Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2016.

En pidä sanasta cisseksismi

Se ei tarkoita sitä, että kyseistä nimeä kantava ilmiö ei olisi olemassa, tai että se ei vaikeuttaisi sukupuolivähemmistöjen päivittäistä elämää. Syy, miksi en pidä siitä on se, että aina, kun se tulee keskusteluun, keskustelusta tulee mahdotonta. Ja siis tämä sama tuntuu tapahtuvan aivan riippumatta siitä missä piireissä tämä keskustelu käydään. Silloin keskusteluissa tapahtuu hyvin samanlainen efekti kuin silloin, kun otetaan keskusteluun termi rasismi. Paitsi, että rasismin katsotaan useammin olevan oikeasti olemassa oleva asia.

Otetaanpa pari askelta taaksepäin. Mikä on cisseksismi? Ensinnäkin täytyy tietää, mitä on cis. Termillä cis-sukupuolinen tarkoitetaan henkilöä, joka on sinut sen sukupuolen kanssa, joka hänelle on syntymässä määritelty. Suurin osa maailman ihmisistä on cissukupuolisia. Kyllä, myös silloin kun eivät sitä aktiivisesti ajattele tai tähän termiin identifioidu. Kyseinen termi on luotu ei-arvottavaksi tavaksi puhua henkilöistä, jotka eivät ole transihmisiä. Käytännössä kaikki muut termit arvottavat transsukupuoliset ihmiset jotenkin vähemmän sukupuolensa edustajiksi. Termiä cis tarvitaan siinä, missä tarvitaan termiä heterokin. Yhteistä näille molemmille on se, että ne kuvaavat tilaa, joka on tässä yhteiskunnassa normi. Koska se on normi, siitä ei useinkaan katsota tarpeelliseksi puhua yhtä paljon kuin asioista, jotka eivät ole normi. Sen vuoksi termiä cis käytetään vähemmän kuin termiä trans ja hetero tuottaa vähemmän hakutuloksia kuin homo. (Sen lisäksi, että toki myös sanalla trans viitataan myös moniin muihin asioihin ja se on esimerkiksi englanninkielen sanassa transportation ja homo on ihmisen latinankielisessä nimessä.)

Termillä cisseksismi tarkoitetaan sitä, että oletetaan kaikkien olevan cis tai pidetään transsukupuolisia vähemmän oikeina miehinä ja naisina. Cisseksismiin kuuluu muun muassa se, että jalkovälin katsotaan määrittävän ihmisen sukupuoli. Cisseksismistä kaikkine muotoineen ei myöskään pääse automaattisesti eroon sillä, että on itse transsukupuolinen. Yhteiskunta, jossa olemme kasvaneet on cisseksistinen ja se on vaikuttanut meihin kaikkiin enemmän tai vähemmän.

Samaan aikaan cisseksismi nostaa helposti pintaan hyvin voimakkaitakin tunteita niissä ihmisissä, joiden elämään se vaikuttaa. Pahimmillaan cisseksismi aiheuttaa sen, että transsukupuolinen ei saa elää omalle sukupuolelleen tyypillistä elämää ja hänen sukupuolikokemustaan jatkuvasti mitätöidään. Se voi johtaa ja on usein johtanutkin itsemurhiin ja itsemurhayrityksiin. Esimerkkinä käyköön vaikka paljon Yhdysvalloissa huomiota kerännyt Leelah Alcornin tapaus.

Se, että sinua ei koko elämäsi aikana kohdeltaisi oikeana sukupuolesi edustajana on oikeasti aika musertava ajatus. Siitä huolimatta olen itsekin, kun nämä asiat olivat vielä uusia, nimittänyt cissukupuolisia miehiä "oikeiksi miehiksi". Tämän tyyppinen terminologinen kömmähdys on yksi asia, missä cisseksistisen yhteiskunnan käytännöt näkyvät. Cisseksismi näkyy myös siinä, että sana sukupuolielin on tällä hetkellä asiallisimpana pidetty tapa puhua siitä, mitä kullakin on jalkovälissä. Sanassa varsin vahvasti implikoidaan, että kyseessä on sukupuolen kannalta oleellinen värkki. Mutta kyllä, se on edelleen virallisesti täysin oikea termi, enkä oikeastaan tiedä parempaakaan ehdotusta viralliseksi nimitykseksi niille värkeille.

