Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on tammikuu, 2012.

Dorian Grey ja trollausta

”Yhy... en voi nähdä sinua enää, koska et olekaan pelkästään näyttelijä, vaan myös nainen joka rakastaa ja osaa näytellä huonosti. Olet niin pinnallinen, hyvästi.” - Dorian Grey kihlatulleen. Varsinainen järjen riemuvoitto koko jätkä.

HERBDERB.
Ei mulla muuta.

Edit/ 
Paitsi, että nyt on muuta: Päivän trollauslisä!

Menin sitten trollaamaan jollekin Niinistön mainosvideolle jollain randomilla väliheitolla ja ilmoittamalla, että äänestän Haavistoa. Tai ehkä se ei ollut virallinen mainosvideo. Tuota... En kuitenkaan uskonut, että se pääsee telkkariin asti. Nyt entisessä kotipaikkakunnassani ihmiset ovat yllättyneitä tai järkyttyneitä tai jotenkin kokevat olevansa velvollisia ilmoittamaan äidilleni, että olen ollut telkkarissa noin viisi sekuntia.

Sitten äiti lähettää viestiä kännykkään luennolle, että ”OMG, oot ollut telkkarissa, näkyykö se netissä?” Mnjoo... kaikki, mikä on tullut telkkarista, varsin suurella todennäköisyydellä löytyy myös jostain päin internettiä. Kuten itse löysinkin. Äiti varmaan saa viettää hyvän tovin kyseistä kohtaa etsiessä. Itse kuvatallennetta katsoessani lähinnä mietin, että miksi mun ääni kuulostaa noin... dorkalta. Oman pään läpi ääni aina kuulostaa paljon matalammalta. Ei pitäisi puhua mitään. Kirjoittaa vaan.

Derb.

Tussiterää etsiessä

Itsensä kanssa on hauska keskustella. Vallankin, kun kello on kahden ja kolmen välissä yöllä: 

- Tulipa kaverilta hieno piirros dA:han.
- Minunkin pitäisi kehittyä D:
- Sitä varten pitäisi piirtää päivittäin.
- Piirtämään!
- No piirretään sitten...

***

- No niin! Luonnosteltu. Sitten pitäisi tussata!
- Missä on mun tussiterä?
- Katsotaanpa taide-laatikosta... siveltimiä, liimaa, viivottimia, kuivapastillit, akryylit, hiiliä, värikynät...
- Nuf... Missä tussiterä??
- Katsotaan kynäpenaalista...
- ...jossa on kolme tylstynyttä lyijykynää ja pyyhekumi
*etsii ja etsii*
- jos se kuitenkin...
*kaivelee varmuuden vuoksi vielä uudelleen kynäpenaalin ja sen sivulokeron*
- Eih... Ei löydy.
*Kävelee kämpän ympäri ja kollaa hyllyn.*
*Tyhjentää koko taidetarvikelaatikon hyllyyn.*
*Kollaa kynäpenaalin uudestaan.*
*Laittaa sen hyllyyn ja menee kaivelemaan reppua.*
*Menee uudestaan kaivelemaan kynälaatikoita, jos se olisikin eksynyt värikynien joukkoon.*
*Katsoo samalla kynäpenaaliin...*
*Tutkii rinkan ja löytää asioita, joita ei nyt juuri etsi, mutta joita tulee kaipaamaan myöhemmin, kun on unohtanut niiden olevan rinkassa.*
*Istuu epätoivoisesti sängylle...*
- Mitä jos se olisi kuitenkin siellä kynäpenaalissa...
- Nyt tää ei kyllä kuule vaikuta levänneen ihmisen touhuilta... Kello on muutenkin kolme yöllä ja sä etit jotain vitun tussiterää viidennen kerran kynäpenaalista, jossa ei ole mitään. Idiootti.

Kiitos järki.
- Nukkumisen sijaan, menempä silti kirjoittamaan aiheesta koneelle.


Lisää edellisistä

Koska huomaan unohtaneeni kirjoittaa jotain. Se on tajunnanvirran huonoja puolia. Ei, homoudesta minulle ei ole mitään sanottavaa, mutta presidenttiydestä:

Trendinä on ollut, että presidentin valtaoikeuksia kavennetaan. Pääministerillä on enemmän valtaa kuin presidentillä. Pääministerin on valinnut Eduskunta ja presidentti hänet tehtäväänsä nimittänyt. Pääministerin (sekä muiden valtioneuvoston jäsenten) tulee olla 'rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia ja nauttia eduskunnan luottamusta'. [1]

Eli kansan valitsemaa presidenttiä suurempi valta on pääministerillä, jota ei ole valinnut pääministeriksi kansa, vaan ylempi taho (joka tosin on kansan valitsema). Toisaalta on mielestäni hyvä, että tärkeää hommaa hoitaa mieluummin pätevä kaveri, kuin kansaa miellyttävä kaveri. Toisaalta, se osa minusta, jonka päähän on iskostettu demokratian olevan paras ja ainoa järkevä hallitsemistapa (tai ainakin vähiten huono kaikista tähän mennessä kokeilluista), on erittäin näreissään tästä.

