on terveys. Kaikilla koiraihmisillä tuntuu olevan siitä oma subjektiivinen näkemyksensä, joten päätin, etten voi luottaa kenenkään sanaan. Haluan objektiivista informaatiota.

Mistä saan objektiivista informaatiota? KoiraNetin jalostustietojärjestelmästä. Järjestelmä ei ole toki täydellinen, mutta se on objektiivisin ja kattavin järjestelmä ja lähde, joka minulla on saatavilla ensimmäiseen karkeaan karsintaan. Haluan nimittäin käydä läpi mahdollisimman ennakkoluulottomasti mahdollisimman suuren määrän rotuja ja päättelin, että helpoin terveyskriteeri tulee kuolinsyytilastoista. Jos rodun keskimääräinen elinikä on päälle 10 vuotta on huomattavasti epätodennäköisempää, että rotu olisi lähtökohtaisesti kovin sairas. Koska kovin pienestä otannasta on vaikea saada hyvää kuvaa kokonaistilanteesta, rajasin valinnan niihin rotuihin, joista KoiraNetissä on vähintään 500 yksilöä. (Jos haluaa vielä parempia tuloksia, voi nostaa tämän tuhanteen yksilöön.)

En ainakaan itse pysty keksimään tämän parempaa tapaa seuloa mahdollisimman nopeasti, ennakkoluulottomasti ja objektiivisesti eri rotujen terveyttä. Toki metodi ei ole täydellinen ja ennen koiran hankkimista tutkin vielä rotua tarkemmin myös terveyden osalta, mutta tällä tavalla saa rajattua vähän inhimillisemmäksi sitä rotujen laajaa valikoimaa päätöksenteossa. Sairauksien lisäksi metodi karsii myös kaikkein onnettomuusalttiimmat ja todennäköisemmin häiriökäyttäytyvät rodut. Minulle kuollut koira on kuollut koira, vaikka olisi ollut kuinka terve.

FCI 1

Belgianpaimenkoira
Partacollie
Pumi
Pyreneittenkoira (pitkäkarvainen)
Schapendoes
Schipperke
Shetlanninlammaskoira

FCI 2

Snautserit (ei suur- tai kääpiö)

FCI 3

Australianterrieri
Bedlingtoninterrieri
Borderterrieri
Cairnterrieri
Irlanninterrieri
Kettuterrieri
Manchesterinterrieri
Norwichinterrieri
Silkkiterrieri
Skotlanninterrieri
Valkoinen länsiylämaanterrieri
Vehnäterrieri
Walesinterrieri
Yorkshirenterrieri

FCI4:

Karkeakarvainen kääpiömäyräkoira

Pitkäkarvainen kääpiömäyräkoira
Pitkäkarvainen mäyräkoira

FCI 5:

Basenji
Islanninlammaskoira
Japaninpystykorva
Länsigöötanmaanpystykorva
Suomenlapinkoira

FCI6

Petit basset griffon vendéen

FCI7

Unkarinvizla (lyhytkarvainen)

FCI8:

Kultainennoutaja

FCI 9

Bichon frisé
Coton de tulear
Griffonit
Havannankoira
Kromfohrländer
Llhasa apso
Löwchen
Papillon
Petit Brabancon
Shih tzu
Tiibetinspanieli
Tiibetinterrieri
Villakoirat

FCI 10

Whippet

Myöhemmin todennäköisesti rajaan tästä ensiksi pois kaikkein voimakkaimmin riista- ja vahtiviettiset rodut, mutta olkoot nyt nämä kaikki tässä, Pohtin rodun soveltuvuutta elämäntilanteeseeni vasta kun tiedän, millainen elämäntilanteeni tulee olemaan. Tämä olkoon vaikka muistilistana silloin.

P.S. Olen vain ihminen, joten teen virheitä, mikäli bongaat KoiraNetin jalostustietojärjestelmästä jonkun rodun, joka täyttää kriteerini, mutta ei ole listalla, pistä viestiä (tai jos tänne on vahingossa eksynyt joku, joka ei täytä kriteerejä).

Omistettu blogille

Kymmenen vuotta sitten 18.3.2007 julkaisin jossain tätä blogia edeltävässä Perspektiivivirheessä tekstin Omistettu ihmisille. Se oli maailmantuskainen puoliproosallinen teksti, jota en oikein vieläkään osaa kategorisoida. Ja olen sentään opiskellut nyt kuusi vuotta kirjallisuutta.

 Tuore Perspektiivivirhe oli silloisten kotisivujeni kylkiäisenä, kokoelmana satunnaisia, puolikaunokirjallisia, pohdiskelevia tekstejä. Sen jälkeen se päätyi lopulta tänne (mahdollisesti vuonna 2010).

Perspektiivivirhe on ollut henkireikäni ja ajatusteni tonava jo monenlaisissa elämäntilanteissa.

Aloittaessani blogin olin ylä-asteen yhdeksännellä luokalla. Angstaavasta murrosikäisestä tuli nupiseva lukiolainen, joka feilaili eeppisesti milloin missäkin. Feilailu ei jäänyt suinkaan lukioon. Se taitaa olla osa perimmäistä luonnettani. Feilailu ja muu random säätäminen on edelleen osa elämääni.

Lukioaikana aloin myös seurustella, niin absurdilta kuin se tuntuikin.

