– siis olen.

Olen niitä, jotka

ymmärtävät molempia

ja eivät kuulu kumpaankaan



Olemme

ristiriitaisuuksista rakennettuja

narratiiveilla yksinkertaistettuja



Olen

kaarnalaiva myrskyävällä merellä

risteilyalus tunturipurossa

auringonpimennys yöttömänä yönä

tulkki vailla äidinkieltä



Katson läpi itsestäänselvyyksien

ja löydän sieltä mysteerejä



Minut voi kuvata

selittää, sepittää, esittää

muttei koskaan toisintaa



Olen elänyt tuhat hetkeä

ja vain yhden



Olen yksi

olen monta



Olen minä

Olen sinä

Olen se

Olen hän



– siis olen.

Empatiaa valkoiselle heteromiehelle

Olen huomannut, että kyllä multa riittää empatiaa valkoiselle heteromiehelle. Näin ei toki ole kovin muodikasta sanoa - paitsi ironisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ironiaa.

Miksi multa ei riittäisi empatiaa ihmiselle, joka kokee epäonnistuneensa elämässään siitä huolimatta, että yhteiskunta sanoo, että sun pitäisi olla menestyjä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka syntyi alkoholistiperheeseen eikä ole vielä keski-ikään mennessä saanut rakennettua perhettä tai hankkittua uraa? Miksi multa ei riittäisi empariaa valkoiselle heteromiehelle, joka on elämässä epäonnistuneena ajautunut erilaisten riippuvuuksien pariin, mutta kamppailee nyt päästäkseen niistä irti ja saadakseen elämäänsä sisältöä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka on joutunut kokemaan raiskauksen ja parisuhdeväkivaltaa? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka vaimo estää häntä näkemästä lapsiaan viranomaisille kerrotuin valhein ja vääristelyin? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka pornoaddiktio paljastuu hänen uskonnolliselle isälleen? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka joutuu tekemään kissastaan lopetuspäätöksen useiden silmäparien alla pystymättä olemaan itkemättä?

Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka käy läpi ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita siinä, missä minäkin? Me molemmat vertaamme itseämme samalla tavoin standardeihin, joita emme kykene täyttämään.

Minä nyt toki olen lähtökohtaisesti epäonnistunut siinä syntymästäni lähtien, mutta siihen nähden pärjään ihan hyvin. On myös totta, että kulttuurihistoriallisesti ajateltuna löytyy paljon enemmän kertomuksia valkoisten heteromiesten kärsimyksistä (kuten nyt vaikka Hamlet, Nuoren Wertherin kärsimykset, Moby Dick tai [melkein mikä hyvänsä länsimaalaisen kirjallisuuden tai elokuvataiteen klassikko]) kuin kertomuksia vaikkapa biseksuaalin latinon transnaisen kärsimyksistä. Nykyaika on toki haastamassa tätä ja yhä marginaalisemmat ryhmät saavat kärsimyksensä valkokankaalle ja kirjapauppoihin.

Joka tapauksessa, en ole valkoinen heteromies tai biseksuaali latino transnainen, mutta kyllä minulta silti riittää heille empatiaa. Yksilöinä. Silloin he lakkaavat olemasta minulle yksinomaan esimerkiksi 'valkoisia heteromiehiä' ja heistä tulee ihmisiä, joita olen oikeasti kuunnellut - kanssaihmisenä.

Ei minun empatiani ole kiinni nimikkeissä. Se on kiinni ihmisissä, jotka kykenen kohtaamaan.

Anyuru hukuttaa lukijan näkökulmanvaihdoksiin

Sanottakoon tätä vaikka kirja-arvosteluksi Johannes Anyurun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Luokittelisin teoksen spekulatiiviseksi fiktioksi. Sanottakoon sitä vaikka ruotsikummaksi (vrt. suomikumma). Teoksen lukemisen jälkeenkään lukija ei voi olla täysin varma siitä, ammensiko teos outoutensa loppuen lopuksi fantasiasta, tieteisfiktiosta vai mielen järkkymisestä. Dystooppiseen tulevaisuuteen kurkistava kirja pelaa taitavasti yliluonnollisen ja luonnollisen selityksen jännitteellä. Tottuneena spekulatiivisen fiktion lukijana minulle tuntuu luontevalta tulkita, että kirjan keskushenkilön sielu tai tietoisuus on matkustanut ajassa toiselle aikajanalle - estääkseen jotain kamalaa ja sen vielä kamalampia seurauksia tapahtumasta. Samaan aikaan tiedostan tämän kaltaisen tulkinnan oikaisevan suoraksi mutkia, jotka on kirjoitettu kirjaan harkiten.