Mikä on oikein? No kukahan hitto senkin nyt sitten tietää?

Sitten uudelleen sarkasmiin. Olen huomannut, että sarkastiseen mediakirjoitukseen, esimerkiksi kolumniin suhtautuminen jakaa ihmiset karkeasti viiteen ryhmään:

1. Se pelottava ryhmä, joka ei tunnista sarkasmia sarkasmiksi ja on samaa mieltä kirjoittajan esittelemän karikatyyrin kanssa.
2. Ryhmä, jonka jäsenet eivät myöskään tunnista tekstiä sarkastiseksi ja ilmoittavat kirjoittajan olevan idiootti, koska ovat eri mieltä asiasta.
3. Ryhmä tunnistaa jo sarkasmin, mutta pitää sitä mauttomana.
4. Ryhmä pitää kirjoitusta hauskana ja oivaltavana sarkastisuudessaan ja ihmettelevät (valittaen ja huvittuneena), että miksei ihmiset tunnista sarkasmia, vaikka sillä humauttaisi otsaan.
5. Ryhmä tunnistaa myöskin sarkasmin, mutta tekeytyy ryhmäksi 1 tai 2. Useammin ryhmäksi 1, provosoidakseen ryhmää 2 tai korostaakseen kirjoittajan sanomaa. Valaakseni itseeni uskoa ihmiskunnan älykkyyteen, toivon hartaasti tämän olevan todellista ryhmää 1 suurempi.

Pyöräilyä, pokemon ja pyykkiä

Ei nyt oikein luista suksi... tai ehkä pikemminkin rullaa pyörä. Heräsin aamulla iloisesti – joo en enää valehtele, tuota ei usko tosikkokaan. Heräsin aamulla, aikaisin. Pääsin yllättävää kyllä hyvin ylös, kävin suihkussa ja lähdin pyöräilemään yliopistolle päin, kohti ainejärjestön kokousta. Aivan, jotain oleellista jäi välistä pois ja kroppanikin huomasi sen ja alkoi kapinoida. Aamupala nimittäin. Ajattelin, että voin hyvin syödä sen yliopistolla, niin ei tarvitse siihen varata aikaa ja voin nukkua vähän pidempään.

No olisi ehkä kannattanut. Jogurtin syömiseen menee korkeintaan kymmenen minuuttia, mutta kun en syönyt, kulutin tavalliseen puolen tunnin matkaan tunnin. Polkupyöräily ensimmäistä kertaa pitkään aikaan & pakkanen & ei aamupalaa. Meinasin hyytyä puoleen väliin. Tai ehkä kuukahtaminen vastaisi enemmän todellisuutta. Istahdin hetkeksi ja kaivoin repusta hedelmäsokeritabletin, joita olen alkanut pitää niidne kätevyyden vuoksi mukana. Jonkin aikaa sitä imeskeltyäni, alkoi heikotus helpottaa ja jatkoin ilois- no jatkoin kuitenkin pyörällä loppuun saakka.

Kokouksen jälkeen oli luento, josta ei jäänyt juuri muuta mieleen, kuin kaverini tyylikkäät muistiinpanot luennosta: ”pokemon.” Siinä olikin jokseenkin kaikki oleellinen muistettava. Luennoitsija tosin lätisi jostain 1800 luvun ja 1900 luvun kirjallisuustutkijoista ja runosta, joka oli enimmäkseen copy-pastettu vanhasta tietosanakirjasta, eikä maininnut sanallakaan pokemonia. Pohdimme samalla myös kumpi mahtaisi voittaa vaaleissa, Haavisto vai zombie-Kekkonen. Veikkaisin zombie-Kekkosta. Se voisi kieltämättä virkistää ulkopolitiikkaa... tai ainakin lisätä sen kiinnostusta nuorison parissa.

Sitten kirjoittelimme hienon reportaasin Utajärvestä, jossa kävimme taannoin tekemässä juttua. Se ilmestyy seuraavassa ainejärjestömme lehdessä. Pyöräilin kotiin ja pistin pyykit pyörimään. Sitten unohdin ne ja muistin uudestaan vähän yli puolen yön. Hakiessani niitä pyykkituvasta, joku ystävällinen ja energiankulutuksesta huolehtiva henkilö sammutti käytävältä lamput. Oli oikein hauskaa kävellä talon toiselle puolelle käytävässä, jossa on randomeja käännöksiä, ei valokatkaisijoita ja pimeää kuin tontun perseessä. Anteeksi, se ei ollut valehtelua, se oli sarkasmia. En näköjään voi kirjoittaa kappalettakaan ilman sitä.

