Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2016.

Pimppeli pom

Viitaten blogin otsikkoon: pahoittelen, oli aivan pakko. Tai ei ollut, mutta enpä oikeastaan parempaakaan otsikkoa keksi. Aion siis puhua munasarjoistani ja muista vastaavantasoisista yksityisasioista.

Minulla on monirakkulaiset munasarjat. Tämä selvisi minulle tänään gynekologilla, kun menin ihmettelemään, miksi en ole tullut vielä raskaaksi.

Se, missä määrin näillä kahdella on yhteys, selviää tarkempien tutkimuksien myötä. On olemassa "Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä" eli PCOS, mutta ei vielä tiedetä liittyykö minun tapauksessani tähän sitä itse oireyhtymää, eli onko minulla vain monirakkulaiset munasarjat, eli PCO. Duodecimin mukaan diagnoosi oireyhtymästä voidaan asettaa, jos potilaalla on kaksi seuraavista oireista: kuukautishäiriö, hyperandrogenismi, monirakkulaiset munasarjat.

Jälkimmäinen nyt on siis todettu. Kuukautishäiriöt ovat nimensä mukaisesti häiriöitä normaalissa kuukautiskierrossa; PCOS tyypillinen häiriö on ovulaation puuttuminen. Hyperandrogenismi on puolestaan "mieshormonien liikatuotanto". Eli mun kroppa tuottaa enemmän testosteronia, kuin sen tämän malliseksi kropaksi kuuluisi tuottaa. Kumpikin tekee lisääntymisestä vaikeampaa.

Tilastojen mukaan kahdellakymmenellä prosentilla PCO:sta kärsiviä ei ole siinä lisänä syndroomaa. On mahdollista, että minulla on syndrooma ja on mahdollista, että minulla ei ole. Koska asiaa vasta tutkitaan, en halua spekuloida sen enempää, että onko minulla sitä vai ei.

Jos mulla on PCOS, niin on mahdollista, että en kykene lisääntymään.

Jännittävää tässä on se, että oikeastaan suhtaudun tähän kuin mihin tahansa uuteen kiinnostavaan tietoon kehostani. En tiedä, eikö mulle vain ole jotenkin mennyt kaaliin se, että tämä voi olla jotenkin iso ja elämää mullistava asia, vai onko lisääntyminen mulle ylipäätään helpohkosti hylättävä tulevaisuuden polku. Kyllä mä pystyn näkemään tulevaisuuden sekä lapsien kanssa, että ilman lapsia. Tai ei-biologisten lasten kanssa.

Mä olen elänyt 25 vuotta ilman lapsia. Kai on ihan loogista, että pystyn elämään jatkossakin ilman? Juridisesti olisin riittävän vanha adoptoimaan (ei sillä, että minulla olisi rahaa). Juridisesti en olisi riittävän vanha päättämään, etten halua biologisia lapsia. Se on hassua.

Jollain lailla tuntui jopa helpottavalta tietää, että mulla on PCO. Vaikka se voi tarkoittaa, etten voi lisääntyä. Ja että se melko varmasti tarkoittaa, että mulla on isompi riski saada diabetes ja monia muita sairauksia, kuten kohdunkaulansyöpä tai aivoinfarkti.

Siitä huolimatta se jotenkin käy järkeen. Tai ehkä järki ei ole oikea sana. Mun intuitio vaan sanoo, että näin se on ja kuuluukin olla. Olen hyvin pitkään ajatellut, että minun kehostani on jotain omituisesti. Lähdin gynekologille ylipäätään ajatuksella, että katotaan nyt, onko mulla edes munasarjoja. Olen pitänyt nuoresta saakka ihan mahdollisena, että olen esimerkiksi intersukupuolinen. Mullahan voi olla vaikka laskeutumattomat kivekset tai jotain. Kun luin ensimmäisen kerran henkilöstä, jolla oli PCOS, pystyin tunnistamaan joistain kohdista itseni. Mietin jopa, että olisiko mulla PCOS.