Teoksen kieli on hyvin rikasta ja se tuo taitavasti esiin tarinan monenlaiset puolet ja mahdolliset tulkinnat ottamatta niihin lopullista kantaa. Spekulaatio Ruotsista 'länsimäisten arvojen' pohjalta muodostettuna totalitaristisena valtiona on kiehtova ja hyvin rakennettu.

Kirja välttää kevyesti kaikki ne sudenkuopat, joihin amerikkalaiset tuntuvat sortuvan aina käsitellessään terrorismia kirjallisuuden tai viihteen puolella. Toivon todella, että kirja menestyy myös siellä. Sen tarjoamille näkökulmille olisi tarvetta. Teos on hyvin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen. Se kuvaa aikamme kipupisteitä sortumatta mihinkään johtamattomaan päivittelyyn, kirkasotsaiseen sankaruuteen, ympäriinsä syyttelemiseen tai silkkaan nihilismiin.

En voi kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kirjan ensimmäisen puolikkaan lukeminen oli minulle hyvin tahmeaa. Lukuisat näkökulmanvaihdokset, joita ei oikeastaan merkitty mitenkään teokseen olivat kognitiivisesti haastavia ja oikastaan aika ärsyttäviä. Vasta sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaa puolet näkökulmanvaihdokset alkoivat tuntua helpommilta. En osaa jäljittää, johtuiko se siitä, että totuin kirjailijan tyyliin ja opin tunnistamaan tyylilliset erot kahden kertojaäänen välillä, siitä, että näkökulmanvaihdokset oli tehty jollain luontevammalla tavalla vai siitä, että pääsin muuten paremmin vauhtiin teoksen kanssa ja luin sitä pidempiä aikoja kerrallaan.

En oikeastaan voi sanoa edes pitäväni teoksesta kovin paljon, mutta teos on kiistämättä kaunokirjallisilta ansioiltaan vaikuttava. Loppuen lopuksi näkökulmiin hukuttaminen paljastuu kidutusmenetelmänä käytetyksi valehukuttamiseksi. Lukija jää henkiin, mutta jotain hänestä jäi kirjan sivuille. Kirjan luettuani näin unta, jossa olin päätynyt tutkimaan terrorismia sisältä päin ja päädyin räjäyttämään itseni metrossa. 

Kirja on hyvä. Se on tasokas, koukuttava, häiritsevä ja ajan hermolla. Se oli myös ärsyttävä, raskas ja paikoin itsetarkoituksellisen runollinen. Minulle jäi vaikutelma, että se on kirja, joka tietää olevansa hyvä.

Muita arvosteluja kirjasta:
https://tahtivaeltajablogi.com/2018/12/03/kirjat-johannes-anyuru-he-hukkuvat-aitiensa-kyyneliin/
https://kiiltomato.net/johannes-anyuru-he-hukkuvat-aitiensa-kyyneliin/
https://kirsinbookclub.com/kirjat/johannes-anyuru-he-hukkuvat-aitiensa-kyyneliin/
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005687256.html
http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2018/04/me-olemme-tama-romaani-johannes-anyuru.html

(Minua tosin häiritsee se, että monet arvosteluissa kutsuvat teoksen keskushenkilöä Nouriksi. Minun tulkintani mukaan hän ei ollut Nour.)

Muutos minussa

Mä olen muuttunut. En osaa sanoa, että muutos olisi yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan suuntaan. Havaitsen vain asia toisensa jälkeen, että se millaisena olen tottunut itseni näkemään ja miten tiedän reagoineeni aiemmin vastaaviin tilanteisiin, ei enää päde.

Se on samaan aikaan jännittävää ja vähän pelottavaa.

Ensinnäkin muutos ruokailutottumuksissa

Yhtenä päivänä havaitsin, etten halua syödä puuroa. Olin siinä vaiheessa syönyt noin kaksi vuotta säännöllisesti joka aamu puuroa ja jo pidempään epäsäännöllisesti. Sitten tuli stoppi. Sen jälkeen ruokahaluttomuus laajeni ylipäätään aamupalaan ja ruokaan. Sitä kesti noin pari viikkoa. Edelleen aamulla on usein ruokahalu kateissa. Mulla joskus tulee ruokien suhteen sellaisia, että oon pitänyt jostain ruuasta paljon, syönyt sitä usein ja sitten hiljalleen siitä alkaa mennä nautinto ja lopulta ei vain enää maistu ollenkaan.