Joka tapauksessa, kun laitetaan vastakkain henkilö, jolle asia laajemmassa mittakaavassa, yhtään liioittelematta elämän ja kuoleman kysymys ja henkilö, jolle sana tarkoittaa lähinnä toisen osapuolen aggressiivista käytöstä ja pikkumaista termeistä nipottamista... Niin varmaan ymmärrättekin, että soppa on valmis. En pidä siitä sanasta, ilmiöstä, sen vaikutuksista, enkä keskustelukulttuurista sen ympärillä.

Sukupuolikaavioita

Yritän nyt kuvailla omaa sukupuoltani ja suhdettani sukupuolijärjestelmään ja siihen, mitä minun haluttaisiin milloinkin olevan. En pysty yhdessä blogikirjoituksessa käymään aivan kaikkia aspekteja läpi, mutta yritän selittää sen, mitä selitän mahdollisimman simppelisti.


Tässä on äärimmäisen yksinkertainen ja helppo kaavio ymmärtää sukupuoltani. Jos minun välttämättä haluaisi olevan nainen, se tarkoittaisi sitä, että naiseuden määritelmää täytyisi laajentaa niin, että minä sopisin sinne. Ei, se ei riittäisi, että "maskuliiniset naiset" hyväksyttäisiin naisiksi. Maskuliiniset naiset ovat jo naisia. Ihmiset, jotka pitävät tätä ongelmieni ratkaisuna, eivät oikeasti näe minua, vaan olettavat minun olevan joku toinen, joka jo sopii naiseuden määritelmään.


Miten naiseuden määritelmää sitten täytyisi laajentaa? Siten, että määritelmän sisälle päätyisivät henkilöt, jotka eivät ajattele itseään naisina, tai halua itseään puhuteltavan naisiksi, vihaavat tissejä, eivät halua näyttää naisilta, näyttäisivät mieluummin miehiltä, eivät koe olevansa naisia ja näkevät naiseuden jonain roolina, joka täytyy suorittaa ennemmin kuin itsensä yhtenä ominaisuutena. Tai sitten naisia olisivat kaikki, jotka eivät ole miehiä.

 

Se olisi myös hyvin pöljä ja ongelmallinen lähestymistapa sukupuoleen. Oikeasti, jos molempia sukupuolikategorioita laajentaisi tasaisesti, niin putoaisin ennemmin mies- kuin naiskategoriaan.


Jotkut ovat myös kyllästyneet sukupuoliin ja sen ongelmallisuuteen ja ehdottaneet, että poistettaisiin kaikki sukupuolet ja sukupuolisten olentojen sijaan olisimme vain kaikki ihmisiä.


Vähemmän yllättäen tämäkään ei ole ongelmaton lähestymistapa. Vaikka esimerkiksi minulle se ei olisi mikään ongelma, että sukupuolet lakkaisivat käsitteenä olemasta, edelleen monet kokevat saavansa sukupuolisesta määritelmästään lisäarvoa identiteetilleen ja sosiaalisille suhteilleen. Edelleen valtaosalle väestöstä sukupuoli on merkittävä tekijä esimerkiksi kumppaninvalinnassa, sosiaalisissa suhteissa ja omassa identiteetissä. He myös kokisivat heiltä riistettävän jotain, jos sukupuolet yritettäisiin poistaa. Silloin heidän omaan itsemäärittelyynsä ja identiteettiinsä yritettäisiin kajota samoin, kuin tehdään jatkuvasti transihmisille (mitä kyseistä ratkaisumallia ehdottaneet pitävät myös vääränä).

Ei sen puoleen sen toteuttaminen olisi myös täysin mahdotonta. Sukupuoli on niin tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja minäkuvaa, ettei sitä voi vain lakkauttaa.

Noh, entäs sitten ne ~biologiset ominaisuudet~?

Mietitäänpä. Voimmeko määritellä naisiksi vain henkilöt, jotka kykenevät tuottamaan munasoluja ja kantamaan jälkeläisiä? No emme voi. Silloin lapsilla, vaihdevuodet ylittäneillä naisilla, steriloiduilla tai muutoin lisääntymiskyvyttömillä naisilla ei olisi oikeutta kutsua itseään naisiksi. Ja mistä lisääntymiskykyisyyden edes tietää, ennenkuin sitä testaa? Aivan, ei oikein mistään. Eli ei synnyttäneistä naisista ei voisi sanoa varmuudella ovatko he naisia vai eivät.


