Aikuisen lapsen ajatuksia häistä

En aio postata teille niitä kolme maailmanympärimatkaa tehneitä hassunhauskoja "lasten suusta" -ajatuksia. Tarkoituksena olisi kirjoittaa, mitä itse olen lapsena ajatellut häistä ja niihin liittyvistä asioista ja miten siihen nykyään suhtaudun. Tämä tuli mieleeni koska... (tätä lausetta olisi kiva jatkaa, mutta en osaa, joten mennäänpä suoraan asiaan.)

Itse ydinajatuksena olen oikeastaan pitänyt aina häistä. Ajatus elämänkumppanista ja siihen sitoutumisesta on tuntunut ihan hyvältä. Mahdolliset lapsetkaan eivät tunnu huonolta idealta. Lisäksi olen aina pitänyt juhlista - hyvästä ruuasta ja sukulaisista (joihin kuului harvinaisen paljon ikäisiäni lapsia). Asioiden järjestely ja juhlien järjestäminen on ollut minusta kivaa. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin pelätä jotain yksittäisiä häihin liittyviä asioita ja sen seurauksena aloin vastustaa ajatusta häistä. Itse asiassa kaikki niistä liittyvät sukupuolisuuteen ja sen representointiin.

En halunnut mekkoa. Minusta puku olisi ollut paljon kivempi. Kaikkialla on kuitenkin kuvia ihmisistä, joista toisella on puku ja toisella mekko. En kuitenkaan halunnut mennä naimisiin kenenkään tytön kanssa (sitäkin vaihtoehtoa todella pohdin). Itse asiassa meidän oli tarkoitus järjestää leikkihäät minulle ja kaverilleni, mutta homma kaatui siihen, että en halunnut pussata tyttöä. Lapsen logiikalla, minun olisi siis pitänyt löytää itselleni kumppaniksi poika, joka haluaisi pistää mekon päälle. (Tiedä, mitä kirkkoväki olisi siitä tuumannut... Jostain syystä ajatus huvittaa minua edelleen.)

Mekon lisäksi, minulla oli jostain syystä käsitys, että naimisiin menevällä naisella olisi oltava korvakorut. Enkä minä halunnut korvakoruja. Enkä oikeastaan halunnut sormuksiakaan. Olen varsin pienestä järjestelmällisesti inhonnut kaikkia koruja.

En myöskään halunnut kenenkään sukunimeä (paitsi jos se olisi ollut joku üüberpäheä, kuten vaikka "Sankari").

Siinäpä on meillä morsian, ei halua mekkoa, eikä sormuksia, ei miehen sukunimeä, eikä oikeastaan edes pidä termistä "vaimo". Lisäksi en pidä myöskään suurimmasta osasta muita naissukupuoleen liitettävistä sanoista: neiti, rouva, tytär, likka, leidi, madam ja jopa se morsian... Ilmaukset nainen ja sisko oli vielä jotenkin sulateltavissa, mutta ei oikeastaan juuri muut. Gimma, mimmi ja tytsykin kuulostaa väärältä (akasta, ämmästä ja muijasta puhumattakaan). Äiti on ehkä sellainen, mitä voisin perustellusti antaa käyttää itsestäni joskus.

Musta on jotenkin aina ollut paljon kivempi, jos mua jostain syystä kutsutaan neutraaleilla tai maskuliinisilla termeillä (jätkä, dude, sisarus...).

Edelleen tunnistan omia ajatuksiani lapsuudesta. Tuskin saan tuota jätkää puettua mekkoon, mutta ehkäpä jonkinlainen kompromissi oman pukuni suhteen olisi mahdollinen. Oman sukunimeni aion pitää jatkossakin ja ehkäpä saan jonkun tutun papin julistamaan meidät 'miehen ja vaimon' sijaan vaikkapa "aviopuolisoiksi".

Että kai mä vielä joskus menen naimisiin ja pidän juhlat. Olis aivan mahtia, jos sitä ennen olis mahdollista vaihtaa hetunsa muunsukupuoliseksi ja saada sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta epäilen päätyväni avioon jo ennen sitä. Näiden jälkeen tietysti voisi muuttaa hetunsa sillain jälkijunassa, mutta epäilen, että saan parkinsonin ennenkuin voin alkaa niitä papereita täytellä.