Vuosi 2015

Tässä vaiheessa pitäisi varmaan katsoa taaksepäin ja miettiä vuoden saavutuksia. Sitä, että valmistui kandidaatiksi ja meni naimisiin. Rehellisesti sanottuna suuremmalta saavutukselta tuntuu, että pysyin koossa. About. 

Musta tuntuu, että mua pitäis ahdistaa erinäiset asiat, mut ei ahdista. Varmaan ne jossain vaiheessa alkaa. Pitäis varmaan alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnista, että pärjäis ensivuodenkin. 

Mielenterveyskuulumiset II

Mulla oli joskus enemmänkin sanottavaa, mutta jostain syystä se korvautuu nykyisin varsin nopeasti kevyen välinpitämättömällä apatialla. Whatever. 

Tällä hetkellä elämässä on paljonkin asioita, jotka voisivat ahdistaa. Jostain syystä ahdistus kuitenkin kuolee välinpitämättömyyteen. Siinä mielessä se on hyvä, että olen periaatteessa toimintakykyinen. Mikään ei vain motivoi. Mikään ei hirvittävästi innosta ja jos hetken innostaakin, niin sekin korvautuu jossain vaiheessa välinpitämättömyydellä ja apatialla. Pakotan itseni tekemään juuri sen, mitä on pakko tehdä, jotta pysyy pinnalla. Jotta ketään ei kiinnosta. 

Miksi ketään ei saa kiinnostaa? Ketään ei saa kiinnostaa, koska siitä ei loppuen lopuksi ole kellekään mitään etua. Kelaa ei saa kiinnostaa, koska ainoa asia, mitä ne tekee silloin, on katkaisee tuet. Turha kuvitella, että tässä tilanteessa pääsisin jollekin sairaslomalle. Tai saisin julkiselta puolelta jotain mielenterveysapua, kun mua paskemmassakin jamassa olevia ihmisiä potkitaan takaisin kotiin, koska niillä menee liian hyvin. 

Vanhempia taas tän ei tarttis kiinnostaa, koska ne ei kuitenkaan osaisi ratkaista tätä mitenkään rakentavasti. Ne luultavasti tyrkyttäisivät jotain sellaista, mikä vain pahentaisi tilannetta entisestään. Kuten töitä synnyinpaikkakunnaltani. Mielenterveyteni tuskin paranee sillä, että myyn vähän lisää mielenterveyttäni. Vaikka raha eittämättä tarpeeseen tulisikin. 

Kavereillani on omiakin mielenterveyshuolia. About kaikilla niistä. Ja niillä joilla ei ole, ei myöskään ole yleensä edellytyksiä ymmärtää sellaisia. Otanpa tästä itseäni niskasta ja alan motivoituneeksi ihmiseksi, joka käy tunnollisesti tenteissä ja... Oonko mä edes ollut sellainen joskus? Mä en enää ees tiiä.

Sama se. En mä kuitenkaan osaisi tunnetason paskoja selittää päin naamaa. Ainakin se yleensä vaatii joko sen, että oon jo käsitellyt asiat sen verran hyvin että osaan jo sanallistaa ja esittää ne tai sitten, että paketoin sen tiiviisti johonkin läppään. Tai parhaimmillaan molempia. Ongelma on, että läpänheitto on mun ihan noin niinkuin yleinen tapa kommunikoida, kommentoida niin omaa, kuin muidenkin toimintaa. Ja joskus ihan vaan heittää läppää siksi, koska siihen tarjoutuu tilaisuus. Ja sit hämmennyn, kun joku haluaa tulkita kaiken läpänheittoni joksikin avunhuudoksi. 

Ei sillä. Luultavasti se olisi ensimmäinen tapa, jolla pyytää apua mulla muutenkin. En noin yleisesti ottaen ole kovin hyvä pyytämään apua. Yritä nyt sitten ottaa tästä selvää.

Mielenterveyskuulumiset

Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että välittäjäaineeni ovat palautumassa minulle tutumpiin lukemiin. Kesän masennusoireet eivät tosiaan hävinneet kuin sormia napsauttamalla, kun palasin opiskelupaikkakunnalle, vaikka lievittyivätkin heti. Nyt musta alkaa taas hiljalleen tuntua siltä, että oon tasapainoinen ihminen. Tai ainakin yhtä tasapainoinen, kuin olin viime talvena. 

Tämän perusteella voin sanoa sen, että en taida edes hakea kesätöitä ensikesänä synnyinpaikkakunnaltani. Se ei tee hyvää minulle. Mulla ei ole varaa myydä joka kesä mielenterveyttäni. Voisin tehdä kesän vaikka gradua.

Itkuherkkyys

Tää on oikeasti ihan absurdia. En noin yleisesti ottaen pidä itseäni mitenkään erityisen itkuherkkänä ihmisenä. Aikuisiällä pitäisin itseäni jopa muihin estrokehoisiin verrokkeihin nähden epäitkuherkkänä. En ylipäätään ole hirveän tunteellinen ihminen. Mutta nyt oon niin itkuherkkä, että se on ihan absurdia. Mulla ei tarvitse olla edes mitään syytä. Ei oikeaa, eikä vähän huonompaakaan. Riittää suunnilleen, että ajattelen itkemistä.

Itken ja samaan aikaan olen helvetin hämmentynyt siitä, että miksi mä edes itken. Tää on tullut melko yllättäen. Edes kesällä, kun mulla oli lievä masennusjakso, mua ei itkettänyt näin. Sain jonkun jäätävän itkukohtauksen siitä, että mun bussikortti ei ollut tullut vielä ja piti mennä keskustaan. Siis oikeasti. Kissakin tuli pelokkaana katsomaan, että mitä täällä tapahtuu.

Mä olen tehnyt kuukauden sisään kolme raskaustestiä, mutta kaikki ovat olleet negatiivisia.

Jatkuvasti vaan itkettää ja silloin kun ei itketä ihan juuri akuutisti, niin musta tuntuu, kuin olisin suolapatsas, joka voisi alkaa itkeä koska vain. Muita tunteita onkin sitten paljon vaikeampi näyttää.

Ja kyllä. Mua itkettää myös nyt, kun kirjoitan tätä. Räkä vaan valuu. 

Junalapset

Viimein edes kirjoitusohjelma suostuu toimimaan. Melko pian Tampereen jälkeen junanetti lakkasi toimimasta ja toimimista on saanutkin odotella sen jälkeen. Musta tuntuu, että mä en pysty hengittämään täällä. Joudun istumaan kahden lapsiperheen välissä ja musta tuntuu, että ne jatkuvasti tunkee mun omaan henkilökohtaiseen tilaan jollain henkisellä tasolla. 

Edessä istuva kersa tuijottaa mua. Vieressä istuvan naisen tytöt istuu mun takana ja ne luultavasti tuijottaa mua myös silloin kun eivät ole liian keskittyneitä kikattamaan keskenään. Ja vekslaamaan ikkunaverhoa. Meidän ikkunaverhoa. Ikkunaverhoa, jonka mä haluaisin pitää ylhäällä estääkseni matkapahoinvointia, mutta jonka ne säännönmukaisesti laskee alas. Se ahdistaa mua huomattavasti enemmän kuin pitäisi. En uskalla sanoa mitään, koska olen liian vittuuntunut ja ahdistunut saadakseni sanottua sitä asiallisesti. Ja jos lapsille ei voi sanoa jotain fiksusti, se luultavasti on parempi olla sanomatta ollenkaan.

Miksi toi verho edes ahdistaa mua niin paljon. Vituttaa. Haluaisin vain repiä sen helvettiin.

Kurkkua kuristaa ja binderi ahdistaa. Sen pois ottaminen tosin luultavasti ahdistaa vielä enemmän. Mä haluaisin huutaa. Mä en voi kuunnella edes musiikkia, koska netti ei toimi. Spotify ei toimi. En voi valittaa kavereille, koska netti ei toimi. 

Mä en pidä lapsista. Tää yksi junamatka on riittänyt vakuuttamaan mut siitä, vaikka olen vuosikaupalla yrittänyt uskotella itselleni toisin. Pidin lapsena sitä hyvin... epäkohteliaana ja loukkaavana, jos joku sanoi minulle päin naamaa, ettei pidä lapsista. Olin sitä mieltä, että kyseisessä ihmisessä on pakko olla jotain todella pahasti vialla. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin lapsista on todella vaikeaa pitää. Noin yleisellä tasolla. Yksittäiset lapset on usein ihan jees. Vallankin tutut. Erityisesti laumoina ne kuitenkin meluaa, räpättää jotain ihan koko ajan. Tuhoaa paikkoja. Juoksentelee ympäriinsä. Tuijottaa. On epäkohteliaita ja muutenkin käytöstavoissa on yleensä parantamisen varaa. Tungettelee. 

Silti se ei oo musta mikään syy olla niille epäkohtelias. Miten niistä voi kasvaa fiksuja aikuisia, jos niitä kohtelee itse kusipäisesti? Oon mäkin joskus ollut lapsi. Turhaa niille on purkaa omaa huonoa oloaan. Siksi mä kirjoitan tätä. Siksi mä kirjoitan tätä hiljaa itsekseni, ottamatta heihin mitään kontaktia, enkä ole syöttämässä rullaverhoa poikittain takapenkin tenaville. Also se on luultavasti laitonta.

Muutama sana häistä

Oon menossa naimisiin. Voisiko ihmiset nyt pliis lakata käyttäytymästä, kuin aikoisin olla joku hervoton bridezilla, jonka elämän ainoa tehtävä on saada Täydelliset Häät™? Kiitos. Se olisi oikein hienoa. Helpottaisi myös sosiaalista dysforiaani.

Jännittääkö? 

- Ei jännitä. Kiitos kysymästä. Eikä se kyllä sulle kuuluisi, vaikka jännittäisikin. Ai mistä tiedät kuuluuko sulle, jännittääkö mua? No varmaan siitä, että mä kerron siitä sulle.

On paljon asioita, muun muassa parisuhteeni, jonka pitäisin mieluiten yksityisenä tietonani. Jostain syystä häät ja naimisiin meneminen tuntuu kuitenkin olevan asia, jota ei vaan kertakaikkisesti voi tilanteessani tehdä yksityisesti. Ihmiset käyttäytyvät, kuin heille jotenkin kuuluisi tieto siitä, että olen menossa naimisiin, vaikka sen ei sinällään uskoisi liikuttavan heitä mitenkään. En mä äidin työkavereiden kanssa ole menossa naimisiin. Enkä sukulaisten kumminkaimojen tai entisten luokkakavereideni. Ei se kuulu niille mitenkään. Niitä ei myös sangen suurella todennäköisyydellä ole kutsuttu, sillä kutsuimme lähinnä molempien vanhempien sisarukset perheineen ja lähimmät ystävämme. Siitäkin tosin tulee jo päälle sata henkeä. Sano nyt siitä sitten, onko häät isot vai ei. Mitkä on isot häät? En mä edes tiedä.

Valmistelut on joo käynnissä ja häät on elokuun alkupuolella, mutta en siis ole ihmeemmin pitänyt meteliä siitä, että olen menossa naimisiin. Parisuhdestatus ja parisuhteen laillinen puoli muuttuu ja me järjestetään sen kunniaksi bileet, koska me pidetään juhlista. Juhlat on kivoja. Häähömpötys ei niinkään.

Kävin tämän vuoksi seuraavanlaisen keskustelun äitini työkaverin kanssa:

Turhan utelias työkaveri: Joko on tanttu ostettu?

Minä: Ei... (Eikä mulla ole mitään aikomustakaan ostaa.)

Tut: Onko isot häät tulossa?

Minä: En mä tiiä.

Tut: Onko hienot sormukset?

Minä: Kai.

Tut: Jännittääkö?

Minä: Mikä mua jännittäisi? Sukulaiset? Ystävät? Mies, jota aion naida?

