Korkeaällökulttuuria ja arkiväsymystä

Minua väsyttää. Herään vähän ennen viittä aamuisin ehtiäkseni töihin. Olen töissä puoli kolmeen ja tulen kotiin. Pari tuntia jaksaa vähän lueskella tai kirjoitella, mutta sitten alkaa väsyttää niin, ettei jaksa enää mitään. Eilenkin oli niin kuuma, ettei saanut edes nukuttua, joten koomasin sohvalla talon viileimmässä nurkassa kahdeksaan asti.

Huoneeseeni laitettiin jonkinlainen jäähdytin. Puoleen yöhön mennessä se oli saanut lämpötilan laskettua 22 asteeseen ja pääsin nukkumaan. Sitten viideltä taas ylös ja oravanpyörään.

Oikeasti. Mä saan kammettua itseni kyllä ylös ja mä jaksan ihan hyvin viiden tunnin yöunilla - mutta en kolmea viikkoa putkeen. Viikonloppuisinkaan ei ole saanut ihan määrättömästi nukkua, joten alan olla aika tööt.

Musta myös tuntuu, että olen tulossa kipeäksi, enkä pidä siitä yhtään.

Jotain kuitenkin on tullut tehtyä, vaikkakin kovin passiivisesti, tässä viikolla: Luin Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanin Näkymättömät kädet ja katsoin mainitsemisen arvoisen elokuvan Parfyymi.

Suosittelen lämpimästi kumpaakin, vaikka vallankaan Näkymättömät kädet ei mikään varsinainen hyvän mielen kulttuurielämys ole. Se kertoo fiktion keinoin siitä todellisuudesta, mitä kolmannen maailman ihmiset oikeasti elävät. Se myös saattaa vähentää lukijansa iloa halvoista espanjalaisista vihanneksista.

Parfyymi oli elokuvana varsin virkistävä kokemus (aamuviideltä en tosin ollut ihan samaa mieltä). Sitä ei voi syyttää turhan imeläksi, kliseiseksi tai tylsäksi, mutta vähän hitaampikin katsoja pysyy silti varsin mainiosti kärryillä siinä, mitä tapahtuu. Ällötyskerroin on tosin suurempi kuin Tietäväisen teoksella.

Ja kyllä, pidän elokuvia ja sarjakuvaromaania nykyaikaisena korkeakulttuurina.

Tahtoo!

-> Original

Tästä tulee sellainen jokaiseen teini-personailiin vakiona kuuluva selvitys esineistä tai asioista, joita ensimmäisen maailman pilallehemmottelema ylläpitäjä haluaa.

Tuota... joo. Lähinnä tämä turhakelistaus painottuu tuonne tekniikan puolelle. Ja kun valitettavasti en ole teini enää, ei vanhemmat enää maksa. Tai en tiedä, ehkä jotain maksaisivatkin, mutta oma ylpeys ei anna myöden.

Ajattelin ensin aloittaa siitä, mitä tarvitsen kaikkein eniten, mutta kun oikeasti ajattelen asiaa, en oikeasti tarvitse mitään näistä. Joten aloitan siitä, mitä haluan kaikkein eniten ja jatkan satunnaisessa järjestyksessä eteenpäin:

Nintendo 3DS + Pokémon Y
"Kun kaikki kaveritkin..." On vaan paljon kivempi pelata, kun kaikki muutkin pelaa peliä suunnilleen samoihin aikoihin. 3DS maksaa tällä hetkellä suunnilleen 150-200 eetua ja peli ilmestyessään maksaa 45 euroa. Eli yhteensä hintaa tulisi vähintään parin sadan pintaan.

Sony DSC-RX100 digikamera

Tällä hetkellä mulla on digijärkkäri Canon EOS 300D ja pari objektiivia kaverina. Järkkäri on vaan yksinkertaisesti melko kohmelo ja vaikea kuljetettava. Sen lisäksi kaverin pokkari näyttää ottavan parempia kuvia ja helpommin. Hintaa vain tuolla on tällä hetkellä 600-700 euroa riippuen kaupasta.

Wacom Intuos5 Touch M piirtopöytä

Mun ensimmäinen piirtopöytä oli Intuos3, joka alkoi jökkiä ja ostin tilalle alennuksesta löytämäni bamboon. Mikään ei silti estä haaveilemasta paremmasta. Hintaa tuolla vehkeellä olisi noin 400 euroa.

Älypuhelin

Kuten näkyy, näihin en ole vielä niin perehtynyt, että osaisin sanoa tarkkaa merkkiä ja mallia. Kestävä mun puhelimen pitäisi ehdottomasti olla. Ja sellainen, ettei mene järki sen näytönohjaimen kanssa. Luulen, että joku edullisemman luokan älyköistä olisi mulla melko passeli (hintaluokka 250-350). Mutta mulla on jo kerrassaan mainio kapula, jolla voi soittaa ja lähettää viestiä, eikä se hajoa. Tai siis... jos mä onnistun hajottamaan tuon nykyisen, älypuhelimilla ei ole mitään toivoa. Silti mulla on jotenkin sellainen kutina, että semmoista pitäisi opetella käyttämään.