Lukion jälkeen menin vuodeksi kansanopistoon opiskelemaan graafista suunnittelua. Se oli paluu eskariin, kaikenlaisen kivan ja jännän äärelle, kivojen ja jännien ihmisten kanssa. Vuoden leikkimisen jälkeen maistui taas pääsykoepänttäys ja vaikka feilasinkin taas mahdollisuuteni arkkitehtuuriseen, pääsin kuitenkin sisään kirjallisuuteen (vaikkei sekään ihan ongelmitta sujunut).

Oli edessä muutto Ouluun. Itsenäinen elämä ja yliopisto-opiskelun aloittaminen oli jännää aikaa ja onnistuin löytämään lisää samanhenkisiä ystäviä ja oivalsin vihdoin ja viimein, miksi minun on niin vaikeaa nähdä itseäni naisena. Se johtui nimittäin siitä, etten ole nainen. Hankin lähetteen transpolille. Todettiin, että eipä tehdä mitään vielä. Tulin kaikissa yhteyksissä ulos kaapista niin hyvin kuin osasin. Nyt tammikuussa hakeuduin uudestaan transpolille ja toivon saavani ajan huhtikuulle.

Yliopisto toi muassaan myös uusia harrastuksia kuten näyttelemistä ja kamppailulajeja. Muutin yhteen puolisoni kanssa ja hankimme kissan ja kanin. Opiskeluaikana menimme myös naimisiin ja muutimme kommuuniin kaveripariskunnan kanssa.

Näin kehityin teinivuosista tähän päivään. Täytän tänään 26-vuotta. Pari viimeistä vuotta ovat olleet kipuilua omien rajojeni ja resurssieni kanssa, mutta nyt minusta tuntuu, että olen valmis kutsumaan itseäni aikuiseksi. Se ei tarkoita sitä, että lakkaisin pelaamasta pokemonia, pukeutumasta hassusti, tai muutenkaan omaksuisin kovin tiukasti mitään normia aikuisuudesta. Tarkoitan vain sitä, että olen ihminen, joka kantaa vastuun itsestään ja muista ja tietää mitä haluaa.

Kymmenen täyden vuoden kunniaksi voisi tehdä jotain jännää. Alle, kommenttikenttään voi heittää ehdotuksia, miten kymmenettä vuotta voisi juhlia. (Jos ette sano mitään, syön vain liikaa jäätelöä ja meen kattomaan netflixiä.)

Joku vaihtoi lampun tunnelin päähän

Minusta tuntuu, että olen hiljalleen saavuttamassa jonkinlaisen vakauden. Gradu toki stressaa (enemmän kuin haluaisin myöntääkään), mutta tietynlainen optimismi tulevaisuutta kohti on palannut. En tiedä, onko se yhteydessä valoisuuden lisääntymiseen, hajuaistini palaamiseen (kiitos nokkaani vetämäni kortisonin) vai kutsuun työhaastatteluun. Vaikka työhaastattelu ei poikisikaan työpaikkaa, se on silti jollain tapaa palauttanut uskoni tulevaisuuteen. Nyt mulla on taas suunnitelmia.

En halua jäädä työttömäksi. Ei sillä, että kukaan varmaan haluaisi, mutta mulla on jopa jonkinasteisia suunnitelmia. Etunani on myös se, että olen valmis muuttamaan, tarttumaan omituisiinkin tilaisuuksiin, sekä ottamaan riskejä.

Oli jonkin aikaa jokseenkin hurjaa. Tuntui, kuin olisin hyppäämässä tyhjän päälle: valmistumassa vailla mitään tietoa tulevasta. Vailla tietoa siitä, koska voin edetä prosessissa, vailla tietoa siitä, voinko koskaan saada lapsia, vailla tietoa siitä, saanko koskaan työpaikkaa, voinko asua yhdessä puolisoni kanssa ja niin edelleen.

Ei sillä, mä en edelleenkään tiedä mitään näistä yhtään sen enempää. Tiedän kuitenkin, että pystyn edelleen seisomaan neljän tavoitteeni takana. Tiedän, mitä en halua. Ja tiedän, että pidän vihreästä.

Vihreä on itse asiassa siitäkin jännä asia, että mulla oli lempiväri, ennenkuin se lastenlääkärin mukaan oli mahdollista:

Äiti: Anna sille se vihreä, kun se on sen lempiväri.
LL: Ei noin pienellä ole vielä lempivär-
Minä: VIHREE!!

Hyvin pienestä lapsesta saakka halusin aina sen vihreän jutun. Oli kyse mistä tahansa, niin vihreä oli se the oikea vaihtoehto. Muut värit korkeintaan menetteli. Nykyään olen oppinut arvostamaan muitakin värejä, jopa vihreän (eritoten limen) vastaväriä, pinkkiä.

Pinkkiä, ystäviä ja muuta sellaista

Hyvää ystävänpäivää näin suomalaisittain. Olen aina pitänyt ystävänpäivää jotenkin mukavampana konseptina, kuin amerikkalaista "Valentine's Day"tä. On tosin varsin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että tämä mieltymys juontaa omaan romanttiseen suuntautumiseeni - tai pikemminkin sen puutteeseen. Oon vaan aina ollut huono ymmärtämään sitä, miten se toimii. Siitä huolimatta, että Suomessa meillä on käytössä termi "ystävänpäivä" romanttisen hömpötyksen sijaan, ovat amerikkalaisvaikutteet täälläkin varsin selvästi nähtävissä. Ruusuja, sydämiä ja romanttista (yleensä ennenkaikkea heteroromanttista) hössötystä tai "vitsikästä" kannanottoa siihen.