Tut: ...

Minä: (Sanoinko mä juuri 'jota'?)

Aivot: (Sanoit.)

Minä: (Voi vittu.)

Aivot: (Se ei ole vale. Vulgäärimmin sanottu kyllä.)

Minä: ...

Aivot: (Älä korjaa.)

Tut: ... *häipyy vähin äänin*

Oon paska omaa elämääni koskevassa small talkissa. Ystävällinenhän se kai yritti vain olla ja mä olen välillä aika helvetin vaivaannuuttava, mutta ei se silti kuulu sille mitenkään. Suuri osa vaivaannuttavuudestani on kyllä myös ihan puhtaasti sitä, että käännän oman vaivaantuneisuuteni niille. En silloin ehkä itse näytä vaivaantuneelta, mutta kanssani keskusteleminen tekee vaivaantuneen olon. Yleensä tämä tapahtuu silloin, kun keskustellaan aiheista, joista minua ei oikeastaan huvita keskustella. Ainakaan kyseisen henkilön kanssa. Silloin saatan puolivahingos- tai ehkä ihan tahallanikin antaa "too much info" ihan vain päästäkseni kyselijästä eroon.

En oikeastaan tiedä ihan tarkkaan, miksi mulla on tällainen suhtautuminen yksityisyyteeni. Se tuntuu olevan jotenkin hirveän erilainen verrattuna ympäröiviin normeihin. Ehkä siksi, että mä en tykkää selitellä oman elämäni päätöksiä. Niiden selittelemisen kanssa olisi nimittäin aivan loputon suo, kun mulla on taipumus tehdä valtavirrasta poikkeavia valintoja. Kyllä mulla olisi kaikelle selitys. Ei kyse oo siitä, ettenkö voisi halutessani puolustaa oman elämäni valintoja. Mä tarvitsen selitykset jo pelkästään omaa itseäni vartenkin. En vain jostain periaatteesta halua selitellä itseäni. En halua hakea heidän hyväksyntäänsä. Ei sillä ole mitään väliä.

Angstihaltijan kesäkuulumiset

Jaan tällä kertaa ajatukset kahteen merkintään, koska ne on kahdesta hyvin eri aiheesta. Alotetaan nyt vaikka kertomalla, että mulla oli ilmeisesti jonkinlainen lievä masennusjakso tänäkesänä. 

Ahdistus pysyi juuri ja juuri käsivarren mitan päässä ja jaksoin painaa kesätyöjakson loppuun asti. Mulla oli hieno aamukampakin ja kaikkea. Siinä vaiheessa, kun loin ahdistukselle personoidun muodon, pystyäkseni käsittelemään sitä paremmin, alkoi joku hälytyskello soida päässä ja menin tarkistamaan masennuksen oireet. Ja täsmäsihän ne. Nettitesti kehoitti hakeutumaan ammattilaisen pakeille. En hakeutunut.

Itsetuhoisuutta ei ole mulla koskaan esiintynyt, mutta luulen senkin olevan lähinnä kahdesta syystä: 1. tiedän ettei mikään mukaanlukien ahdistukseni syyt jatku ikuisesti ja 2. olen pohjimmiltani optimisti. Asiat olisivat luultavasti toisin, jos mä en jaksaisi uskoa siihen, että asiat menee vielä paremmaksi, että mulle soveltumaton kesäduuni eristettynä kaikista sosiaalisista ympyröistäni ei jatku ikuisesti, jonain päivänä mulla ei oo enää tissejä ja niin edelleen. Optimismi on mulla ollut vähintään teini-iästä saakka se syy, miksi jaksan paskoinakin kausina mennä eteenpäin. Mun on vaikeampaa ymmärtää, miten pessimistit jaksavat päivästä toiseen. Eikö ne vain saa aikaiseksi lopettaa, pelkääkö sitä liikaa, vai mistä lienee kysymys.

En mä sano että pitäisi. Mun on vain vaikeampi ymmärtää heidän selviytyismekanismejaan.

Jokatapauksessa pahin vaihe meni ohi, kun pääsin takaisin työjakson jälkeen opiskelipaikkakunnalle ja näin ystäviä. 

Tunteet ftw

Omia tunteitaan pystyy jossain määrin manipuloimaan, jos on oppinut miten se itsellä toimii. Mulla toimii usein järkeily. Tänään olin aamulla ensin aivan hirvittävän innoissani, kun keksin uusia juttuja siihen, mistä kirjoittaa graduni. Sitten olin vähän vähemmän innoissani ja sitten minusta tuntui, että ketään ei kiinnosta miljoonassa vuodessakaan mun graduni, tai ylipäätään mikään, mitä mä nyt sitten saankin päähäni alkaa tehdä. 

Sitten kelasin filmiä taakse päin ja mietin, miksi mun graduinnostus laimeni niin nopeasti ja oli jo hyvää vauhtia muuttumassa apatian kautta epätoivoksi. Aamulla, puoli kuuden aikaan ollessani lähdössä töihin kerroin tämän mullistavan, hyvin alalleni spesifin ajatusketjun puolisolleni, jota ei selvästi voinut vähempää kiinnostaa.

Siitä tunnepuoleni oli ottanut nokkiinsa. Että jotakuta (omaan unirytmiinsä nähden täysin väärään aikaan) vastaherännyttä ei kiinnosta hyvin spesifit vieraan tieteenalan yksityiskohdat. Jos pistän itseni vastaavaan tilanteeseen, niin minuakin luultavasti kiinnostaisi kuin akuankkaa kolmelta aamuyöllä.

Tunteet on ihan hemmetin typeriä. Tämän takia mä kuuntelen järkeä.

Muunsukupuolisuus biologian kautta

Jostain syystä ihmisten on helpomppa hyväksyä toisten sukupuoli-identiteettejä, jos heille antaa edes jotain etäisesti biologiaan nojautuvia argumentteja sen puolesta. Osittain nämä samat asiat ovat auttaneet myös minua itseäni hahmottamaan, mistä saattaa olla kyse.

Tällä hetkellä vallitseva käsitys transsukupuolisuuden synnystä on, että se syntyy jossain sikiön kehitysvaiheessa epätavallisten hormonitasojen myötä. Se on siis synnynnäinen - ei perinnöllinen, mutta synnynnäinen, ominaisuus ihmisessä. Samantapainen syntyselitys on myös esimerkiksi intersukupuolisuudella. 

Jos ajatellaan vaikka, että kohdussa kasvaa XX-kromosomaalinen alkio/sikiö. Tavanomaisen kehityksen tuloksena tästä kasvaisi tyttö. Tietyssä raskaudenvaiheessa sikiö kuitenkin saa epätavallisen paljon testosteronia, mikä vaikuttaa tulee vaikuttamaan myöhemmin sukupuolikokemukseen. Jos nyt vaikka ajatellaan noin hyvin karkeasti yksinkertaistetusti, että testosteronitason ollessa alle N-määrä sikiön aivot kehittyvät siten, että tulevaisuudessa hän kokee olevansa nainen ja yli M-määrä kokeakseen myöhemmin olevansa mies. Jos sikiö siis saa tätä N-määrää enemmän testosteronia, mutta ei kuitenkaan M-määrää. Eli jotain määrien N ja M väliltä, tämä saattaa alkaa kokea olevansa jotain miehen ja naisen väliltä.

Noin karkeasti yksinkertaistaen. Tai voihan tää ihan hevonpaskaakin olla. Mä opiskelen kirjallisuutta, enkä biologiaa tai lääketiedettä. Mutta tämän kautta muunsukupuolisuutta voi olla jonkun helpompi hahmottaa.

Haluan nukkua

Eiliset sukuloimisjuhlat meni hyvin. Olin sosiaalinen. Vastailin kysymyksiin. Olin kiinnostunut. Minulla oli oikeasti hauskaa ja muistin, miksi tykkään juhlista. Minulla oli seuraa. Minulla oli ystävä. Sain keskustella myös älyllisesti ja yhteiskunnallisesti kiinnostavista aiheista ja näin pitkästä aikaa serkkuja, jotka olivat minulle lapsena kuin sisaruksia.

Nyt olen taas aivan saatanan väsynyt, eikä mikään määrä lepoa tunnu riittävän. Haluaisin vain nukkua. Pitää ladata akut maanantaiksi. Kahdentoista tunnin kuluttua lähden taas töihin. 

Ensiviikonloppuna pääsen taas Ouluun. Viikonloppu on aivan liian vähän aikaa. Mutta tarvitsen sen ehdottomasti. Pitäisi keksiä veljelle joku lahja. Se täyttää 21.

Voi luoja. Se tosiaan täyttää 21. Mä olin just 21. Mä oon nyt 24. Mitä helvettiä.

Haluan vaan nukkua.

Mikä tää tämmönen ruumis on?

Ihan vain tiedoksenne, että olen nyt joutunut bloggaamaan mobiilina. Enimmäkseen homma toimii ihan hyvin, mutta näköjään huomaan hitaammin vanhempiin teksteihin tulleita kommentteja ja kommentteihin vastaaminen voi aiheuttaa mobiilisovellukselleni hankaluuksia. 

Nyt töissä on mennyt vaihteeksi melko mukavasti ja näyttiäsi, ettei viimeviikkojeni henkinen vaikeilu ole jäämässä pysyvämmäksi tilaksi. Syytän flunssaa, josta olen ilmeisesti hiljalleen päässyt yli sekä hormoneja, joista minun on näköjään edelleen kärsittävä.

Täytyy sanoa, että vaikka eniten kehodysforiaa minulle aiheuttaa tissit, menkat on naistyypillisen ruumiin vittumaisin piirre. Niiden oireissa ei ole mulla edes mitään logiikkaa. Joskus on mielialavaihteluita, joskus taas ei, mutta vatsaan sattuu, joskus taas sattuu päähän, joskus vaan vituttaa kaikki, joskus panettaa, joskus seksin ajatteleminenkin on ällöä, joskus katoaa ruokahalu, joskus haluan syödä aivan vitusti makeaa ja joskus ei oikeastaan ole muuta oireita, kuin että vagina vuotaa verta. Ja joka ikinen kerta, kun mulla on jotain oireita olen yhtä hämmentynyt ja yritän selvittää MIKÄ VITTU MUSSA ON VIKANA ja yleensä menee päivä tai pari, ennen kuin tajuan, että niin vittu totta tosiaan. Mun on jotenkin hirvittävän vaikea hahmottaa sitä, että kuukautiset sekä PMS-oireet koskee muakin.

Mä olen hirvittävän lahjakas unohtamaan sen tosiasian, että mulla on naistyypillinen ruumis sen kaikkine ominaisuuksineen. Keho on mulle jotenkin hirvittävän omituinen asia siihen nähden, että monien katsantokantojen mukaan "minä" viittaa ruumiiseeni. Jos mun aivoilla olisi kädet, jotka eivät olisi ruumistani, se varmaan tökkisi ruumista kepillä ihan vaan nähdäkseen, mitä se tekee. Osittain se tuntuu koskevan myös muita, kuin sukupuolisiksi miellettyjä ominaisuuksia. Lapsena mä ihmettelin ruumistani jatkuvasti: "Jännää uloimman ihokerroksen läpi voi pistää neulan, eikä se satu", "Jos puree itseään käteen, siihen jää hetkeksi valkoiset hampaanjäljet", "Mitenköhän syvälle kurkkuun mä pystyn työntämään mun kielen?", "Jos nyörittää narun riittävän tiukkaan sormen ympärille, se muuttuu siniseksi", "Mun ihon alla on tikku tai jotain, parempi tökkiä sitä neulalla. Oho, sieltä tuli tommosta vaaleeta mönjää kans, jännää. Miten paljon sitä on tuolla?"... ja niin edelleen. Vähän niinkuin mun aivot olisi autonomistaja, joka ei koskaan kyllästy ihmettelemään sitä, miten sen auto toimiikaan ja unohtelisi jatkuvasti, miten vaikka tuulilasinpyyhkijät toimii.

edit:/ Kirjoitin tämän muutama päivä sitten, mutta muokatessani tageja mobiili-blogger halusi siirtää tämän postauksen tälle päivälle.

