Liikaa

Vielä kuukausi töitä jäljellä täällä. Onhan porukoiden luona kiva käydä, mutta kuukausi on liikaa. Kaksi kuukautta on tuplasti liikaa.

Porukoissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Ne hyväksyy mut. Mä pidän lapsuuden kodistani. Mä pidän kesästä täällä päin maailmaa. Enkä mä oikeastaan tiedä, miksi mua ahdistaa. Mä vain olen nyt väärässä paikassa.

Plus mä inhoan juhlia. Ei. Mä pidän itse asiassa juhlista. Meidän suku on ihan jees. Juhlat on kivoja. Mutta mua ahdistaa juhlavaatteet. Pukeutuminen juhliin. Joko mä olen alipukeutunut, tai sitten jotenkin sillain pukeutunut, etten viihdy kuteissani ollenkaan. Eikä alipukeutuneenakaan varsinaisesti kivalta tunnu. Jätin sit mustan pukuni opiskelupaikkakunnalle ja on vähän liian pitkä matka lähteä hakemaan. Ja nyt olis kolmet lakkiaiset tiedossa. Onneksi minä en ole tällä kertaa näyttelyeläin. 

Ei kiinnosta

Mä miellän päiväni alkavan siitä, kun menen yhdeksältä illalla nukkumaan.  Yritän parhaani saada nukuttua liian valoisassa huoneessa kaikkien muiden ollessa vielä hereillä. Missaan koko sen jakson, jolloin olen tottunut olemaan aktiivinen, tekemään asioita, keskustelemaan tärkeistä jutuista ja niin edelleen. 

Herään 4.30-5.45 riippuen työkohteesta ja työajoista. Annan kissalle ruokaa. Teen eväät. Syön jotain. Menen töihin ja teen, mitä sitten ikinä kuuluukin päivääni. Sosialisoin muiden ihmisten kanssa sen verran, kun koen tarpeelliseksi, että ne pysyvät tyytyväisinä. Kun ihmiset ovat tyytyväisiä, ne valittavat vähemmän työstäni ja ottavat minut mielellään jatkossakin töihin. 

Työ itsessään on usein aika yksitoikkoista, enkä töissä ollessani oikeastaan kaipaakaan juuri muuta. Mutta kun elämässä ei ole juuri muuta juuri nyt, niin se on psyykkisesti todella kyllästyttävää. Tänäaamuna kuuntelin aamuaskareita tehdessäni laput korvilla mahdollisimman synkeää ja häiritsevää musiikkia. Jotain, mistä asiakkaani olisivat aivan varmasti valittaneet, jos se olisi tullut radiosta. Ihan vain, jotta muistaisin hymyillä asiakkaille ja työkavereille. Minut tulkitaan naiseksi, joten minun täytyy hymyillä. Miesten ei tarvitse.

Hymyilen. Te ette tiedä musta mitään. Olen vain se kuulokepäinen siivoojan sijainen.

Menen kotiin. Vaihdan vaatteet. Rapsutan kissaa. Selaan sosiaalisen median uusimmat kuulumiset. 

Sitten tuijotan apaattisena konettani ja mietin, mitä seuraavaksi. Voisin lukea, mutta ei kiinnosta. Voisin kirjoittaa, mutta ei kiinnosta. Voisin... emmä tiedä... lenkkeillä? Ei kiinnosta. Mä en vain jaksa tehdä mitään. Ennen kuin sairastuin tähän hajuni vieneeseen kevätflunssaan, mä vielä jaksoin tehdä juttuja. Nyt en. Sekä kroppa, että mieli on yhtä apaattisia. Periaatteessa mikän ei ole vikana, mutta mikään ei vain huvita. Välillä illalla, ennen nukkumaanmenoa haluaisin kovasti sosialisoida kavereiden kanssa. Mutta ne on kaukana. Eikä mulla ole kerrottavaa. Ja niillä taitaa olla muita kiireitäkin. Äh. Ehkä meen tuijottamaan kattoa.

Maailmani hajuitta

Ironista kyllä, ei mennyt kauaa edellisestä päivityksestä, kun sairastuin äkäiseen flunssaan. Flunssan  aikana hajuaisti ja sen kautta myös makuaisti luonnollisestikin heikkenee. Koen sen hyvin häiritseväksi, sillä molemmat aistit vaikuttavat tavallista keskeisemmin tapaani hahmottaa ympäristöä. Dysforiasta tutuin menetelmin, suuntaan huomioni muualle ja yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiotta. 

