Kesä on herännyt

Samalla se on herättänyt jotain minussa.

Nyt vietän ensimmäistä kesääni kaupungissa. Monella tavalla nautin Oulun kesästä ja kesäisyydestä. Pidän siitä, että ympärilläni on ihmisiä ja juttuseuraa. Kuitenkin, pitkästä aikaa, tunnen, että en kuulu kaupunkiin. Kesä on herättänyt luonnon ja minä haluan sinne. En kuitenkaan halua mennä ulos. En halua nähdä muita ihmisiä. Jos voisin teleportata, teleporttaisin itseni jonnekin keskelle metsää. Vaikka vain tunniksi. Tai puoleksi. Tai edes vartiksi. Keskelle ei-mitään; ei-kenenkään nähtäville.

En tiedä, kuka olen. Tai tiedän, mutta en tiedä, mihin ryhmään minun olisi tarkoitus identifioitua. Pidän suuren kaupungin anonymiteetistä. Pidän yliopiston akateemisuudesta, pidän siitä, kun olen yliopistolla ja näen paljon tuttuja ja ihmiset tervehtivät. Tiedän, että kuulun siihen joukkoon. Toisaalta nautin aivan suunnattomasti siitä, että voin vain mennä keskelle metsää näkemättä matkalla ketään, ilman kovinkaan suurta vaaraa siitä, että törmäisin yhtään kehenkään.

Tietokoneella pääsen lähimmäksi sitä, että voin jäädä omaan rauhaani, mutta se ei yksistään riitä. Voisin laittaa jotain meditointiin tarkoitettuja luonnonääniä soimaan taustalle ja katsella vailla norppakamerasta Saimaan luontoa livenä, mutta se ei riitä.

Kaipaan metsää. Kaipaan metsään.

Hyvää ja huonoa

Tähän päivään mahtuu niin hyvää kui huonoakin. Käsitellään nyt ensiksi ne huonot alta pois, koska tykkään valittaa.

HUONOA:

Kaksi aivan yksittäistä asiaa, jotka vaivaavat minua enemmän kuin pitäisi: 1) tiedustelut lisääntymisestäni 2) random tytöttely kadulla.

Yksi asia, joka vituttaa minua ihan sen verran, kuin on minusta aiheellistakin: antibiootit sivuvaikutuskierteineen. Mulla on poskiontelon tulehdus. Nyt on poikkauksellisen paha siitepölykausi. Sain muutama päivä sitten vatsaystävällisemmän version antibiooteista ja antihistamiinia "röörejä ilmastoimaan". (Tämä viimeisin, huipputieteellinen termi huvitti lievästi.) Eilen totesin kaksi asiaa: 1) antihistamiinien täyteaineena on maitosokeria (ja luonnollisestikin minulla on laktoosi-intorelanssi, joten se siitä vatsaystävällisyydestä) ja 2) "röörini" vaikuttaisivat "ilmastoituna" jo ilmankin. 

Looginen päätelmä: antihistamiini pois. Tänään totesin päätökseni vaikuttavan siten, että minulla puhkesi ärhäkkä nokkosallergia. (Eli olin punainen, kutiseva ja paukurainen kaikkialta.) Kävin suihkussa pesemässä itseni perusvoiteelle, kuten atooppinen kämppikseni ruukaa tehdä. Lisäsin kuivattelun jälkeen aloeveraa ja perusvoidetta about kaikkialle. Laitoin mahdollisimman vähän kiristävät ja hiertvät vaatteet (eli löydän paidan ja kauhtanan) ja googlailin vähän. Totesin ihottuman olevan nokkosihottumaa, tavallinen kyseisen antibiootin oire, jota aiheuttaa myös poskiontelontulehdus ja siitepöly. Ja siihen auttaa mikäpä muukaan kuin antihistamiini, jota nautin sitten laktaasitabletin kera. Joku aikaa se jälkeen alkoi olla taas ihan inhimillinen olo. 