14 lihasta

Vaatii 14 lihasta hymyillä, 27 näyttää nyrpeää naamaa. Se välinpitämätön, ruma naama, jonka näin tänään joka peilistä ei varmaan käyttänyt ainuttakaan lihasta. Se on naama, joka sanoo, täällä ei oo ketään kotona. 

Aika matelee eteenpäin ja tuntuu, kuin olisin kapteenina aluksessa, jota ohjaa autopilotti, eikä minulla ole mitään muuta tekemistä, kuin tuijottaa kelloa. Aina nähdessäni jonkun toisen, käytän niitä neljäätoista lihasta esittääkseni, että olen ohjaimissa. Näyttää siltä, että kiinnostaa, kuulostaa siltä, että välittää. Refleksihymy. Se tulee aina jossain vaiheessa näitä hommia.

Tämä ei ole mun alani.

Olen ekstrovertti, joka on muuttunut introvertiksi, eikä lusikkani riitä mihinkään. 

Ensiviikolla minulla on taas uusi työkohde. Uudet ihmiset, jotka kysyvät samat kysymykset, joihin minulla ei ole vastauksia.

17 päivää jäljellä.

Liikaa

Vielä kuukausi töitä jäljellä täällä. Onhan porukoiden luona kiva käydä, mutta kuukausi on liikaa. Kaksi kuukautta on tuplasti liikaa.

Porukoissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Ne hyväksyy mut. Mä pidän lapsuuden kodistani. Mä pidän kesästä täällä päin maailmaa. Enkä mä oikeastaan tiedä, miksi mua ahdistaa. Mä vain olen nyt väärässä paikassa.

Plus mä inhoan juhlia. Ei. Mä pidän itse asiassa juhlista. Meidän suku on ihan jees. Juhlat on kivoja. Mutta mua ahdistaa juhlavaatteet. Pukeutuminen juhliin. Joko mä olen alipukeutunut, tai sitten jotenkin sillain pukeutunut, etten viihdy kuteissani ollenkaan. Eikä alipukeutuneenakaan varsinaisesti kivalta tunnu. Jätin sit mustan pukuni opiskelupaikkakunnalle ja on vähän liian pitkä matka lähteä hakemaan. Ja nyt olis kolmet lakkiaiset tiedossa. Onneksi minä en ole tällä kertaa näyttelyeläin. 

Ei kiinnosta

Mä miellän päiväni alkavan siitä, kun menen yhdeksältä illalla nukkumaan.  Yritän parhaani saada nukuttua liian valoisassa huoneessa kaikkien muiden ollessa vielä hereillä. Missaan koko sen jakson, jolloin olen tottunut olemaan aktiivinen, tekemään asioita, keskustelemaan tärkeistä jutuista ja niin edelleen. 

Herään 4.30-5.45 riippuen työkohteesta ja työajoista. Annan kissalle ruokaa. Teen eväät. Syön jotain. Menen töihin ja teen, mitä sitten ikinä kuuluukin päivääni. Sosialisoin muiden ihmisten kanssa sen verran, kun koen tarpeelliseksi, että ne pysyvät tyytyväisinä. Kun ihmiset ovat tyytyväisiä, ne valittavat vähemmän työstäni ja ottavat minut mielellään jatkossakin töihin. 

Työ itsessään on usein aika yksitoikkoista, enkä töissä ollessani oikeastaan kaipaakaan juuri muuta. Mutta kun elämässä ei ole juuri muuta juuri nyt, niin se on psyykkisesti todella kyllästyttävää. Tänäaamuna kuuntelin aamuaskareita tehdessäni laput korvilla mahdollisimman synkeää ja häiritsevää musiikkia. Jotain, mistä asiakkaani olisivat aivan varmasti valittaneet, jos se olisi tullut radiosta. Ihan vain, jotta muistaisin hymyillä asiakkaille ja työkavereille. Minut tulkitaan naiseksi, joten minun täytyy hymyillä. Miesten ei tarvitse.

Hymyilen. Te ette tiedä musta mitään. Olen vain se kuulokepäinen siivoojan sijainen.

Menen kotiin. Vaihdan vaatteet. Rapsutan kissaa. Selaan sosiaalisen median uusimmat kuulumiset. 

Sitten tuijotan apaattisena konettani ja mietin, mitä seuraavaksi. Voisin lukea, mutta ei kiinnosta. Voisin kirjoittaa, mutta ei kiinnosta. Voisin... emmä tiedä... lenkkeillä? Ei kiinnosta. Mä en vain jaksa tehdä mitään. Ennen kuin sairastuin tähän hajuni vieneeseen kevätflunssaan, mä vielä jaksoin tehdä juttuja. Nyt en. Sekä kroppa, että mieli on yhtä apaattisia. Periaatteessa mikän ei ole vikana, mutta mikään ei vain huvita. Välillä illalla, ennen nukkumaanmenoa haluaisin kovasti sosialisoida kavereiden kanssa. Mutta ne on kaukana. Eikä mulla ole kerrottavaa. Ja niillä taitaa olla muita kiireitäkin. Äh. Ehkä meen tuijottamaan kattoa.

Maailmani hajuitta

Ironista kyllä, ei mennyt kauaa edellisestä päivityksestä, kun sairastuin äkäiseen flunssaan. Flunssan  aikana hajuaisti ja sen kautta myös makuaisti luonnollisestikin heikkenee. Koen sen hyvin häiritseväksi, sillä molemmat aistit vaikuttavat tavallista keskeisemmin tapaani hahmottaa ympäristöä. Dysforiasta tutuin menetelmin, suuntaan huomioni muualle ja yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiotta. 

Ruoka ei maistu miltään, mutta syön silti aina silloin, kun on ruokatauko tai perheessä ruoka-aika. Jos kukaan ei huomaa sanoa, että on ruoka-aika, niin en huomaa mennä syömään, sillä flunssaisena multa puuttuu myös ruokahalu ja kaikki kiinnostus syömiseen. Eilen borssikeitto onnistui maistumaan joltain ja ilahduin siitä niin, että söin sitä santsiannoksen. Muuten olen tainnut syödä kuin varpunen. Tein välipalaksi leivän, mutta ei huvittanut syödä sitä loppuun, kun se ei maistunut miltään muulta kuin hieman suolalta. 

Jokatapauksessa olen onnistunut ignooraamaan hajuaistini heikkenemisen niin lahjakkaasti, että minulta on mennyt täysin ohi, missä vaiheessa  lakkasin haistamasta mitään. Siis en haista tällä hetkellä yhtään mitään. Töissä aloin miettiä, miksei ikkunanpesusanko haise yhtään astianpesuaineelta. Ravistelin jotain voimakastuoksuiseksi mainostettua ilmanraikastinta, eikä mitään. Siivouskeskuksessa otin käteeni etikkapullon, väänsin korkin auki ja vedin syvän henkosen. Eikä mitään. Yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vettä. Olin tästä sen verran hämmentynyt, että pyysin työkaveria tarkistamaan, ettei siellä vain ollut vettä. Työkaveri seurasi esimerkkiäni ja joutui melkein lattialle kakomaan naamaansa irvistellen. 

Tää ei tunnu todelliselta. Tuntuu, kuin olisin jossain peli-simulaattorissa, jossa on fokusoiduttu grafiikoihin ja hoidettu muut aistit tavalla tai toisella puolivillaisesti: kuulo toimii, mutta korvakäytävät tuntuvat ärtyneiltä ja aina niellessä tai haukotellessa korvissa napsuu, tuntoaisti riittää hahmottamaan kehoni rajat ja sen asemoitumisen ympäröiviin objekteihin nähden, mutta hienosyisemmät tuntoaistimukset tuntuvat puuttuvan. Ei ole kuuma, ei kylmä. En kutia, vaatteet ei hierrä, eikä purista ja muutenkin tuntuu oudolta, makuaisteihin on saatu joitain perusjuttuja: makea ja suolainen, sekä ruokien rakenne mallinnettua, mutta melkein kaikki muu uupuukin. Ja hajuaistia ei ole edes yritetty. 

Toivottavasti tätä ei jatku pitkään. Luulen nimittäin, että pitkällä tähtäimellä saattaisi tulla ongelmia todellisuudentajuni suhteen. Antakaa mun hajuaisti takaisin kiitos.

Maailmani hajuin

Mulla on about kaikkia aisteja koskeva aistiyliherkkyys. Kireissä vaatteissa on vaikea keskittyä, kovat äänet tekevät ärtyisäksi, yhteensopimattomat väriyhdistelmät häiritsevät ja joihinkin makuihin on vain mahdotonta tottua, saati oppia pitämään. Tilassa on kuitenkin myös hyviä puolia. Sellaisia puolia, joita ilman minusta puuttuisi jotain olennaista. Minulla on erittäin tarkka värinäkö ja kiinnitän väreihin paljon huomiota. Minulla on myös tarkka haju- ja makuaisti. Haistan maidosta jo pari päivää etukäteen, että se on menossa pilalle ja meille unohtuneesta vaatteesta tunnistan hajusta kenen se on. Hajumaailma määrittää myös käsitystäni tilasta.

Vanhempieni talo haisee erilaiselta silloin, kun kaikki muut ovat nukkumassa ja kissat ovat ulkona. Jos päästän kissat sisään, tai joku nousee ylös, hajumaailma muuttuu hyvin nopeasti. Huomaan usein jo eteisessä, jos äiti on päättänyt vaihtaa vessan saippuaa. Kevät on virallisesti saapunut vasta, kun nenäni voi vahvistaa sen. Oma asuntoni haisee erilaiselta silloin, kun eläimet ja avokkini on poissa, vaikka he olisivat olleet poissa vasta hetken. Lapsena tiesin hajusta, ketkä perheenjäsenet ovat kotona, tai keitä meille on tullut vieraiksi. Myös jokaisessa huoneessa on erilainen hajujälki.

En tiedä miten paljon minulla on oikeasti tavanomaista parempi hajuaisti ja miten paljon tämä on vain sitä, että kiinnitän enemmän huomiota.

Epänaisen naistenvaivat

Onnistun säännöllisesti, joka kuukausi unohtamaan, että mulla on kuukautiset. Sitten mää ihmettelen, miksi mua ensin panettaa* ja sit vituttaa. Sitten alkaa vuotaa verta, pistän kuukupin paikalleen ja unohdan koko roskan. Seuraavana päivänä mietin, miksi vatsaa vääntää, pää on kipeä, eikä pysty toleroimaan paskaa samaa määrää kuin aiemmin. Joka ikinen kerta kertaan läpi, mitä oon syöny ja tehny viimeisen puolen vuorokauden sisällä ja harkitsen jo lääkäriin lähtöä, ennenkuin muistan, että totta tosiaan kun ihmisestä vuotaa verta, niin se voi aiheuttaa muitakin jänniä asioita. Eihän tätä ookaan tapahtunu kuin päälle kymmenen vuotta. 

Enkä mä silti muista.

Välillä kyllä onnistun autuaasti unohtamaan, että mulla on tissit ja jostain syystä ihmiset varsin usein lukee mut naissukupuolen edustajaksi. Sekin jaksaa hämmentää joka kerta.

Kyllä olen hämmentynyt. Ei, en ole hämmentynyt sukupuolestani. Kaikki muut ovat hämmentyneitä sukupuolestani. Olen hämmentynyt siitä, että ruumiini ei vastaa kokemustani. Ja olen erittäin iloinen siitä, että olen hämmentynyt. Toinen vaihtoehtoni olisi olla ahdistunut.