Joku osa minusta oli helpottunut tajutessaan, että lääkäri yrittää selittää mulle, että mulla on PCO. Joku osa minusta oli helpottunut tajutessaan, että on ihan oikeasti mahdollista, että en välttämättä koskaan koe raskautta ja synnytystä. Kahta asiaa, jotka olisivat minulle hyvin raskaita fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Kahta asiaa, joita olen jollain tapaa pelännyt siitä lähtien, kun tajusin millä tavoin minun olisi ne lapset tehtävä, jos niitä haluaisin.

Samaan aikaan joku osa minusta miettii kovasti, pitäisikö minun olla jotenkin järkyttyneempi tästä. Ehkä tarvitsen lisää aikaa prosessoida tätä lapsettomuusaspektia.

Polku hämmennyksestä kyllästykseen

Luin tänään kivan sarjakuvan kaapista ulos tulemisesta. Ranttasin hetki sitten siitä, miten koko kaappi on pöljä käsite ja miten olen kyllästynyt tulemaan kaapista.

Mulle kun ei ole oikeastaan ollut kaappia siinä mielessä, kuin se yleensä ymmärretään. Sarjakuvassa oli kuvattu polku, jota pitkin useimmat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat kulkevat. Löydän yhtymäkohtia omasta elämästäni, mutta oma polkuni menisi suunnilleen näin:

1. Hämmennys
Nuo ovat tuollaisia ja minä olen tällainen. Ihmiset eivät usein osaa kohdella minua niinkuin tyttöä tai poikaa ja se tuntuu jotenkin ihan normaalilta. Tyhmää vain, että ne ovat välillä niin ilkeitä. Jos ihmiset yrittävät kohdella minua kuin tyttöä tai poikaa, niin se tuntuu lähinnä omituiselta ja jotenkin väärältä.

2. Kompromissi
Mä olen näin ja joillain on ongelma sen kanssa, mutta en minä voi muuttaa sitä, mitä minä olen. En mä kyllä edes tiedä, mikä mä olen, mutta nähtävästi se on jotenkin väärin. En aio tehdä mitään asialle.

3. Löytäminen ja sulattelu
Hitto, meikäläisille on nimi! Mä olen niin huono nainen tai mies, koska en ole kumpaakaan. Joku muukin on tällainen ja mulla on oikeus määritellä sukupuoleni. Jännää. Etsinpä lisää tietoa. Eksyn vertaistukiryhmiin. Löydän tietoa. Tästä varmaan olisi hyvä informoida muitakin.

Tässä vaiheessa varmaan pitäisi olla se kaappi, mutta mulla sitä ei oikein koskaan ollut. Mua oli syrjitty ja kiusattu jo sen verran kauan siksi, että olen mitä olen, että siinä ei oikeastaan ollut mitään sen kummempaa salattavaa. Jos haluavat kiusata, niin kiusatkoon edes oikeasta asiasta.

4. Informointi
Aloitan lähimmistä ystävistäni kokeilevasti, sillä en ole vielä aivan varma identiteetistäni. Heillä ei ole ongelmaa asian kanssa. Sitä seuraa perhe, joille tulostin hienon nivaskan Transtukipisteen sivuilta bongattua infolärpäkettä sukupuolen moninaisuudesta. Perhe kaipaa aikaa järkeistää asiaa itselleen, joten en vielä informoi sukulaisia, vaan jätän sen äidin huoleksi. Äiti alkaa informoida sukulaisia. Olen opiskelupaikkakunnassani avoin asiasta siinä määrin, kuin se tulee puheeksi, mutta en jaksa olla aktiivisesti tulemassa kaapista.

5. Reaktioiden vastaanottaminen
Jotkut kaipaavat lisäinformaatiota, jotkut haluavat kieltää asian, jotkut tarvitsevat aikaa sulatella ja jotkut eivät vain kerta kaikkiaan tajua. Päätän ottaa linjan, että en voi hallita muiden reaktioita. Jos heillä on ongelma asian kanssa, niin olkoon.

6. Kyllästys
Mitä helvetin paskaa? Pitääkö mun edelleen olla tulossa ulos kaapista? OLEN MUUNSUKUPUOLINEN. HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA. HEI HEI. Joo ei, en ole nainen. Ei mä en edelleenkään ole nainen. Joo mulla on tissit ja niin on mun miehelläkin. Ei hän ei ole trans. Ei, mun housujen sisältö ei nyt kuulu tähän. Joo en ole mieskään. Trasekin sivuilta löytyy. Joo olen tumblrissa, miten se liittyy tähän? Voitko sanoa vaikka että tyyppi? Heebo? Tai vaikka emt *pyörittää onnenpyörää* digimon? Ei, en vain yhtenä aamuna herännyt ja päättänyt olevani ahven. Mitä vittua edes...