Päinvastaisena efektina havaitsin järkytyksekseni tänä aamuna pitäväni kahvin mausta. Olen epäsäännöllisesti juonut aamuisin kaupan kylmähyllyltä löytyviä makulatteja aamuväsymykseeni ja melko kofeiiniherkkänä se pitää mut pitkään virkeänä. Itse kahvi on musta ollut vain yksinkertaisesti pahaa ja laten jättämä karvas sivumaku on vain maistunut paskalta suussani. Muutos tapahtui hitaasti, vaikka järkytys tästä tulikin salamana kirkkaalta taivaalta. Ensin totuin makeampiin maitokahveihin. Sitten kyllästyin niihin ja havaitsin latte originalin olevan mukavaa vaihtelua minttukaakaon makuiselle kofeiiniannokselleni. Nyt vain havahduin siihen, että siitä ei jäänyt enää paskanmakua suuhun ja nautin sen kahvisuudesta. Kahvin mausta. Se maistui täsmälleen siltä, kuin olen aina kuvitellut sen maistuvan kofeiiniaddiktien suussa aamuisin. Minusta on tullut tai vähintään tulossa kofeiiniaddikti.

Positiivista tässä on toki se, että mua vituttaa vähemmän juoda kahvia vieraillessani paikoissa, joissa en kehtaa kieltäytyä kahvista. Ja se, että painoni on lähtenyt laskuun. Parin viikon ruokahaluttomuusjakson aikana se putosi 5 kiloa. Olen kuitenkin iloinen, että pudotus sen jälkeen pysähtyi ja on nyt myöhemmin jatkunut maltillisempana.

Toisekseen muutos tunnetasolla

Oon viime aikoina huomannut liikuttuvani kyyneliin asioista, jotka eivät olisi aikaisemmin herättäneet välttämättä mitään, eivätkä ainakaan kovin vahvoja tunteita. Se on outoa. Toisaalta liikutuksenaiheeni eivät ole mitenkään poikkeuksellisia tai absurdeja. Pitkän aikaa ainoastaan ahdistus ja empatia läheisen surusta saivat kyynelkanavani aukeamaan. Nyt huomaan silmieni kostuvan, kun katson kivaa pikku eläinanimaatiota.

Mietin, että onkohan tää nyt seuraava tunne, jonka kanssa mää opettelen elämään. Ihastuminen aikuisiällä oli edellinen iso tunne, jonka kanssa jouduin painimaan. Useimmat ihmiset tuntuvat pitävän näitä tunteita tavallisina, elämään kuuluvina asioina, mutta mulle tää tuntuu jotenkin uudelta. Kuin olisin vuosia sitten säikähtänyt niitä, lukinnut ne kellariin ja nyt ne ovat kömpineet sieltä takaisin elämääni. Nyt oon tunteideni kanssa vähän niinku vieraskorea perheenäiti, joka on sillein, että voi ei Musti, ei nyt kun meillä on vieraita.

Nyt mun pitää vissiin opetella elämään sen kanssa, että itken asioille. Itken surullisille asioille. Itken poikkeuksellisen kauniille asioille.


Nämä ovat viimeaikaisimpia havaintojani muutoksista. Minusta kuitenkin tuntuu, että viimeisen kahden vuoden aikana moni muukin asia minussa on muuttunut.


Update: 3.10.
Otin tänään kupin tavallista kahvia ja on tää vielä sen verran pahaa, että ehkä ei oo vielä syytä huoleen. Siitäkin huolimatta, että laitoin kermaa ja sokeria.

Hyytelö

Pysyn koossa
stressin pintajännitteellä

Olen hyytelö,
josta unohdettiin liivate

Poista jännite,
ja valun lattialle lammikoksi

Lisää sitä,
ja se repii mut kappaleiksi

Pysyn koossa,
mutta kuinka kauan?

Tarina läppäristä

Mä haluan kertoa tarinan, joka on jännittävä ja samalla minun kannaltani melko nolo.