Vironreissu

Hyötykäyttöä tälle vuoden opiskelulle! Sen lisäksi Virossa olisi paljon kauniita ja kiinnostavia kohteita, sekä joitain tuttuja. Tukisi mukavasti sivuainettani. Hinta-arvio noin viikon reissusta kera yöpymisien, laivalippujen, polttoaineiden ja syömisien: 500-600 euroa.

Koira

Ei ehkä kaikkein ajankohtaisin näistä. Tällä hetkellä kaikkein soppelimmalta näyttäisi rotuna kultainennoutaja, joiden pentujen hinnat ovat 1100-1200 euroa. Plus sitten vielä kaikki muut koiran aiheuttamat kulut kuten rokotukset, ruuat, välineet ynnä muut.

Heei! Kyllähän mun kesätyörahat näihin kaikkiin riittäisi! (Tai no koirasta en tiedä...) Jos siis mun ei olisi tarkoitus elää niillä vuoden yli. Ehkä, jos söisin pelkkää kaurapuuroa... 

Hmm... Enpä taida.

Katastrofiajattelu

Katsoin yhden jakson Maailmanlopun odottajia. Täytyy sanoa, että aika harvinaisen naurettavaa porukkaa. On ihan totta, että kun öljy loppuu, niin tulee maailmanlaajuinen energiakriisi, ellei öljy-yhtiöillä ole takataskussa vielä jotain tyylikästä energiasuunnitelmaa. Öljy-yhtiöt ovat ostaneet lukuisia kilpailevia energianlähteitä tutkivia tahoja ajaakseen ne alas, jotta öljyn hinta ei romahtaisi. Teknisesti ei ole mahdotonta tuottaa energiaa ja kaikkia jokseenkin samoja asioita ilman öljyäkin - mutta ei todellakaan tässä mittakaavassa. Energiantarve on vain yksinkertaisesti liian suuri resursseihin nähden. (Olettaen, että jossain ei pantata tietoa jostain energiantarpeen mullistavasta keinosta.)

Eli maailma tällaisenaan ei todennäköisesti tule jatkumaan minunkaan mielestäni. Miksi tämä porukka on sitten minun mielestäni niin naurettavaa? Minäpä kerron. Nämä ihmiset eivät valmistaudu siihen, että maailma tulisi oikeasti muuttumaan, vaan jonkinlaiseen tilapäiseen hätätilaan. Se, että sulla on purkkiruokaa seuraavaksi kolmeksi vuodeksi ei auta millään tavoin ihmislajia tai edes sinun geenejäsi selviytymään. (Sen lisäksi, jos hätätilaa ei tässä parin vuoden sisällä tule, niin kun niistä säilykkeistä menee päiväys umpeen, sulla on ihan vitusti pilaantuvaa safkaa.) Kaikki, mikä perustuu jonkinlaisiin varastoihin auttaa ainoastaan hetkellisesti. Vähän kuin housuihinsa pissaaminen pakkasella.

Se, mitä ihmisten kannattaisi oikeasti tehdä, olisi tiedon ja taidon kartuttaminen. Ottaa selvää siitä, mitä luonnon antimia on mahdollista käyttää ravinnoksi tai lääkkeeksi ja miten säilöä niitä. Lisäksi voi myös pohtia muita asioita, joihin sähkön saannin rajoittaminen tai lopettaminen vaikuttaisi (=kaikkeen). Ruoka on kaikkein kriittisin. Toinen on (näillä leveysasteilla vallankin) lämmin yösija.

Sen lisäksi, jos sulla on vitusti safkaa ja kaikki hyvin, niin todennäköisesti muut ihmiset saattavat kiinnostua siitä ja voi olla, ettei sulla ole kovin kauaa kaikki hyvin. Minä jokseenkin rauhantahtoisena ihmisenä karsastan ajatusta. Ja jos sä et tee yhteistyötä muiden kanssa, ei sun geenisi tule selviytymään pidemmän päälle muutenkaan. Paljon hyödyllisempää sinun ja geenejesi kannalta olisi, jos hankkiutuisit hyödylliseksi. Kun apocalypsiselviytyjät alkavat muodostaa yhteiskuntaa, niin yhteisön kannalta hyödylliset yksilöt ovat todennäköisesti varsin tervetulleita.

Eli vaikka oman ruuan hankkimisen osaaminen auttaa ensinalkuun selviytymään perustarpeista, vielä parempi on, jos saat muut ihmiset haluamaan pitää sinut hengissä. Yhteistyö on kuitenkin yksi niitä asioita, jotka ovat ihmiskunnalla tähänkin mennessä olleet menestyksen avaimia.

Kohtaamisia ja korkeuksia

 Ja niitä aikuisia. Olin ruokatauolla ja koska mitään seuraakaan ei minulla sattunut olemaan tyhjensin kännykän viestimuistia joutessani.

