Kana-paprika-sieni-punasipulipizza

On joko aivan järkyttävän vastenmielisen hajuista, tai sitten aivan taivaallista. Riippuu kenen nenään. Itse tein kyseistä pizzaa, mutta pizzan valmistuttua en kyennyt syömään sitä. Se haisi vastenmieliseltä, enkä saanut nielaistua palaakaan. En. Vaan. Pystynyt. En pidä itseäni mitenkään nirsona ja pidän kaikista noista ainesosista, mitä laitoin sinne. Ei mitään ongelmaa. Mutta kun se haju! Olisiko jokin käyttämistäni tarvikkaista ollut vanhaa? En ole ihan varma. Ehkä se kana, koska ostin sen joskus viimeviikolla.

Sitten kämppikseni tuli ja se söi sitä ihan innoissaan kaverinsa kanssa. Tällä hetkellä ne ovat viimeistelemässä pizzaa. Se on kuulemma todella hyvää. Ja minä en edelleenkään voi edes sietää sitä hajua. Menee ruokahalu ja melkein tekee mieli oksentaa. En ymmärrä.

Sukupuolia, valitusvirsiä ja stalkkeri

The randomness. Nyt on kyllä ollut niin random päivä, ettei mitään rajaa. Juuri kun luulee jo kokeneensa kaiken.

Heräsin sitten tyytyväisenä kymmeneltä ja toimittelin aamutoimiani. Sitten keksin katsoa kalenteriani ja totesin, että kappas, luentomme alkoikin kymmeneltä, eikä suinkaan kahdeltatoista, kuten oletin. Kello oli tässä vaiheessa yksitoista ja olin juuri päättänyt katsoessani ikkunasta lumisadetta, että tänään mä en ala. Menen bussilla, pyörä jääköön lumihankeen.

No tyylikkäästi sitten missasin ensimmäisen luennon... eli puolet koko päivän luennoista, mutta anygays... Menin bussilla lipastolle, jossa sain kuulla, etten missannut oikeastaan mitään muuta kuin kaverini osuvan tilannekommentin: ”Suddenly, wild Kuisma appears”.

Menimme sitten luennolle, joka oli itse asiassa harvinaisen mielenkiintoinen, vaikka ehkä päällimmäisenä sanomana mieleen jäikin: ”Jos saatte intersukupuolisen lapsen, ÄLKÄÄ ANTAKO LEIKELLÄ SITÄ!” Joo siis sukupuolta ja sen epäselvyyttä käsittelimme.

Sitten menin kiltahuoneellemme kahville. En tosin juonut kahvia, mutta juttelin mukavia erinäisten ihmisten kanssa. Yritin myös tehdä praktikumia, mutta sain aikaiseksi lähinnä lisätä yhden pilkun oikeaan kohtaan johdannossani ja hämmennyin Barbara Johnssonin ajatuksista psykoanalyysistä. Yritin siinä sitten ottaa selvyyttä, mikä on identiteetti ja taiteilijan asema taiteen synnyttäjänä ja inspiraation kohteen asema taiteen hedelmöittäjänä ja mietin, miksi taidekin on näin pervoa.

Sitten kävin kaverini kanssa syömässä ja menimme seurakunnan opiskelijailtamaan, missä ruodittiin Valitusvirsiä. Yllättäen näistä löytyi aivan sensaatiomaisen hämmästyttävä juonirakenne: loppuratkaisu löytyy keskeltä! Siis aivan mullistavaa kirjallisuudentutkimuksellisessa mielessä! Miksei tätä ole tutkittu? Kyllä Raamattuakin pitäisi tutkia, siinä missä muutakin kirjallisuutta. Sehän on varsin keskeisessä asemassa jopa muun kirjallisuuden synnyssä ja tulkinnassa.

Tämän jälkeen luulisi, ettei enää mikään hämmästytä (ainakaan tänään enää), mutta kuinkas kävikään. Saapuessani asuntoni ulko-ovelle, siellä seisoo joku random nainen, joka tervehtii ja alkoi tohkeissaan selittää stalkanneensa minua bussissa ja tulleensa siihen lopputulokseen, että se todella olen minä. Hölmistyneenä sitten tuumin, että "Jaa... Olenko... Epäilen kyllä vahvasti."