Tällöin naisia voisi siis olla vain lisääntymiskykyiset äidit. Tällöin myöskin sukupuoli olisi muuttuva ominaisuus. En oikein tiedä, millaista virkaa tällaisella sukupuolikategorialla olisi nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Tätä pöljyyttä on myös yritetty kiertää laajentamalla naiseuden kategoriaa tulevaksi ja menneeksi potentiaaliksi tuottaa munasoluja ja synnyttää. Tässä on se ongelma, että emme voi oikeasti tietää henkilöistä, jotka eivät ole synnyttäneet koskaan, että onko heillä nyt, ollut tai tuleeko koskaan olemaan kykyä tuottaa munasoluja ja synnyttää.

Jos taas perustamme sukupuolen sille, mitä oletamme mahdollisten lisääntymisominaisuuksien olevan, olemme varsin kummallisilla vesillä. Sama oikeastaan pätee myös kromosomeihin. Emme oikeasti voi tietää omia kromosomejamme testauttamatta niitä. Toki suurimmalla osalla tietynnäköisiä henkilöitä on kromosomipari XX ja toisella tavalla tietyn näköisillä XY, mutta hekään eivät voi oikeasti tietää sitä varmaksi. Siihen, mitä me tulkitsemme toisen sukupuolen olevan ei nimittäin vaikuta kromosomit tai lisääntymisominaisuudet. Niitä me emme voi nähdä päälle päin.

Nämä on niitä, mitä useimmiten tarkoitetaan biologisella sukupuolella. Biologisia ovat myös muut ominaisuudet kuten hormonitoiminta ja aivot. Hormonitoiminta vaikuttaa hyvin keskeisesti siihen, miltä me näytämme ja miten muut tulkitsevat sukupuoltamme. Hormonitoiminta on voinut myös vaikuttaa aivoihin. Onko tarpeellista edes sanoa, että aivotkin ovat biologiaa? Ja nimen omaan aivot ovat nykytutkimuksen valossa se, mikä tekee ihmisen sukupuolikokemuksen ja transihmisestä transihmisen. Hormonitoimintaa ja genitaaleja on paljon helpompi muuttaa niin, että transihminen kokee kehonsa omakseen, kuin aivoja niin, että sen sukupuolikokemus muuttuisi kehoa vastaavaksi.

Siksi sukupuoli on aivoissa. Ja minun aivoni sanovat, etten ole mies tai nainen.

Turvattomuuden tunne koulukiusattuna

Olen 25-vuotias, sosiaalinen elämäni on nykyisin varsin tyydyttävää, enkä koe olevani kiusattu nykyisissä yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ympyröissäni. Aina välillä jostain muistini syövereistä nousee kuitenkin muistoja, joita en voi, enkä oikeastaan edes halua unohtaa. Jos unohtaisin ne, unohtaisin reitin, joka on tuonut minut tähän pisteeseen. Unohtaisin osan itsestäni. Se ei ole kovin miellyttävä ja mairitteleva osa, mutta ymmärrän itseäni paremmin, kun muistan sen. Olin tosiaan koulukiusattu, tiedoksesi, sikäli kun olet uusi tässä blogissa. 

Koulukiusaaminen aiheuttaa edelleen sellaisia asioita, kuin turvattomuuden tunnetta, sellaisen olon, ettei kukaan voi tai halua auttaa minua. Että olen itse velvollinen suojelemaan itseäni kaikissa tilanteissa, koska kukaan muukaan ei sitä puolestani tee. Ja jos tekee, niin ärryn siitä ja epäilen kyseisen henkilön motiiveja. Tai oletan hänen tekevän niin, koska hän haluaa mitätöidä minun pärjäävyyttäni. Koulukiusatulle, joka on tottunut selviytymään yksin ja rakentanut itsetuntonsa sen varaan, että pärjää, on hyvin vaikea ottaa kenenkään apua vastaan. 

Miten tämä sitten pääsi rakentumaan ja millaisia muistoja pärjäämättömyys tuo pintaan? No, minä kerron. Paljon isompia ja pienempiä tapahtumia...