Ruoka ei maistu miltään, mutta syön silti aina silloin, kun on ruokatauko tai perheessä ruoka-aika. Jos kukaan ei huomaa sanoa, että on ruoka-aika, niin en huomaa mennä syömään, sillä flunssaisena multa puuttuu myös ruokahalu ja kaikki kiinnostus syömiseen. Eilen borssikeitto onnistui maistumaan joltain ja ilahduin siitä niin, että söin sitä santsiannoksen. Muuten olen tainnut syödä kuin varpunen. Tein välipalaksi leivän, mutta ei huvittanut syödä sitä loppuun, kun se ei maistunut miltään muulta kuin hieman suolalta. 

Jokatapauksessa olen onnistunut ignooraamaan hajuaistini heikkenemisen niin lahjakkaasti, että minulta on mennyt täysin ohi, missä vaiheessa  lakkasin haistamasta mitään. Siis en haista tällä hetkellä yhtään mitään. Töissä aloin miettiä, miksei ikkunanpesusanko haise yhtään astianpesuaineelta. Ravistelin jotain voimakastuoksuiseksi mainostettua ilmanraikastinta, eikä mitään. Siivouskeskuksessa otin käteeni etikkapullon, väänsin korkin auki ja vedin syvän henkosen. Eikä mitään. Yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vettä. Olin tästä sen verran hämmentynyt, että pyysin työkaveria tarkistamaan, ettei siellä vain ollut vettä. Työkaveri seurasi esimerkkiäni ja joutui melkein lattialle kakomaan naamaansa irvistellen. 

Tää ei tunnu todelliselta. Tuntuu, kuin olisin jossain peli-simulaattorissa, jossa on fokusoiduttu grafiikoihin ja hoidettu muut aistit tavalla tai toisella puolivillaisesti: kuulo toimii, mutta korvakäytävät tuntuvat ärtyneiltä ja aina niellessä tai haukotellessa korvissa napsuu, tuntoaisti riittää hahmottamaan kehoni rajat ja sen asemoitumisen ympäröiviin objekteihin nähden, mutta hienosyisemmät tuntoaistimukset tuntuvat puuttuvan. Ei ole kuuma, ei kylmä. En kutia, vaatteet ei hierrä, eikä purista ja muutenkin tuntuu oudolta, makuaisteihin on saatu joitain perusjuttuja: makea ja suolainen, sekä ruokien rakenne mallinnettua, mutta melkein kaikki muu uupuukin. Ja hajuaistia ei ole edes yritetty. 

Toivottavasti tätä ei jatku pitkään. Luulen nimittäin, että pitkällä tähtäimellä saattaisi tulla ongelmia todellisuudentajuni suhteen. Antakaa mun hajuaisti takaisin kiitos.

Maailmani hajuin

Mulla on about kaikkia aisteja koskeva aistiyliherkkyys. Kireissä vaatteissa on vaikea keskittyä, kovat äänet tekevät ärtyisäksi, yhteensopimattomat väriyhdistelmät häiritsevät ja joihinkin makuihin on vain mahdotonta tottua, saati oppia pitämään. Tilassa on kuitenkin myös hyviä puolia. Sellaisia puolia, joita ilman minusta puuttuisi jotain olennaista. Minulla on erittäin tarkka värinäkö ja kiinnitän väreihin paljon huomiota. Minulla on myös tarkka haju- ja makuaisti. Haistan maidosta jo pari päivää etukäteen, että se on menossa pilalle ja meille unohtuneesta vaatteesta tunnistan hajusta kenen se on. Hajumaailma määrittää myös käsitystäni tilasta.

Vanhempieni talo haisee erilaiselta silloin, kun kaikki muut ovat nukkumassa ja kissat ovat ulkona. Jos päästän kissat sisään, tai joku nousee ylös, hajumaailma muuttuu hyvin nopeasti. Huomaan usein jo eteisessä, jos äiti on päättänyt vaihtaa vessan saippuaa. Kevät on virallisesti saapunut vasta, kun nenäni voi vahvistaa sen. Oma asuntoni haisee erilaiselta silloin, kun eläimet ja avokkini on poissa, vaikka he olisivat olleet poissa vasta hetken. Lapsena tiesin hajusta, ketkä perheenjäsenet ovat kotona, tai keitä meille on tullut vieraiksi. Myös jokaisessa huoneessa on erilainen hajujälki.

En tiedä miten paljon minulla on oikeasti tavanomaista parempi hajuaisti ja miten paljon tämä on vain sitä, että kiinnitän enemmän huomiota.

