Pyörävarusteista haaveilua

Kävin tänäsyksynä korjauttamassa polkupyöräni vaihteet. Ensimmäisten pakkasten tullen ne lakkasivat taas toimimasta. Siinä mielessä olen kuitenkin viimetalvea onnekkaammassa asemassa, että vaihteet jumiutuivat seiskalle eivätkä ykköselle. Elättelen toiveita, että kevään tullessa vaihteet heräisivät tällä kertaa henkiin.

Vaihteiden lisäksi pyörästä pitäisi korjauttaa myös käsijarrut. Tällä hetkellä käsijarruni ovat lähinnä hidastimet (ja siinäkin varsin tehottomat sellaiset). Lisäksi myös kello ja ajovalo olisivat kivat. Vanteiden heijastimistakaan ei varmaan olisi haittaa.

Näiden lisäksi haaveilen sellaisesta superhienosta ja erittäin tarpeellisesta lisäosasta kuin peräkärry. Aina välillä näkee ihmisiä kuljettamassa lapsiaan, koiriaan ja milloin mitäkin polkupyörän peräkärryssä ja minä oikesti haluan samanlaisen. Sillä olisi huomattavasti kätevämpää kuskata bussikammoista kissaa eläinlääkärissä ja hakea postipaketteja kauemmas muuttaneesta lähipostista.

Sellaiset ylellisyydet pyörässäni sentään on kuin tarakka ja toimivat jalkajarrut. Lisäksi minulla olisi siihen myös talvirenkaat, kun saan aikaiseksi vaihdattaa ne. Onneksi on pyöräilykypärä, tekee vähemmän vahinkoa jos luikastelee kesärenkailla.

Yllättäen huomaan, että minustahan on tullut ihan kelpo oululainen.

Uuden henkilöhistoria

Tänäsyksynä olen miettinyt muutamaan otteeseen, että olenko aloittanut liian monia uusia asioita samaan aikaan. Paljon täysin uudentyyppisiä asioita.

Lisäksi asiat ovat sellaisia, joihin luulen, että minulla ei vain aikaisemmin ole ollut munaa. Olen speksissä tuottajana ja apuohjaajana - molemmat täysin uusia pestejä, joista minulla ei ole oikein mitään kokemusta. Aloitin defendon, ensimmäisen "oikean" urheilullisen harrastuksen ikinä. Ensimmäinen harrastukseni, johon liittyy urheilua ja viikkoaikataulu. Sen harrastaminen oikeasti tuntui vaativan kanttia. Nyt sinne meneminen on jo suhteellisen itsestäänselvää, enkä mieti sen lopettamista ennen jokaista kertaa. Minulla ei olisi edes mitään oikeaa syytä lopettaa.

Näiden lisäksi soitin pari päivää sitten YTHS:lle ja varasin ajan yleislääkärille lähetteen kirjoittamista varten. Aion nimittäin hankkia diagnoosin f64.8 ja aion saada sillä kaikki tarvitsemani toimenpiteet. Tämä tietää sitä, että tulen todennäköisesti pohtimaan ja kenties kipuilemaankin vielä lisää sukupuolisuuden ja sille asetettujen odotusten ja ennakkoluulojen kanssa.

Mietin, onko tässä liikaa. Kaiken haluan ehdottomasti saada tehdyksi, mutta selviänkö kaikesta samalla kertaa? Sitten tajusin, että itse asiassa mulla on kohtalaisen pitkäkin historia tästä.

Aloitin vakavissani romaanikäsikirjoituksen kirjoittamisen keväällä - samalla kun minulla oli myös viimevuotisen speksin aktiivisin kausi menossa ja yritin aloittaa kunnonkohotusta. Lisänä opiskelut ja tarkempi herännäisyys oman sukupuolisuuden suhteen.