Yhtäkkiä sisään pyyhältää joku rouvashenkilö takaovesta, jonka olemassaoloa hädintuskin muistin. Rouva pysähtyy kohdalleni ja tervehdin häntä kohteliaasti. Rouva vastaa tervehdykseeni tuijottamalla minua tiukasti. Tuijottelemme muutaman sekunnin toisiamme ja sinä aikana arvioin, että tämä henkilö ei ilmeisesti ollut paikalla, kun tulin itse tänne ja on ilmeisesti asemassa, jossa hänen pitää (ainakin omasta mielestään) olla tietoinen kaikesta päiväkodissa tapahtuvasta. Jokin pieni trollausmoodi sisälläni liikahtaa ja ehdottaa, että vain pysyisin edelleen paikallani ja tuijottaisin takaisin. Olisihan sekin kiehtova ihmiskoe nähdä, mitä tapahtuu. Itsesuojeluvaistoni oli kuitenkin tänämaanantaina trollausmoodia nopeampi ja suustani pääsee: "Niin, olen täällä pesemässä ikkunoita" ja esittelen itseni nousten seisomaan kättä tarjoten.

Rouvan ilme pehmenee sen verran, että se ei näytä siltä, kuin aikoisi heittää minut niskapers-otteella pihalle. "Ai, minä jo ihmettelinkin, että..." Joo, lievästi ilmaistuna. Siinä vaiheessa kun rouva tulee päivähoitajien palaverista ilme on jo yhtä hymyä. Ilmeisesti palaverin tarkoitus oli vakuuttaa hänet siitä, että en ole potentiaalinen uhka lapsille ja olen oikeasti töissä kaupungilla. Tai en minä tiedä, pesin ikkunoita. Voi myös olla, että häikäisevä pesutuloksenikin vakuutti hänet tarpeellisuudestani. Intoutui jopa kauhistelemaan, kuinka korkealla olin (pöydällä). Naama pokerilla jatkoin työpäivän loppuun. Eipä tiennyt hän...

Noin puolta tuntia myöhemmin seison kymmenen metriä korkeassa keikkuvassa tornissa ja katselen erään hallin kattoa. En ollut nähnyt hallilla ketään, jolle ilmoittaa tulostani, joten olin vain pokkana marssinut sisään ja kiivennyt torniin. Minun on tarkoitus siivota hallin katto erään toisen firman leivissä myöhemmin kesällä. Minua oli pyydetty käymään katsomassa paikka ja fiilistelemässä oliko niin korkealla mahdollista työskennellä, vai iskikö pakokauhu. Minulla on (ainakin ollut) lievä korkeanpaikankammo. Eniten se tuntuu kiivetessä (vallankin, jos kiipeilykohde huojuu epämiellyttävästi). Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että siihen tottuu nopeasti. Tiiraillessani siinä kattoa ja pohdiskellessani käytännön asioita havaitsen alhaalla liikettä. Vahtimestari - tai ainakin niin oletan - saapuu ovesta sisään ja katsoo minua. Heti perään toinen ihminen, joka todennäköisesti hakee jotain perusteita sille kuka olen ja mitä olen tekemässä (ja kenen luvalla). Asiallisesti sitten tervehdin, esittelen itseni ja selitän millä asialla olen.

Eikä siinä sitten sen kummempaa.

Häröjä kohtaamisia

En aio nyt kertoa sukupuolen diskursseista tai saarnata mitään muutakaan. Tämä blogimerkintä kertoo ihan vain tästä päivästäni.

Työskentelen tällä hetkellä siivouksen parissa ja teen sitä enemmän ja vähemmän koko kesän. Tänään olin eräällä päiväkodilla pesemässä ikkunoita. Lapset luonnollisesti osoittavat uteliaisuutta kaikkea tavanomaisestaan poikkeavaa kohtaan ja monet kyselevät, kuka olen, mitä teen ja miksi. Monille aikuisillekin tekisi joskus ihan hyvää vähän kysellä ennen omia tulkintojaan.

Yksi lapsosista täräytti aikaisemmin, että "Siellä on se moppipää". Jep. Rastatukan sanominen mopiksi nauratti minua viimeksi kun... itse asiassa ei koskaan. Eikä nykyajan mopit edes näytä samalta enää.

Myöhemmin kun (ilmeisesti sama) kaveri tuli päin naamaa sanomaan moppipääksi, tiedustelin häneltä, että tietääköhän hän, mikä on moppi. Kaveri puisteli päätään. Mm. Niinpä. Aikuisiltahan ne sanat ja asenteet oppivat.

Sitten on myös niitä lapsia, jotka vain tuijottavat. Tuijottivat ja kävelivät pahki ovenkarmeja ohikulkiessaan.

Työpäivän jälkeen menin kirjastoon ja ajattelin rentoutua lehtisalissa tiedelehden äärellä. Lehdestä lueskelin tulevaisuuden yliäänikoneista, joilla menee pari tuntia Hesasta Tokioon, miesten e-pillereistä, mindfullness-meditaatiomenetelmän tieteelliskokemuksellisesta tutkimuksesta, Islamin suvaitsevaisesta puolesta ja kaikesta muusta jännästä...

Kunnes hiljalleen yhä häiritsevämmäksi muuttuva ähkintä ja voihkinta tietokonenurkkauksesta keskeyttää hyvän lukuflown. Viimeistään siinä kohtaa, kun kuului selkeästi "Uuuh... sexy...", lukurauha oli mennyttä. Nopeasti selailin lehden loppuun ja minua jotenkin nauratti aivan hervottomasti. Kaikki muut salissa olijat vain istuivat pokkana paikoillaan ja lukivat jotain paikallislehteä... Katsoin ympärilleni ja mietin, että mitähän vittua nyt taas. Tietokoneellaistuja kiemurtelee housuissaan (ja toivoin hänen pysyvänkin niissä) ja rahoittuu taas hetkeksi. Sitten se alkaa uudestaan. Kukaan muu ei näytä kiinnittävän asiaan mitään huomiota.