Jos mä "sukupuolihämmennyksestä" syyttävien ihmisten tahdon mukaisesti vakuuttaisin itseni siitä, että olen nainen ja minun on hyväksyttävä ruumiini ja naiseuteni, ahdistuisin, sillä en pystyisi siihen. Naiseus olisi minulle suorittamista. Kuin tietokonepeli, josta en pidä ja jota en voi lopettaa, enkä voittaa. Nyt naiseus on kuin väärään osoitteeseen mennyt postipaketti. Pyörittelen sitä eteisessä. Mietin, mitähän sille pitäisi tehdä ja minne se pitäisi palauttaa. Ajoittain unohdan täysin sen olemassaolon, kunnes kompastun siihen tai yritän siivota eteisessä.

* Koen tarpeelliseksi täsmentää, että minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, että mun on tavallista helpompisaada itseni kiihottumaan. Useimmiten se on niin vaivalloista, että en jaksa. Mää jotenkin luulen, että tää ei oo ihmisille itsestään selvää.

Miksi ei vituta?

Vitutti yrittäessäni saada asioita hoidettua loppuun opiskelupaikkakunnalla. Vitutti junan lähtiessä työpaikkakunnalle. Vitutti tieto siitä, että pitää kääntää parissa päivässä unirytmi siitä, että menee kolmelta nukkumaan siihen, että herää puoli viideltä. Vitutti, kun ei ole oman alan töitä. Vitutti, kun kaverit jää eri paikkakunnalle. Mutta nyt ei vituta ja se on epäilyttävää.

Unirytmin kääntäminen sujui täysin kivuttomasti. Otin sunnuntai-iltana pari melatoniinia, heräilin pari kertaa yön aikana, mutta kellon soidessa ei väsyttänyt. Eikä väsyttänyt myöhemminkään päivällä, vaikka tein kuitenkin ihan fyysistä työtä, johon kropan ei pitäisi olla tottunut. En myöskään laskenut tunteja töiden loppumiseen tai ruokataukoon. Itse asiassa edes nälkä ei vaivannut, vaikka evääni eivät olleet kovin kummoiset. Oli siinä nyt varmaan riittävästi energiaa päiväksi, mutta en ole tottunut siihen, että se oikeasti riittäisi. 

Ensimmäisen päivän jälkeen jalat eivät olleet kipeät, eikä väsyttänyt. Toisen päivän jälkeen jo vähän. Täytin veroilmoituksen ajoissa. Avasin verhot ikkunani edestä ja totesin ikkunan olevan kärpäsenpaskainen. Se ei vituta. Haluaisin pestä sen. Olen pessyt kaksi päivää ikkunoita työkseni. Tässä on jotain vialla.

Vaikka onkin mukava sanoa, että puoli viisi ei ole heräämisaika, vaan nukkumaanmenoaika, niin ei silti vituta herätä puoli viideltä ja mennä alaavastaamattomiin töihin pikkupaikkakunnalle, jossa kaikki tuntuvat tietävät mun asiat minua itseäni paremmin. Se, jos mikä on epäilyttävää.

Nimipaskaa

Nimilautakunnalta tuli vihdoin postia. Ne ovat käsitelleet hakemukseni etunimenmuutoksesta 24.3., mutta jostain tuntemattomasta syystä viitsivät kertoa tästä minulle vasta nyt. Ensimmäinen nimi, joka on käytännössä vanha nimeni, josta on pudotettu kirjain pois ja kuulostaa omituiselta on heille ihan ookoo, mutta toinen nimeni, joka on luontonimi, ollut käytössä minulla 9-10 vuotta, ei mitenkään kovin omituinen, ihan hyvin suuhun sopiva ja nimeltä kuulostava ei ole ookoo, koska se on joillain käytössä sukunimenä.

Tämähän ei siis estä ihmisiä antamasta lapsilleen nimeksi esimerkiksi Maija, Aila, Markus, Tuomas, Olli, Koivu, Paju, Oras, Tuomi tai Varpu. Tämä käytännössä samaa kategoriaa oleva nimi ei kuitenkaan kelpaa, koska kellään muulla ei nyt satu olemaan sitä käytössä etunimenä, mutta joillain on sukunimenä. (Ei edes hirvittävän monella. Tarkistin.)

Tästä sukunimiydestä huolimatta se olisi mahdollista ottaa käyttöön, mikäli olisin esittänyt sille "tarpeeksi pätevät perusteet". Se, että en identifioidu vanhaan nimeeni ja olen käyttänyt tätä 9-10 vuotta ei siis ole tarpeeksi pätevä peruste.

Olen alle kouluikäisenä ylipuhunut konkreettisesti ihmisen hyppäämään kaivoon. Luulen, että siirrän käsillä olevaa esseededistä hieman ja alan kirjoittaa toisenlaista esseetä. Vittuilevat nyt väärälle muunsukupuoliselle. 

Plus: vituttaa, kun unohdin kännykkäni toiselle puolen kaupunkia.

No romo – yleistä aro-vineä

Tämän blogimerkinnän tarkoitus on ihan vain valittaa kaikesta mahdollisesta aromanttisuuteen liittyvästä. 

Yhteiskunta asettaa kaikenlaisia odotuksia yksilöille. Yksi odotuksista on oletus siitä, että kaikki haluavat parisuhteen ja parisuhde on ihannetila jokaiselle yksilölle. Sen lisäksi se myös olettaa, että miehen ja naisen hetulla varustetut henkilöt, jotka asuvat saman katon alla ovat automaattisesti parisuhteessa. (Heteronormatiivisuus, mitä se muka on?)

Kaikissa juhlissa sukulaiset kyselee poika- ja tyttöystävien perään. Jos ilmoittaa, ettei ole, saa hyvää tarkoittavia neuvoja miehen tai naisen iskemiseen tai vaihtoehtoisesti kehoituksia “pitää hauskaa, kun vielä voi”. Mitä ihmettä tuo jälkimmäinen on olevinaan? Miksi kukaan haluaisi suhteen, jos se olisi niin sanotusti “game over”. Mitä helvettiä? Onko parisuhteen hankkiminen joku kovin hupaisakin peli? Miksei mulle ole kerrottu?

Sitten homma vasta hauskaksi meneekin, jos ilmoittaa, että parisuhdetta ei ole, eikä tule. “Kyllä se mieli siitä vielä muuttuu”, kuuluu joko selän takana tai pahimmillaan päin naamaa. Ratkaisuehdotuksena kehotetaan jäämään etsimään sitä oikeaa tai “pitämään silmät avoinna”.

Pariutumatta jääville ihmisille varatuilla sanoilla on lähes poikkeuksetta surkutteleva sävy: vanhapiika, vanhapoika, ikisinkku...

Puhumattakaan siitä, miten parisuhteesta puhutaan. On vaaleanpunaisia laseja, kiusallisia treffejä, vatsassa lepattavia perhosia, maagisia ensisuudelmia, kukkia ja suklaata, sydämenmuotoisia... tuota... aivan kaikkea(?). Sitten on ‘se vaihe’, kun ‘rakastavaisia’ ei saa erilleen toisistaan. Ne yrittävät syödä toisensa aina nähdessään ja ollessaan erossa viestittelevät taukoamatta, toivottavat tekstarilla hyvät yöt ja huomenet. Mä en sano, että nää olisi jotenkin täysin todellisuudesta irrallisia tai huonompia tapoja olla parisuhteessa, mutta olisi valehtelua väittää että se olisi kaikilla tuota, tai että kaikki haluaisivat sitä.

Näiltä näkymin tämä olisi nyt viimeinen No romo-postaus. Lukijoiden toiveesta voin kirjoittaa vielä jostain aiheesta. Itse en nyt keksi mitään uutta kulmaa aiheeseen. Kysykää, jos on kysyttävää.

No romo – aromanttisuuden representaatio viihteessä

Erityisesti teini-ikäisenä ja esiteininä kiinnitin huomiota siihen, että nuortenkirjallisuudesta tuntuu puuttuvan aromanttiset mallit. Kaikki haluavat parisuhteen (ja yleensä myös saavat sen). Ainoat aromanttiset representaatiot, parisuhteettomat hahmot tuntuivat olevan jotenkin erakkoja tai muutoin epäsympaattisia vanhojapoikia tai –piikoja. Niilläkin yleensä oli joku nuoruuden rakkaus, josta ei sitten ollutkaan tullut mitään, mistä he olivat katkeroituneet ja päättäneet jäädä sinkuiksi.

Ennen kaikkea aseksuaalit aromanttiset hahmot tuntuivat olevan tällaisia. Sitten toinen ääripää on seksuaalista vetoa tuntevat, aromanttiset hahmot, jotka ovat playboyita tai miestennielijöitä – ja oikeastaan vain odottavat ”sitä oikeaa”, joka ”kesyttäisi heidät”.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen samaistuttavalta. Romanttinen rakkaus tuntuu hallitsevan viihdekirjallisuutta. Päähenkilön on aina saatava parisuhde. Prinsessan on saatava prinssinsä ja niin edelleen. Jos joku päähahmo ei saanut parisuhdetta, niin vallankin Disneyn oli pakko tehdä jatko-osa, jossa se sai parisuhteen. Parisuhde esitetään ihmisen olemisen tarkoituksena. Romanttista rakkautta pidetään asiana, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Siinä sitten aromanttiset lapset, teinit ja aikuiset miettivät, mikä heissä on vikana. Olemmeko me hulluja, vai vain kaikki muut?

Poikkeuksiakin varmasti löytyy. Yhtään ei vain äkkiseltään tule mieleen nuoruudestani. No Nalle Puh oli melko aromanttinen sarja. Jostain syystä vain vihasin sen tunnaria, enkä siksi halunnut katsoa sitä. Ehkä tämä on myös yksi syy, minkä vuoksi pidin Pokémonista. Päähahmolla ei ollut varsinaista romanssia ja romanttinen rakkaus ylipäätään esitettiin pöhkönä.

Tämän blogikirjoituksen aiheesta voisi kirjoittaa esseen, mutta jos tällä kertaa en mene tämän syvemmälle.

No romo - aromanttisuus ja parisuhde

Toimiva parisuhde ei tarvitse rakkautta. Se on provosoivasti sanottu, mutta se on totta.

Näen oikeastaan kommunikoinnin ja keskusteluyhteyden paljon tärkeämpänä kuin romanttiset tunteet. Ei siihen tarvitse romanttisia tunteita, että osaa arvostaa ihmistä, jonka kanssa jakaa ajatuksia, jonka uskaltaa päästää lähelle, johon luottaa, jonka kanssa pystyy ylläpitämään taloutta, huolehtimaan yhteisistä lemmikeistä  ja mahdollisesti joskus kasvattaa lapsi. En mä tarvitse sitä populaarikulttuurin niin kovin mainostamaa ylitsevuotavaa tunnetta ”siitä oikeasta”. Elämä on oikeastaan paljon helpompaa ilman.

Ehkä pitää vähän perustella, miksi uskon, että on helpompaa ilman. Ensiksikin uskon vakaasti, että tunteet varsin suureksi häiritsevät ihmisiä tekemästä järkeviä asioita; mitä isompi tunne, sitä enemmän se häiritsee. Rakkaus, himo, pelko ja  viha on monien ihmisten kamalimpien valintojen takana. Se on hyvin inhimillistä, vaikka aromanttisen ihmisen näkökulmasta rakkauden vuoksi tehdyt typerät valinnat näyttävätkin hyvin absurdeilta.