En oikeastaan ole edes katkera siitä, vaikka se onkin yksi syistä, jonka vuoksi enimmäkseen ystävänpäivään liittyvät muistoni ovat lähinnä vaivaantuneisuuden läpitunkemia. Se ei myöskään ollut asia, josta minun oli tarkoitus kirjoittaa. Minun oli oikeastaan tarkoitus kirjoittaa pinkistä, ystävistä ja romantiikasta. Tämä teksti ei synny kovin luontevasti, joten suonette anteeksi, jos eksyn välillä sivupoluille tai en saa kiinni jostain ajatuksesta. Tämän kirjoittaminen on vaikeaa; ei tällä kertaa siksi, että se olisi ahdistavaa, vaan lähinnä siksi, että se on nolottavaa (mikä kuvastanee ylipäätään minua ja ystävänpäivää).

Suhtautumiseni pinkkiin on vaihdellut. Se on ollut aina jollain tapaa yhteydessä siihen, miten suhtaudun omaan identiteettiini ja muihin ihmisiin. Pinkillä on hyvin tarkasti selvillä olevat kulttuurilliset konnotaatiot. Pinkki yhdistetään hyvin voimakkaasti tyttöihin, prinsessoihin, sydämiin, glitteriin, homoihin, romantiikkaan ja romanttiseen rakkauteen. Olen samaan aikaan vierastanut sitä ja yrittänyt oppia ymmärtämään sitä.

Itseeni en ole osannut koskaan liittää kovin selvästi pinkkiä. Olen oikeastaan lähinnä karsastanut sitä. Tämä johtunee varsin suurilta osin juuri siitä, että en ole tunnistanut itseäni niissä asioissa, joita pinkin katsotaan edustavan. Lapsena leikeissä pinkki ja vaaleanpunainen edustivat aina romanttista rakkautta; sitä että kaksi hahmoa tykkää aivan hirveästi toisistaan ja haluaa ostaa toisilleen kaikenlaisia hupsuja ja epäkäytännöllisiä lahjoja. Siihen liittyi kukat, sydämet, hajusteet, pinkki ja vaaleanpunainen. Pehmeät, pyöreät ja pörröiset asiat.

Olin myös katsonut riittävästi telkkaria tietääkseni, että tytöt ja pojat saattoivat olla kavereita vain no... romanttisessa mielessä. Ja minähän halusin olla poikien kaveri. Oikein kovastikin. Asuin niin sanotusti keskellä ei mitään ja olin varsin sosiaalinen lapsi. Suurin osa kaveripiiristäni oli tyttöjä.

Nämä kaikki yhdistettynä... no eihän siitä mitään hyvää seurannut. Tai hirveän terveitä kaverisuhteita. Luonnollisesti siis lähetin todella omituisia (koska en varsinaisesti osannut hommaa) söpölle paperille painettuja kirjeitä erinäisille elämässäni oleville pojille. Ja joskus ehkä yritin pukea ne pinkkiin.

Jostain syystä he kokivat minut uhkana heidän maskuliinisuudelleen ja minua lähinnä pelättiin.

Olisi luultavasti ollut kaikkien kannalta vähemmän traumatisoivaa, että telkkarissa olisi ysärillä ollut enemmän sellaisia luonnollisia tyttöjen ja poikien välisiä kaverisuhteita ilman pinkkiä ja romanttista sivujuonnetta. Tai että mä olisin vain ollut vähemmän tampio.

Myöhemmin sitten vihasin pinkkiä ja poikia. Nykyään olen lähinnä pahoillani kollektiivisesti kaikille, jotka olen tuntenut ollessani lapsi. Ei kikkihiiren kireät kanuunat, että mä olen ollut nolo lapsi.

Muutoskuume

Tiedätte koirakuumeen, vauvakuumeen, lomakuumeen, autokuumeen ja ties minkä -kuumeen. Mulla on muutoskuume. Mä haluan, että asiat muuttuu. 

Haluan valmistua. Haluan tehdä töitä. Haluan eteenpäin prosessissa. Haluan, että lisääntymistilanne kehittyy. Haluan saada keskeneräisen valmiiksi. Haluan eroon kaikesta turhasta. Haluan muuttaa. Haluan kokeilla jotain uutta.

Tämä on näkynyt kaikissa tässä kuussa kirjoittamissani blogiteksteissä. En tiedä, onko kyse jostain tiedostamattomasta "uusi vuosi - uudet kujeet"-mistälie. En tehnyt yhtäkään uudenvuodenlupausta. En itselleni, enkä kellekään muulle. Enkä teekään.

Toisaalta tämä on tavallaan loogista jatkumoa tähänastiselle kehitykselleni. Kehityskaari näkyy ehkä selvimmin postauksista:

Jos olisin ahkera opiskelija, tammi 2015

Se, millä sain itseni pakotettua tekemään kaikki roikkumaan jääneet työni yhdessä sivuaineessa, oli se, että yliopisto päätti lakkauttaa kyseisen aineen opetuksen, joten se oli pakko tehdä. Eli saan kyllä aikaiseksi, kun on pakko. Itse asiassa sain jopa ihan kelvollisia arvosanoja niistä. Tosin psyykkisesti se ei ollut kovin helppoa. (Kävin varmaan aika lähellä burn outia.)
No. Joka tapauksessa minulla ei ole ainuttakaan luentoa. Periaatteessa minulla ei siis ole mitään syytä käydä yliopistolla koko keväänä. Käyn siellä silti: syömässä ja välttelemässä niitä asioita, mitkä minun pitäisi tehdä.
Tänäkeväänä on siis pakko oppia, miten itsenäisesti saadaan asioita aikaan. Ehkä se on opettavaista. Tai sitten saan burn outin seuraavan parin vuoden sisällä.