"Mmm. Uuuh. Mmhmm. Hooot..."

Minun oli ihan pakko päästä pois, ennenkuin trollausmoodini keksisi jotain aivan ylettömän hauskaa kokeiltavaa. En kuitenkaan voisi vastustaa kiusausta. Kipitin toiselle puolen kirjastoa nauramaan hetkeksi. Mitähän hittoa muut lukusalissa istujat tuumivat?

"Eipä häiritä sitä. Ei raukalla varmaan ole kotona nettiä, koska lande ja katvealueet. Turha sen oloa olisi tehdä kiusalliseksi sillä, että joku näyttäisi huomaavan..."

Siis mitä... Kiemurteluun ja siihen, mitä näytöllä pyörii olisin tuskin kiinnittänyt lainkaan huomiota, jos arvon kuulokepäinen herra ei olisi ähkinyt ääneen... Kyseessä kuitenkin oli täysin hiljainen lukusali. Siis lukuunottamatta lehtien kahinaa ja pornotehosteita.

Ehkä oli ihan hyvä, etten päästänyt sisäistä trolliani valloilleen tänään. Siis, jos jollain on pokkaa mastorboida ääneen kirjastossa, niin en välttämättä halua ottaa kyseiseen henkilöön tarkempaa kontaktia...

Kulttuurikatsaus:

Viisuihin voisi olla hauska joskus saada saamenkielinen kappale. Minusta saame on oikein kaunis kieli ja se kuulostaa hyvältä riippumatta varsinaisesti siitä mitä lauletaan. Vähemmistökielenä sillä on myös varsin kiinnostavaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Sitten, koska kulttuuritieteiden opiskelijana tiedän kulttuurin olevan varsin laajakirjoinen tapaus, tiedän, että myös urheilu, kuten esimerkiksi jääkiekko kuuluu kulttuurin piiriin. Siispä sanon pari sanaa jääkiekosta: Sveitsi, wtf?

Naiseuden diskurssi

Avataanpa ensinalkuun keskeistä sanastoa eli diskurssi. Terminä se on liki jokaisen kirjallisuudenopiskelijan arkipäivää, mutta muille se ei sano juuri mitään. Tässä yhteydessä puhun Focaultin määrittämästä diskurssista, josta wikipedia sanoo seuraavaa:

Diskurssin sisäiset säännöt määrittävät, mitä jostakin aiheesta on mahdollista sanoa, miten siitä voidaan puhua. Diskurssit ovat tässä ajattelussa myös tieto-opillisia järjestelmiä, jotka sisältävät tietyt ontologiset käsitykset. 

--

Diskurssit nähdään usein vangitsevina siten, että diskurssin omaksuneen on vaikea ajatella toisin. Diskursseihin liittyy vahvasti vallan aspekti, koska erilaiset yhteiskunnalliset diskurssit määrittelevät, mikä on totta, mistä asioista voi puhua, ja miten asioista puhutaan.

Ja nyt puhun naiseuden diskurssista. Eli siitä, miten naiseutta on sallittua käsitellä yhteiskunnassa. Kuten Suomen menestys (tai siis sen puute) tämän vuoden Euroviisuissa osoittaa, ei vahvat naiset (tai lesboviittaukset) oikein tahdo saada suurempaa kansansuosiota. Kaikki kilpailua johtaneet naiset toteuttivat melko siivosti naiseuden diskurssia.

Euroviisujen lisäksi törmäsin tänään toisaalla naiseuden diskurssiin. Jotenkin mystisesti päädyin Likkojen lenkille Tampereelle. Päivä oli varsin kaunis ja ihanteellinen. Kaikkialta tursuava "TÄMÄ ON SUUNNATTU (naiseuden diskurssia toteuttaville) NAISILLE!" -asenne kuitenkin alkoi tulla jo korvista ulos jossain vaiheessa.

Huomasin, että en kuulu joukkoon siinä vaiheessa kun tuijottelin ensimmäisen sortseilijan sääriä. Lenkin kuluessa tunne senkuin vahvistui. Ihan sama näkyykö suonikohjut, tai arvet, kunhan ei vaan ole karvoja! Nilkassani on valtava arpi, josta aina silloin tällöin kysellään, mutta en koskaan ole kokenut samanlaista tarvetta piilottaa se muiden arvostelevien katseiden alta, kuin mitä karvasäärien kanssa. En tarkoituksellisesti kotona ajatellut, että olenpa sheivaamatta sääriäni, voidakseni esitellä niitä. Ihan vain rehellisesti unohdin, että minulla on karvoja ja pistin kauniin päivän toivossa polvihousut jalkaan.

Kukaan ei varsinaisesti sano mitään, mutta silkkisäärien määrä puhukoon puolestaan. Tai pikemminkin toisen vaihtoehdon olemattomuus. Oot silkkii mun sylissäni, lauloi Jukkapoika paikan päällä. Nainen on silkkiä ja miehen sylissä. Niinhän sen pitää mennä.

Pohdinnastani innostuneena päätin, että en sheivaa sääriäni koko kesänä.