Tätä viimeisintä episodia on voinut seurata myös tumblristani:

http://perspektiivivirhe.tumblr.com/post/144340947184/röörejä-ilmastoimaan-lääketieteellinentermistö 

http://perspektiivivirhe.tumblr.com/post/144401418914/perspektiivivirhe-mulla-on-näköjään 

http://perspektiivivirhe.tumblr.com/post/144401699424/perspektiivivirhe-otin-sit-antihistamiinia 

HYVÄÄ:

Unohdin makuuhuoneeni oven auki. Tämän seurauksena koko kissalauma halusi parveilla makuuhuoneessa ja jopa suhteellisen sopuisasti. Se on hyvin poikkeuksellista. Yleensä ne alkavat aina välittömästi kähistä jotain.

Sen lisäksi minulla oli kahden tunnin vaihto junassa. Kyllä, tämä oli hyvä asia. Siitä nimittäin seurasi parikin asiaa. 

Koska kaksi tuntia on pitkä aika hengailla randomkaupungissa, päätin kysellä facebookissa, huvittaisiko ketään kyseisessä randomkaupungissa lähteä vaikka kahville. Sukulaiseni, joka on sinällään mukava tyyppi, mutta jota tapaan liian harvoin, tarttui kutsuun ja meillä oli oikein hauskaa lätistä kaikenlaista shaibaa pari tuntia. Se oli itsessäänkin erittäin positiivista. En joutunut hengaamaan keskenäni.

Sen jälkeen, kun olin jo sopinut tapaavani sukulaiseni, parikin muuta randomkaupungissa asuvaa kaveriani laittoi viestiä, että hitsit, kun olisi huomannut aiemmin ja toivottivat tervetulleeksi vaikka vieraaksikin joskus. 

Ja itse päivityksessä minua toivottiin muuallekin Suomea vierailemaan ja käymään kavereiden luona. Pari jäikin vähemmän tosissaan riitelemään kumpaan kaupunkiin minut pitäisi saada. 

En tiedä, onko tämä tavallistakin ihmisten vuorovaikutusta. Joka tapauksessa se lämmittää hyvin paljon mieltäni. Molemmat luultavasti johtuvat siitä, että minulla ei koskaan aiemmin ole varsinaisesti ollut liikaa kavereita ja olen tuntenut olevani jotenkin kroonisesti epätoivottua seuraa.

Kuten olen ehkä aiemminkin todennut, mutta onni on ympäröidä itsensä samanlaisilla nörteillä/hulluilla kuin itse on. 

Se menee ohi

Sen kyllä piti mennä jo. Mutta ei voi mitään. Luulin, että olisin tänä vuona välttynyt viime vuoden virheiltäni. Että olisin tuntenut rajani. Olisin kasannut itseni ja pysyisin koossa. Laskelmoin hienosti, että saisin kaikki tarvittavat kurssit suoritettua kevään aikana. Nekin, mitkä syksyllä jäivät roikkumaan. Ja muut projektit hoituisi ilman hirvittävän suuria uhrauksia opiskelujen suhteen. Että minulla olisi vielä projektien hoitamisen jälkeen kuukausi aikaa keskittyä opiskeluhommille. En kuitenkaan ottanut huomioon laskiessani resursseja, että olisin kuukauden päivät kipeänä.

En ole hyvä sairastamaan. En tykkää olla avuton. En tykkää siitä, etten voi tehdä juttuja. En tykkää siitä, että minusta tuntuu, että minun pitäisi silti tehdä juttuja. En tykkää siitä, ettei keskittymiskykyni riitä mihinkään. En tykkää siitä, etten saa mitään aikaiseksi. En tykkää siitä, että asiat menee minulta ohi. En tykkää siitä, että muut joutuvat hoitamaan minulle kuuluvia asioita. Ja kun sanon en tykkää, tarkoitan että nämä ahdistaa mua aivan helvetisti, vallankin iltaisin. Nyt näköjään myös päivällä.

En saa tehtyä mitään. Olen ällöttävä. En muista mitään. Unohdan kaiken. Minua ei saa kiinni. En saa informaatiota tai olen unohtanut saamani informaation. Minun vikani kuitenkin. 