Viimesyksynä muutin lähemmäs yliopistoa. Sen lisäksi, että minulla oli asunto, jossa olin päävuokralaisena, minulla oli yllättäen myös avopuoliso ja meillä kaksi lemmikkiä. Minulla oli jälleen rastatukka ja huomasin olevani mukana speksissä. Aloitin myös uuden kielen opiskelun, viron.

Sitä edeltävä syksy ei jää kakkoseksi tälle. Muutto pois vanhempien luota, yliopisto-opiskelun aloittaminen sekä jokseenkin täydellisesti uusiutuva kaveripiiri. Kaukana kaikesta.

Seurustelun ja yo-kirjoitusten aloittaminen ajoittuu samaan aikaan. Ajokoulu osui keskelle kiireisintä vuottani lukiossa kera näyttelemisharrastuksen ja kerhonohjaajana toimimisen. Lukioelämäni aloitin uuden harrastukseni bloggaamisen lumoissa. Sen lisäksi aloitin uudelleen ikiaikaisen romaanikässäriprojektini (eri kuin tämä nykyinen).

Samankaltainen useampien uusien asioiden samanaikaisuus vaikuttaa olleen elämässäni läsnä jo kauan ennenkin. Minulle on siis täysin luonteenomaista aloittaa monia uusia asioita suunnilleen samanaikaisesti ja jopa usein onnistua saattamaan ne kaikki (tai ainakin useimmat niistä) loppuun.

Eli en ole haukkaamassa liian suurta palaa. Minä vain olen minä ja silloin tällöin se onnistuu yllättämään itsenikin.

Aikuisen lapsen ajatuksia häistä

En aio postata teille niitä kolme maailmanympärimatkaa tehneitä hassunhauskoja "lasten suusta" -ajatuksia. Tarkoituksena olisi kirjoittaa, mitä itse olen lapsena ajatellut häistä ja niihin liittyvistä asioista ja miten siihen nykyään suhtaudun. Tämä tuli mieleeni koska... (tätä lausetta olisi kiva jatkaa, mutta en osaa, joten mennäänpä suoraan asiaan.)

Itse ydinajatuksena olen oikeastaan pitänyt aina häistä. Ajatus elämänkumppanista ja siihen sitoutumisesta on tuntunut ihan hyvältä. Mahdolliset lapsetkaan eivät tunnu huonolta idealta. Lisäksi olen aina pitänyt juhlista - hyvästä ruuasta ja sukulaisista (joihin kuului harvinaisen paljon ikäisiäni lapsia). Asioiden järjestely ja juhlien järjestäminen on ollut minusta kivaa. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin pelätä jotain yksittäisiä häihin liittyviä asioita ja sen seurauksena aloin vastustaa ajatusta häistä. Itse asiassa kaikki niistä liittyvät sukupuolisuuteen ja sen representointiin.

En halunnut mekkoa. Minusta puku olisi ollut paljon kivempi. Kaikkialla on kuitenkin kuvia ihmisistä, joista toisella on puku ja toisella mekko. En kuitenkaan halunnut mennä naimisiin kenenkään tytön kanssa (sitäkin vaihtoehtoa todella pohdin). Itse asiassa meidän oli tarkoitus järjestää leikkihäät minulle ja kaverilleni, mutta homma kaatui siihen, että en halunnut pussata tyttöä. Lapsen logiikalla, minun olisi siis pitänyt löytää itselleni kumppaniksi poika, joka haluaisi pistää mekon päälle. (Tiedä, mitä kirkkoväki olisi siitä tuumannut... Jostain syystä ajatus huvittaa minua edelleen.)

Mekon lisäksi, minulla oli jostain syystä käsitys, että naimisiin menevällä naisella olisi oltava korvakorut. Enkä minä halunnut korvakoruja. Enkä oikeastaan halunnut sormuksiakaan. Olen varsin pienestä järjestelmällisesti inhonnut kaikkia koruja.