Teenpä vielä loppuun pienen paljastuksen romaanikäsikirjoituksesta, jota paraikaa kirjoitan: senkään päähenkilö ei sheivaa. Ei kumpikaan niistä.

Kaunista sateenkaaripäivää risukasaankin

Tänään on kuulemma kansainvälinen homo- ja transfobian vastainen päivä. Minusta sana fobia on jokseenkin harhaanjohtava tässä asiayhteydessä, mutta jos jätän taas aiheen semanttisen puolen pohdiskelun toiseen kertaan.

Vastaamalla kyselyyn Hyvinvoiva sateenkaarinuori on mahdollista auttaa kartoittamaan nuorten ja aikuisten sateenkaari-ihmisten tarpeita ja vaikeuksia nyky-yhteiskunnassa. Minä vastasin.

Nyt saattaa herätä valtava tarve lokeroida. Mihin minut nyt kategorisoida, jos ilmaisen olevani sateenkaarinuori? Ihmisen tarve pistää toiset sieviin boxeihin on varsin huvittava, sekä myös jollain tapaa ahdistava.

Jos minut haluaa ihan täysin välttämättä johonkin boxiin änkeä, niin transgender lienee kaikkein lähimpänä sitä, mitä koen ja olen kokenut olevani. Transtukipisteen sivuilla kerrotaan transgenderistä seuraavaa:

Transgender-termillä kuvataan suomen kielessä yleensä ihmistä, joka elää mieheyden ja naiseuden rajalla, välillä tai ulkopuolella. Hän saattaa kokea olevansa sukupuoleton, sukupuoleltaan määrittelemätön tai omanlaisensa yhdistelmä naisellisena ja miehisenä pidettyä ruumiillisuutta, tyyliä ja persoonan piirteitä. 

--

Transgender viittaa siis usein sukupuolen kokemiseen tai identiteettiin. Monille transgendereille yhteistä on kokemus, että heidän sukupuolensa ei mahdu selkeään nais/mies -jakoon. Niinpä transgendereiden käsitys ilmiöstä ´sukupuoli´ on moninainen, ei vain kaksinainen.

Kyseessä ei ole mikään teinin kapinointiyritys normeja vastaan. Olen 22-vuotias, mitä suurimmassa määrin aikuinen ihminen ja transgenderiys on ollut aina osa elämääni, vaikka vasta muutama kuukausi sitten löysin sanan sille.

Lapsena koin erityisen ahdistavaksi sen, että minun oletettiin noudattavan tytöille ominaisia käytösmalleja ja olevan tietyntyyppisistä asioista kiinnostunut. Prinsessaleikit eivät oikein napanneet. Onnistuin löytämään itselleni saduista esikuvan, joka oli mahdollisimman kaukana prinsessoista: saapasjalkakissan. Saapasjalkakissa ei ole erityisen leimallisesti kummankaan sukupuolen edustaja, se on pikemminkin pelastajan kuin pelastettavan roolissa ja tekee sen älyllä eikä voimalla. Sen lisäksi se pukautuu käytännönläheisesti, eikä tarvitse hienostella. Saapasjalkakissassa on myös se etu prinsseihin nähden, että kukaan ei oleta saapasjalkakissan menevän naimisiin minkään typerän prinsessan kanssa.

Minusta oli myös hyvin kiusallista joutua kategorisoiduksi tytöksi tai pojaksi ja sukupuolitettujen tilojen (vessat, pukuhuoneet) käyttäminen ja leikkien leikkiminen oli jotenkin hyvin ahdistavaa.

Teininä etsin jotain vertaisryhmää, mutta en oikein löytänyt sitä, joten jouduin hyväksymään sen yksinkertaisena tosiasiana, että olen erilainen. Ulkoisesti varmaan minut määriteltiin lesboksi, vaikka eivät prinsessat ihmeemmin silloinkaan innostaneet. En vain ole koskaan oikein jaksanut tajuta naisia.

Mutta en minä mieskään varsinaisesti halunnut olla. Miehille suunnatut käyttäytymismallit tuntuivat suureksi osaksi ihan yhtä vierailta, kuin naisillekin suunnatut.

Nykyään olen melko sinut sen kanssa, että minut määritellään ulkoapäin naiseksi. Passissa lukee nainen ja kaikkialle joudun ruksimaan kohdan "nainen" (kuin sillä olisi jotain väliä). Olen fyysisesti nainen siinä missä kuka tahansa muukin, asun miehen kanssa ja varmaan tulen joskus äidiksi. En siitä huolimatta koe olevani nainen.

Enemmän oikeastaan nykyään häiritsee se, että ihmiset eivät oikein tiedä miten heidän pitäisi suhtautua minuun, jos ilmaisen kuuluvani jonkinlaineen sukupuoli / seksuaalivähemmistöön. (En minä edes mitenkään erityisen voimakkaasti määritä itseäni sen kautta.) Kaikkein ärsyttävintä on siis muiden kiusaantuneisuus. Kun se kerran ihmisiä tuntuu ihan vitusti häiritsevän, niin ei minua ihmeemmin liikuta, vaikka he ajattelisivat oman mielenrauhansa saavuttamiseksi, että olen ihan vain nainen, joka elää yhteiskunnan hyväksymässä heterosuhteessa miehen kanssa. Helpointa kuitenkin olisi, jos ihmisille ei olisi niin hirvittävän tärkeää, että he tuntevat muiden sukupuoli-identiteetin.