Mitä sitten tapahtui? No mitä luulette kenen tahansa järkevän, itsesuojeluvaiston omistavan ihmisen tekevän tässä tilanteessa?

Päästin sen sisään tietysti.

Kaikeksi onneksi kämppikseni tunnisti hänet ja minullakin alkoi asiat aivoissa yhdistyä kämppikseni luona vierailleisiin randomeihin lääkisopiskelijoihin. Että tuota... sellaista tänään.

Kylmää ja kuumaa

Tiedän, mikä päivä nyt on, mutta koska ei nyt yhtään tunnu siltä, tai se ei ole millään tavoin relevanttia tämän blogimerkinnän kannalta, ignooraan sen tosiasian, että nyt on 14. päivä helmikuuta.

Se esipuheesta, mutta tiedättekö millainen sää Oulussa juuri nyt on? No tällä nimenomaisella hetkellä varsin mukava; mittari näyttää seitsemää pakkasastetta, eikä pihalla sada lunta... enää. Toisin kuin silloin, kun pyöräilin yliopistolta kämpilleni viehättävät seitsemisen kilometriä pari tuntia sitten. Lunta satoi viehättävästi vaakasuoraan ja pyöräteiden kunnosta päätellen, oli satanut jo jonkin aikaa.

Polkee polkee.
Naamaan sataa märkää, kylmää kamaa niin ettei juuri eteensä näe. Aukeilla paikoilla tuuli on saattanut ystävällisesti siirtää lumet pois tieltä... naamaani nimittäin. Muutoin lumihankea on sen verran että pyöräily on raskasta kuin suurimmalla vaihteella ylämäkeen. Erotuksena se, ettei ole ylämäki ja vauhti on edelleen sama kuin ykkösellä.

Auraisitko ystävällisesti taas pyörätiesi Oulu? Pyydän mielessäni. Olen tottunut siihen, että jalkatyölleen saa vastinetta.
Loppuvaiheesta en enää jaksanut ajatella. Poljin vain ja yritin tihrustaa edes parin metrin päähän. Aina pyörän juuttuessa lumihankeen ärisin hiljaa: ”Eteenpäin [ja joku vapaa valintainen kirosana tähän]”.

Noh, joka tapauksessa selvisin perille. Enemmän ja vähemmän vittuuntuneena, yltä päältä lumessa ja hiessä, sekä osittain iho tuntui varsin vilpoisalta.

Levon, suihkun ja ruisleivän jälkeen olo alkoi tuntua jo melkein siedettävältä. Siinä vaiheessa täytyikin sitten alkaa tehdä ruokaa, jotta minun ei olisi pakko miettiä kymmensivuista Praktikum-työtäni, joka pitäisi palauttaa tällä viikolla. Ja sivumennen sanoen, josta olen kirjoittanut tasan yhden sivun. Sen lisäksi minulla olisi vielä kaksi kymmensivuista oppimispäiväkirjaa ja yksi viidentoista sivun essee tekemättä, mutta niihin on enemmän aikaa.

Joten aloin siis tehdä ruuaksi jotain sellaista possu-kasvis-juusto-pata/keitto asiaa, josta ei voi olla ihan varma, millaisella instrumentilla sitä pitäisi suuhunsa lappaa. Tällä hetkellä kyseinen seos on kuitenkin sen verran kuumaa, että mitä ruokailuvälinettä sitten käyttikin, tämä lappaminen tapahtunee varsin verkkaisesti.

Jälkipuheena pahoittelen muodollisen hauskaa akateemis-vaikutteista paskatekstiäni. Poltin juuri kieleni.

Sokea ja anarkistin peelo

Valmistautumista enon viisikymppisille:
*Isä tulee tummanpunaisessa kauluspaidassa pesuhuoneeseen peilin eteen laittamaan vaaleanvihreää kravattia*
”Sopiikohan tämä...?”
”Jos olet menossa pikkujouluihin...”
”Joo... ehkei...” *lähtee ja tulee takaisin sovittaen mustanharmaata*
”No nyt se ei ole enää niin tampion näköinen”
”En minä ole koskaan tampion näköinen”
”No sokea sitten.”
”Joo no, ehkei se keltainen olisi sopinut” *katselee peilistä*
”Isä... Se oli vihreä...”