 Ei kiinnosta, touko 2015

Sitten tuijotan apaattisena konettani ja mietin, mitä seuraavaksi. Voisin lukea, mutta ei kiinnosta. Voisin kirjoittaa, mutta ei kiinnosta. Voisin... emmä tiedä... lenkkeillä? Ei kiinnosta. Mä en vain jaksa tehdä mitään. Ennen kuin sairastuin tähän hajuni vieneeseen kevätflunssaan, mä vielä jaksoin tehdä juttuja. Nyt en. Sekä kroppa, että mieli on yhtä apaattisia. Periaatteessa mikän ei ole vikana, mutta mikään ei vain huvita. Välillä illalla, ennen nukkumaanmenoa haluaisin kovasti sosialisoida kavereiden kanssa. Mutta ne on kaukana. Eikä mulla ole kerrottavaa. Ja niillä taitaa olla muita kiireitäkin. Äh. Ehkä meen tuijottamaan kattoa.

 Mielenterveyskuulumiset marras 2015

Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että välittäjäaineeni ovat palautumassa minulle tutumpiin lukemiin. Kesän masennusoireet eivät tosiaan hävinneet kuin sormia napsauttamalla, kun palasin opiskelupaikkakunnalle, vaikka lievittyivätkin heti. Nyt musta alkaa taas hiljalleen tuntua siltä, että oon tasapainoinen ihminen. Tai ainakin yhtä tasapainoinen, kuin olin viime talvena.
Tämän perusteella voin sanoa sen, että en taida edes hakea kesätöitä ensikesänä synnyinpaikkakunnaltani. Se ei tee hyvää minulle. Mulla ei ole varaa myydä joka kesä mielenterveyttäni. Voisin tehdä kesän vaikka gradua. 

Mielenterveyskuulumiset joulu 2015

Tällä hetkellä elämässä on paljonkin asioita, jotka voisivat ahdistaa. Jostain syystä ahdistus kuitenkin kuolee välinpitämättömyyteen. Siinä mielessä se on hyvä, että olen periaatteessa toimintakykyinen. Mikään ei vain motivoi. Mikään ei hirvittävästi innosta ja jos hetken innostaakin, niin sekin korvautuu jossain vaiheessa välinpitämättömyydellä ja apatialla. Pakotan itseni tekemään juuri sen, mitä on pakko tehdä, jotta pysyy pinnalla. Jotta ketään ei kiinnosta.

Se menee ohi touko 2016

Sen kyllä piti mennä jo. Mutta ei voi mitään. Luulin, että olisin tänä vuona välttynyt viime vuoden virheiltäni. Että olisin tuntenut rajani. Olisin kasannut itseni ja pysyisin koossa. Laskelmoin hienosti, että saisin kaikki tarvittavat kurssit suoritettua kevään aikana. Nekin, mitkä syksyllä jäivät roikkumaan. Ja muut projektit hoituisi ilman hirvittävän suuria uhrauksia opiskelujen suhteen. Että minulla olisi vielä projektien hoitamisen jälkeen kuukausi aikaa keskittyä opiskeluhommille. En kuitenkaan ottanut huomioon laskiessani resursseja, että olisin kuukauden päivät kipeänä.
--
En saa tehtyä mitään. Olen ällöttävä. En muista mitään. Unohdan kaiken. Minua ei saa kiinni. En saa informaatiota tai olen unohtanut saamani informaation. Minun vikani kuitenkin.

Kesä on herännyt touko 2016

En tiedä, kuka olen. Tai tiedän, mutta en tiedä, mihin ryhmään minun olisi tarkoitus identifioitua. Pidän suuren kaupungin anonymiteetistä. Pidän yliopiston akateemisuudesta, pidän siitä, kun olen yliopistolla ja näen paljon tuttuja ja ihmiset tervehtivät. Tiedän, että kuulun siihen joukkoon. Toisaalta nautin aivan suunnattomasti siitä, että voin vain mennä keskelle metsää näkemättä matkalla ketään, ilman kovinkaan suurta vaaraa siitä, että törmäisin yhtään kehenkään.
--
Kaipaan metsää. Kaipaan metsään.

Tahdoin paljon kauniimpaa marras 2016

Mä en tiedä onko mulla häiriöitä kehon hormonitasapainossa, kaamosmasennus, vai mikä, mutta musta vaan kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että musta ei oo mihinkään. Mulle on aina ollut hirveän selkeetä, mitä mä haluan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä haluan. Paitsi nukkua. Mä en tiedä haluanko mä valmistua. Mä en tiedä haluanko mä opiskella. Mä en tiedä haluanko mä syödä. Mä en tiedä haluanko mä elää. Mä en tiedä haluanko mä kuolla.
Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.