Tarina lähtee liikkelle siitä, että mun läppäri katosi. Mulla on mielikuvia, että käytin sitä siellä ja täällä. Luulin jättäneeni sen katetulle terassille, enkä jaksanut illalla enää hakea sitä.

Seuraavana päivänä etsin sitä ihan urakalla. Se ei ollut terassilla. Se ei ollut missään. Kävin mielestäni kaikki paikat läpi, missä olin käyttänyt läppäriä. Ei löytynyt. Tässä vaiheessa olisin voinut epäillä jonkun varastaneen läppärini, mutta tunnen itseni ja asuinyhteisöni sitä paremmin. Hukkaan jatkuvasti kaikenlaista ja luotan näihin ihmisiin ympärilläni. Kerroin muille samassa taloudessa asuville läppärini kadonneen ja kaikki muutkin etsivät läppäriä. Ei löytynyt.

Tätä seuraavana aamuna unenpöpperössä ajattelin, että olisi ihan vitun kiva, jos se vielä löytyisi jostain ehjänä. Kymmenen sekuntia myöhemmin joku koputti oveeni. Läppäri oli löytynyt. Pihalta. Kaatosateesta. Nurinperin.

Hupsista saatana.

Olin kyllä ollut pihalla tekemässä töitä, mutta mielestäni otin sieltä läppärin mukaan. Mielestäni. En myöskään ymmärrä, miten en ollut nähnyt sitä niillä kolmella kerralla, kun kävin tsekkaamassa sen paikan.

Nostin läppärin kuivumaan ja sovin lähteväni viemään sitä huoltoon, että voivat avata sen ja tarkistaa vahingot. Siitä piti olla akku ihan tyhjä.

Päivän mittaan läppäri kuitenkin alkoi kuumeta ja vein loppuen lopuksi melkoisen lämpöisen läppärin huoltoon. Sieltä ne sanoivat, että siitä on emolevy paskana ja maksaisi 930 euroa korjata. Se ei kuulostanut kohtuulliselta. Gigantin outletissä uudenveroinen käytetty maksaa 850-910 euroa.

Uutena läppäri maksoi tonnin. Niitä ei ollut enää myynnissä uutena. Tilasin siis Gigantin outletista uudenveroiseksi mainostetun läppärin 5.9.. Toimitusajaksi he sanoivat 5-10 päivää. Se saapui yllätyksekseni 6.9. viiden maissa lähimpään postiin.

Kävin hakemassa läppärin.

Ystävälläni on kovalevyn lukija, jolla on mahdollista ottaa tiedot talteen vanhasta kovalevystä. Tätä silmällä pitäen olimme ostaneet motonetistä tarkkuussarjan ruuvipäitä.
Avasimme vanhan koneeni ja totesimme, että tosiaan emolevyssä on selkeitä vaurioita, mutta kovalevy näyttäisi olevan kunnossa. Kovalevy oli kuitenkin SSD-levy ja ystäväni lukija oli HDD-levyn lukija.

Yritin laittaa mun uutta konetta päälle, mutta se jumiutui käynnistykseen. Ystäväni arveli, että siitä on kovalevy paskana. Mulla oli siis mahdollisesti kaksi samanlaista konetta, josta toisesta oli emolevy paskana ja toisesta kovalevy. Voi tietysti myös olla, että sillä muuten vaan kesti kauan. Todella kauan. Tuijotettuani hyvän tovin sinisellä näytöllä pyörivää palluraa, joka sanoi ”Hetkinen”, päätin ottaa riskin.

Sammutin uuden koneen. Ystäväni kanssa suoritimme kirurgisella tarkkuudella kovalevyn siirron vanhasta koneesta uuteen. Pistin uuden koneen kannenkin takaisin kiinni rikkomatta mitään tai aiheuttamatta rumia jälkiä. Omasta mielestäni tein siistimpää duunia, kuin mun koneelleni oli tehty huollossa.

Totuuden hetki koitti ja pistin uuden koneen päälle. Se mietti hetken ja lähti päälle. Sininen ruutu vaihtui vanhalle koneelle valitsemaani väriin. Nyt mulla on uusi kone, jossa on kaikki mun vanhat tiedostot, ohjelmat ja asetukset. On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sen lisäksi mulla on vähän varaosia tähän koneeseen ja tunnen itseni sankariksi… vaikka olinkin unohtanut läppärini pihalle sateeseen.

