Ilman rintoja
Haluaisin jakaa vähän omia kokemuksiani mastektomian, eli rintojen poiston jälkeisestä ajasta ja siitä, miten se on vaikuttanut elämääni ja kehosuhteeseeni. Tämä on ajankohtaista paitsi siksi, että leikkauksesta siitä on nyt seitsemän kuukautta myös siksi, että transpolilla on tehty nyt linjaus, ettei muunsukupuoliset tarvitse lääketieteellistä hoitoa.[1] Linjaus ei ole linjassa uusimpien hoitosuosituksien[2] kanssa ja sen perusteluissa oli monia muitakin ongelmia.
Koska pelkät faktat harvemmin muuttavat ihmisten mieltä yhtään mistään, niin varmaan on parempi, että kerron omakohtaisten kokemusteni kautta, että miksi myös muunsukupuolisten kehoristiriitaa pitää hoitaa. Olen kirjoittanut transtutkimusten muista ongelmista ja haasteista jo aikaisemmin, joten keskityn nyt nimenomaan tämän uudistuksen kannalta oleellisiin seikkoihin.
Olen siis muunsukupuolinen ja minulle tehtiin mastektomia keväällä. Leikkauksesta ynnä muusta prosessista voi lukea enemmän blogistani. Muunsukupuolisuus-pohdinnoistani suosittelen tätä ja tätä.
Eli siis. Nyt rintojen poistosta, mastektomiasta on seitsemän kuukautta. Vajaata viikkoa mastektomian jälkeen kirjoittelin jo blogiini seuraavaa:
Olen nimittäin alkanut harrastaa liikuntaa. Käyn useammin lenkillä. Hankin sitä varten uudet lenkkaritkin. Olen alkanut käydä salilla. Ennen rintojen poistoa kumpikin tuntui äärimmäisen vaikealta. Liikunta on aina vienyt huomion epämiellyttävästi edessäni lyllyviin rasvapalloihin. Binderi ja urheiluliivit ovat vaikeuttaneet merkittävästi hengittämistä. Huomasin jo ennen liikunnan aloittamista, että jaksoin juosta paljon pidempään hengästymättä. Ja juokseminen tuntui hyvältä. Minun on nyt helpompi pitää huolta omasta kunnostani. Minua motivoi enemmän huolehtia kehosta, josta pidän.
Aistiyliherkkä nahkani on myös arvostanut sitä, että ei tarvitse pitää niin paljon ihonmyötäisiä vaatteita, jotka tuntuvat hikoillessa ällöltä ja pahimmillaan puristavat ja hiertävät. Poissa ovat myös ne päivät, jolloin kaikki binderit ovat hiessä, enkä voi poistua asunnosta ilman niitä.
Olenko katunut sitä? En hetkeäkään. Olen miettinyt monesti kyllä (sekä ennen että jälkeen leikkauksen), että kadunko mä tätä. Itse katumusta en ole löytänyt.
Siinä ne, mitä noin äkkiseltään tulee mieleen siitä, miten mastektomia on parantanut konkreettisesti oman elämäni laatua. Ja siis oma ahdistukseni kehosta ei ollut edes mitenkään megalomaanista. Ainakaan päivittäin. Tiedän muunsukupuolisia, jotka tarvitsevat hoitoja vielä kipeämmin, kuin itse tarvitsin. Joille se on oikeasti elämän ja kuoleman kysymys. Ja nyt heillä ei ole enää mahdollisuutta niihin.
Se tekee minut surulliseksi.
Koska pelkät faktat harvemmin muuttavat ihmisten mieltä yhtään mistään, niin varmaan on parempi, että kerron omakohtaisten kokemusteni kautta, että miksi myös muunsukupuolisten kehoristiriitaa pitää hoitaa. Olen kirjoittanut transtutkimusten muista ongelmista ja haasteista jo aikaisemmin, joten keskityn nyt nimenomaan tämän uudistuksen kannalta oleellisiin seikkoihin.
Olen siis muunsukupuolinen ja minulle tehtiin mastektomia keväällä. Leikkauksesta ynnä muusta prosessista voi lukea enemmän blogistani. Muunsukupuolisuus-pohdinnoistani suosittelen tätä ja tätä.