Ehkä tajusitte.

Kasuaalisti muu

Aina välillä tuntuu epäreilulta, että sukupuoleni on joku "juttu". Se kelpaa jutunaiheeksi lehteen, kahvipöytään tai työhaastatteluun. Se on asia, josta minun pitäisi jotenkin aktiivisesti olla jatkuvasti tulossa ulos kaapista.

Kaapista ulos tuleminen tuntuu absurdilta. Olen rantannut siitä ennenkin. Jokaiselle uudelle tuttavuudelle pitäisi tulla ulos kaapista. Uudelle luennoitsijalle. Uudelle työnantajalle. Uusille kurssikavereille. Uusille harrastuskavereille. Tulla ulos asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä muille ihmisille. Tulla ulos asiasta, jota en millään tavoin yritä peittää.

Sille nyt ei oikein voi mitään, että ihmiset joskus vetää toisistaan hätäisiä johtopäätöksiä, mutta sen pitäisi olla enemmänkin keskustelu tyyliin:
- Mä luulin, että sä olit kotoisin Oulusta!
- Ei, kun sieltä Tampereen seuduiltahan mä.
- Ai okei! Kyllähän sen nyt murteesta kuulee, kun tarkemmin kuuntelee.

En mä siinäkään tule ulos kaapista ei-paljasjalkaisena oululaisena. Mä vain korjaan väärinkäsityksen. Eikä kukaan ala inttämään mulle, että 'et varmasti voi olla mitään muuta kuin oululainen'. Tai vaadi näyttämään syntymätodistusta tai haasta minua verbaaliseen kaksintaisteluun siitä, mistä olen kotoisin.

Ei. Sehän olisi absurdia.

Jostain syystä sukupuoleni kyllä kelpaisi debaatin aiheeksi. Mä en voi vaan ilmoittaa sukupuoltani kaikissa yhteyksissä, koska sille ei anneta tilaa. En voi vastata kyselyyn, koska siinä kysytään pakollisena kohtana sukupuolta, eikä anneta oikeaa vaihtoehtoa. En voi hankkia bonuskorttia, koska niiden on välttämätöntä tietää mun sukupuoli. (Ei kuitenkaan niin välttämätöntä, että viitsisivät koodata mulle oikeaa vaihtoehtoa.)

Jos mä en halua missään tilanteessa valehdella tuumaakaan sukupuolestani, niin mun elämästä tulee todella rajoittunutta. En voi hankkia bonuskortteja. Tai paljon muitakaan kortteja. En hakea opiskelemaan. En rekisteröityä facebookiin. En mennä uimaan, kuntosalille tai mihinkään, missä täytyy käydä pukuhuoneen kautta. Minun täytyy välillä kävellä yliopistolla puoli kilometriä, että löydän vessan, jota ei ole osoitettu jonkun toisen sukupuolen edustajalle. Kilometri, jos en uskalla käyttää invavessaa. En voisi hankkia passia, ajokorttia tai mitään muutakaan henkilöllisyystodistusta, koska niissä lukee sitten väärä sukupuoli. Ajokorttia hakiessa pitää tarkistaa, että kortin tiedot, sukupuoli mukaan lukien ovat "oikein ja täydelliset". Valhehan se F siellä on, mutta minkä sille mahtaa?

Minun täytyisi korjata joka ikinen kerta, kun epäilen, että sukupuoleni on luettu väärin. Ja valmistautua pitämään aiheesta luento, koska eihän minulla ole oikeutta vaatia oikeaa sukupuolittamista, jos toinen ei ymmärrä mistä on kyse.

On jotenkin irvokasta, että yhteiskunta pistää mut sekä aktiivisesti valehtelemaan omasta sukupuolestani, että tulemaan kaapista. Enkä mä aina jaksaisi. Kumpaakaan.

Antakaa mun vaan olla kasuaalisti muu.