Pariutumispeli
Nyt seuraa enemmän ja vähemmän poukkoilevaa ajatustenvirtaa ihmissuhteista ja niiden rakentamisesta.
Oon nyt taas kevään tullen seurannut useammissa eri ympyröissä vellovaa pariutumispeliä. Huomaan, että mulla ei kerta kaikkiaan riittäisi motivaatio sellaiseen nopeaan, mutta kovin epämääräisesti sanallistettuun suhteenmuodostukseen. Se välillä tuo epämiellyttävällä tavalla mieleen metsästäjän ja saaliin välisen dynamiikan.
Saalis en ole ja metsästäminen tukisi minussa käyttäytymismalleja, jotka eivät tunnu terveiltä rakennuspalikoilta ihmissuhteen rakentamiseen. Kyttääminen, väsyttäminen, piirittäminen, manipulointi ynnä muu. Minua ei myöskään kiinnosta kilpailla jonkun huomiosta sen enempää kuin toimia palkintonakaan.
Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelevat minua ihmisenä. Ei palkintona, ei pelastajana, ei idolina, ei valloittajana, ei objektina, ei tarpeiden täyttäjänä eikä jännittävänä ihmissuhdelisänä. Mä pidän siitä, että mua pidetään vertaisena. Se on se pohja, jolle mä haluan rakentaa. Tässähän on toki se hassu juttu, että tämä ei päde vaan parisuhteeseen vaan myös lähimpiin ystäviini. Haluan voida olla lähimpieni seurassa mahdollisimman kokonainen itseni, en vain pientä osaa niistä puolista, mitä minusta löytyy.
Ystävyys on musta myös hyvä pohja lähteä rakentamaan sellaista suhdetta, johon kuuluu myös asioita, joiden katsotaan kuuluvan ennemmin parisuhteeseen kuin ystävyyteen. Ystäväpohja myös mahdollistaa sopivan hitaan etenemisen. Ehtii hyvin tunnustella, mikä on mulle ookoo ja mikä on toiselle ookoo - mitä mä haluaisin ja mitä toinen haluaisi. On tietysti olemassa niitäkin, jotka ovat valmiita hyppäämään ensitapaamisella ihmissuhdealtaan syvään päätyyn ja sukeltamaan viemäriin saakka, mutta mä en kuulu niihin. Jos joku yrittää tulla liian lähelle, liian nopeasti, niin mulla nousee muurit pystyyn. Tämä on yksi isoimmista syistä, miksi nopea deittailukulttuuri ei ole minua varten.
Jos mä haluan itse laajentaa jotain ihmissuhdeallasta uudelle alueelle, tarkistan nykyään aika suoraan, onko toisella mitään intressejä laajentaa allasta kanssani, ennenkuin teen elettäkään siihen suuntaan. Musta näyttää siltä, että ihmiset ennemmin leikkii siinä aivan reunalla ja pelaa jotain pelejä, kuin keskustelee suoraan, mitä just meidän ihmissuhdealtaaseen vois kuulua. Musta myös tuntuu, että sen tyyppinen sosiaalinen tanssahtelu on usein jopa edellytys sille, että allasta voi lähteä syventämään mihinkään suuntaan. Yritän jossain määrin sopeutua siihen.
Sellainen epämääräisyys kuitenkin ärsyttää mua. Mitä läheisempi ystävä, sen mieluummin mä keskustelisin suoraan altaamme rajoista. Enkä mä tarkoita pelkästään romanttisia tai seksuaalisia rajoja, miten ne nyt sit kukainen ymmärtääkään, vaan myös esimerkiksi suhdetta yhdessä matkustamiseen, rahan lainaamiseen, asumiseen samassa kommuunissa, töiden tekemiseen yhdessä ja oikeastaan aivan kaikenlaisiin asioihin, mitä voi tehdä yhdessä.
Avoin keskusteleminen niistä voi tuoda esiin vaikka miten hedelmällisiä lähtökohtia kaikenlaisiin seikkailuihin ja olla hyvin virkistävää. Se auttaa myös siihen, että tietenkään mä en halua lähteä yksin laajentamaan ihmissuhdetta sellaiseen suuntaan, mihin toinen ei halua. Vaikka mulle olis tullut millainen visio siitä, miten ihmissuhdeallasta voisi laajentaa, niin ei se ole sen arvoista, jos toinen ei ole mukana.
Pidän ilmaisusta ihmissuhdeanarkisti ja ihmissuhdeanarkiestien ajatuksesta siitä, että ihmiset ovat vapaita muodostamaan toistensa kanssa sellaisia ihmissuhteita, kuin haluavat riippumatta valmiiksi annetuista malleista.