Ilahduin tosin tänään internetissä, kun eräs anonyymi kehui minua fiksuksi. Tosin näillä kahdella ei niinkään ollut mitään syy-seuraussuhdetta toisiinsa nähden, ne vain sattuivat tapahtumaan samaan aikaan, kun kyseinen henkilö tunnustautui trolliksi, mikä valoi minuun uskoa siitä, että maailmassa on yksi idiootti vähemmän... tai ainakin yksi vähemmän idiootti.

Joo ja kello on kohta yksi yöllä ja pitäisi pyykitkin ripustaa... taidan päättää tämän blogimerkinnän tähän. Puolustuksekseni kuitenkin vielä sanon, ettei huomenna ole luentoja... tai siis tänään.

Sarkasmi, homous ja presidentti

Kolme asiaa Joista kirjoitan lähinnä tajunnanvirtaa ja käänteisessä järjestyksessä, koska kaikki muutkin tekee niin. Minäkin tosin joskus puhun niistä, koska se on nyt olevinaan erittäin ajankohtaista.

Presidentti, on mielestäni oikeastaan melko turha ja tarpeeton porras. Tai ehkä pikemminkin turhaksi ja tarpeettomaksi tehty porras. Sillä ei käytännössä ole enää juuri valtaa ja oikeuksia senkun kavennetaan kaventamistaan. Presidentistä on hyvää vauhtia tulossa Suomen kuninkaallinen, joka asuu ylellisesti ja jonka touhuja ja lemmikeitä ja kaikkea seurataan, mutta joka ei oikeastaan mihinkään vaikuta. Miksi valtakunnan pitäisi siis hyysätä ylellisesti jotain, joka ei tee mitään? Turha menoerä. Joko annetaan sille jotain hyödyllistä tekemistä tai lopetetaan se virka vallan.

En kuitenkaan sano, että olisi täysin yhdentekevää, kuka sitä virkaa hoitaa, sillä presidentti on kuitenkin hyvin näkyvä ja edustava osa valtiota ja sen ulkopolitiikkaa (vaikkei juuri mihinkään vaikuttaisikaan). Presidentin pitää siis näyttää ja kuulostaa fiksulta ja edustavalta esiintyessään valtion omana pikku maskottina. Aivan... sillähän siis on jokin tähdellinen tehtävä! Maskottius. Nyt se voi rauhassa istua Mäntyniemessä ja Kultarannassa hoitamassa kukkia. No Panic, tarpeellinen on hän.

Sitten homous, josta on kiva puhua, koska Haavisto ja sen seksielämä, joka on toki ah niin tähdellistä ruodittavaa presidentin viran kannalta.

Ensiksi ihmettelen, miksi niputetaan samaan adoptio-oikeus ja kirkon toiminta? Niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, joten voin hyvin olla sitä mieltä, että kirkko vihkiköön, ketä katsoo voivansa vihkiä ja homot (millä nyt tarkoitan siis sekä mies- että naispareja) adoptoikoon siinä missä heterot ja yksinhuoltajatkin. Jaa miksikö? Ensinnäkin kirkon ohjenuorana ainakin kuuluisi olla Raamattu ja sen tulkinta, eikä siellä kovin paljon anneta viitteitä näyttää peukkua muille avioliitoille kuin eri sukupuolten välille. Joten heidän myös sallittaneen uskonsa noudattaminen. Avioliitto on heille pyhä, se ei vahingoita ihmistä mitenkään tai ole Suomen lain tai yleisen moraalikoodiston vastainen, joten annetaan nyt heidän vihkiä ketä haluavat.

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa meidän kun pitäisi elää, kaikille on kuitenkin turvattava yhtäläiset oikeudet lain edessä ja yhteiskunnassa. Adoptio-oikeus homoille? No miksi ei? Tähän ei ole kuultu mitään uusia vasta-argumentteja viimeiseen kymmeneen vuoteen, eivätkä nekään ole kovin kantavia olleet. Tyrmätty jo useaan kertaan. En siis jaksa enää potkia jo ennestään hakattuja argumentteja, vaan totean vain kannattavani homojen adoptio-oikeutta.

Sitten päästään aiheeseen, joka on relevantti lähinnä blogikirjoitukseni kannalta, sarkasmiin. Miksi käytän sitä? Miksi pidän siitä niin kovasti? Miksen voi vain yksinkertaisesti kirjoittaa ilman sitä (tai ainakin koen sen vastenmieliseksi)?