En myöskään halunnut kenenkään sukunimeä (paitsi jos se olisi ollut joku üüberpäheä, kuten vaikka "Sankari").

Siinäpä on meillä morsian, ei halua mekkoa, eikä sormuksia, ei miehen sukunimeä, eikä oikeastaan edes pidä termistä "vaimo". Lisäksi en pidä myöskään suurimmasta osasta muita naissukupuoleen liitettävistä sanoista: neiti, rouva, tytär, likka, leidi, madam ja jopa se morsian... Ilmaukset nainen ja sisko oli vielä jotenkin sulateltavissa, mutta ei oikeastaan juuri muut. Gimma, mimmi ja tytsykin kuulostaa väärältä (akasta, ämmästä ja muijasta puhumattakaan). Äiti on ehkä sellainen, mitä voisin perustellusti antaa käyttää itsestäni joskus.

Musta on jotenkin aina ollut paljon kivempi, jos mua jostain syystä kutsutaan neutraaleilla tai maskuliinisilla termeillä (jätkä, dude, sisarus...).

Edelleen tunnistan omia ajatuksiani lapsuudesta. Tuskin saan tuota jätkää puettua mekkoon, mutta ehkäpä jonkinlainen kompromissi oman pukuni suhteen olisi mahdollinen. Oman sukunimeni aion pitää jatkossakin ja ehkäpä saan jonkun tutun papin julistamaan meidät 'miehen ja vaimon' sijaan vaikkapa "aviopuolisoiksi".

Että kai mä vielä joskus menen naimisiin ja pidän juhlat. Olis aivan mahtia, jos sitä ennen olis mahdollista vaihtaa hetunsa muunsukupuoliseksi ja saada sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta epäilen päätyväni avioon jo ennen sitä. Näiden jälkeen tietysti voisi muuttaa hetunsa sillain jälkijunassa, mutta epäilen, että saan parkinsonin ennenkuin voin alkaa niitä papereita täytellä.

Melkein aitoa nahkaa, aseita ja pornoa

Ostin tässä joskus mustat keinonahkahousut, kun ajattelin, että sellaiset voisivat olla päheät ja kätevää lisä näyttelemistä harrastavan ihmisen vaatekaapissa. Nyt olen käyttänyt niitä ensimmäistä kertaa muutaman tunnin putkeen ja täytyy sanoa, että siinä on kyllä hiostavin vaatekappale, mihin on hetkeen tullut törmättyä. Eipä siis tullut käytettyä niitä tämänpäiväisissä Season of the villainin kuvauksissa.

Lisää keskustelua aiheesta oli facebookissani:

Lisäksi vielä loppuhuipennuksena:

En tiiä pitäiskö näitä lukea ihan silkasta ammatillisesta mielenkiinnosta.
Voi olla etten pysty... En ole vieläkään saanut tartuttua edes tähän "Fifty shades of gray"-sarjaan.

Vaikka pitäisihän minun jo näin kirjallisuusihmisenä jo tietää ja sisäistää se kuuluisa sääntö 34: If it exists, there is porn of it.

Hämmentävä unirytmini

On hämmentävää katsoa kelloa ja todeta, että se ei ole edes kuusi vielä. Ja minua ei nukuta. Ehkä sitä sattuu, kun menee nukkumaan kymmeneltä. Se on siitä huolimatta hämmentävää ihmiselle, joka on tottunut siihen, että kaikki kellonajat ennen kahtatoista ovat vaikeita nousta ylös. Kuusi on jo lähellä mahdotonta. Vähintäänkin kidutusta. Välillä kahdeltatoistakin pitää pakottaa itsensä ylös (olettaen, että mikään ei ole pakottanut nousemaan aikaisemmin).

Sitähän voisi vaikka hyödyntää tämän ajan ja tehdä ruotsinläksyt.