Kun ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit eivät ole olleet mukana sekoittamassa pakkaa, on pystynyt rakentamaan luottavaisen suhteen ystäväpohjalta. Rehellisyyden nimessä on sanottava myös se, että ennen tätä ihmistä, mun oli vaikea kuvitella voivani seurustella kenenkään kanssa. Pidin pitkään (myös alettuani virallisesti seurustella) itseäni jollain tapaa tunnevammaisena, koska en täyttänyt sitä kulttuurin tuputtamaa mallia rakastua ja kokea rakkautta, enkä osannut niitä romanttisia eleitä, jotka minun oletettiin osaavan, enkä arvostanut niitä romanttisia tekoja, joita yhteiskunta olisi tuputtanut. Minulle on jäänyt hämäräksi, mikä on kukkien funktio ja miltä suutelun olisi tarkoitus tuntua. Ei se merkittävän epämukavaakaan ole; ihokontakti on loppuen lopuksi aika miellyttävä asia.

Välitän kumppanistani niinkuin parhaasta ystävästäni, sillä hän on paras ystäväni. Paras ystäväni, jonka kanssa elämme kämppiksinä, nukumme samassa sängyssä ja olemme menossa naimisiin. Sellaista on yhden aromanttisen ihmisen parisuhde.

Ruohonkorsia

Täällä tuoksuu kevät. Tuntuu, että täällä talvi pitää otteessaan vielä kauan kevään jo alettua. Ainakin kauemmin kuin synnyinpaikkakunnallani. Siellä on tuoksunut kevät jo kauan. Pari päivää sen jälkeen kun synnyin, maaliskuun alussa 1991, TAYSin pihalla oli vihreää ruohoa. Nyt, 24 vuotta ja kuukausi myöhemmin osaan etsiä 500 kilometriä pohjoisemmassa talojen seinustojen vieriltä vihreää ruohoa. Ja sitä löytyy jo. Ei paljon, mutta kuitenkin. On kevät. Viimein.

Herääminen tuntuu helpommalta. On valoisaa, kun menen treeneihin ja on melkein valoisaa, kun tulen sieltä. Liikunta tekee tehtävänsä. Nukun paremmin, jaksan paremmin. Melkein voisin harrastaa sitä enemmänkin.

Melkein.

No romo – aromanttisen ihastuminen

Eilen tajusin jotain oleellista itsestäni ja lapsuudestani. Luulin olleeni ihastunut useampaankin kertaan, mutta mitä on ihastuminen ihmiselle, joka ei tunne romanttista tai seksuaalista vetoa muihin? Jos se, mitä mä todella halusin näiltä ihmisiltä, ei ollut seurustelusuhde, niin onko se ihastumista? Se, mitä mä todella olisin halunnut näiltä ihmisiltä, oli kaveri, jonka kanssa seikkailla, jota naurattaa ja jonka jutuille nauraa. Kai sitäkin voi ihastumiseksi sanoa, mutta luulen, että sille olisi parempi keksiä joku toinen termi sekaannusten välttämiseksi.

Mutta mitä tekee aromanttinen lapsi, joka luulee olevansa ihastunut, koska haluaisi olla kaveri sellaisen henkilön kanssa, jonka katsotaan olevan vastakkaista sukupuolta? Vastaus: yrittää jäljitellä ihastumista (ja kusee siinä varsin lahjakkaasti). Sen seurauksena en saanut sitä, mitä olisin tarvinnut, enkä sitä mitä luulin haluavani. Elämäni olisi ollut monilta osin helpompaa, jos olisin jo silloin tiennyt, että romanttisuus ei vaan ole mua varten.

Piirtelin sydämiä ja harjoittelin kirjoittamaan englanninkielisiä rakkaudentunnustuksia. (Ne tuntuivat jotenkin kevyemmiltä kuin suomenkieliset.) Opettelin kaiken, mitä lasten viihteellä oli aiheesta tarjota. Samaan aikaan inhosin itse pinkkiä, sydämiä ja pitsiä, mutta ne jotenkin tuntuivat kuuluvan asiaa, joten jäljittelin sitä parhaani mukaan. Kirjoitin yhdelle pojalle kirjeitä, joissa kerroin kissoista ja kysyin heidän kissansa vointia. (Toivon todella, ettei hänellä ole yhtään kirjettä tallella. Itse asiassa parempi, jos hän ei ole edes koskaan avannut niitä kirjeitä. Se sydämenmuotoinen kirjepaperi oli aika kamala.)

Kouluikäiseksi mennessä olin jo oivaltanut, että romanttisen kiinnostuksen jäljittely ei auta saamaan kavereita. Koska en keksinyt mitään muutakaan tapaa olla kaveri poikien kanssa, en sitten ollut kaveri poikien kanssa. Olin vain aivan helvetin kateellinen kaikille, jotka onnistuivat olemaan kavereita poikien kanssa.

Osa ongelmaa tietysti oli sekin, että en ollut tyttö, vaikka kaikki niin olettivatkin. Mutta se on eri tarina se.

No romo – mitä on aromanttisuus?

Aromanttisuus on luultavasti terminä useimmille tähän blogiin eksyneillekin vielä vieras. Aromanttisuus on lyhyesti ilmaistuna sama kuin aseksuaalisuus, mutta tarkoittaa romanttisen kiinnostuksen puutetta siinä missä aseksuaalisuus seksuaalisen kiinnostuksen puutetta. Romanttinen suuntautuminen tarkoittaa sitä, että kenen kanssa ihminen haluaa parisuhteeseen, jakaa elämänsä, kokee jotain elämää suurempaa tai jotain sinne päin.

On vaikea määritellä jotain, mitä itseltä puuttuu. Se on vähän sama, kuin laittaa aseksuaali määrittelemään seksuaalisuus. 

Siitä päätellen, että tämä terminologia ei ole yleisemmin käytössä, romanttista kiinnostusta kokevat ihmiset eivät ilmeisesti koe tarpeelliseksi määritellä romanttisuutta. Osasyynä voi olla sekin, että romanttisuus tuntuu olevan jonkinlainen perusolettamus ihmisistä. Se nähdään essentiaalisena, olennaisena osana ihmisyyttä, jota ilman muuta kaikki kokevat. Romanttiseen olettamukseen perustuu se, että populaarikulttuurissa kaikkien pitää saada parisuhde ja sinkkuus nähdään ongelmana, joka täytyy ratkaista (hankkimalla parisuhde). 

Varmaan monien ihmisten seksuaalinen ja romanttinen suuntautuminen kohdistuu yhtenevästi jonkun sukupuolen/sukupuolten edustajiin, mutta ne eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Voi esimerkiksi kokea seksuaalista vetoa miehiin ja naisiin, mutta haluta parisuhdetta vain jommalta kumalta, tai voi olla aseksuaali, mutta haluta parisuhdetta tai olla haluamatta parisuhdetta, mutta haluta harrastaa seksiä. Ne eivät siis välttämättä kulje käsi kädessä ja näiden kahden asian erottaminen toisistaan auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään.

Tällä määrittelyllä aloitan kirjoitussarjan ”No romo”, jossa käsittelen aromanttisuutta ja pohdin tämän ominaisuuden vaikutusta omaan elämääni ja siihen, miltä kulttuurimme aromanttisen silmin näyttää.

Mitä mä en halua

Mä en halua herätä joka maanantai 6.30 lähteäkseni töihin, joka parhainakin päivinä tuntuu lähinnä siedettävältä.

Mä en halua viettää jokaista arkipäivääni haaveillen viikonlopusta.

Mä en halua syödä hernekeittoa joka torstaina. Tai tiistaina. Tai ylipäätään minään tiettynä viikonpäivänä.

Mä en halua mennä kymmenen uutisten jälkeen nukkumaan. Tai harrastamaan seksiä.

Mä en halua pukeutua yöpaidan näköisiin, räikeisiin trikoisiin.

Mä en halua katsoa kesällä kaikkia bondeja. Enkä itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta.

Mä en halua juoda vieraissa kahvia.

Mä en halua hiihtää hiihtolomalla.

Mä en halua ikkunalautaa täynnä pelargonioita.

Mä en halua syödä salmiakkia tai silakoita.


Nämä kymmenen asiaa mä päätin kymmenenvuotiaana. Ja ne pitää edelleen.

Mennyt välitunti

Se ei ollut paha sana.
Se ei ollut kirpeä nyrkki.

Kumpaankin osasin vastata.

Ei minua vahingoittanut
solvausten vana,
ei käsi, joka tyrkki.

Kieleni on kerkeä,
sarkasmi luokan kärkeä.

Nyrkkejäkään en pelännyt,
en käyttää,
en kohdata,
en enää.

Naarmuja vain pinnalle.
Sivalsin itse syvemmälle.

Kaikki ei kuitenkaan
kilpistynyt haarniskaan.

Kääntyneet selät
Vaikeneva puhe
Liian kovaa puhuttu juoru
Toiseus

Ne pääsivät läpi.


Satutitte minua.
Satutin teitä.
Niin on hyvä.

On helpompaa
päästä katkeruudesta.
Kun on itselläkin
anteeksipyydettävää.

Kevättuulia

Vaihdon blogin ulkoasua. Koska nyt linkit ovat keltaisia, niin se tarkoittaa sitä, että on kevät ja pääsiäinen. Kaikkialla kuuluu nyt olla vihreää ja keltaista tai jeesusjuttuja. (Yleensä ei molempia samaan aikaan.) Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kouluaikojen jälkeen monet pyhät tuntuvat menettäneen merkityksensä. Enkä nyt puhu niiden universaaleista merkityksistä, vaan henkilökohtaisesta merkittävyyden kokemuksestani. Onhan se kiva hengata perheen ja/tai ystävien kanssa ja olla menemättä opiskelemaan tai töihin ja syödä kauden ruokia, mutta kaikki muu juhlapäivän ympäriltä sitten jotenkin jääkin. En nyt varsinaisesti tiedä, onko se hyvä tai huono asia. Se on lähinnä havainto.

Mitäs muuta kuuluu? Sitten viimepäivityksen on tapahtunut paljon, mutta ei juuri mitään blogin kannalta kiinnostavaa. Kiireet tältä keväältä ovat nyt helpottaneet niin harrastusten kuin opiskelujenkin puolesta. Sain viimein valmistuttua humanististen tieteiden kandidaatiksi. Nyt pitäisi alkaa hiljalleen katsoa maisterivaiheen opintoja. Oon viimeisen viikon vain släkkäillyt ja vältellyt kaikkea epämiellyttävää tekemistä.

Sain pariksi kuukaudeksi kesällä töitä, vanhalta työnantajalta, siivouksen parista. Oman alan työt olisi aika pop, mutta erityisesti tässä taloustilanteessa sitä osaa arvostaa melkein mitä tahansa työtä. Eikä se huonoa duunia sinänsä olekaan. Työ, työympäristö ja palkka on kaikki ihan ookoo. Mieluummin silti tekisin tässä vaiheessa oman alan töitä opiskelupaikkakunnalla.

Lähden huomenna takaisin opiskelupaikkakunnalle, mutta nyt mää istun parhaillaan vanhempien luona ja dataan. Isä on jossain reissussa ja äiti riitelee meidän kissan kanssa.

Kissa: Kurrrnau?
Äiti: On sulla siinä ruokaa.
Kissa: Mjaurr!
Äiti: En minä ole sokea. Itse olet sokea.
Kissa: Mou!

Että sellaista mun pääsiäiseen.

Sosiaalinen dysforia

Kehodysforia on transihmisen ristiriita ruumiin ja mielen sukupuolisuuden kanssa. Sosiaalinen dysforia on ristiriita yksilön sukupuolen ja sosiaalisten odotusten kanssa. Voi olla helppoa ajatella, että sosiaalinen dysforia johtuisi siitä, että ihminen olisi hirvittävän huolissaan siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Se ei kuitenkaan ainakaan yksistään ole sitä.