Epänaisen naistenvaivat

Onnistun säännöllisesti, joka kuukausi unohtamaan, että mulla on kuukautiset. Sitten mää ihmettelen, miksi mua ensin panettaa* ja sit vituttaa. Sitten alkaa vuotaa verta, pistän kuukupin paikalleen ja unohdan koko roskan. Seuraavana päivänä mietin, miksi vatsaa vääntää, pää on kipeä, eikä pysty toleroimaan paskaa samaa määrää kuin aiemmin. Joka ikinen kerta kertaan läpi, mitä oon syöny ja tehny viimeisen puolen vuorokauden sisällä ja harkitsen jo lääkäriin lähtöä, ennenkuin muistan, että totta tosiaan kun ihmisestä vuotaa verta, niin se voi aiheuttaa muitakin jänniä asioita. Eihän tätä ookaan tapahtunu kuin päälle kymmenen vuotta. 

Enkä mä silti muista.

Välillä kyllä onnistun autuaasti unohtamaan, että mulla on tissit ja jostain syystä ihmiset varsin usein lukee mut naissukupuolen edustajaksi. Sekin jaksaa hämmentää joka kerta.

Kyllä olen hämmentynyt. Ei, en ole hämmentynyt sukupuolestani. Kaikki muut ovat hämmentyneitä sukupuolestani. Olen hämmentynyt siitä, että ruumiini ei vastaa kokemustani. Ja olen erittäin iloinen siitä, että olen hämmentynyt. Toinen vaihtoehtoni olisi olla ahdistunut.

Jos mä "sukupuolihämmennyksestä" syyttävien ihmisten tahdon mukaisesti vakuuttaisin itseni siitä, että olen nainen ja minun on hyväksyttävä ruumiini ja naiseuteni, ahdistuisin, sillä en pystyisi siihen. Naiseus olisi minulle suorittamista. Kuin tietokonepeli, josta en pidä ja jota en voi lopettaa, enkä voittaa. Nyt naiseus on kuin väärään osoitteeseen mennyt postipaketti. Pyörittelen sitä eteisessä. Mietin, mitähän sille pitäisi tehdä ja minne se pitäisi palauttaa. Ajoittain unohdan täysin sen olemassaolon, kunnes kompastun siihen tai yritän siivota eteisessä.

* Koen tarpeelliseksi täsmentää, että minun tapauksessani se tarkoittaa sitä, että mun on tavallista helpompisaada itseni kiihottumaan. Useimmiten se on niin vaivalloista, että en jaksa. Mää jotenkin luulen, että tää ei oo ihmisille itsestään selvää.

Miksi ei vituta?

Vitutti yrittäessäni saada asioita hoidettua loppuun opiskelupaikkakunnalla. Vitutti junan lähtiessä työpaikkakunnalle. Vitutti tieto siitä, että pitää kääntää parissa päivässä unirytmi siitä, että menee kolmelta nukkumaan siihen, että herää puoli viideltä. Vitutti, kun ei ole oman alan töitä. Vitutti, kun kaverit jää eri paikkakunnalle. Mutta nyt ei vituta ja se on epäilyttävää.

Unirytmin kääntäminen sujui täysin kivuttomasti. Otin sunnuntai-iltana pari melatoniinia, heräilin pari kertaa yön aikana, mutta kellon soidessa ei väsyttänyt. Eikä väsyttänyt myöhemminkään päivällä, vaikka tein kuitenkin ihan fyysistä työtä, johon kropan ei pitäisi olla tottunut. En myöskään laskenut tunteja töiden loppumiseen tai ruokataukoon. Itse asiassa edes nälkä ei vaivannut, vaikka evääni eivät olleet kovin kummoiset. Oli siinä nyt varmaan riittävästi energiaa päiväksi, mutta en ole tottunut siihen, että se oikeasti riittäisi. 

Ensimmäisen päivän jälkeen jalat eivät olleet kipeät, eikä väsyttänyt. Toisen päivän jälkeen jo vähän. Täytin veroilmoituksen ajoissa. Avasin verhot ikkunani edestä ja totesin ikkunan olevan kärpäsenpaskainen. Se ei vituta. Haluaisin pestä sen. Olen pessyt kaksi päivää ikkunoita työkseni. Tässä on jotain vialla.

Vaikka onkin mukava sanoa, että puoli viisi ei ole heräämisaika, vaan nukkumaanmenoaika, niin ei silti vituta herätä puoli viideltä ja mennä alaavastaamattomiin töihin pikkupaikkakunnalle, jossa kaikki tuntuvat tietävät mun asiat minua itseäni paremmin. Se, jos mikä on epäilyttävää.