Viisuja veisaamaan

Muutamia mainitsemisen arvoisia viisuesityksiä, joihin olen itse kiinnittänyt huomioni:

Suomi - Marry me

Tietenkin tämä pitää mainita. Ensimmäisenä. Pitkästä aikaa Suomella on kappale, jota ei oikeasti tarvitse hävetä. Siinä on kaikki, mitä hyvältä viisukappaleelta edellytetään. Ensiksi perusta on kunnossa: tarttuva sävellyt ja sanoitus sekä hyvä lauluja. Sitten tulee asenne. Aivan erityisesti pidän laulussa esiintyvistä jännitteistä kliseiden ja niiden rikkomisen kanssa. Sukupuoliroolit ovat melko mielenkiintoisesti representoitu. Englannin kieli on vähän siinä ja siinä (arvostan omalla kielellä laulamista), mutta olettaisin sen olevan kappaleen kannalta oleellista, että sen sanat ymmärtää. Ehkä en kuitenkaan analysoi tätä puhki tässä.

Islanti - Ég á Líf

Pastesin nimen youtubesta. Kuten arvata saattaa ensimmäinen huomionarvoinen seikka on, että laulu on islanniksi, mitä arvostan kovasti. Minusta islanti on vain yksinkertaisesti todella kaunis kieli. Hullukaan sitä opi kirjoittamaan, mutta kaunis kuunnella. Toinen huomionarvoinen seikka on, että siinä on jossain määrin voimakkaasti läsnä Islantia. Kalastus ja viinkingin näköinen laulaja. Nyhveröviikingin tosin, mutta minulle kelpaisi. Toisin kuin monien muiden maiden mieslaulajista tästä ei säteile sellainen flirty-flirt -asenne.

Kreikka - Alcohol is free

Viinaa ja viiksiä. Kiltitkin näyttää hauskoilta. Arvostan. Sopivan randomia menoa.

Unkari - Kedvesem

Kedvesem. Kukapa sitä sanaa enää unohtamaan tämän jälkeen. Video näyttää olevan tehty jollain ylä-asteen animointikurssilla, mutta minulta pisteitä sukulaiskielen käyttämisestä. Ihan kivan letkeä biisi.

Israel - Only for him

Vuoden kaula-aukko. Ihoa ei näy varsinaisesti liikaa, mutta ehkä hieman väärästä paikasta. Tuhti muija on kyllä oikein kaunis, mutta toisenlainen asuvalinta olisi tainnut olla edustavampi. (Telkkarissa muuten sanotaan, että hän on samanikäinen kuin minä.

Viro - Et uus saaks alguse
Vironkielen käyttö saa minulta taas arvostusta. Todennäköisesti sanoitukset eivät uniikkiuden multihuipentuma ole, mutta minä lähinnä kiinnitän huomiota siihen, miten hyvin ymmärrän sitä paikoitellen.

Romania - It's my life

Joo ei ole ihan Bon Jovia tämä. Lyhyesti tämän ilmaista, että wtf. Ystäväni L varmaan osaisi sanoa mitä hiton äänialaa tämä laulaa. 

Sveitsi - You and me
Duetto, joka oikeasti myös näyttää toimivalta. Ne ainakin kovasti yrittävät laulaa toisilleen, toisin kuin esimerkiksi Georgian esiintyjät.


Lyhyet katkelmat kaikista kappaleista voi kuunnella täältä.

Popsi popsi torakkaa

Ihmisten pitäisi syödä enemmän hyönteisiä. Kyllä, tämä on pohdintaa ihmisten syömisestä, kuten aikaisempi, ikivanha kirjoitukseni. Olen pohtinut aihetta jo pidemmän aikaa, mutta en ole kirjoittanut vielä varsinaista pohdintaa aiheesta. Kaverini, jonka kanssa olen keskustellut aiheesta, linkkasi minulle tänään aiheesta uutisen (jonka kirjoitusasussa ja journalistisessa ammattimaisuudessa olisi minusta vähän huomautettavaa, mutta eipä keskitytä siihen sen enempää).

YK:n mukaan hyönteisten syöminen on ympäristöystävällistä ja terveellistä.
Jos länsimaiset ihmiset eivät tuntisi inhoa esimerkiksi kovakuoriaisia, toukkia ja ampiaisia kohtaan, ne voisivat olla ympäristöystävällinen lisä ruokavalioon.

Juurikin näin. Paitsi, että ne ovat ympäristöystävällisiä ja terveellisiä siitä riippumatta inhottaako ne länsimaalaisia.

- Hyönteisiä on paljon, ja ne ovat tärkeä proteiinin ja mineraalien lähde. Kaksi miljardia ihmistä eli kolmannes maailman väestöstä syö jo hyönteisiä, koska ne ovat herkullisia ja ravinnepitoisia, Müller lisäsi.

Nii'in! Lisäksi tosin niillä kahdella kolmasosalla ei ole välttämättä kovin paljon vaihtoehtoja, kun me rohmuamme kaiken energiasyöpön ruuan. Joka tapauksessa minä en näkisi mitään ongelmaa siinä, että alettaisiin tuottaa hyönteisiä ruuaksi.