Sosiaalinen dysforia on sitä, kun ihminen alkaa vältellä tiloja, joissa hän tietää tulevansa väärin sukupuolitetuksi. Samalla tavoin kehodysforia saattaa aiheuttaa sen, että ihminen välttelee paikkoja, joissa näkisi oman ruumiinsa kuten peilejä ja suihkua. Pahimmissa tilanteissa oman ruumiinsa näkeminenkin voi aiheuttaa ahdistuskohtauksen, joka invalidisoi koko päiväksi. Samalla tavalla ihminen voi alkaa karttaa ja pelätä sosiaalisia tilanteita, joissa tulee usein väärinsukupuolitetuksi. Tyypillisiä tällaisia tiloja ovat vessat, pukuhuoneet ja juhlat. Kaikki tilanteet, joissa tyypillisesti jako binäärisukupuolten välillä on hirvittävän selkeä. Lievimmilläänkin sosiaalinen dysforia aiheuttaa sen, että kokee olonsa epämukavaksi sosiaalisissa tilanteissa.

Itse olen kokenut erityisen stereotyypittävät tilanteet aina epämukaviksi. Juhlat ovat yksi näistä. Sen lisäksi muutamat muut, kuten ystävänpäivä ja naistenpäivä. Aivan. Ei ole mitenkään sattumaa, että kirjoitan sosiaalisesta dysforiasta naistenpäivänä. Kirjoitan siitä siksi, koska olen yksin kotona, en saa mitään aikaan ja pelkkä ajatus asunnosta poistumisesta tänään tuntuu lamaannuttavalta.

Oon mä ennenkin pysynyt naistenpäiviä kotona. Tuntuu jotenkin kohtalon huonolta vitsiltä, että naistenpäivä on isketty syntymäpäiväni jälkeiseksi päiväksi.

Syntymäpäivä

Tänä vuonna olen jotenkin kroonisesti koko ajan unohtanut, että mulla on syntymäpäivä. Lisäksi se perus ongelma, että puolet kavereista, mukaanlukien avokki on tietysti viettämässä hiihtolomaa jossain päin maailmaa. Ei kuitenkaan oo ihan hirvittävästi valittamista. Avokki osti netflixin mulle joksikin aikaa ja tämän kroonisen unohtelun seurauksena on tullut käytyä hupaisia dialogeja.

Minä eilen: Ai niin, pitäisiköhän mun tehdä kakkua huomenna...

Ystäväni: Miksi?

Minä: Mulla on syntymäpäivä

Minä: ...niin joo pitäis maksaa vuokrakin.
Ystäväni: Tuollaisista virkkeistä tietää, että on kasvanut aikuiseksi.

Minä klo 00.30 yöllä facebookissa: Miksi randomit ihmiset tulee kirjoittelemaan mun seinälle?
Minä: ...
Minä: Ai niin.

Muunsukupuolisuus ennen oivaltamista

Eli miltä tuntuu olla muunsukupuolinen, joka ei tiedä olevansa muunsukupuolinen. Sitä voi olla vaikea ymmärtää cis-ihmisen näkökulmasta, mutta ehkä joku vielä tän mun pohdinnan tajunnanvirran seurauksena pystyy jäsentämään paremmin omaa sukupuoli-identiteettiään.

Niin. Miltä siis tuntuu, kun jollain epämääräisellä tavalla tietää asioiden olevan pielessä, mutta ei ihan tarkkaan osaa sanoa mikä? Miltä tuntuu, kun salaisi kaikilta jotain, mutta ei ole aivan varma mitä? Miltä tuntuu, kun ei pysty samaistumaan kunnolla mihinkään näkemäänsä sukupuolen representaatioon? Se on hämmentävää.

On hämmentävää, kun joku sanoo tytöksi, eikä periaatteessa voi sanoa vastaan - koska tietämyksesi mukaan se on totta - mutta silti se tuntuu valheelliselta. Sitä vain kokee olonsa jotenkin hankalaksi. Sama juttu kaikissa asioissa, joissa pitäisi sukupuolittaa itsensä. Periaatteessa tietää, miten pitäisi sukupuolittaa itsensä, mutta se ei vain kerta kaikkiaan tunnu oikealta. Tuntuu hankalalta mennä tyttöjen vessaan tai pukuhuoneeseen, mutta ei uskalla mennä poikienkaan. Eikä sinne varmaan otettaisikaan. Sitten vain välttää sitä viimeiseen asti ja toivoo voivansa mennä sellaisella hetkellä, että kukaan ei ole näkemässä. Koska jollain tasolla tuntee olevansa väärässä paikassa. Hyvin usein myös vain pinnistelee selvitäkseen ilman vessakäyntejä kotiin saakka.

Se, että joku sanoo tytöksi, tuntuu hankalalta. Se, että joku sanoo pojaksi tuntuu hassulta. Se, että joku ei tiedä, kummaksi minut pitäisi laskea, tuntuu jollain tapaa hyvältä. Sitten mielellään pitää yllä sitä epävarmuutta.

Pidin kaikkia juttuja transsukupuolisista ja intersukupuolisista aivan hirvittävän mielenkiintoisina, vaikka en halunnutkaan näyttää, että olin kiinnostunut niistä. En ihan tarkkaan tiennyt, mitä yritin salata, mutta jollain tapaa minua ilmeisesti pelotti, että joku hoksaisi jotain. Olin siis kaapissa, vaikka en ihan tarkkaan älynnytkään, missä kaapissa olin. Kun en varsinaisesti ollut transmies, enkä ollut transvestiitti, enkä ollut lesbo. (Siihen tietämykseni sateenkaarevista vaihtoehdoista rajoittuikin.) En uskaltanut näyttää kiinnostustani kaikkiin epätyypillisiin sukupuolen representaatioihin.

Mulan ja vastaavat representaatiot, niin kiinnostavia kuin olivatkin, tuntuivat myös jollain tapaa hieman vääriltä, enkä halunnut vertaantua heihin. 'Pojaksi pukeutuminen' ei ollut mikään ohimenevä vaihe, tai olosuhteiden pakko, jonka jälkeen muuttuisin naiseksi, puhkeaisin kukkaan ja menisin konventionaalisesti naimisiin miehen kanssa.

Kun kaikki sukupuolisesti epätyypillinen kiinnostaa, niin luulisi, että melko nopeasti löytäisi omankin identiteettinsä. Mutta ei. (Tai no, kun asian hoksaa vähän päälle parikymppisenä, niin en nyt tiedä onko se niiin pitkä aika.) Jollain tapaa odotin, että joku antaisi mulle luvan olla jotain muuta kuin nainen tai mies. Silloin, kun näin ensimmäisen kerran sukupuolivaihtoehdon "Muu", jossain lomakkeessa, ajattelin harmistuneena, että mulla ei jotenkin olisi oikeutta ottaa sitä. Kukaan ei kertonut mulle, että mä oon ainoa ihminen, joka voi määritellä mun sukupuolen. Ainoa, jolla on oikeus siihen ja ainoa, joka voi 'antaa luvan' raksia lomakkeesta "muu".

En vaan kerta kaikkiaan löytänyt mistään sukupuolen representaatiota, johon olisin voinut samaistua täysin. Lastensatujen prinssit oli ihan kivoja, joskin aika litteitä, yksiulotteisia hahmoja, enkä ymmärtänyt, miksi niiden piti mennä naimisiin prinsessojen kanssa. Samaistuin paremmin eläinhahmoihin, sillä niiden sukupuoli oli saduissa harvoin samalla tavalla merkityksellinen.


Koin epämääräistä vastenmielisyyttä naiseutta kohtaan ja kaikkea feminiiniseksi luokiteltavaa kohtaan. En halunnut tulla nähdyksi tyttönä, enkä osannut selittää miksi. Äitini oletti, että se johtui jonkinlaisesta misogyniasta ja hän näki vaivaa, jotta minä voisin 'hyväksyä itseni erilaisena tyttönä', että voisin olla tyttö vaikka olisinkin üüber poikamainen. Olisin mieluummin halunnut olla poika. En ollut, tai kokenut olevani poika, mutta olisin pitänyt sitä parempana vaihtoehtona kuin tyttöyttä.

Jossain vaiheessa tämä kasvatus alkoi tuottaa tulosta ja sain jotenkin iskostettua päähäni, että naiset voivat olla kaikenlaisia. Voimaannuttavin ajatus tältä saralta oli: Jos joku sanoo mun olevan nainen, se ei tarkoita sitä, että mun pitäisi sovittaa itseni naiseuden lokeroon, vaan että sanojan pitää sovittaa mielessään naiseuden käsite niin, että minä sovin siihen. Opettelin arvostamaan feminiinisiä piirteitä. Opin melko nopeasti arvostamaan feminiinisiä piirteitä muissa ihmisissä.

Itse minä koin lähinnä jotenkin jatkuvasti epäonnistuvani naisena. En osannut pukeutua naisellisesti ja silloin kun pukeuduin naisellisesti, tunsin oloni hyvin epämukavaksi. Silloin, kun pukeuduin mahdollisimman epänaisellisiin naistenvaatteisiin koin oloni vähemmän epämukavaksi, mutta olin poikkeuksetta alipukeutunut ja tunsin itseni rumaksi.

Yritin kovasti pitää tisseistäni. Ne olivat varsin symmetriset, isot ja naiselle kerrassaan täydelliset. Minulla oli selkeä vyötärö ja leveä lantio. Yritin nähdä niitä asioita ulkopuolisen silmin ja vakuuttaa itselleni, että näytin hyvältä, vaikka tunsinkin oloni epämukavaksi.

Toisaalta oli helpottavaa tulla nähdyksi rumana. Se tarkoitti sitä, että enimmäkseen en tullut kohdelluksi naisena. Tässä yhteiskunnassa kun 'rumat naiset' eivät tule nähdyiksi ja kohdelluiksi naisina. Sillä välttyy kyllä paljolta älykkyyden aliarvioinnilta, sovinismilta ja muulta paskalta. Toisaalta, monelta muulta kantilta se on melko perseestä.

Yläasteella kuulin luokkani tyttöjen fantasioivan siitä, että he pääsisivät suorittamaan minulle jonkinlaisen "hurja muodonmuutos" -tyylisen paskan. Ajatus tuntui lähinnä nöyryyttävältä ja pakokauhua herättävältä. Nöyryyttävää oli heidän käsityksensä siitä, että en osaisi pitää itse huolta omasta hygieniastani. Pakokauhua minussa herätti se, että minusta yritettäisiin tehdä jotain, mitä en ole - että minulta lähtisi valta omaan kehooni ja sukupuolenilmaisuuni. Sen jälkeen en enää pystynyt katsomaan sen tyyppisiä stailausohjelmia pitkään aikaan ja sen jälkeenkin ne menivät lähinnä kauhuelokuvista.

Että sellainen avautuminen tällä kertaa.

Zombitaivas

Näinpä taas jälleen mielenkiintoista zombiapokalypsiunta, jonka yhteydessä itse asiassa apokalypsin käyttö on tavallista perustellumpi sanavalinta. Apokalypsi sanana on viitannut nimen omaan kristillisjuutalaiseen maailmanloppuun, jossa kuolleet nousevat, helvetti ja taivas aukeaa ja Jumala paljastaa kasvonsa, mutta se on laajentunut populaarikulttuurissa tarkoittamaan mitä tahansa maailmanloppua.

Unessa olevat zombit olivat harvinaisen älykkäitä zombeja, ne puhuivat, niillä oli persoonallisuus, ne osasivat käyttää ovia jne, vaikka olivatkin edelleen hieman kömpelöitä. Ne pystyi tappamaan vaurioittamalla niiden aivoja. Vasta heränneet zombit olivat tyhmempiä, kuin pitkään zombina olleet ja ne jotenkin luontaisesti tottelivat vanhempia zombeja. Zombiksi muututtuaan ihminen ei enää pystynyt vastustamaan niiden propagandaa. Zombien missio oli käännyttää mahdollisimman paljon porukkaa kaltaisikseen. Ne nimittivät zombiyhdyskuntaansa Taivasten valtakunnaksi.