Oon nyt taas kevään tullen seurannut useammissa eri ympyröissä vellovaa pariutumispeliä. Huomaan, että mulla ei kerta kaikkiaan riittäisi motivaatio sellaiseen nopeaan, mutta kovin epämääräisesti sanallistettuun suhteenmuodostukseen. Se välillä tuo epämiellyttävällä tavalla mieleen metsästäjän ja saaliin välisen dynamiikan.
Saalis en ole ja metsästäminen tukisi minussa käyttäytymismalleja, jotka eivät tunnu terveiltä rakennuspalikoilta ihmissuhteen rakentamiseen. Kyttääminen, väsyttäminen, piirittäminen, manipulointi ynnä muu. Minua ei myöskään kiinnosta kilpailla jonkun huomiosta sen enempää kuin toimia palkintonakaan.
Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelevat minua ihmisenä. Ei palkintona, ei pelastajana, ei idolina, ei valloittajana, ei objektina, ei tarpeiden täyttäjänä eikä jännittävänä ihmissuhdelisänä. Mä pidän siitä, että mua pidetään vertaisena. Se on se pohja, jolle mä haluan rakentaa. Tässähän on toki se hassu juttu, että tämä ei päde vaan parisuhteeseen vaan myös lähimpiin ystäviini. Haluan voida olla lähimpieni seurassa mahdollisimman kokonainen itseni, en vain pientä osaa niistä puolista, mitä minusta löytyy.
Ystävyys on musta myös hyvä pohja lähteä rakentamaan sellaista suhdetta, johon kuuluu myös asioita, joiden katsotaan kuuluvan ennemmin parisuhteeseen kuin ystävyyteen. Ystäväpohja myös mahdollistaa sopivan hitaan etenemisen. Ehtii hyvin tunnustella, mikä on mulle ookoo ja mikä on toiselle ookoo - mitä mä haluaisin ja mitä toinen haluaisi. On tietysti olemassa niitäkin, jotka ovat valmiita hyppäämään ensitapaamisella ihmissuhdealtaan syvään päätyyn ja sukeltamaan viemäriin saakka, mutta mä en kuulu niihin. Jos joku yrittää tulla liian lähelle, liian nopeasti, niin mulla nousee muurit pystyyn. Tämä on yksi isoimmista syistä, miksi nopea deittailukulttuuri ei ole minua varten.
Jos mä haluan itse laajentaa jotain ihmissuhdeallasta uudelle alueelle, tarkistan nykyään aika suoraan, onko toisella mitään intressejä laajentaa allasta kanssani, ennenkuin teen elettäkään siihen suuntaan. Musta näyttää siltä, että ihmiset ennemmin leikkii siinä aivan reunalla ja pelaa jotain pelejä, kuin keskustelee suoraan, mitä just meidän ihmissuhdealtaaseen vois kuulua. Musta myös tuntuu, että sen tyyppinen sosiaalinen tanssahtelu on usein jopa edellytys sille, että allasta voi lähteä syventämään mihinkään suuntaan. Yritän jossain määrin sopeutua siihen.
Sellainen epämääräisyys kuitenkin ärsyttää mua. Mitä läheisempi ystävä, sen mieluummin mä keskustelisin suoraan altaamme rajoista. Enkä mä tarkoita pelkästään romanttisia tai seksuaalisia rajoja, miten ne nyt sit kukainen ymmärtääkään, vaan myös esimerkiksi suhdetta yhdessä matkustamiseen, rahan lainaamiseen, asumiseen samassa kommuunissa, töiden tekemiseen yhdessä ja oikeastaan aivan kaikenlaisiin asioihin, mitä voi tehdä yhdessä.
Avoin keskusteleminen niistä voi tuoda esiin vaikka miten hedelmällisiä lähtökohtia kaikenlaisiin seikkailuihin ja olla hyvin virkistävää. Se auttaa myös siihen, että tietenkään mä en halua lähteä yksin laajentamaan ihmissuhdetta sellaiseen suuntaan, mihin toinen ei halua. Vaikka mulle olis tullut millainen visio siitä, miten ihmissuhdeallasta voisi laajentaa, niin ei se ole sen arvoista, jos toinen ei ole mukana.
Pidän ilmaisusta ihmissuhdeanarkisti ja ihmissuhdeanarkiestien ajatuksesta siitä, että ihmiset ovat vapaita muodostamaan toistensa kanssa sellaisia ihmissuhteita, kuin haluavat riippumatta valmiiksi annetuista malleista.