Sarkasmi on jotenkin hyvin luonteva ja kiinteä osa itseilmaisuani. Mehevämmän serkkunsa Ironian kanssa kuivakka Sarkasmi on ollut jo hyvin pitkään osana käyttämääni kieltä. Perheessäni sitä on käytetty ja olen myös varhain oppinut itse tunnistamaan ja hyödyntämään sitä. Enimmäkseen käytän näitä huvittaakseni. Itseäni. Kuulijaani. Lukijaani. Jokseenkin jopa tuossa järjestyksessä. Vaikkei sarkasmini saisi edes hymähtämään tai pientä hymynkarettakaan väreilemään, on mielestäni silti mukavampi lukea sillä sopivasti väritettyä tekstiä kuin täysin totista asiaa. Voisi siis karrikoiden sanoa, että käytän sarkasmia tunteakseni olevani hauska. Kyllä, onhan se niinkin. Minusta on oikein hauskaa tuntea olevani hauska. Se myös nostaa kivasti itsetuntoa. Ja huonosta itsetunnosta vasta ongelmia syntyykin.

Toisaalta myöskin oikeutan tätä käytöstäni, jonka joku voisi tulkita huonon itsetunnon kompensoinniksi tai ainakin muuten vain perin lapselliseksi, sillä että tiedostan sen ja kykenen esittämään sen ironisesti. Vaikka toisaalta tiedän senkin, että tuolla edellisellä päättelyketjulla vain toteutan sitä itseään.

Ah, että kun tunnen taas itseni itsetuntoa hivelevän fiksuksi.

Herbertin perse ja perunaleivos

Uusi blogimerkintä jälleen. Minäpä olen nyt ahkera pikkubloggaaja. Ainakin siihen nähden, etten tiedä lukeeko tätä edes kukaan. Noh. Mikäs tässä.

Unirytmini on taas sekaisin. Eilen illalla, tai pikemminkin yöllä päätimme lipastoporukan kanssa lähteä helmikuussa katsomaan vampyyrimusikaalia, jonka merkitsin kalenteriini ”Herbertin perse & Jyrin hiukset”. Kavereideni vierailun meillä merkitsin ilmauksella perunatorttu, vaikka itse asiassa tämä tarkoittamani leivonnainen kulkeekin nimellä ”perunaleivos”. Se on niin makeaa, että sitä on liki mahdoton syödä. Kaverini eivät uskoneet, joten tietenkin heidän pitää päästä maistamaan sitä. Joten he tulevat meille, koska meiltä päin saa perunaleivonnaisia, joilla ei oikeastaan ole kovinkaan paljon mitään tekemistä perunoiden kanssa. Ne vain satutaan tekemään perunajauhoihin.

Tänään hengaan yliopistolla, koska en jaksanut eilen lähteä keskustaan, koska joutuisin kuitenkin tulemaan tänään takaisin, koska minulla ei ole telkkaria ja haluan nähdä Miehet jotka vihaavat naisia. Joten olin yötä. Olipas muuten harvinaisen pitkä lause. Olisin voinut tosin vielä yrittää ympätä siihen sen, että kaverini seikkailevat tämän päivän pitkin kaupunkia ja siksi minä olen tullut lipastolle viettämään lauantaitani.

Koska täällä on hieno juoma-automaatti, päätin ottaa siitä kaakaon. Se maksaa euron, mikä on vähemmän kuin kahvilassa. Sitten se ei suostunut tekemään minulle kaakaota. Koska olin jo syöttänyt sinne euron, katsoin parhaaksi ottaa sitten jotain muuta. Sitruunateetä. Tuloksena oli jotain, mikä maistui epämääräiseltä kaakaon ja sitruunaesanssin sekoitukselta. Ei kovinkaan hyvää siis. En suosittele sitruunakaakaota.

Ruokalan pitsa oli myös pettymys. Tai lähinnä sen pohja, mikä tosin sattuu olemaan myös olennainen osa pitsaa. Pohjan kovuus nimittäin... no näkkileipäkin olisi pehmeämpää.

Jälkihuomautus: Katselimme Miehiä jotka vihaavat naisia ja onnistuin hankkimaan itselleni hienon sotavamman piparkakkutaloa tuhotessa. Irroittettuani pitkulaista karkkia irti seinästä huomasin sormenjälkeni irronneen. Koska minä haluan kuitenkin vielä pitää sormenjälkeni, laitoin sen takaisin ja laastaria ympärille. Laastari ei oikein auttanut, joten laitoimme pumpulia ja sen päälle laastarin pitämään viritelmää kasassa. Sormesta tulee yllättävän paljon verta.

Yksinpuhelu ja tehtävälista

Kävin telepaattisen keskustelun itseni kanssa eilenillalla kymmenen maissa:
”Aamn... väsyttää... Unirytmi alkaa toimia.”
”Joo vois kyl mennä nukkuun.”
”Ensin pitää käydä suihkussa.”
”Mutta... Ei huvita. Aamulla vois.”
”Ei kun nyt.”
”Sit ei välttämättä enää väsytä.”
”Vaihdoin just lakanat; ei tasan mennä hikipaskanhajuisena nukkuun!”
”No, okei :c … mut haen ensin shamppoon rinkasta.”
”Idiootti, se on jo suihkussa.”