Junakuulumisia:MINÄ: Mä oon pendolinossa, vaikka lipussa lukee IC ja syön riisifruttia sormin.
KAVERI: Hoo, anarkiaa 8DD
MINÄ: Jea. Ai nii btw... nappasin alkujunamatkasta raikoun. Annoin sen nimeksi PEELO.
KAVERI: Peelo on osuva nimi raikoulle.
MINÄ: On. Ja caps lock korostaa sen peelomaista olemusta.
KAVERI: o/

Ja sitten... MITÄ VITTUA NYT OIKEASTI? Mun blogista on kadonnu puolet kaikista tän vuoden merkinnöistä. Wut? Blogi vihaa mua. Meseki vihaa mua, ku ei päästä sisää ja virtuaalinen oppimisympäristömme Optimakin vihaa minua edelleen. MITÄ PAHAA MÄ OLEN TEHNYT?

Luentomuistiinpanoja

Olen osallistunut englanninkieliselle luentosarjalle, mikä on vastoin tapojani ja uskomustani, etten mukamas osaa englantia kunnolla. Melko hyvin sitä kyllä ymmärtää, kun ei niiden luennoitsijoidenkaan englanti mitään lyyristä neroutta ole. Keskittymiskyvyllä on vaan tapana aina välillä herpaantua. Suunnilleen puolesta välistä muistiinpanoni alkoivat näyttää yhä... kummallisemmilta:

ATSTEEKIT HYÖKKÄÄ LONTOOSEEN!!!<< Hyvää kulttuurisen muistin tematisoimista

Jan Assmann: Muistin levelit
Komminukaatio-muistilla on tapana kadota parissa sukupolvessa.

›› IDENTITYIdentity means sameness, but what is same and entäs muutos?
Roolipelausta päivän aikana. Sitä on identiteetti... ja mun luennot.

”Miksi ihmiset muistavat asioita väärin? Whats inner truth about that?” ja sitten holokausti ja ”wonderful experience” samassa yhteydessä... >> Siksi ihmiset tekee virheitä muistellessaan.

Heidegger mainittu. Johtaa meidän mortal deathiin. Freud mainittu myös. Flashbackit ja detailit eventin ympärillä.

”Faggoty of humanity”? Taisin kuulla väärin.

Quite monumental... ja jotain ranskankielisiä asioita.

Battlejuttuja menneisyydestä. Kuisman hämmentävä lauluesitys. Common past, jota ei myönnetä.

Identiteetti on sitä, mitä me kerromme omasta menneisyydestämme. WW2. Collective narratives and individual narratives. Illusion of innocent victim.

KHAAOS!!
Narrative identity: Life is seen as a story. Skripti. Emme ole elämämme kirjailijoita, mutta voimme olla sen kertojia.

Voimme muuttaa kulttuurillisia stooreja. Presidentinvaalit.


Kaikkein hämmentävintä tässä on se, että jopa osaan yhdistellä suurimman osan noista asioista suunnilleen niihin yhteyksiin, joissa ne luennolla esiteltiin. Ehkä pitäisi kirjoittaa ne ”puhtaaksi”, ennenkuin unohdan...? Tai ainakin opetella kirjoittamaan kunnollisia muistiinpanoja.

Ihmettelin myös puolen luentoa, kuka ihme on Jean Rhea... sitten tajusin luennoitsijan puhuvan genrestä.

Uusi aktivoitumisyritys

Yritän taas aktivoitua tässä blogissa ja olen päättänyt yrittää jatkaa tätä blogia sarjakuvablogina. Koska aiheet tulisivat edelleen pyörimään vähän samoissa kuin aiemminkin, en näe tarpeelliseksi luoda uutta blogia. (Sen lisäksi satun olemaan melkoisen laiska ja pidän tämän blogin nimestä.)

Eli jatkossa olisi luvassa kuvallista materiaalia.