Valoa joulu 2016

Nyt vaihteeksi taas tuntuu siltä, että ehkä elämä järjestyykin. Harva asia on loppuen lopuksi eri tavalla, kuin kuukausi sitten, kun angstasin siitä, miten suunnilleen kaikki on perseestä.
Olen käynyt tentissä ja palauttanut ikuisuuksia roikkuneen esseen. 10 opintopistettä. Jos ne menee läpi. Arvostelut eivät ole vielä tulleet. Olen hakenut töitä. Pitäisi vielä hakea harjoittelupaikkaa. Mitään ei ole kuulunut mistään.
Silti. Jotain on muuttunut.

Haluaisin eteenpäin tammi 2017

Tähän aikaan vuodesta pitäisi vissiin tehdä vuosisummaryjä. En tee. Haluaisin eteenpäin. Aivan kaikessa. Gradu ei etene. Opinnot ei etene. Työnhaku ei etene. Henkilökohtainen elämä ei etene.
Mä en tiiä olenko mä lisääntymiskykyinen tai voiko musta koskaan tulla lisääntymiskykyistä. Mulle olis ihan fine, että en olisi. Mulle olisi ihan fine, että tulisin raskaaksi. Mutta tää epävarmuus ei ole ok. Odottaminen ei ole ok.

Tarina luovuttamisesta tammi 2017

Luovun asioista, jotka eivät edistä onnellisuuttani pitkällä tähtäimellä. Luovun osittain ylpeydestäni ja kunnianhimostani. Luovun siitä ajatuksesta, että minun täytyisi olla jossain paras. Luovun siitä ajatuksesta, että minusta pitäisi tulla jotain suurta. Luovun oman elämäni sankaruudesta. Se on yllättävän vaikeaa, mutta se avaa minulle mahdollisuuden katsella maailmaa avoimemmin ja oppia uutta ilman pelkoa epäonnistumisesta. Kun tavoitetta ei ole, siinä ei voi epäonnistua. Kun päämäärää tärkeämpää on matka, se sujuu paljon joutuisammin. Ja siitä oppii enemmän.

Mä näen tyhjän taistelukentän tammi 2017

Ilman binderiä mä en oo enää pitkään aikaan pystynyt lähtemään asunnosta. Ja enimmäkseen haluan pitää binderin päällä silloinkin, kun oon sisällä, omassa asunnossani. Vaan silloin, jos oon yksin, peittoon muodottamaksi möykyksi kääriytyneenä ja keskityn johonkin toiseen maailmaan unen, kirjan, netflixin tai pelin kautta, voin antaa rintakehän levähtää. 

Ja tää on joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä. Sen takia, että mä saatan saada joskus lapsia. Mä en edes tietoisesti ajattele, että lapsi merkitsisi mulle niin paljon. Oikeasti? Merkitseekö se? Tietoisella tasolla mä en ajattele, että se olisi niin iso asia. Voisin keksiä paljonkin syitä sille, miksi minun ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kannata lähteä hakemaan lähetettä mastektomiaan. Ainoa oikea syy sille, miksi minulla on edelleen tissit, on kuitenkin se, että saatan joskus saada lapsia. 

Merkitseekö se mulle niin paljon? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin saada lapsia? En tiedä. Ehkä? Mutta tarvitsenko mä siihen tissejä? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin imettää? No ei helvetissä. -- Mulla ei ole mitään syytä lykätä tätä enempää. Oikeastaan tää oivallus mun olis kannattanu tehdä jo hyvä tovi sitten, mutta ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Soitan huomenna Tampereelle. On aika saada hengittää. 

Näistä postauksista mä näen, että mä olen jumittanut aivan tolkuttoman pitkään opiskeluideni kanssa ja että tämä nykyinen tilanne ei ole mielenterveyteni kannalta hyvä. Ei mikään ihme, että haluan eteenpäin ja olen turhautunut siitä, että etenen niin hitaasti.

Päämääräni on kirkastunut ja nyt minua turhauttaa, kun en pääse siihen 'tarpeeksi nopeasti'. Järjellä tiedän, että innostus elämänmuutoksesta tuskin on pysyväistä sorttia. Tiedän, että työelämäänkin leipääntyy ja kyllästyy. Mä varmaan silloinkin haluan jossain vaiheessa vaan jättää kaiken ja tyyliin muuttaa Austraaliaan paimentamaan kenguruita.

Mutta ei tässä elämässä mikään muutenkaan ole stabiilia. Ja Austraaliassa voisin saada paremman merkinnän passisukupuoleksi. Jos siis saisin ensin Austraalian kansalaisuuden.

Muistutuksena itselleni: Haluan kehon, jota voin rakastaa, työn, johon ei vituta herätä, tilaa itseilmaisulleni ja yhteisön, jossa on hyvä olla. Se on tavoitteeni.

Mä näen tyhjän taistelukentän

Pahimman vastustajani tiedän - minusta itsestäni sen löydän.

- TikTakin Sankaritar

Mä olen nykyään välillä todella vihainen, kun mä ajattelen omaa elämääni. Olen vihainen ja saamaton. Kävin eilen graduryhmässä puhumassa gradusta. Sen jälkeen mua ahdisti ehkä massiivisemmin, kuin pitkään aikaan aiemmin. Se ei varsinaisesti tuntunut siltä, että asiat lähtisivät menemään eteenpäin.

Graduryhmässä kuitenkin sain kuulla, millainen aikataulu minulla pitäisi käytännössä olla, että voisin valmistua mitenkään järkevissä ajoissa. Ja sen aikataulun pohjalta sain tänään tehtyä konkreettisen suunnitelman, miten etenen graduni kanssa. Tänään ei ahdista.