Damdam...

”Mmm... nyt suihkunraikkaana nukkumaan niin pysyy unirytmi kondikses.”
”Mut kaikki mun kaverit tuli just mesee!”
”Unirytmi!”
”Mut... pitää kirjottaa... blogimerkintä...”
Ò__Ó
”Hiukset on vielä märät!”
”No mee kirjottaan sitte.” *huokaus*
^ __ ^ *kirjoittaa*
”Annan tolle ihan liikaa peräksi...” -__-

Sitten takaisin tähän päivään. Tehtävälistalla oli kirjojen palautus kirjastoon, apteekissakäynti sekä kaupunkilippujen ja hunajan osto. Kaikki tehtävät sain suoritettua, mutta osan hieman mutkan kautta. Oletin luonnollisesti, että matkahuolto myy koskilinjojen lippuja. Siellä kuitenkin ilmoittivat, että niitähän on myyty jo viisi vuotta stockalta, kolmannesta kerroksesta. Tonninsetelinä tuijotin sitten kassatätiä. Stockmann on käytännössä katsoen ihan asuntoni vieressä ja matkahuollon toimipiste toisella puolen keskustaa. Eli olin kävellyt turhaan. Vai että viisi vuotta. Mistähän sen olisi voinut tietää, kun asuu täällä ensimmäistä vuodenpuoliskoaan... ja senkin kulkenut lähinnä pyörällä.

Tämän matkan seurauksena joululahjaksi saamani kävelykengät saivat myös pari sulkaa lisää rakkojen aiheuttamisesta. Rakastan niitä jälleen astetta vähemmän. Loput toimitukset tulikin sitten hoidettua suhteellisen kivuttomasti. Jollei huomioida kaupunkilippujen hintaa. Päivää kuitenkin piristi kiinalaisestani löytynyt hymynaama.


Nukkumattomuuspäiväkirja

Kello: 00
Olen tässä vaiheessa ollut noin 12 tuntia valveilla. Tunsin lievää väsymystä, mutta ei vielä varsinaisesti nukuttanut. Enhän minä yleensäkään siihen aikaan vielä nukkunut, vallankaan näin lomalla. Pian kuitenkin taas piristyin.

Kello: 02
Sellainen pieni uneliaisuus ja kirjoittamisen takkuaminen, joka vaihtui välillä hyberaktiivisuudeksi. Ei kuitenkaan vielä mitään, mitä ei tavallisena iltanani ilmenisi tähän aikaan. Laitan yöpalaa.

Kello: 03
Ei väsytä ollenkaan. Huomaan hampaitani jomottavan.

Kello: 04
Tässä vaiheessa oikeasti väsytti ja jos olisin mennyt nukkumaan, se olisi luultavasti tapahtunut tässä vaiheessa. Tämä on kuitenkin normaali ”lomanukkumaanmenoaika”, johon se oli vakiintunut luettuani muutaman kerran liian kiinnostavaa kirjaa iltasella.

Kello: 05
Pompin pirteänä pitkin taloa ja teen yöpalaa. Päästin kissan sisälle. Kaverini arvelee hampaiden jomotuksen johtuvan siitä, että kiristelen niitä. Hänelle kuulemma käy niin joskus valvoessa.

Kello: 06
Alkoi ramaista ja olin jo menossa sänkyyn oikaistakseni dataamaan siellä, mutta viime hetkellä tajusin, että siihenhän minä sitten nukahtaisin.

Kello: 07
Ei väsytä. Kuuluu ääniä, kun töihin ja kouluun lähtijät suorittavat aamutoimiaan. En jaksa reagoida, vaan jatkan kaverin kanssa dataamista.

Kello: 08
Tekisi taas mieli mennä nukkumaan. Menen kuitenkin alakertaan syömään jotain, jolloin piristyn. 20 tuntia valveilla.

Kello: 09Nöy problem. Alan lämmittää takkaa, koska huoneessani on kylmä.

Kello: 10Takkapa lämmittää mukavasti... EI! EN NUKU! Vaihdan asentoa, mutta kuitenkin alkaa uudestaan nukuttaa. Uni tuntuu vaanivan kaikkialla. Huimaa vähän.

Kello: 11Lisään puita ja menen syömään keittoa. Kissa makaa tyytyväisenä matolla.

Kello: 12Lisään taas puita. Kun räpäytänkin silmää liian pitkään, huomaan olevani matkalla höyhensaarille. Hereillä pysyminen on työlästä. Kun nousen kävelyni on ihan hoippelehtimista. Tasapaino ei oikein pelaa. Vuorokausi valveilla.