Ensin yritin piiloutua zombeilta katolle, mutta ne olivatkin sen verran fiksuja, että ne osaavat etsiä meitä katoilta ja kiivetä sinne. Se ei siis ollut kovin toimiva strategia. Sitten piilouduimme vanhempieni kotitaloon, jonne zombit tulivat tekemään "rauhanomaista käännytystyötä". Eli käytännössä yrittivät ensin ylipuhua meidät mukaansa ja käännyttivät sitten pakolla - puremalla meitä. Ne eivät myöskään juuri varoneet meitä, sillä ne ilmeisesti luulivat olevansa kuolemattomia.

Olin perimmäisessä makuuhuoneessa odottamassa veitseni kanssa. Jos ne kävivät päälle yksi kerrallaan, ne oli helppo tappaa. Ensimmäinen oli tyhmä, tuore zombi, mutta minua harmitti, sillä se oli joku jonka olin tuntenut sen ollessa elossa. Tapoin sen ja piilotin sen sängyn alle. Sitten tuli seuraava zombi, joka oli fiksumpi ja se yritti ensin ylipuhua minut mukaansa. Se kuitenkin toimi harvinaisen huonosti, sillä zombi oletti minun olevan nainen. Zombi sanoi jotain sen tyylistä, että: "Olemme rauhanomaisia. Sinäkin varmaan tarttuisit teräasetta mieluummin vaikka johonkin soveliaampaan, kuten sukkapuikkoon". Sitten minä tartuin soveliaasti pöydällä olevaan äidin sukkapuikkoon ja työnsin sen zombin silmään.

Unen jatko on jäänyt minulle hämäräksi, mutta selviytyneiden ystävieni kanssa ilmeisesti voitimme tämän käännytystaistelun.

"Kunhan vittuilen"

Olen huomannut testaavani ihmisiä. En tiedä, mitä teen testituloksilla, mutta jostain syystä olen lapsesta saakka harrastanut sitä, että "testaan" kanssani enemmän vuorovaikutuksessa olevien ihmisten valintoja, vallankin tavallisesta poikkeavia sellaisia. Jostain syystä minua kiinnostaa tietää, miten ihmiset suhtautuvat siihen,jos heidän valintaansa kyseenalaistaa.

Otetaan vaikka esimerkiksi miespuolinen henkilö, joka saapuu tapaamiseen hame päällä. Sinänsä asia on minulle kohtalaisen yhdentekevä. Siitä huolimatta, mitä läheisempi kaveri on, sitä todennäköisemmin sanon hänelle asiasta jotain, jonka herkempi saattaa ottaa vittuiluna, esimerkiksi: "Onko sulla hame päällä?". Siitä keskustelu voi jatkua parillakin eri tavalla riippuen ensinnäkin siitä, miten sinut ihminen on sen kanssa ja toisekseen siitä miten hyvin tunnen ihmisen ja arvioin hänen sietävän vitsailua.

Jos henkilö alkaa selitellä valintaansa, tiedän, että hän tarvitsee jonkinlaista validiointia sille, eikä sitä saa lähteä mollaamaan. Yleensä yritän jollain tapaa tuke valintaa, esimerkiksi vaikka sanomalla: "Kyllähän se näyttäisi sopivan tyyliin. Mistä hankit?".

Jos taas vastaus on esimerkiksi lyhyt toteamus: "On", niin todennäköisesti vain sanon "Ok" ja jätän asian siihen, jos en tunne ihmistä paremmin. Hiljaa sisälläni vain arvostan suuresti heidän kykyään pysyä epätyypillisessä valinnassaan. Jos taas ihminen on esimerkiksi ystäväni tai parempi kaverini, saatan heittää jonkun tyhmän läpän esimerkiksi, että "Kuuluisko sun nyt käyttää sitä hameen kuvalla varustettua vessaa?".

Sitten jos ja kun joku aina silloin tällöin osoittaa merkkejä siitä, että olen mennyt liian pitkälle, puolustaudun (?) sanomalla, että "Kunhan vittuilen". Se ei ole erityisen hyvä tapa, mutta en ole vielä keksinyt parempaakaan. En mä tiedä, miksi mä teen tätä. Ystäväni tuntuvat jo tottuneen siihen ja he sanovat, että olen molopää. Heillä on täysi oikeus sanoa niin, enkä pistä vastaan.

Musta vaan tuntuu, että vittuilu antaa mulle jotain informaatiota ihmisestä itsestään. Jostain syystä mulle on tärkeää tietää, mistä asioista sopii vitsailla niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutan. En mä halua estää ketään tekemästä epätyypillisiä valintoja, eikä se mitenkään riko mun maailmaa, että ihmiset tekee niin. Oikeastaan se on musta erittäin piristävää ja mua ahdistaisi, jos mun ympärillä kaikki tekisivät aina samanlaisia ratkaisuja.

Ehkä mun pitäisi sanoa kaikille tapaamilleni ihmisille, että vittuilu on mun tapa kommunikoida. En tarkoita loukata. En kyllä tiedä auttaisiko se mitään, vai olisiko se about sama, kuin se, että ihmistä ampuu jalkaan ja sanoo, ettei tarkoittanut osua.

Jos olisin ahkera opiskelija

...olisin varmaan jo valmistunut maisteriksi. Sanon nyt kuitenkin, vaikkei se lienekään tarpeellista, että en ole erityisen ahkera opiskelija. Olen neljännen vuoden kandidaatin opiskelija. Kandidaatin tutkinnolle annettu tavoiteaika on kolme vuotta. Tuet loppuu neljännen vuoden jälkeen. Yliopisto on kuitenkin antanut sille viisi vuotta aikaa. Ainakin silloin, kun minä aloitin. Luultavasti siitäkin on nyt nipistetty kuten tukikuukausistakin. En siis ole ahkerimmasta, joskaan en toivottomimmastakaan päästä. Kaikki viivytykseni eivät ole johtuneet minusta itsestäni. Osa kylläkin on.

Ensimmäisen vuoden keväällä sain tietää, että niin yliopistossa pitäisi opiskella jotain sivuaineitakin. Ja itse asiassa yksi niistä olisi pitänyt jo aloittaa, jos haluaisin tutkinnon kolmessa vuodessa, sillä se kestää kaksi vuotta ja sen voi aloittaa vain joka toinen vuosi. Ahkerana opiskelijana olisin kuitenkin saanut senkin sivuaineen pakettiin viime joululomaan mennessä. Nyt minulta puuttuu siitä yksi tentti.

Se ei kuitenkaan ole ongelma. Olen ilmoittautunut tenttiin, minulla on tenttikirja ja olen jopa alkanut lukea sitä hyvissä ajoin. Sen lisäksi minun pitäisi kirjoittaa kaksi esseetä (joista toisen olen käytännössä jo melkein kirjoittanut ja toinen on varsin lyhyt). Jos en ole pahasti unohtanut asioita, niin siinä pitäisi olla kaikki, mitä tarvitsen kandidaatin tutkintoon enää.

Kandidaatin tutkinto ei siis ole ongelma. Uskaltaisin luvata, että valmistun maaliskuussa. Isompi kysymys on, että mitäs sitten.

Ensinnäkin sivuaineet ovat ongelma. Mikään tämänhetkisistä sivuaineistani ei vaikuta sellaiselta, että haluaisin tai voisin jatkaa niitä maisterivaiheessa. (Yhdessä ei synkkaa proffan kanssa ja kurssisuoritusten saaminen tuntuu tuskaisalta, toisen opetus yliopistossani lopetetaan ja kolmannesta en keksi, mitä tekisin sillä.) Pitää siis keskustella oma opettajani kanssa siitä, mitä minun kannattaa tehdä maisterivaiheessa.

Toinen ongelma on siinä, että en ole kaikkein ahkerin itsenäinen suorittaja. Ja suurin osa maisterivaiheen opinnoista ja pääaineessani, kirjallisuudessa, itsenäisiä opintoja. Käyn kyllä istumassa luennoilla, mutta sitten unohdan etsiä ajoissa tenttikirjallisuutta ja mennä tenttiin, tai en saa kotiesseetä valmiiksi.

Se, millä sain itseni pakotettua tekemään kaikki roikkumaan jääneet työni yhdessä sivuaineessa, oli se, että yliopisto päätti lakkauttaa kyseisen aineen opetuksen, joten se oli pakko tehdä. Eli saan kyllä aikaiseksi, kun on pakko. Itse asiassa sain jopa ihan kelvollisia arvosanoja niistä. Tosin psyykkisesti se ei ollut kovin helppoa. (Kävin varmaan aika lähellä burn outia.)

No. Joka tapauksessa minulla ei ole ainuttakaan luentoa. Periaatteessa minulla ei siis ole mitään syytä käydä yliopistolla koko keväänä. Käyn siellä silti: syömässä ja välttelemässä niitä asioita, mitkä minun pitäisi tehdä.

Tänäkeväänä on siis pakko oppia, miten itsenäisesti saadaan asioita aikaan. Ehkä se on opettavaista. Tai sitten saan burn outin seuraavan parin vuoden sisällä.

Jos olisin mies osa 2

Tässä osassa pohdin, millaista elämäni olisi ollut ja mahdollisesti olisi nyt, jos olisin syntynyt cismieheksi. Pohdinnan aiemmat osat: Jos olisin nainen ja Jos olisin mies osa 1.

Jos olisin syntynyt kehoon, jonka kätilö olisi todennut olevan pojan ja olisin sinut sen kanssa, tuskin olisin ihan hirvittävästi vaivannut päätäni sukupuolisuuteni kanssa. Koska olen kuitenkin pohjimmiltani pidän varsin paljon filosofisista pohdinnoista, saattaisin pitää kysymystä kuitenkin kiinnostavana, viimeistään nyt, kun transihmisten asiat ovat olleet yhteiskunnallisesti enemmän pinnalla. Tuskin olisin kuitenkaan ainakaan vielä tässä iässä yhtä sensitiivinen sukupuolisuuden suhteen, kuin olen nyt. Sensitiivisyys luultavasti riippuisi siitä, miten paljon päätyisin olemaan sukupuolisen moninaisuuden kanssa tekemisissä.

Olisin luultavasti hyvin pitkälti homoversio omasta isästäni. Tai biseksuaali versio. En ole aivan varma. Voi olla, että en olisi silloinkaan aivan varma omasta seksuaalisesta suuntautumisestani. Olettaisin, että seksuaalinen suuntautumiseni ei olisi ihan hirvittävästi sukupuolesta kiinni. En kuitenkaan seurustelisi ainakaan saman henkilön kanssa kuin nyt, sillä kumppanini ei koe vetoa miehiin. Enkä luultavasti olisi vielä muodostanut minkäänlaista kantaa ei-binääristen ihmisten suhteen. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen varmaan avartaisi kyllä ymmärrystäni muidenkin vähemmistöjen suhteen, kuten muunsukupuolisuus on nyt tehnyt. Seksuaalivähemmistöön kuulumisen tähden, en myöskään osaa sanoa varmaksi sitä, mikä olisi ollut sosiaalinen asemani kouluaikoina. Pikkupaikkakunnalla ei ole helppoa olla seksuaalivähemmistön edustaja.

Vanhempani olisivat loppuen lopuksi kasvaneet olemaan okei sen kanssa, minkä sukupuolen edustajaa sitten ikinä deittailisinkaan. He ovat kerran tulleet nytkin sinuiksi sen kanssa, että olen muunsukupuolinen, mikä tuntuu olevan konseptina homo- tai biseksuaalisuutta vaikeammin käsiteltävissä.

Riippuen hieman siitä, missä määrin olisin joutunut koulukiusaamisen kohteeksi, olisin luultavasti melko sosiaalinen tapaus ainakin nykyiseltään. Saattaisin olla opiskelemassa samassakin paikassa ja samaa alaa. Ehkä jopa päässyt sisään samana vuonna ja hengailisin samojen kavereiden kanssa.