Oikeastaan en myöskään haluaisi kirjoittaa tästä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että se on tarpeellista.

Musta tuntuu - aina kun asiaa viitsin yhtään ajatella - että elän aivan järkyttävässä ristipaineessa. Eri puolet elämästäni kilpailee ajastani, energiastani ja huomiostani sekä sabotoi toisiaan, minkä ehtii. Se, että luovun yhdestä asiasta ei riitä (ja siinä päätöksessä pysyminen on muutenkin yllättävän vaikeaa näin kilpailuhenkiselle ihmiselle). Ja mä en vaan voi luopua joistain asioista. se ei ole järkevää, eikä tee musta pidemmän päälle onnellista ihmistä.

Jotta tämä ei menisi ihan abstraktiksi valittamiseksi, pitänee antaa vähän konkretiaa:

Gradu. Se pitää saada valmiiksi. Käytännössä mun pitää ensikuun aikana kirjoittaa noin 45 sivua akateemista tekstiä. Mä haluaisin saada tehtyä hyvän gradun, mutta oikeasti tärkeämpää on saada se valmiiksi. Olisi päheetä olla huippututkija, kiillottaa omaa kuvaansa tutkijana ja brassailla hyvillä arvosanoilla. Mulla ei vaan kuitenkaan ole resursseja siihen. Enkä mä edes ole ihan varma, mitä siihen vaadittaisiin. Olen ollut yliopistolla 6 vuotta, mutta en oikein vieläkään hahmota, mitä multa halutaan. Ja mä en voi lykätä tätä yhtään enempää monistakin eri syistä.

Harrastukset. En ole voinut harrastaa joitain rakastamiani asioita, koska on joko liian kiire muissa asioissa, tai koska olen perusteellisen epävarma tulevaisuudestani ja kehostani. Toisaalta nykyiset harrastukset myös sitovat minut opiskelupaikkakunnalleni ja vaikuttavat siihen, missä vaiheessa voin ottaa töitä vastaan. Toisaalta ne ovat myös vaikuttaneet varsin keskeisesti opintojeni viivästymiseen.

Työt. Mä en voi aloittaa kokopäivätöissä, ennenkuin mun gradu on valmis. En voi ottaa riskiä siitä, että en saisikaan gradua valmiiksi. Lisäksi olen käytännössä sitoutunut olemaan opiskelupaikkakunnallani maaliskuun loppuun (ja mielellään vielä huhtikuunkin). Se tarkoittaa sitä, että käytännössä kilpailen samoista töistä kesätyönhakijoiden kanssa. Opiskelupaikkakunnaltani varsin todennäköisesti ei löydy töitä, joten täytyy joka tapauksessa muuttaa.

Raha. Se syy, miksi minun täytyy saada töitä. Opintotukikuukauteni loppuvat maaliskuussa. Minulla on opintolaina, jonka turvin voin elää muutaman kuukauden ja saattaa opintoni loppuun, mutta sen jälkeen, en tiedä, mitä teen, jos minulla ei ole töitä. En haluaisi lähteä uuvuttavaan paperisotaan työkkärin ja erinäisten instanssien kanssa. Se on uuvuttavaa ja työttömänä istuminen muutenkin luultavasti passivoisi. Toki mut voidaan määrätä johonkin ilmaistyöhön johonkin hevonkuuseen. Mulla ei kuitenkaan ole autoa, eikä työttömänä ole kauheasti järkeä sellaista käyttääkään. Julkisilla kulkeminen puolestaan on todennäköisesti vaikeaa, jos työpaikka on kovin kaukana. Eikä varmaan hirvittävästi myöskään motivoi työskennellä ilmaiseksi. Haluaisin tehdä jotain oikeasti hyödyllistä ja itsenäistä työtä. En jotain, minkä osaa koulutettu apinakin. Toisaalta mielestäni oikeasta työstä - vallankin asiantuntijatyöstä - tulee saada myös palkkaa. Voisin selvittää mahdollisuuteni toimia freelancerina ja yrittää sen avulla elättää itseni, mutta pelkään kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle tippumista.

Lapsi. Mulla ei siis ole sellaista. Haluaisin sellaisen, mutta erinäisistä syistä en tiedä, onko raskautuminen mahdollista tapauksessani. Voin toki elää elämäni ilmankin lasta. Se ei murentaisi maailmaani. Ei-biologisen lapsen hankinta on myös ihan varteenotettava vaihtoehto. Kalliit lapsettomuushoidot sen sijaan ei ole. Tai ikuisuuksien odottelu. Muutamastakin eri syystä.

Työnantajat suhtautuvat nihkeästi hiljattain naimisiin menneeseen kohdunkantajaan, jolla ei ole lapsia. Äitiysloma on iso rasite yritykselle, ei sillä. Tämän tyyppinen syrjintä työmarkkinoilla ei kuitenkaan varsinaisesti paranna omaa taloudellista asemaani. En myöskään voi ottaa ulkomailta töitä vastaan, koska en halua joutua synnyttämään ulkomailla.

Ei ole kovin kivaa harrastusten puolesta, jos ei voi yhtään tietää, missä kunnossa tulen seuraavan vuoden sisään olemaan. Olen joutunut nyt useamman vuoden jättäytymään pois harrastuksista, joita haluaisin harrastaa ja joissa haluaisin kehittyä, ihan sen vuoksi, että en voi tietää olenko puolen vuoden päästä about valtamerilaivan kokoinen ja kyvytön mihinkään fyysisesti rankempaan toimintaan.