Kello: 13Menen alakertaan, kun äiti soittaa, että minun pitää tehdä jotain valokuville isän koneella. En kuitenkaan pääse koneelle, kun isä tekee sillä jotain. Lasken, montako tuntia minun täytyy vielä valvoa.

Kello: 14Isä pyytää apua yrityksensä nettisivujen kanssa. Se pitää minua aika hyvin hereillä. Keitän teetä.

Kello: 15Palaan takaisin huoneeseeni ja huomaan takan sammuneen. En jaksa sytyttää sitä, vaan menen tekemään koneella roolipelijuttuja. Ei väsytä enää.

Kello: 16Nälkä ja vähän kummallinen olo. Ei kuitenkaan varsinaisesti uneta. Ilman nälkää olisi ihan hyvä fiilis. Hampaiden jomotuskin on asettunut. Olen yrittänyt keskittyä olemaan käyttämättä niitä.

Kello: 19Siinä välissä aika meni aika tavanomaiseen tapaan. Oli vähän turta olo, mutta kaikki sujui. Söin, keskustelin, kävin tervehtimässä naapurin tyttöä, kun olen vähän pidempään Oulussa. Vasta puoli kahdeksan maissa alkoi väsymys tuntua taas.

Kello: 20Saan kohta puolin mennä nukkumaan. Vielä rinkan pakkaamiset ja vähän iltajutustelua.

Unirytmin metsästys

Mennään nukkumaan aikaisin, herätään aikaisin ja mennään sitten taas nukkumaan aikaisin, niinhän se unirytmi tulee? Not in my case. Tuloksena tuon yrittämisestä, pyörisin sängyssä hereillä yhtä pitkään, kuin olisin muutenkin valveilla, eikä minua taatusti huvittaisi seuraavana aamuna nousta ylös. Ja seuraavana iltana sama toistuu... Kunnes lopulta luovutan.

Noh. On minulla tietenkin myös toimivammalta tapauksessani vaikuttava ratkaisu. Sekin tosin edellyttää sitä, että minun on oltava hereillä varhain ja mentävä nukkumaan illalla aikaisin. No mikä tässä on sitten toisin? Kaikessa yksinkertaisuudessaan jätän vain yhden välivaiheen pois, nukkumisen. Heräsin eilen suunnilleen puolen päivän aikoihin. Ehkä vähän ennen.

Tämän ansiosta sain myös erittäin hauskoja keskusteluja aikaan:
Kaveri: kuinkas sä oot jo hereillä"
Minä: oon ollu hereillä jo jonkin aikaa.
Kaveri: vai niin. määkin istun jo junas, lähtee just jyväskylään
Minä: ok... Heräsin noin 20 h sitte.
Minä: Eikun... on siitä ehkä vähän vähemmän aikaa... :D
Minä: 19 tuntia sitten.

Puhumattakaan keskusteluista, joita kävimme tuon ajan kaverini kanssa mesessä. Keskustelut kulkivat lempinimistä siihen, mitä sieniä Nietzsche oli mahdollisesti käyttänyt. Totesimme, että luultavasti kitkeriä suppiksia, eikä mitään kunnon hallusieniä, kun oli sen verran kitkerää touhua.

Pelasimme myös Hitlerinetsintää (eli otetaan wikipediasta ”Satunnainen artikkeli” ja yritetään löytää artikkelin linkkejä klikkailemalla mahdollisimman nopeasti tie Hitleriin. Yleisin on 3-4 klikkausta). Sitten pohdimme, miltä Bulbapedia näyttäisi suomeksi:

"Iilisiemen
ohjattu sivulta Siemensyöksy

Ruohotyypin isku, jossa..."

Sitten keskustelut lipesivät roolipelihahmojen ja hammassäryn kautta Kuolemaan, jolla oli elatusmaksut hoidettavanaan. Vanhoja kirjoitusprojektejanikin tongittiin ja siinä yhteydessä törmäsin vahingossa irtolappusilla oleviin muistiinpanoihini jostain ikivanhasta (= 2009 tai 2010 vuodelta olleesta) unestani. Muistiinpanot olivat varsin irrallisia, eivätkä enää oikein tuoneet mitään unikuvia takaisin mieleeni. Päätin kirjoittaa sen runomuotoon ja lyödä harhakuvaan.

Sitten lueskelimme joitain vanhoja viikon töitä sieltä ja pääsyimme youtubeen arvostelemaan Rauskin musikaalisia taitoja ja SOMBEJA. Myöskin yöllä sekoilevat kissat saivat huomiota.

Huomenna minulla on ensimmäinen tämän vuoden luentoni. Minun on kuitenkin oltava aamusta Tampereella ja luento alkaa Oulussa puolista päivin. Luulen, että en ole menossa sinne.

Unisirpaleita

Hajonnut.
Jäsenet ilman maskia.

Hän tuli kylään.
Ruotsinopettajan ääni
Loukkaantuu sanoessa.