Onko energian ohivirtaus tuttu termi? Jos ei ole, niin kannattaa ehdottomasti tutustua, jos ruuan ekologisuus yhtään kiinnostaa. Täältä voi lukea seikkaperäisemmän selostuksen aiheesta, mutta lyhyesti  rautalankamallina se toimii näin:

• Kaikki energia tulee auringosta.
• Auringosta tulevasta energiasta kasvit sitovat rakenteisiinsa noin 50 %. Se tarkoittaa osuutta, joka energiasta jää kasviin sen syöjän hyödynnettäväksi.
• Esimerkiksi lehmä, joka syö kasvin, sitoo kasvista saamastaan energiasta rakenteisiinsa noin 10 % (joka on siis 5% alkuperäisestä energiasta), broileri 30 % ja vaihtolämpöiset eläimet (kuten matelijat, kalat ja hyönteiset) vielä enemmän.

Mitä tämä tarkoittaa?
Se tarkoittaa sitä, että on kaikkein halvinta tuottaa ruokaa, johon sitoutuu mahdollisimman suuri osa energiasta, koska silloin tarvitaan vähemmän energiaa sen tuottamiseen. Vähän niinkuin on helpointa kuljettaa vettä sangossa, jossa on mahdollisimman vähän reikiä.

Eli kasvikunnan tuotteita on kaikkein helpointa tuottaa. Monet perustelevatkin kasvissyöntiä ekologisin perustein. Ihminen on kuitenkin sekaravinnonsyöjä (huom. ei pelkästään lihansyöjä) ja kasvien kanssa saa olla tarkkana, että niistä saa kaiken tarvittavan.

Kalat ovat vaihtolämpöisiä ja sitovat siten rakenteisiinsa suuremman osan energiaa, kuin vaikka tuo lehmä. Ongelma kuitenkin on, että ihmiset syövät paljon petokaloja. Eli reikäisistä rangoista siirrellään vettä yhtä reikäisiin sangoihin vielä enemmän. yhden lohikilon tuottamiseen menee viisi kiloa pikkukalaa. Sen lisäksi maailman meret ovat ylikalastettuja ja kalakannat voisivat elpyä vain, jos lakattaisiin vuodeksi tai pariksi vallan kalastamasta - mitä ei tule tapahtumaan. Eli kalat katoaa ennen pitkää, joten se ei ole kovin ekologista.

Sitten, otetaanpa vihdoin ne hyönteiset! Proteiini- ja mineraalipitoisia pikku herkkuja, jotka sitovat rakenteisiinsa varsin suuren osan syömästään energiasta ja lisääntyvät nopeasti ja kasvavat nopeasti hyödynnettäviksi. Ihanteellisia kasvatettavia. Sen lisäksi useimpien ihmisten mielestä ne eivät ole erityisen söpöjä tai älykkäitä, joten sitä pidettäisiin eettisenä ruokana. Ja useimmat niistä ruuista olisi luultavasti hyvänmakuisiakin (toisin kuin monet kalaruuat, imo).

Suorastaan ärsyttää, että länsimaiset ihmiset pitävät niitä liian ällöttävinä lautaselle. Kamoon. Pink slimy.

Ei vittu, ihminen on tyhmä.

Vampyyriapocalypsi

Näin taas unta. Noin vaihteeksi. (Joo näen kyllä joka yö, mutta yleensä niissä ei ole riittävästi narratiivia, että jaksaisin kirjoittaa ne ylös.)

Unessani olin ilmeisesti junassa. Tila, jossa istuin muistutti neliskanttista huonetta, joka oli noin neljä metriä kanttiinsa. Valaistus oli kellertävä ja tapetit vaaleankeltaiset. Penkkien sijaan siellä oli erinäisiä istuinpaikkoja, kuten sänky, joka oli myös sohva, nojatuoli ja sellaista. Itse asiassa ainoa, mikä siitä teki junan oli se, että jossain alitajunnansyövereissäni oli ilmeisesti päättänyt kyseisen huoneen olevan junassa. En muista poistuneeni huoneesta.

Istuin huoneessa pokakaverini ja jonkun toisen kanssa ja keskustelimme karpaloista ja puolukoista sekä niiden englanninkielisestä käännöksestä ja yritin selittää karpaloiden ja puolukoiden eroa. Oli jonkinlainen vampyyrimaailmanloppu tai jotain sinne päin ja tiesin, että junassa on vampyyrejä. Kesken keskustelumme sinne pölähti jostain vampyyrejä (itse asiassa myös keskustelukumppanini saattoi olla vampyyri), jotka olivat joko tappamassa muuttamassa meitä. Ne olivat kuitenkin hyvätapaisia vampyyrejä ja arvostivat henkevää keskusteluamme niin, että jättivät meidät myöhemmäksi.

*Hyppy toiseen paikkaan*

Minut on muutettu vampyyriksi. Seison hississä poikakaverini ja jonkun vampyyrin kanssa. Poikakaveriani ei ole muutettu vampyyriksi, koska ei ihan hirveästi arvosta kyseistä toimintaa. Vaikka ei multakaan taidettu varsinaisesti lupia kysellä. Analysoin tilaani ja havaitsen, että toisin kuin vampyyreistä väitetään, minulla ei ole nälkä. Ei ollenkaan. Eikä jano. Kuitenkin kuulen poikakaverini sydämen sykkeen ja ajattelen, että onpas jännää.