Sitä sanotaan, että fiksu selviytyy tilanteesta, johon viisas ei joudu. Tän tarinan valossa ei liene epäselvää, kumpi mun vahvuus on.

Suru

Näin unta, jossa juttelin kuolleen ystäväni kanssa. Tuntui hyvältä jutella hänen kanssaan pitkästä aikaa. Hän lupasi soitella. Se tuntui hyvältä

Sitten heräsin. Minulta meni tovi oivaltaa, että ei se mulle sieltä haudasta enää soittele.

Se tuntui samaan aikaan kamalalta ja tervehdyttävältä. Oli tervehdyttävää huomata, että päällimmäiset tunteet olivat suru ja kaipaus, eivätkä enää viha ja syyllisyys.

Vihan hiillusta ja surun riekaleet

Jatkona edellisiin kirjoituksiin. Sain myöhemmin kuulla vielä lisää yksityiskohtia, jotka saivat mut todella vihaiseksi. En muista, että olisin koskaan ollut näin vihainen ihmisille, joita en ole koskaan edes tavannut.

Lisäksi kävin läpi myös monenlaiset itsesyytöksen vaiheet lähtien siitä, että istun kaikkien niiden resurssien päällä, mitä ystäväni olisi tarvinnut päästäkseen jaloilleen - siihen saakka, että tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olen itse selviytynyt ja mulla menee hyvin.


Musta tuntuu, että nyt alkaa helpottaa. Annoin niiden tunneolioiden ensin riehua yhden päivän valloillaan. Aloin avautua niistä. Hain vertaistukea. Sain perspektiiviä.

Juoksentelin pitkin kallioita ja avauduin kaikille läheisilleni, jotka jaksoivat mua kuunnella livenä tai online. Annoin vihan polttaa kaiken materiaalin, mikä polttokelpoiseksi paljastui. Annoin surun kiristää kasvojani ja tunkeutua nahkani alle.

Lopulta tuli hiipui ja suru valui irti ihostani. 

Lopulta hän oli jo aikuinen ihminen ja hän ei pyytänyt multa apua.

Lopulta mä olen saanut elämässä paremmat lähtökohdat, ihan vain koska elämä nyt on epäreilua.

Lopulta mä voin auttaa ja jakaa omista resursseistani, mutta en mä voi lähteä "pelastamaan" ketään väkisin. 


Mä olen edelleen vihainen ja surullinen. Epäreiluus saa suututtaa mua. Menetys saa surettaa mua. Nyt mulla on kuitenkin jonkinlaiset mittasuhteet tälle. Viha ja suru ei enää tulvi yli äyräiden, eivätkä ne tuota samalla tavalla vahingollisia ja epärakentavia ajatuksia.

Mä olen kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut elämääni. Mä olen kiitollinen jokaisesta mun itsetuhoisesta ystävästäni, joka on kaikesta huolimatta päättänyt jatkaa tai päätynyt jatkamaan elämistä. Mä tiedän, että teitäkin on.

Uusi yritys

Mä oon ihan helvetin vihainen ja surullinen. 

Hän oli lahjakas, kunnianhimoinen ja tunnollinen nuori. Tapasin hänet, kun opiskelin kansanopistossa. Hän oli siellä kymppiluokalla nostaakseen päälle kahdeksikon olevaa arvosanaansa ysiksi päästäkseen hienoon lukioon Helsinkiin. 

Hän onnistui siinä. Hän nosti arvosanojaan. Hän läpäisi lukion pääsykokeet. Hän olisi päässyt sinne.

Jos hänen vanhempansa olisivat päästäneet. 

Tekee vieläkin pahaa ajatella, miten epäreilua se oli. Musta tuntui, että hän ei saanut vanhemmiltaan minkäänlaista taloudellista tai henkistä tukea ylipäätään. Mä oon aivan hirvittävän vihainen hänen puolestaan. 

Opiskelu ja työkuviot eivät koskaan lähteneet lentoon. Hän teki paskaduuneja vittumaisessa työympäristössä ja yritti paikkailla perheessään vanhempiensa virheitä.

Hän oli opistossa kaveriporukkamme maskotti. Hän oli viihdyttäjä - emotionaalinen, naivi teini, joka koki epämääräistä ahdistusta henkilötunnuksensa loppuosasta eikä halunnut käyttää rintaliivejä.