Kropan vaikutteita

Miten defendo ja yleinen oman terveyden tarkkailu on tähän mennessä tuottanut? Kesällä ja keväällä painoni oli suunnilleen lukemissa 85, pituutta on 170 senttiä, joten ylipainon puolellehan tuo menee selkeästi ainakin kymmenellä kilolla. Minun pituisellani normaalipainon raja menee jossain 72 kilogramman tietämillä. Se onkin minun tavoitteeni. Jos paino putoaa vielä siitä, en sitäkään varsinaisesti pistä pahakseni, mutta olen päättänyt, että alle 65 kilon en sitä päästä. Eli tavoitteeni olisi, että painoni pysyisi välillä 65-72.

En ole varmaan sitten kolmivuotiaan ollut varsinaisesti hoikka, vaan aina normaalipainon ylärajalla / lievästi ylipainoisena. Tuntuisi siis minulle jotenkin luonnottomalta painaa jotain 60 kiloa, vaikka sekin taitaisi olla vielä normaalipainon sisällä.

En halua olla lyllerö, mutta en myöskään hento tai siro. Täysin yliampuvat lihaksetkaan eivät innosta. Jäntevä olisi ehkä se kaikkein eniten toivomani adjektiivi kehoani kuvaamaan. Jäntevä, ketterä, kestävä, riittävän voimakas. Sitä minä haluaisin olla. Tällä hetkellä koen olevani lähinnä kömpelö, heikko, astmaattinen lyllerö (jolla on turvatyynyt rintakehässä).

Mitä tähän mennessä on siis asialle tapahtunut? Pelkällä ruokavalion tarkkailulla ja liikunnan pienellä lisäämisellä painoni putosi kolmisen kiloa muutaman viikon aikana. Yksin niistä tuli takaisin ennen defendon alkua.

Tällä hetkellä käyn kaksi kertaa viikossa defendossa pyörällä ja ehtimisen ja jaksamisen mukaan käyn viikoittain lenkillä tai uimassa. Tarkoituksena olisi vielä lisätä tätä viimeisintä ja ottaa kuntosali mukaan. Lisäksi korjautin pyöräni ja olen alkanut kulkea bussin sijaan pyörällä joka paikkaan. Rullaluistelu on jäänyt, kun kävelykadut ovat aina märkiä ja täynnä lehtiä. Ruokavaliotani en enää tarkkaile kovin tarkasti, mutta pyrin pitämään siinäkin jonkinlaisen kurin (= en syö joka päivä jäätelöä ja naposteluun olen ottanut porkkanan).

Tällä nimenomaisella hetkellä vaaka väittää painoni olevan 80,5 kiloa. Aamupaino saattaa mennä jo tuon 80 alle. Aiemmin ostamani rekkishousut menevät aiempaa helpommin päälle, mutta eivät ole päällä juuri yhtään sen mukavammat. Mustelmia tulee ja menee jonkun verran, mutta näyttäisi siltä, että vammani ovat kurssillamme lievimmästä päästä. Yläkropan lihakset ovat usein tiistaisin ja torstaisin kipeät. Lisäksi minusta tuntuu, että ruumiinlämpöni on noussut, tai ainakin pintaverenkiertoni parantunut. Sekin lienee ihan toivottavaa. On harvemmin kylmä kuin kavereillani.

muok// 9.10
Aamupaino 78,2 kg.

Parinvalinta

Myönnettäköön, että olen jäävi kirjoittamaan tästä, mutta kukapa ei olisi? Kaikilla on ainakin joku lehmä ojassa jotenkin päin tämän suhteen. Kuka on kahlannut läpi tsiljoonia vaihtoehtoja, kuka tehnyt lapset ensimmäisen kanssa, kuka ikisinkkuna... Ja tietysti on niitäkin, jotka eivät koskaan aiokaan pariutua. Kaikki tarkastelevat asiaa oman näkökulmansa kanssa ja olisi kohtalaisen tekopyhää esittää asettautuvansa tämän yläpuolelle, joksikin absoluuttisen objektiiviseksi tarkkailijaksi.