Punainen tukka.

En anna hänen ajaa.

Hänen autossaan automaattiohjaus,
mutta olemme väärällä tiellä.
Jäätieksikin.

Bemari keskustassa,
takaovi auki.

Tapahtumassa epäilykset todeksi.

Kyselen.
Järkeviä vastauksia,
muttei uskottavia.

Loukkaannun.
Kotiin.

Tie vihreä,
lampi vieressä,
tapahtuma vehreyden keskellä.

Olen minä.
Loukkaanutnut,
koska ne olivat yhdessä.

Miten suhtaudun?

Vanha kouluni.
Lähden hänen kanssaan.

Hän asuu ystäväni luona.

Pettämisen logiikka;
Musta kissa,
mustan vajan edessä.

(Miksei se toinen?)

Huoneessa,
joka on vajan toisella puolen,
ei kuulu ääntäkään.

Ne tulevat ulos.

Mustasukkainen kumppani.



-------------------------------------------

Valvotun yön toisena tuntina päätin etsiä vanhoja tiedostojani korpuilta. Pölyisten korppujen päällä lepäsi kolme paperilappusta, joihin olin hajanaisin merkinnöin kirjoittanut ylös jotain vuoden 2009/2010 untani. Ilmeisesti olin kokenut unen sen verran yhtenäiseksi, että olin katsunut tarpeelliseksi kirjoittaa sen ylös. Tuolloin en kirjoittanut uniani ylös, jollei minulla ollut niistä mitään selkeää mielikuvaa kuusi herättyäni. Valitettavasti kyseinen uni jäi kirjoittamatta "paremmalla aikaa" puhtaaksi, eivätkä nämä sirpaleet enää palautua unta mieleeni. Mielenkiintoista tarinaa ne kyllä kertovat.

En vihaa, mutta inhoan

On muutamia asioita, joita olen huomannut alkaneeni inhota. Yksi näistä on Vesterinen yhtyeineen. Pari kesää sitten näillä oli joku hittibiisi Hokkasen Timosta, mitä ne jaksoivat jatkuvasti veivata radiossa. Ja joka ikinen hiton kerta se jäi mulle päähän soimaan varmaan pariksi päiväksi. (Ja alkoi aina uudestaan, kun joku mainitsikin sen biisin). Samanlaisia inhontunteita koin myös kun niiltä alkoi soimaan viimevuoden aikana biisi jostain kuvasta, jossa joku kiljuu riemusta viimeistä kertaa. Jostain täysin selittämättömästä ja käsittämättömästä syystä inhoan kyseisen bändin biisejä. Muuta hieman samantyylistä musiikkia kuten Zen Caféta kuuntelen taas ihan mielelläni.

Toinen, mitä aloin huomata inhoavani suunnilleen samoihin aikoihin oli lasagne. Se tuoksuu aina aivan vastustamattoman hyvältä. Ja sitten otan sitä aivan liikaa lautaselleni ja huomaan kahden haarukallisen jälkeen, että ruokahaluni on kadonnut. Koska en voi uskoa, että kaksi haarukallista lasagnea pitäisi minut kylläisenä haarukoin väkipakolla loputkin sisään. Lisäksi on rumaa jättää ruokaa, sehän opetetaan jo ala-asteella... Näin lasagne on assosioitunut minulla jo niin vahvasti, että jo kun kuulen, että on lasagnea ruokana, ruokahaluni katoaa välittömästi.

Hieman tuoreemmat inhokit löytyivät tarkalleen ottaen vuoden vaihteessa. ”Syvällisten” keskustelu kännisten ihmisten kanssa. Ne eivät kuuntele yhtään mitä sanot. Ainoat argumentit, joita ne osaavat heittää pohjautuvat ad hominemiin, olkinukkeen, kaltevaan pintaan tai ovat joltain muulta lainattuja ja jotka pitää saada tuoda esille, vaikkeivät ne liittyisi aiheeseen mitenkään. Niin ja tähän liittyy myös se, että pitää osata haukkua vastapuolta kyynilliseksi (tai kyyniseksi, jos äidinkieli on paremmin hanskassa), kun tämä tyrmää omat väitteet tai kehtaa väittää jonkun olevan liian kännissä. Kaikkein hauskimpia, mihin minä olet törmännyt on: ”Vai pelkäätsä filosofisia keskusteluja?” Teki siinä vaiheessa kysyä, että saatsä tolla replalla useinkin pillua. Sitten keskustelu lipsui jo omaan seuranhakuuni, jonka oleminen pois päältä ei ilmeisesti ollut vielä auennut tälle:
”Et sä sieltä miestä saa.”
”No ei ole tarviskaan.”
”Ai, ootko sä sit niin päin kallellaan?”
”Vain siinä tapauksessa, jos yrität iskeä.”