Myöhemmin hän tajusi itsestään muutamia asioita ja alkoi käyttää testosteronia. Uskon edelleen, että se oli ihan oikeiden oivallusten seurausta. Hänellä ei kuitenkaan ollut resursseja pitää huolta siitä, että hän olisi saanut testopistoksensa ajallaan. Se aiheutti yhdessä munasarjojen poiston tuomien hormonimuutosten kanssa ennenaikaiset vaihdevuodet ja voimakkaita mielialavaihteluita. Samalla palasi itsetuhoisuus, joka oli loppunut transprosessin aloittamiseen.

Mä olen vihainen siitä, että sille ei tehty mitään. Olen vihainen, että lääketasapainon annettiin olla niin perseellään. Vihainen siitä, ettei ihminen saanut mitään apua mihinkään muihin ongelmiinsa. Mä olen vihainen hänen vanhemmilleen. Mä olen vihainen terveydenhoidolle. Mä olen vihainen hänelle itselleen ja mä olen vihainen itselleni.

Viimeisen kerran, kun näin hänet sattumalta junassa syksyllä 2018 juttelin hänen kanssaan tovin ravintolavaunussa ja näin uusia punaisia juovia hänen vaaleissa, raidallisissa käsivarsissaan.

Mä tiesin, että nyt menee taas huonommin.

Mä olisin halunnut auttaa. Niin monessa kohtaa.

Menetyksiä

Olen tänäkesänä menettänyt yhden ystävän ja kaksi läheistä kissaa. Kissoja mun on melko helppo käsitellä. Ne eivät olleet edes omia kissoja, vaikka tunnistankin, että niiden kuolemat koskettivat. Olen haudannut jo monta kissaa eläessäni. Molemmat tämän kesän kuolemista on hoidettu sen verran hyvin, että mulla on rauha niiden suhteen. 

Sen sijaan huomaan, että en oo jotenkin saanut oksennettua systeemistäni ulos kaikkea liittyen ystävääni.

Haluaisin kirjoittaa hänestä. Muistella sitä ihmistä, jonka tunsin. Pohtia sitä ihmistä, jonka elämässä olin enää nyt niin vähän, että sain kuulla hänen kuolemastaan vasta kuukausia myöhemmin. Kertoa lahjakkaasta ihmisestä, jonka unelmat kuolivat yksi toisensa jälkeen ja joka lopulta puutteellisen lääkityksen aiheuttamien mielialavaihteluiden kourissa tappoi itsensä.

Musta kuitenkin tuntuu, että en nyt pysty siihen tämän enempää. 

Ehkä mun täytyy kunnioittaa sitä.

Perikunta joka etsi fanifiktiota

Luin David Lager-Granzin teoksen Tyttö joka etsi varjoaan ja nähtävästi olen nyt taas päässyt kirja-arvostelujen kirjoittamisen makuun, joten kirjoitan tästäkin pienen arvostelun. En keskity arvostelussa kertomaan, mistä kirja kertoo, siitä voitte lukea muista arvosteluista, jotka olen linkittänyt pohjalle. Oletan myös härskisti, että tähän teokseen tarttuneet ovat lukeneet kirjasarjan aikaisemmat osat, koska tältä kirjalta putoaa hyvin pitkälti pohja, jos sitä ei ole tehnyt.

Tästä on luontevaa edetä taustoittamaan teosta heille, jotka eivät ole tähän perehtyneet. Lager-Granz on siis jatkanut Stieg Larssonin Millenium-sarjaa (Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti) alkuperäisen kirjailijan kuoleman jälkeen tämän perikunnan pyynnöstä. Lager-Granzin aikaisempi teos samaan sarjaan on nimeltään Se mikä ei tapa.

Olen kirjallisuusihmisenä (ja ehkä jopa uskaltaisin sanoa jonkinlaisena fanina) sen verran seurannut uutisointia aiheesta, että muistan tähän liittyneen draamaa. Kirjailija Larsson oli avoliitossa, mutta ei ollut tehnyt testamenttia, minkä vuoksi Larssonin yllättävän menehtymisen jälkeen avopuoliso ja lailliset perijät päätyivät riitoihin tekijänoikeuksista. Larsson itse oli suunnitellut Milleniumista kymmenosaista sarjaa, mutta kuoli kesken neljännen kirjan kirjoittamisen. Avopuoliso oli parhaiten perillä siitä, mitä kirjailija itse oli suunnitellut kirjasarjassa tapahtuvan ja yhteistyö hänen kanssaan olisi siis ollut keskeistä, mikäli oltaisiin haluttu jatkaa mahdollisimman uskollisesti kirjailijan jalanjäljissä. He eivät kuitenkaan päässeet sopuun (en muista halusiko perikunta edes jatkaa sarjaa uskollisena Larssonin suunnitelmille ja liittyikö heidän ja avopuolison välinen riita tähän vai perinnönjakoon). Joka tapauksessa perikunta pyysi Lager Granzia kirjoittamaan jatkoa sarjalle.