Olen elänyt vaiheen, jolloin uskoin, että en tule koskaan olemaan valmis seurusteluun. Nyt olen parisuhteessa. Minun mittapuullani varsin pitkähkössä sellaisessa ja kyseessä on ensimmäinen parisuhteeni. Kyseessä ei ole mikään "rakkautta ensisilmäyksellä, tämä on unelmieni prinssi" - tyylinen rakkaustarina, vaan kaksi ihmistä, jotka huomasivat hiljalleen tulevansa varsin mainiosti toimeen keskenään, eikä ajatus seurustelusta tuntunut mahdottomalta. En tiedä, missä määrin minun on edes mahdollista tuntea sitä kuuluisaa romanttista rakkautta, jota kulttuuri meiltä tuntuu edellyttävän, mutta välitän hänestä ja hänen kanssaan eläminen on mukavaa.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen parisuhteeni ja se alkoi suunnilleen siinä 18-ikävuoden tietämillä. Olen hyvin nuoresta tiedostanut, millaista käyttäytymismallia minulta odotetaan ja myös hyvin nuoresta päättänyt olla noudattamatta sitä niiltä osin, kuin se ei tunnu hyvältä. Tämän seurauksena olin pitkään koulun pohjasakkaa ja se kuuluisa markkina-arvoni oli luultavasti lähellä nollaa. Muistan edelleen jonkun jätkän sanoneen ryhtyvänsä homoksikin mieluummin kuin panevansa minua. Sattuihan se, vaikka virallinen kantani olikin, että tämä olisikin huomattavasti mukavampi vaihtoehto myös minun mielestäni. Minulle oli kuitenkin helpompaa hyväksyä olevani muiden silmissä kummajainen, kuin yrittää noudattaa oletetulle sukupuolelleni määriteltyjä normeja.

Tämän kerron teille siksi, että taustamme aina vaikuttavat näkökulmaamme ja tämäkin todennäköisesti on vaikuttanut varsin suuresti minun näkökulmaani.

Olen siis ollut pohjasakkaa, "markkina-arvoltaan" jotain sieltä pohjalukemista. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole ollut mitenkään yleisesti kovin haluttu kumppani. Joku saattaisi sanoa, että se vähentää minun valinnanvaraani. Minä näen asian pikemminkin niin, että olen tehnyt valintani ja haluan sulkea mahdollisimman nopeasti pois sellaiset ihmiset, jotka odottaisivat minun käyttäytyvän markkina-arvoteorian minulle suoman osan mukaisesti.

Miehiä on ollut odottamassa minua ulko-oven takana maksimmissaan tasan kaksi. Toinen niistäkin sanoi miau ja halusi ruokaa. Toinen on minun tapaani viitannut kintaalla markkina-arvoteorialle. (Epäilen tosin, ettei hän edelleenkään taida tietää, mikä se oikeastaan edes on.)

Näistä lähtökohdista minun on jotenkin hirveän vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka harrastavat deittailua ja "pelaamista" ja yrittävät kovasti esittää olevansa jotain mitä eivät ole, tullakseen hyväksytyiksi. Kyllä varmasti markkina-arvoteorian mukaisella esittämisellä saa enemmän kaipaamaansa huomiota, mutta myös virhemarginaali kasvaa. Sitten voidaankin itkeä, että miksi toinen ei tykkää itsestä "sellaisena kuin on". Mitenhän se toinen olisi voinut tutustua ja tykästyä siihen "todelliseen minään", jos sitä ei ole koskaan aiemmin toiselle näyttänyt?

Todellisen minänsä paljastamisessa on kieltämättä se varjopuoli, että silloin kaikki siihen kohdistuva kritiikki osuu suoraan maaliinsa ja voi sattua aika helvetistikin. Minä kuitenkin näkisin sen hintana, joka kannattaa maksaa.