Sitten takaisin aiheeseen, viimeisin löytämäni inhokki on auton tuulilasinpyyhkijöiden kitinä. Se on vain uskomattoman ärsyttävä ääni. Kuten myös monet muut vinkuvat äänet kuten liitu taulua vasten, hyttysten ininä, kenkien kitinä lattiaa vasten...

Mikä on lempikirjani?

Kysymys, johon minun on ollut jokseenkin aina tuskallista vastata. Minusta yksikäsitteistä lempparia on vain yksinkertaisesti vaikea nimetä, kun on lukenut riittävästi kirjallisuutta. Se, joka vastaa että Harry Potter tai Twilight, ei mielestäni yksinkertaisesti vain ole lukenut juurikaan muuta. Enkä nyt edes yritä mitenkään dissata kyseisiä saagoja. Itse olen kyseiset sarjat lukenut ja voin jopa myöntää viihtyneeni niiden parissa. Asia kuitenkin on vain niin, että ne ovat varsin noh... tyypillistä fantasiaa. Yhtä viihdyttäviä ja jopa viihdyttävämpiä teoksia lajissaankin löytyy roppakaupalla.

Mikä sitten on lempikirjani? Sanoin, että aivan äkkiseltään sitä on erittäin vaikea päättää. Asiaa minun on pitänyt ajatella jopa täysin uudesta uudesta näkökulmasta. Miten määrittää mikä kirjoista on parhain?

Olen nyt osannut nyt valita lempiteokseni kaikista, mitä olen lukenut. Tämä yksi teos vain yksinkertaisesti on yli kaikkien muiden monella tasolla. Mikäkö se on? Noh, koska tällä kertaa on mielestäni nautinnollisempaa esitellä ensin perustelut miksi ja vasta sitten paljastaa varsinainen vastaus, teen nyt niin.

On aivan älyttömästi kirjoja, joista pidän edes jossain määrin. Melkein kaikki kirjat, jotka olen lukenut loppuun asti lukeutuvat näihin. Ja omasta mielestäni minä olen lukenut melko paljon kirjoja. Ja suurimman osan romaaneista ihan loppuun asti. Varsin harvoin loppuen lopuksi jätän kirjoja kesken.

Se on hyvin laaja kirja, joka käsittelee jokseenkin kaikkia elämään kuuluvia tärkeitä teemoja ja suuria tunteita. Syntymää, rakkautta, ystävyyttä, petturuutta, hyljeksittynä olemista, epätoivoa, kuolemaa, toisten puolesta uhrautumista, hyvää elämää...

Sieltä löytyy myös paljon pohdintaa siitä mikä on oikein ja miksi maailmassa tapahtuu kuin tapahtuu. Miksi hyvät joutuvat joskus kärsimään ja pahat menestyvät? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Millaiset asiat tuhoavat ihmistä? Kirja heittää ilmaan paljon kysymyksiä, joista osaan se myös pyrkii vastaamaan itse – jättäen kuitenkin tilaa tulkinnalle.

Kaikki teemat eivät aina avaudu ja jokaisella lukukerralla löytää aina uusia teemoja ja uusia tulkintoja. Kirja sisältää lukuisia erilaisia näkökulmia ja se on kirjoitettu hyvin pitkällä aikavälillä ja vielä pidemmästä aikavälistä. Siinä näkyy myös historiallisia aspekteja.

Kirjassa on lukuisia pienempiä tarinoita, jotka kaikki tähtäävät loppuen lopuksi suorasti tai epäsuorasti yhtenäiseen päämäärään.

Tämä kirja on genreltään... hmm... sanoisin että realistista fantasiaa. Sen realistisuudesta tosin ollaan montaa mieltä ja historiallisten tapahtumien todenmukaisuudestakin kiistellään.

Suurin osa ihmisistä, väittäisin että Suomessa melkein kaikki, jollain tavalla tietävät teoksen. Harva kuitenkin on lukenut sen niin kutsutusti kannesta kanteen. Monilla on kuitenkin jonkinlainen käsitys (enemmän ja vähemmän todellisuutta vastaava) siitä, mitä siellä kerrotaan.

Kyseisen kirjan sisällöstä käydään muutoinkin usein kiivasluontoista keskustelua. Sieltä mielellään poimitaan valikoiden siteerauksia mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Se on siis erittäin kiinnostava kirja, jossa riittää tutkittavaa, luettavaa ja keskusteltavaa vielä senkin jälkeen, jos sen joskus saa kannesta kanteen kahlattua. Eikä edes ihan hirveästi haittaa, että uskoo tuntevansa jo juonen. (Senkin takia että siellä on niin paljon yksittäisiä pienempiä kertomuksia, jotka eivät ihan äkkiä jää mieleen.)

Kuten joku saattoikin jo arvata: kyseinen kirja tosiaan on Raamattu.