Omia veljeäni enemmän veljiltäni olisi varmaan lapsena tuntuneet serkkuni. Leikin lapsena hyvin paljon heidän kanssaan ja ehkä vielä enemmän tai ainakin vielä pidempään, jos olisin ollut poika. Ala-asteella minulla olisi luultavasti ollut huomattavasti helpompaa poikana. Vielä ala-asteikäisenä olisin varmaan sopeutunut ihan hyvin joukkoon. Ehkä olisin älynnyt siihen mennessä, ettei omasta kiinnostuksesta poikiin kannattanut pitää kovin suurta meteliä. Ainakin toivon niin kovasti vaihtoehtoistodellisuus-minäni kannalta.

Viimeistään ylä-asteella olisi kuitenkin tullut ongelmia. En usko, että mopot olisivat kiinnostaneet minua mitenkään erityisen mainittavasti. Ehkä olisin kuitenkin yrittänyt niiden kanssa. Sitä minulta olisi kuitenkin odotettu ja maalla moponrassaukselle olisi ollut ihan hyvät mahdollisuudet. Ehkä olisin ottanut sen siltä kannalta, että kaikista taidoista voi olla joskus hyötyä.

Olisin saattanut ystävystyä nykyisen kumppanini kanssa ylä-asteella. Varmana sitä en kuitenkaan pitäisi. Jos olisin onnistunut saamaan paremman sosiaalisen statuksen leikkimällä sellaista teinipoikaa, kuin minulta odotetaan, niin en varmaan olisi ihan hirvittävästi halunnut kaveerata sellaisen ihmisen kanssa, joka on sosiaalisen hierarkian pohjalla.

Lukiossa se kuitenkin olisi varmaan muuttunut. Olisin mennyt luultavasti samaan lukioon, kuin nytkin. Lukiossa opin vielä ylä-astettakin paremmin, miten ignoorataan muiden käsitykset siitä, millainen pitäisi olla. Ehkä olisin tullut kaapistakin ulos lukioikäisenä. Ainakin olisin pohtinut sitä vakavasti. Ehkä jotkut lukioaikaiset naispuoliset ystäväni olisivat olleet ihastuneita minuun ja olisin sen vuoksi tullut ainakin heille ulos kaapista. Sitten varmaan myöhemmin myös muille. Koska pikkupaikkakunnalla asenteet voivat olla mitä ovat, niin en varmaankaan olisi halunnut samaan kaupunkiin jatkamaan opintoja, mihin suurin osa lukioajan kavereistani meni. Sen vuoksi saattaisin olla samassa yliopistossa, missä nytkin olen.

Jos olisin mies osa 1

Aiempi osa: Jos olisin nainen.

Lähden taas olettamuksessa liikkeelle siitä, että olisin syntynyt samaan perheeseen, samaan tilanteeseen, samanlaisella temperamentilla ja niin edelleen. Esittelen nyt ensiksi skenaariota, että olisin syntynyt transpojaksi ja myöhemmin, että olisin syntynyt cispojaksi.

Jos olisin transmies, olisin luultavasti hoksannut olevani trans paljon ennen kuin näin ei-binäärisenä transihmisenä. Sukupuolibinääriin jakautuvaa transihmisyyttä on mediassa ja monessa muussa paikassa paljon enemmän esillä kuin minkäänsorttista muunsukupuolisuutta, joten olettaisin, että olisin melko nopeasti poiminut samaistumisen kohteiden kautta itselleni transidentiteetin ja lähtenyt viimeistään teini-ikäisenä etsimään verkosta vertaistukea.

Luultavasti olisin myös alkanut käydä teini-iässä transpolilla, Tampereella, löydettyäni internetistä tietoa aiheesta. Olisin halunnut ottaa nimekseni "Vesa", kuten tiedän, että vanhempani olisivat minut nimenneet, jos minulla olisi ollut toisenlaiset genitaalit. Kehodysforiani saattaisi olla pahempi, jopa siinä määrin, että en pitäisi synnyttämistä lainkaan vaihtoehtona, joten olisin aloittanut fysiologisen sukupuolen korjauttamisen niin pian, kuin mahdollista. Vanhempani olisivat saattaneet olla sitä mieltä, että mun pitäisi odottaa ainakin täysi-ikäiseksi saakka, koska Suomessa on lisääntymiskyvyttömyysvaatimus sukupuoltaan korjauttaville ja he pelkäisivät minun katuvan sitä.

Olisin kuitenkin lähtenyt sukupuolenkorjausprosessiin heti kun mahdollista, sillä en olisi pitänyt todennäköisenä, että ei-transitioituneena onnistuisin hankkimaan lapsia. Myöskään siinä tapauksessa, että olisin pitänyt synnyttämistä varteenotettavana vaihtoehtona. Yksi syy olisi ollut se, että olisin varmaan pitänyt seksuaalisen kanssakäymisen harjoittamista ns. "naisen roolissa" sen verran vastenmielisenä, että siitä ei olisi tullut mitään ja toisekseen siksi, että ei-transitioituneena henkilönä on erittäin vaikea löytää kumppania. Yleensä ihmiset, jotka kokevat vetoa tietynlaiseen ruumiiseen, olettavat, että mieli olisi jollain tapaa "samaa paria" tai voivat pelästyä sitä, että se ruumis tulee muuttumaan vielä transition myötä hyvin radikaalisti.

En siksi myöskään kovin todennäköisesti seurustelisi nykyisen kumppanini kanssa. Olisin melko varmasti ystävystynyt hänen kanssaan, eikä sekään varmaan olisi ihan täysin mahdotonta, että olisimme nykyisin kämppiksiä. Yliopistossa olisi jo mahdollista, että olisin alkanut seurustella jonkun kanssa. Isommissa kaupungeissa ja korkeakouluissa on kuitenkin verrattaen helpompaa löytää avarakatseisia ihmisiä kuin pikkupaikkakunnalla. Sen lisäksi olisin luultavasti jo sen verran pitkällä transitiossa, että erottuisin tuskin juuri lainkaan cismiehestä, ainakaan noin jokapäiväisessä elämässä.

Muilta osin, elämäni saattaisi olla hyvin samanlaista kuin nykyisinkin.

Jos olisin nainen

Suurin osa kirjoittamistani fiktiivisistä tarinoista on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta "mitä jos". Tykkään siis pohtia hypoteettisia tilanteita ja jossitella ihan vain pelkästä mielenkiinnosta. Tämän vuoksi olisi turha väittää, etteikö tämäkin skenaario olisi koskaan käynyt mielessäni.

Lähden olettamuksessa liikkeelle siitä, että olisin syntynyt samaan perheeseen, samaan tilanteeseen, samanlaisella temperamentilla ja niin edelleen, mutta olisin aina kokenut olevani sukupuolitettu oikein tytöksi. Olisin siis cis-sukupuolinen tyttö, enkä olisi koskaan joutunut pohtimaan asiaa sen tarkemmin. Pohdin tätä tästä näkökulmasta, sillä koen sen olevan minulle helpommin käsiteltävissä kuin lähteä tutkimaan asiaa siitä lähtökohdasta, että olisin transtyttö.


Minun voisi olla vaikeampi ymmärtää pikkuveljeäni. Serkkujen sijaan alle kouluikäisenä lähimpiä kavereitani olisi luultavasti ollut samalla kylällä asuneet ikäiseni tytöt. Luultavasti olisin ollut ihastunut about kaikkiin miespuolisiin serkkuihini. Olisin pitänyt vahvoista naisrepresentaatioista piirretyissa ja elokuvissa.

Kouluikäisenä olisin luultavasti ollut suosittu, sillä olen luonnostani itsevarma, sosiaalinen ja verbaalisilla kyvyillä siunattu yksilö. Luultavasti minussa olisi edelleen paljon maskuliinisia piirteitä, mitä yrittäisin hieman tukahduttaa, pärjätäkseni paremmin tyttönä, jota kuitenkin pitäisin itselleni oikeana sukupuolena. Jonkinlaista, vähintäänkin opittua, karskiutta minussa olisi varmasti, jotta pärjäisin veljeni kanssa. Pojat pitäisivät minua vähintäänkin hieman pelottavana. Minulle olisi tärkeää voida halutessani näyttää hyvältä.

Kasvaessani teiniksi, en luultavasti jaksaisi joka aamu meikata, mutta kuitenkin pitäisin tärkeänä, että osaisin tarvittaessa olla kaunis ja tehdä itsestäni vielä kauniimman. Arvostaisin hyvin paljon kauniita asioita. Tykkäisin lukea, mutta minulla ei olisi aikaa sille, sillä sosialisoisin muiden tyttöjen kanssa ja angstaisin sitä, miksi miehet pelkäävät itsevarmoja naisia. (Ja samaan aikaan varmaan vittuilisin niille ihan kybällä, tajuamatta sitä edes kunnolla itse. Sitten ihmettelisin, miksi pojat haukkuvat minua huoraksi ja jakorasiaksi ja miettisin että minun voisi olla helpompaa lesbona. Harmi vain, että en edelleenkään luultavasti kokisi vetoa naisiin. Luultavasti.)

Todennäköisesti kuitenkin seurustelisin jossain vaiheessa ylä-asteen, jollen jo ala-asteen aikana. Jos minulla olisi tässä iässä vakiintunut parisuhde, luultavasti en aikoisi siitä huolimatta vielä moneen vuoteen mennä naimisiin tai hankkia lapsia. Ihan vain siksi, että minua ärsyttäisi se, että ihmiset olettavat minun tekevän niin. Haluaisin kuitenkin lapsia ja päästä naimisiin, mutta sitä ennen haluaisin osoittaa tekeväni niin siksi, että minä haluan, eikä siksi että minun odotetaan tekevän niin. Saattaisin seurustella nykyisen avopuolisoni kanssa. Ainakaan se ei olisi mahdotonta.

Olisin varmasti epäsensitiivisempi monien asioiden suhteen. Ehkä ymmärtäisin paremmin ihmisten tunne-elämää, enkä nyt periaatteessa olisi vastaankaan transihmisten tai homojen ihmisoikeuksia. En kuitenkaan varsinaisesti kokisi niiden koskettavan itseäni ennenkuin lähipiiristäni löytyisi vähemmistöjen edustajia.

En luultavasti olisi lähtenyt aivan näin kauas opiskelemaan, vaan olisin luultavasti tähdännyt johonkin kaupunkiin, johon lukioaikaiset ystäväni olisivat menneet. Saattaisin silti opiskella samaa alaa ja samalla koulutusasteella. En voi kuitenkaan sanoa sitä varmaksi, sillä luulisin ylä-asteaikaisten ulkopuolisuuden kokemuksieni vaikuttaneen siihen, että olen niin kiinnostunut juuri tästä alasta. Olen melko varma, että vallankin lukion jälkeinen elämäni näyttäisi hyvin erilaiselta, mikäli olisin tyttö. Se myös tarkoittaisi sitä, että kaveripiirini olisi hyvin eri.

En osaa yhtään sanoa, miten pukeutuisin, jos olisin nainen, mutta luultavasti olisin melko tyytyväinen omaan vartalooni. Ehkä minusta pitäisi laihduttaa kylläkin muutama kilo, mutta noin pääpiirteissään se pitäisin siitä. Tai sitten olisin sairastunut johonkin syömishäiriöön jo ala-asteella, jossa kaikki muut tytöt olivat minua paljon hoikempia. Vaikea sanoa oikeastaan.

Että tällaista vaihtoehtohistoriaa sain sillä periaatteella, kun mietin, mihin asioihin sukupuoliristiriitani on vaikuttanut. Jos on jotain kysyttävää siitä, miksi olen päätynyt mihinkin kohtaan, niin saa ilman muuta kysyä. En ole jaksanut ihan kaikkia ajatuskulkujani kirjoittaa auki asti.