En myöskään tiedä, miten se vaikuttaisi kehodysforiaani. Jos mietin asiaa yhtään tarkemmin koen jopa vastenmielisyyttä raskautta, synnytystä, imetystä ja niihin liittyviä asioita kohtaan. Mutta todennäköisesti se olisi kaikkein helpoin ja halvin tapa saada lapsi. Joten olisin valmis ignooraamaan kehodysforiani sen vuoksi. Odottaminen ei kuitenkaan tee hyvää kehoristiriidalle:

Kehoristiriita. Se vitun kehoristiriita. Tai ehkä enemmän rintakehän kehoristiriita tällä hetkellä. Kaiken muun saan vielä jotenkin ignoorattua. Dysforian, kehoristiriidan ignooraamisesta on tosin tullut merkittävästi vaikeampaa sen jälkeen, kun sain tietää, että sille oikeasti voi tehdä jotain. Varmaan joskus käsittelen vielä tarkemmin kehoristiriidan vaikutusta psyykeeseen, mutta keskityn nyt siihen, miten se vaikuttaa tulevaisuudensuunnitelmiini ja arkeeni.

Mä haluaisin vaan tissit helvettiin, niin pian kuin mahdollista. Jos mä olisin vaan päättänyt, että mähän en biologisia lapsia tee, tai lekuri olisi sanonut, että niitä ei ole mahdollista tehdä, mä olisin ihan hyvin voinut jo ajat sitten lähteä hakemaan lähetettä rintakehäleikkaukseen, mastektomiaan.

Tän kirjoittaminen on yllättävän kivuliasta, mutta jokainen päivä, näiden rasvaisten riippakivien kanssa, mä joudun parhaani mukaan ignooraamaan sen, että ne on olemassa. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Musta tuntuu, että lasten hankkimisen ajankohtaistuminen ja vaikeudet siinä ovat myös vaikuttaneet siihen, että kehodysforiaa on nykyään vaikeampi ignoorata.

Ilman binderiä mä en oo enää pitkään aikaan pystynyt lähtemään asunnosta. Ja enimmäkseen haluan pitää binderin päällä silloinkin, kun oon sisällä, omassa asunnossani. Vaan silloin, jos oon yksin, peittoon muodottamaksi möykyksi kääriytyneenä ja keskityn johonkin toiseen maailmaan unen, kirjan, netflixin tai pelin kautta, voin antaa rintakehän levähtää.

Ja tää on joka ikinen päivä. Joka ikinen päivä. Sen takia, että mä saatan saada joskus lapsia. Mä en edes tietoisesti ajattele, että lapsi merkitsisi mulle niin paljon. Oikeasti? Merkitseekö se? Tietoisella tasolla mä en ajattele, että se olisi niin iso asia. Voisin keksiä paljonkin syitä sille, miksi minun ei juuri tällä kyseisellä hetkellä kannata lähteä hakemaan lähetettä mastektomiaan. Ainoa oikea syy sille, miksi minulla on edelleen tissit, on kuitenkin se, että saatan joskus saada lapsia.

Merkitseekö se mulle niin paljon? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin saada lapsia? En tiedä. Ehkä? Mutta tarvitsenko mä siihen tissejä? Merkitseekö mulle niin paljon, että voin imettää? No ei helvetissä. Olen itse sanonut:

Äidin oma maito on yleensä ainakin yksi parhaista, jollei jopa optimaalisin ruokavalio ensinalkuun lapselle. Se on myös kaikkein halvinmpia vaihtoehtoja. Suoraan rinnasta suuhun imetettäessä tiskejäkin tulee vähän, joten käytännönläisestä näkökulmasta se on minusta paras vaihtoehto lapsen elon alun ajan. Minusta viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa osata itse syödä, menee sen kätevyys imettämisen edelle kirkkaasti. 

Kuitenkaan, lapsi ei voi ikuisesti saada kaikkea ravintoaan rinnasta, kuten yllä totesin. Siksi on tuttipullon käyttökin hyvä oppia. Lapsi, joka juo tuttipullosta, on helpompi opettaa olemaan myös sellaisen hoitajan kanssa, jolla omaa maidontuotantoa ei ole (tyypillisimmin isä). Tiskin tuleminen nyt kuitenkin on pieni vaiva. 

Jos imettäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta - usein sekä äidistä, että lapsesta - en näe mitään syytä, että imettämistä olisi pakko harrastaa. Jos maitoa ei vain heru, tai jostain muusta syystä rintapumpunkin käyttö tuntuu ylivoimaisen vaikealta, niin äidinmaidon korvikekin on olemassa. Vaikka rintamaito olisikin se optimaalisin (eikä se aina välttämättä edes ole), niin korvikkeet ovat olemassa sellaisia tilanteita varten, jos ei maidon pumppaaminen fyysisistä tai psyykkisistä syistä johtuen onnistu.

Perspektiivivirhe, 21.2.2013: Huonoille äideille.

Ehkä mun on nyt aika sanoa se myös itselleni. Psyykkisesti tämä tilanne on aivan kestämätön. Lapsen voi hankkia ilman tissejäkin. Ja tissit ovat tällä hetkellä ylivoimaisesti tärkein asia, mikä tässä kehossa hiertää. Luulen, että on ylipäätään kaikkien kannalta parempi, että pidän huolta omasta mielenterveydestäni.