Molemmat Lager-Granzin teokset ovat ihan hyviä. Ainoa ongelma niissä on se, että alkuperäinen kolmikko oli aivan loistava. Siitä on toki aikaa, kun olen trilogiaksi jääneen sarjan lukenut, joten hirvittävän yksityiskohtaista vertailua en kykene tekemään.

Aivan täysin yksittäisinä asioina mainittakoon, että en ole kovin vaikuttunut Lager-Granzin tavasta käsitellä polyamoriaa. Ylipäätään hahmojen välisten suhteiden kuvauksessa tuntuu tökkivän jokin. Jatko-osissa on myös silmiinpistävästi vähemmän seksiä ja kuolemaa, kuin ensimmäisissä kirjoissa. Lager-Granz tuntuu turhan varovaiselta ja sievistelevältä lainahahmojensa kanssa. Samaan aikaan hänen mielikuvituksensa laukkaa villisti, mutta hahmoista tuntuu puuttuvan jotain.

Vertailu alkuperäiseen ei todellakaan ole kaikkein mielekkäin tai teokselle eniten oikeutta tekevä tapa arvostella se, mutta valitettavasti sitä on vaikea välttää. Jatko-osana kirjasarjalle teos ei ole kovin kummoinen. Sen sijaan jos arvostelen sitä fanifiktiona, huomaan koko ajattelutapani kirjasta muuttuvan.

Se on nimittäin erittäin laadukkaasti toteutettua fanifiktiota. Perehtyminen aiheeseen on erinomaista. Kerronta on sujuvaa ja otteessaan pitävää. Juonenkuljetus toimii ja pitää tehokkaasti yllä kiinnostusta. Teoksessa näkyy sekä alkuperäinen materiaali, että kirjailijan oma tapa kirjoittaa.

Jos olet lukenut alkuperäisen trilogian ja haluat lukea siitä fanifiktiota, suosittelen Lager-Granzin teoksia lämpimästi. Se on viilentävä side kirjailijan kuoleman jättämälle aukolle tarinassa. Kukapa ei olisi jäänyt miettimään jääneitä aukkoja ja mitä sitten tapahtui.

Muita arvosteluja teoksesta luettavissa blogista Kirjojen kuisketta, Kirsin Book Club, ja Helsingin sanomien kirja-arvostelusta.

Hän

Hän on aina mukana tulevaisuudensuunnitelmissamme.
Mitä pidemmälle ne menevät, sen varmemmin. 

Niin on aina ollut.

Toit Hänet mukanasi. Hän oli teille jo vanha perhetuttu.
Tunsin hänet, mutta ignoorasin Hänet silti kymmenen vuotta.
Hän ei suuttunut. Hän on tottunut siihen, että ihmiset ignooraavat hänet.

Niin on aina ollut.

Syytän sinua siitä, että Hän roikkuu aina mukana kuin kiusallinen perheenjäsen.
Se ei ole oikein sinua kohtaan. Tiedän, että Hän on myös minun perhettäni.
Hän koskettaa sinua, minua ja meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin.

Niin on aina ollut.

Hän on mukana, kun teemme lomasuunnitelmia.
Hän on mukana, kun keskustelemme kahvipöydässä.
Hän on mukana, kun suunnittelemme elämää yhdessä.
Tiedän, että Hän kulkee kanssasi silloinkin, kun minä en ole paikalla.  

Niin on aina ollut.

En voi vaatia sinua hylkäämään Häntä lopullisesti.
Voin vain pyytää, että valitset minut yhä uudelleen, niin pitkään kuin pystyt.
Sisimmässäni tiedän, että Hän tulee meidät lopulta erottamaan.
Niin sanottiin kirkossakin. Tahdottiin miten paljon tahansa.

Niin on aina ollut. 

Toisin kuin me,
Hän on aina ollut
ja Hän on aina oleva.