Istun sohvan nurkassa yksin kotona ja päälleni kiipeää kissa, joka haluaa työntää perseensä naamalleni ja joka tykkäisi pissata lempinojatuoliini. Rapsutan kissaa. Se menee ohi, sanon itselleni. Ja sanon sen uudelleen niin monesti, että se todella menee ohi. 

Sitten voisin onnitella kaveriani, jonka syntymäpäiville sain kutsun liian myöhään, eikä minulla enää riitä resursseja mennä. 

//muokkaus:

Luulin julkaisseeni tämän jo muutamia päivä sitten, mutta en näköjään julkaissutkaan. Menköön nyt.

Hyviä uutisia

Vaikka maailmalla tapahtuukin paljon kaikkea kakkaa, niin kaikki ei ole paskaa. Kokosin muutamia esimerkkejä viime ajoilta, joiden avulla voi yrittää palauttaa uskoaan ihmiskuntaan:

HS: Suojelutyöllä on onnistuttu pelastamaan uhanalaisia lajeja
Yle: Uusi syöpähoito nostattaa toiveita – täysin ihmisperäinen vasta-aine löytää syöpäsolut

Yle: Suomalaisten kehittämän nyhtökauran halutaan syrjäyttävän lihan lautasilta ympäri maailmaa
WWF: Saimaannorppaa voi katsoa toukokuun ajan livekamerasta
Amnesty: Norjassa sukupuolen juridinen vahvistaminen on jatkossa henkilön omasta ilmoituksestaan kiinni

> Lisää Amnestyn hyviä uutisia

Myös tumblrissa on sivusto, joka kerää hyviä uutisia: ilouutinen.tumblr.com

Ei mulla tänään muuta. Katsokaa norppaa.

Siinäpä se.

Palautteen saamisen merkitys

Tästä päivästä on mennyt 9 tuntia yhteen vapaa-aikani projektiin ja noin puoli tuntia opiskeluun. Arvatkaa, kummasta minulla on enemmän sellainen olo, että en tee tarpeeksi, en riittävästi, minun olisi pitänyt tehdä enemmän... Luonnollisestikin siitä, mikä ei ole opiskelua. Opiskelunihan vaikuttaa lähinnä minuun, projekti vaikuttaa moniin ihmisiin ympärilläni.

Teen projektissa tällä hetkellä hallinnollisia hommia. Niissä on omat puolensa. Tekisin mielelläni taiteellisempia hommia ja olen saanutkin siihen rohkaisua. Tosin, en voi olla ajattelematta, että minut halutaan vain pois näistä tehtävistä, koska olen niissä huono. Ainakin usein tuntuu siltä, että olen. Soimaan itseäni, että olisi pitänyt tehdä enemmän, huomata aiemmin, puuttua aiemmin, kommunikoida enemmän... Ajattelin hommaan lähtiessäni, että se on paikka, jossa minusta on eniten hyötyä. Nyt en enää tiedä. Koska minulla keväällä oli jonkinasteinen burn out, josta meni melkein vuosi toipua, en ole aivan varma, mitkä päässäni olevat ajatukset ovat realistisia ja mitkä eivät. Oman kehitykseni kannalta, minun olisi tärkeää tietää ja saada feed backiä siitä, missä olen onnistunut ja mitä minun olisi pitänyt tehdä paremmin. Ihan vain, jotta pystyn jatkossa arvioimaan omaa toimintaani realistisesti. 

Luonnostaan en ole hirvittävän kova ylitulkitsemaan ja ignooraan mielelläni kaiken, mistä en ole ihan varma, mutta burn outin ja siitä seuranneen itsetunnon laskun seurauksena olen alkanut tulkita enemmän sitä, mikä jää sanomatta, vallankin jos koen sen kohdistuvan omaan tekemiseeni. Koska mä tiedän, että masennukselle on tyypillistä muiden ylitulkitseminen, en vielä täysin uskalla luottaa omaan tulkintakykyyni. 

Mua saattaa myös ahdistaa jotkut ihan triviaalit asiat, mutta musta tuntuu, että mulla ei ole oikeutta ahdistua niistä. Samaan aikaan vaadin itseltäni sitä, että ymmärrän kaikkia muita, jotka ahdistuvat triviaaleista asioita.