Eli siis. Nyt rintojen poistosta, mastektomiasta on seitsemän kuukautta. Vajaata viikkoa mastektomian jälkeen kirjoittelin jo blogiini seuraavaa:
"Miltä nyt tuntuu? No eritelläänpä. On helpompi hengittää. Rintakehän muoto tuntuu oikealta. Ei sitä oikein muuten voi kuvailla. Siitä huolimatta, että leikkaushaavat ovat vielä tuoreet, enkä oikeasti saa edes nostaa mitään hirveän raskasta seuraavaan kuukauteen, musta tuntuu jollain tapaa vahvemmalta. Vähemmän haavoittuvaiselta. Siitäkin huolimatta, että fyysisesti mussa on ihan riittämiin paranneltavia haavoja. On leikkausarvet rintakehässä ja arvet dreeniletkuista kainaloissa. Vaikka oonkin toipilas, olo on silti eheä."Olen nyt enemmän sinut peilikuvani kanssa, kuin olen ollut koskaan. Siitä huolimatta, että olen arpisempi, enkä mitenkään erityisen hyvännäköinen konventionaalisessa mielessä. Minut jaksaa aina hämmästyttää silti se, että joku aidosti pitää minua hyvännäköisenä. Olen ylipainoinen, arpinen, karvainen ja pukeudun enimmäkseen kulahtaneisiin vaatteisiin. Mikään näistä ei kuitenkaan ole haitannut minua yhtä paljon kuin se, että mulla oli tissit. Toki olisi kiva, että mulla olisi vähemmän läskiä, enemmän lihasta ja näin pois päin, mutta tiedättekö mitä? Lihaksenkin hankkiminen on nyt helpompaa.
Leikkauksen jälkeen, 5.2.2018
Olen nimittäin alkanut harrastaa liikuntaa. Käyn useammin lenkillä. Hankin sitä varten uudet lenkkaritkin. Olen alkanut käydä salilla. Ennen rintojen poistoa kumpikin tuntui äärimmäisen vaikealta. Liikunta on aina vienyt huomion epämiellyttävästi edessäni lyllyviin rasvapalloihin. Binderi ja urheiluliivit ovat vaikeuttaneet merkittävästi hengittämistä. Huomasin jo ennen liikunnan aloittamista, että jaksoin juosta paljon pidempään hengästymättä. Ja juokseminen tuntui hyvältä. Minun on nyt helpompi pitää huolta omasta kunnostani. Minua motivoi enemmän huolehtia kehosta, josta pidän.
Haluan olla selkä suorassa. Minun on helpompi kohdata ihmisiä. Olen itsevarmempi omasta sukupuolestani ja koen, että minulla on vähemmän todisteltavaa muille. En kanavoi yhtä helposti omaa epävarmuuttani vittumaiseen käyttäytymiseen.
Tämä oli myös ensimmäinen kesä sitten puberteetin, kun kovat helteet eivät ole aiheuttaneet minulle kehodysforiaa ja järjetöntä ahdistusta. Aikaisemmin, esimerkiksi viime vuonna, kovilla helteillä tuntui siltä, että olen lyllyvä nahkasäkki, joka on ripustettu harteideni varaan kuin henkariin. Ei se helle nytkään miellyttävää varsinaisesti ollut, mutta se ei ahdistanut. On myös erittäin mukavaa, kun on voinut olla ilman paitaa aiheuttamatta hillittömästi yleistä pahennusta. Musta ei enää tunnu, että mun täytyy hävetä kehoani.
Tämä oli myös ensimmäinen kesä sitten puberteetin, kun kovat helteet eivät ole aiheuttaneet minulle kehodysforiaa ja järjetöntä ahdistusta. Aikaisemmin, esimerkiksi viime vuonna, kovilla helteillä tuntui siltä, että olen lyllyvä nahkasäkki, joka on ripustettu harteideni varaan kuin henkariin. Ei se helle nytkään miellyttävää varsinaisesti ollut, mutta se ei ahdistanut. On myös erittäin mukavaa, kun on voinut olla ilman paitaa aiheuttamatta hillittömästi yleistä pahennusta. Musta ei enää tunnu, että mun täytyy hävetä kehoani.
Aistiyliherkkä nahkani on myös arvostanut sitä, että ei tarvitse pitää niin paljon ihonmyötäisiä vaatteita, jotka tuntuvat hikoillessa ällöltä ja pahimmillaan puristavat ja hiertävät. Poissa ovat myös ne päivät, jolloin kaikki binderit ovat hiessä, enkä voi poistua asunnosta ilman niitä.
Olenko katunut sitä? En hetkeäkään. Olen miettinyt monesti kyllä (sekä ennen että jälkeen leikkauksen), että kadunko mä tätä. Itse katumusta en ole löytänyt.
Siinä ne, mitä noin äkkiseltään tulee mieleen siitä, miten mastektomia on parantanut konkreettisesti oman elämäni laatua. Ja siis oma ahdistukseni kehosta ei ollut edes mitenkään megalomaanista. Ainakaan päivittäin. Tiedän muunsukupuolisia, jotka tarvitsevat hoitoja vielä kipeämmin, kuin itse tarvitsin. Joille se on oikeasti elämän ja kuoleman kysymys. Ja nyt heillä ei ole enää mahdollisuutta niihin.
Se tekee minut surulliseksi.