Mulla ei ole mitään syytä lykätä tätä enempää. Oikeastaan tää oivallus mun olis kannattanu tehdä jo hyvä tovi sitten, mutta ehkä parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Soitan huomenna Tampereelle. On aika saada hengittää.

Tämän kirjoittaminenpa oli yllättävän vaikeaa ja tarpeellista.

Tarina periksi antamisesta

Ihmiset rakastavat tarinoita periksiantamattomuudesta. Ihmiset haluavat nähdä menestystarinoita, joissa mies, joka ei koskaan luovuta, eikä koskaan tee kompromissejä, lopulta saavuttaa suuren unelmansa. Ihmiset haluavat uskoa, että sisulla voi saada aikaan mitä tahansa.

Totuus on, että ei voi.

Joskus elämän tärkein opetus on osata antaa periksi.

Minäkin haluaisin uskoa periksiantamattomuuden myyttiin. Silti, vaikka yrittäisin kuinka kovasti ja jopa saavuttaisin sen, minkä eteen ponnistelen, olisinko tyytyväinen? Olisiko minulla tyydyttävä elämä, jos jatkuvasti ponnistelisin hieman yli kapasiteettini saavuttaakseni jotain?

 Ei. Ei olisi. Sen sijaan minulla olisi rikkinäisiä ihmissuhteita, kyltymätön tarve saada jotain lisää ja kyvyttömyys arvostaa sitä, mitä minulla on. Kyvyttömyys ymmärtää, mitä minä olen.

Olen rajallinen ihminen. Pystyn olemaan vain yhdessä paikassa kerrallaan. En voi tehdä määräänsä enempää asioita. En voi hallita kaikkea täydellisesti. En voi oppia jokaista asiaa elämäni varrelta niin hyvin, kuin haluaisin oppia. En vain yksinkertaisesti pysty joihinkin asioihin. Voisin nähdä vaivaa oppiakseni jonkun asioista, jotka ovat tällä hetkellä minun saavuttamattomissani, mutta olisiko se sen arvoista? Kaikki se aika ja vaiva olisi silloin pois jostain muualta.

En enää usko periksiantamattomuuteen ja jääräpäisyyteen. Ne eivät tee minua onnelliseksi.

Elämäni tärkein läksy on ollut kohdata oma rajallisuuteni. En pysty kaikkeen. En voi olla paras tai edes hyvä kaikessa. Ja lopulta, siinä missä kaikkien muidenkin, minun täytyy kuolla.

Sitä ennen aion kuitenkin olla onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Koska en voi saada kaikkea, minun täytyy priorisoida; mitä oikeasti haluan?

- Haluan kehon, jota voin rakastaa. En siksi, että se miellyttää muita, vaan siksi, että se miellyttää minua.
- Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla. Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti. Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.
- Haluan luoda. Olisi valehtelua väittää, ettenkö haluaisi tehdä jotain itseilmaisuun liittyvää.
- Haluan perheen tai perhettä vastaavan yhteisön, jossa kaikkien on hyvä olla.

Muu? Kaikki muu on plussaa tai keinoa päästä johonkin näistä tavoitteista. Näihin haluan panostaa.

Luovun asioista, jotka eivät edistä onnellisuuttani pitkällä tähtäimellä. Luovun osittain ylpeydestäni ja kunnianhimostani. Luovun siitä ajatuksesta, että minun täytyisi olla jossain paras. Luovun siitä ajatuksesta, että minusta pitäisi tulla jotain suurta. Luovun oman elämäni sankaruudesta. Se on yllättävän vaikeaa, mutta se avaa minulle mahdollisuuden katsella maailmaa avoimemmin ja oppia uutta ilman pelkoa epäonnistumisesta. Kun tavoitetta ei ole, siinä ei voi epäonnistua. Kun päämäärää tärkeämpää on matka, se sujuu paljon joutuisammin. Ja siitä oppii enemmän.

Ole utelias. Ole onnellinen. Asiat ovat sellaisia, kuin ovat.

Haluaisin eteenpäin

Tähän aikaan vuodesta pitäisi vissiin tehdä vuosisummaryjä. En tee. Haluaisin eteenpäin. Aivan kaikessa. Gradu ei etene. Opinnot ei etene. Työnhaku ei etene. Henkilökohtainen elämä ei etene.

Mä en tiiä olenko mä lisääntymiskykyinen tai voiko musta koskaan tulla lisääntymiskykyistä. Mulle olis ihan fine, että en olisi. Mulle olisi ihan fine, että tulisin raskaaksi. Mutta tää epävarmuus ei ole ok. Odottaminen ei ole ok. Haluaisin edetä transprosessissa niin pian kuin mahdollista ja mahdollisen lisääntymiskyvyn odotteleminen ei varsinaisesti tee mielenterveydelle hyvää.

Vaikka mä menisin nyt takaisin transpolille, ne eivät välttämättä (jopa todennäköisesti) suostuisi myöntämään mulle mitään hoitoja, koska enhän mä voi tietää, että jos mä vaikka sattuisinkin olemaan lisääntymiskykyinen joskus ja saisin lapsia. (Koska lisääntymiskyky on mielenterveyttä tärkeämpää.) Jos ei ole 100% varma, että ei voi tai halua saada koskaan lapsia, on todella vaikea saada hoitoja. Ja jos on riittävän nuori, se todennäköisesti kyseenalaistetaan, vaikka olisikin.

Mitä mä voin tehdä? Varmaan vaan jatkaa YTHS:lle soittelua.