Olin ylä-asteella. Tai sitten jo lukiossa, en voi sanoa ihan varmaksi. En muista aivan tarkkaan kaikkia yksityiskohtia, joihin ei liittynyt minulla mitään tunnereaktiota. Olimme joka tapauksessa kiipeilemässä luokkamme tai liikunnankurssimme kanssa. Rakastan kiipeilyä. Olen kiipeillyt aivan pienestä lapsesta saakka kaikkiin mahdollisiin (ja joskus mahdottomiinkin) paikkoihin. Kiipeilyäni kuitenkin hidastaa kaksi asiaa ensiksikin olen kömpelö läski ja toisekseen pelkään korkeita paikkoja. Nämä ovat kuitenkin vain hidasteita, eivät esteitä. Olen kiivennyt moneen puuhun, maalannut kattoja, työskennellyt yli yhdeksänmetrisillä telineillä ja rakentanut puumajoja. Ja olen ylpeä siitä, miten olen voinut voittaa pelkoni. Pärjätä. 

En siis ollut liian huolissani kiipeilystä. Toki liikunnantunnit olivat aina epämukavia minulle. Väärät pukuhuoneet ja yleisenä silmätikkuna oleminen. Sain olla aivan varma, että tein minä mitä tahansa, ihmiset ilkkuivat minulle joko selkäni takana, tai päin naamaa. Liikunnantuntien ajatteleminen noin ylipäätäänkin on minulle raskasta edelleen. Haluaisin kuitenkin tuoda esille, että se ei ollut liikunnanopettajani vika. Hän oli oikein mukava ja varmaankin yritti parhaansa. Koululiikunta vain on ylipäätään tämänhetkisenä konseptinaan varsin traumatisoiva kaltaisilleni. Epäsuosituille, läskeille ja sukupuolisesti omituisille. 

Kukaan ei noin yleisesti ottaen tuntunut uskovan, että pystyin yhtään mihinkään. Kiipeily vaati paljon yläkropan lihaksia, joita minulla ei ollut varsinaisesti liiaksi saakka. Kiipeileminen oli kuitenkin kivaa ja minulla oli kokemusta sekä juuri riittävästi hullua rohkeutta, että päätin yrittää päästä huipulle. Edes kaikkein matalimmalla seinällä. Repikööt siitä. 

Sain parikseni tytön, joka oli ehkä kaikkein mukavin vaihtoehto kaikista. Parin tehtävä oli kuitenkin huolehtia turvallisuudestani. Pitää kiinni turvaköydestä siltä varalta, että putoisin. Se ei ole tehtävä, jonka haluaisi antaa kenelle tahansa. 

Alku lähti ihan hyvin. Noin puolivälissä meinasin jo luovuttaa, mutta sitten sain kiinni uudesta palasesta ja pääsin jatkamaan. Huipulle oli enää alle puoli metriä matkaa, mutta sopivia kädensijoja oli harvassa. En päässyt palaamaan takaisinkaan. Olin juuri joutunut kurkottamaan sen verran päästäkseni tähän kohtaan, että en uskaltanut laskea jalkaani niin alas kuin edellinen jalansija olisi vaatinut. Olin jumissa. Todennäköisyys sille, että putoaisin kohta kasvoi juuri. Katsoin alas pariani, joka parhaillaan jutteli yhdelle luokan molopäistä.
"Hei?" huikkasin hänelle kokeilevasti.
"Hei, musta tuntuu, että mää oon jumissa", sanoin. 

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota. 

No vitut. Ajattelin. Kiipeän sitten vaikka huipulle saakka siinä kun juttelette. Ehkä te sitten huomaatte mut ja osaatte ottaa vastaan, kun tipahdan. Alas mä en kuitenkaan pysty kiipeämään.

Hypähdin kohti varmimman oloista kädensijaa...

ja 

p
u
t
o

s

i


n


.

Tietenkin. 
Ei minusta olisi actionleffojen sankariksi.

Ja parini? No hän ei ollut hereillä ja köysi oli aivan liian löysällä. Vaikka hänen refleksinsä olivatkin kiitettävän nopeat, osuin silti mattoon. Siitä aiheutunut kirvelevä polvi oli kuitenkin pientä putoamisen aiheuttamaan pettymykseen ja turvattomuuden tuntuun nähden. Olin epäonnistunut. Se, mikä oli minusta joskus ollut kivaa, muistutti nyt vain siitä, että mokasin jälleen kaikkien luokkakavereideni edessä. Sen lisäksi, että minulla oli selvinnyt, että edes luokan kiltein tyttö ei hirvittävästi välittänyt turvallisuudestani. 

Olin omillani. 

Vaikka ei sen olisi pitänyt olla tässä vaiheessa mitenkään uusi juttu, niin sattui se silti. 

