Hyvästien ja uuden vuosi

Huomaan, että olen kirjoittanut blogia tänävuonna vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Se ei tarkoita, etteikö mitään olisi tapahtunut. On itse asiassa tapahtunut aika paljonkin. En oikeastaan tiedä, miksen olen juuri kirjoittanut tänne. Ilmeisesti muut väylät purkaa ja jakaa ajatuksia ovat vain tuntuneet tänä vuonna toimivammilta.

Haluan kuitenkin jakaa tänne, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut.

Tänä vuonna tapahtui isoja muutoksia, joiden siemenet oli jo kylvetty viime vuonna.

Vuosi sitten asuin toisella puolella Suomea. Olin hiljattain alkanut lähetellä työpaikkahakemuksia kerran viikossa. Olin etäsuhteessa ja olin harrastusteni suhteen omituisessa vaiheessa, jossa minulla ei käytännössä ollut harrastuksia.

Lähdin sieltä keväällä. Kesällä vaihdoin alaa ja aloitin vanhalla opiskelupaikkakunnallani harjoittelussa. Harjoittelu muuttui vakituiseksi työsuhteeksi.

Elämääni tuli paljon uusia ihmisiä uuden työpaikan ja uuden harrastuksen myötä. Joiltain osin minusta tuntui, kuin olisin palannut takaisin johonkin, mistä olen lähtenyt, mutta toisaalta kaikki on toisin kuin silloin kymmenen vuotta sitten, jolloin muutin tänne ensimmäisen kerran. (Kymmenen vuotta tuntui vielä silloin pidemmältä ajalta.) Kaikki on toisin jo siihenkin verrattuna, mitä oli silloin, kun lähdin täältä vuonna 2017.

Ystäväpiirini menetti yhden.

Ystäväpiirini sai toisen. Ystäväni sai lapsen ja minusta tuli hänen kumminsa.

Aloitimme kumppanini kanssa adoptioprosessin, joka jäi tauolle.

Monenlainen lapsettomuus on ollut läsnä lähisuhteissani. Sukupolvellani tuntuu olevan aiempia polvia monimutkaisempi suhde lisääntymiseen. Jotkut eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat. Jotkut ovat valinneet olla lapsettomia. Jotkut eivät tiedä haluavatko tai pystyvätkö vanhemmiksi. Jotkut eivät pidä sitä ajankohtaisena, sillä heillä ei ole puolisoa, jonka kanssa hankkia lapsia. Jotkut pitävät lasten hankkimista jonkunlaisena ympäristörikoksena. Toiset haluavat ihmiskunnan kuolevan pois.

Olen käsitellyt… melko paljon sitä konfliktia, mikä minulla on lisääntymiseni suhteen. Haluaisin lapsia. Tiedän, että raskaus aiheuttaisi minussa jonkunasteista kehodysforiaa, mutta uskoisin selviäväni siitä. Se olisi kuitenkin vain sen 9 kuukautta. Olen selvinnyt pahemmastakin. Niin kuin vaikka murrosiästä. Mutta minä en ilmeisesti ovuloi. Joten se siitä. Voisin kai hakeutua lapsettomuushoitoihin. Kela varmaan maksaisi niistä jotain, kun olemme paperilla yhteiskunnan hyväksymä heteropari (lol).

Jokin minussa kuitenkin pistää vastaan sitä.

Aloitimme siis kumppanini kanssa adoptioprosessin. Se meni jäähylle minusta riippumattomista syistä. Olin vihainen. Turhautunut. Surullinen. Ja jollain lailla osasin odottaa sitä.

Kerroin vanhemmilleni meidän olevan adoptioprosessissa. Hän kertoi heti uskonnolliselle tädilleni, joka on myös joskus ollut adoptioprosessissa. En mene yksityiskohtiin, mutta siitä tuli useammalla tasolla epämukava olo.

Ihastuin myös taas pitkästä aikaa. Mietin, onko tämä joku mun outo biologinen kello, joka yrittää vaan pariuduttaa mua mahdollisimman pian, jotta sitä jälkikasvua alkaisi tulla. Alan onneksi jo hiljalleen tottua tähän. Ne kaikki tyypit ovat olleet kyllä ihan hyviä tyyppejä sinänsä, mutta ehkä on kaikkien parhaaksi, että suhde on päätynyt ystävätasolle.

Biologisella kellollani vaikuttaa myös olevan vähän kummallinen näkemys siitä, kenen kanssa olisi hyvä perustaa perhe. Jos totta puhutaan, niin niistä saisi kyllä ihan hyvän DnD-peliporukan. Biologinen kelloni puolestaan voisi ihastumisen sijaan tehdä jotain hyödyllisempää kuten pistää vaikka munasarjani ovuloimaan.

...mutta niin. Vuosi 2021. Sellaista mulle on kuulunut tänä vuonna.

Tämänpuoleisessa

 Seison pakkaslumessa villasukat jalassa ja katson kirkasta tähtitaivasta.

22-vuotias. Ei jumalauta.

Annan pakkasen nipistellä kasvojani ennenkuin suuntaan takaisin sisälle.

Ystäväni ystävä on kuollut. Jälleen yksi, joka lähti liian aikaisin. Jälleen yksi, joka ei pyytänyt apua. Jälleen yksi, joka jättää jälkeensä hiljaisuuden ja vastaamattomia kysymyksiä. Vihaa, surua, turhautumista, syyllisyyttä. Lisänä annos huolta ja pelkoa läheisten puolesta. Tuttu tunnepaletti. Oon maalannut näillä väreillä ennenkin. Ja toivonut, ettei mun tarvitsisi käyttää niitä uudestaan vielä pitkään aikaan.

Voisinko mä valita etäännyttää itseni tästä?

Ehkä mä voisin. En kuitenkaan halua. Se etäännyttäisi minut ystävistäni. Se etäännyttäisi minut jostain, mikä tuntuu oleelliselta. Olen osana muiden ihmisten suruprosessia. Se tuntuu tärkeältä. Tarpeelliselta. Se on myös raskasta. 

Olin huolissani, vetääkö tämä muita mukanaan pimeyteen. Pelkäsin sitä. 

Nyt olen nähnyt ja kuullut, miten tämä ystäväpiiri vetää toisiaan lähemmäs ja kiinnittää elämään. Se on kaunista. Se huojentaa pelkoani, vaikkei hävitäkään sitä. Toivon, että tämä kiinnittää ihmisiä vahvemmin elämään kuin irroittaa siitä. Meitä, jotka tänne jäivät. Olen jälleen kiitollinen kaikista ystävistäni, jotka ovat olleet kuilun reunalla ja päättäneet jäädä vielä tälle puolelle.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen käynyt tämän prosessin jo kerran läpi. Minusta tuntuu, että se antaa minulle työkaluja olla ystäväni tukena. Mä kysyn. Mä kuuntelen. Mä itken. Mä lähetän lähempänä asuvan ystävän viemään hänelle suklaata. Mä soitan hänelle, että onhan hän herännyt terapiaansa varten.

Toivon myös, että tämä antaa minulle työkaluja nähdä merkit siitä, kun joku flirttailee kuoleman kanssa tositarkoituksella. En halua enää antaa niiden mennä ohi. Yritän muuttaa "mitä jos" ajatukseni "sitten jos" ajatuksiksi.

Siitäkin huolimatta, että mä tiedän, etten pysty pitämään ketään hengissä väkisin. Se silti voi vielä koitua jonain päivänä jonkun pelastukseksi.