Tyttöjen ja poikien kehoista

Mikä on "tytön keho"? Mistä voi ja saa puhua tytön kehona? Onko transsukupuolisen pojan keho tytön keho? Periaatteessahan jos sä olet poika, niin sun kehosi on myös pojan keho, ei kenenkään randomin tytön tai yleisemmän tytön idean omistama keho. Ja tämä on siis riippumatta siitä, onko kyseinen henkilö sukupuolenkorjausprosessissa vai ei.

Jotkut kokevat ongelmallisena sen, että puhutaan siitä, miten joku on sielussaan yhtä sukupuolta ja keholtaan toista. Kenellä on ylipäätään oikeus sanoa, mitä sukupuolta kenenkin keho edustaa? Mistä me puhumme, kun puhumme "biologisesta sukupuolesta"? Biologiselta kannalta sukupuolella on merkitystä vain siinä suhteessa, millaisia sukusoluja yksilö tuottaa. Jos yksilö taas ei tuota minkäänlaisia sukusoluja, tarkoittaako se sitä, että hänellä ei ole biologista sukupuolta? Mitä merkitystä voimme yhteiskunnassamme antaa biologiselle sukupuolelle, joka on oikeastaan vain lääketieteellisesti todennettavissa, eikä välttämättä edes näy ulospäin?

Sukupuoleen sidotuiksi katsotuilla ominaisuuksilla on merkitystä lääketieteellisessä mielessä. Onko henkilöllä tissit vai ei, on merkittävää sen kannalta, onko tällä riski saada rintasyöpä. Onko henkilö hormonikorvaushoidossa vai ei, on merkittävää sen kannalta, minkä vitamiinien/ravintoaineiden saantiin on yksilön kiinnitettävä huomiota ruokavaliossaan. Miksi sen kuitenkin täytyisi olla merkittynä esimerkiksi väestötietorekisteriin ja passiin? Yhtä lailla esimerkiksi diapetes, epilepsia tai reuma ovat merkittäviä lääketieteelliseltä kannalta, niitä ei näe ulospäin ja niitä ei lue passissa.

Yhtenä syynä pidetään sitä, että henkilöllisyyttä on vaikeampi väärentää, kun karkeasti puolet porukasta rajautuu pois. Se on kuitenkin hyvin karkea, varsin erehtyväinen ja sattumanvarainen tapa "ehkäistä henkilöllisyysvarkauksia". Paljon tarkempaa olisi esimerkiksi merkitä passiin aikuisen henkilön pituus. Se rajaisi paljon suuremman osan porukasta pois ja on verrattaen melko stabiili ominaisuus.

Lainsäädännöllisellä tasolla en oikein näe, miksi sukupuolen pitäisi olla mitenkään merkittävä tekijä.

Mutta onko oikein sanoa, että transtytöllä on pojan keho? Tavallaanhan se ilmaus sisältää ajatuksen siitä, että tyttöjen ja poikien kehojen täytyisi olla tietynlaisia. Siinä mielessä se on ongelmallista.

Toisaalta, jos sanotaan, että niin ei voi sanoa, niin siitä voi tulla sellainen olo, että transsukupuoliselta kiistetään oikeus tuntea dysforiaa, kehoristiriitaa. Jos oma keho näyttää väärältä ja muut tulkitsevat sen aina väärän sukupuolen kautta, eikö silloin ihmisellä ole oikeus sanoa, että hän on syntynyt väärään ruumiiseen?

Tässä pohdinnassa on paljon kysymyksiä ja hyvin vähän vastauksia. Suureksi osaksi siksi, että tähän ei ole oikeita vastauksia. Ydinasia on kuitenkin siinä, että pitää aina kuunnella sitä, mitä ihminen itse sanoo omasta kehosuhteestaan ja kunnioittaa sitä. Jos ihminen sanoo, että hän tuntee syntyneensä väärään kehoon, tunne on validi sellaisenaan. Teknologia ei ainakaan toistaiseksi salli meidän hypätä kehosta toiseen, mutta kehon sukupuolisena nähtäviä piirteitä on kyllä mahdollista muuttaa ja ehkä sitten keho alkaa tuntua enemmän omalta. Vähän kuin asunto, johon vanha asukas on jättänyt kaikki tavaransa alkaa tuntua kodilta vasta, kun omat tavarat on tuotu tilalle.