Päädymme jonkinlaiseen goottiluolaan. Tai ehkä pikemminkin suurehkoon baariin. Siis sellaiseen, mitä nykyaikana tarkoitetaan gootilla. Tummia pintoja, värikkäitä yksityiskohtia ja gootin näköisiä tyyppejä kaikkialla. Se ei oikeastaan näyttänyt eroavan paljonkaan siitä, mitä voisin kuvitella jossain gooteille suunnatussa baarissa olevan.

Minua ei varsinaisesti pelottanut missään vaiheessa, mutta tuumin, että en tosiaankaan aio viettää tässä vampyyripesässä loppu vampyyrinelämääni. Poikakaverini söi jotain tyylikkään näköistä annosta, jossa oli jäätelöä ja vesimelonia. Mietin, että voinkohan silti syödä, vaikka olenkin vampyyri.

Sitten herään siihen, että Abraham raapii persettäni.

Vihaan kesää

Havaitsin tässä juuri, että itse asiassa vihaan ajatusta tulevasta kesästä. Se on sinänsä yllättävää, että aikaisemmin olen pitänyt kesää lempivuodenaikanani. Joskus ehkä vähän hampaat irvessäkin, mutta enimmäkseen ihan sitä tarkoittaen. Nyt huomaan, että kesä stressaa minua enemmän kuin koko muu lukuvuosi yhteensä.

Miksi? Syy ei tosiaan kesän "vihaamiselle" ole mitkään hyttyset, sade, helle, tai muutkaan valitettavat, kaikille samat olosuhteet. Ensimmäinen syy vihata kesää on kesätyöt. Niitä pitää saada, koska jos ei ole kesätöitä, ei ole rahaa. Jos taas saa ihanteellisesti koko kesäksi töitä, niin siinä se kesä sitten onkin.

Ja sitten tulee ranttaus-osio, jossa saattaa esiintyä voimakkaita sanavalintoja ja emotionaalisesti latautuneita ilmaisuja.

Niiden hakeminen on todella ärsyttävää ja mulla on jo mennyt maku hakemusten täyttelyyn. Ilmeisesti joko teen paskoja hakemuksia tai sitten ei vain satu olemaan onni myötä. Yrityksen puutteesta tuskin voi syyttää ihmistä, joka on hakenut noin kolmeen kymmeneen paikkaan (jos siis avoin hakemus lasketaan aina yhdeksi hakemukseksi) ja niistä suurin osa on vielä sellaisia, että en ole edes epäpätevä työhön. (Muutama on ihan vain kalasteluja, että jos pätevämpiä ei vain olisi sattunut hakemaan.)

En ole nirsoillut juuri edes alavalinnassa, olen hakenut sekä jokseenkin kaikkia omaa alaa sivuavia, että sitten lukuisia muita töitä, joihin katson itselläni olevan mahdollisuus päästä töihin (muun muassa siivous). Telemarkkinointi on ehkä ainoita prostituution lisäksi, mitä en suostuisi kesäksi tekemään. Kyllä, lapioisin vaikka lehmänpaskaa ihan mielelläni, jos siitä vain maksetaan kohtuullisesti. Olen lapioinut lehmänpaskaa ilmaiseksikin, mutta nyt tarvitsisin oikeasti rahaa.

Lisäksi mol:in sivuilla kun katselee, melkein kaikki kesätyöt ovat jotain kesäsetelitöitä, joilla 15-vuotiaat saavat parisataa euroa taskurahaa ja ne, jotka oikeasti tarvitsisivat kesätöitä eivät pääse töihin, koska tokihan tämä kahden viikon työkokemus on niin antoisa, tarpeellinen ja hyödyllinen näille viisitoistakesäisille. Se varmasti myös auttaa saamaan kesätöitä jatkossa... Eikun hetkinen... Oonhan minäkin ollut ainakin jossain kesätöissä joka kesä 14-vuotiaasta alkaen, mutta silti tämä on yhtä tuskaa.

No nyt minulla on tosiaan muutamaksi viikoksi töitä, joita sain suhteilla vanhasta kesätyöpaikasta, mikä on luonnollisesti parempi kuin ei mitään. Sillä saan varmaan kesän vuokrat maksettua. Mutta eipä siitä taida mitään syksylle jäädä. Jos on rahaa, ei ole aikaa - jos on aikaa, ei ole rahaa.

Sitten tietysti haluaisin tehdä jotain kivaakin kesällä. Haluaisin käydä Virossa pienellä reissulla, vähän ajella maata ympäri ja harjoittaa lukuvuoden aikana opittua kielitaitoa. Mutta jos ei ole rahaa, niin no can do.

Sitten toinen syy, miksi vihaan kesää - liittyen vähän edelliseen. Sain kyseiset kesätyöt synnyinpaikkakunnaltani, mikä tarkoittaa kesäksi paluuta takaisin vanhempien luokse. Ilmaista ruokaa jee, saattaa joku sanoa - ja on siinä ihan oikeassa - mutta... se tuo mukanaan muutamia käytännön ongelmia. Ensimmäinen: muuttaminen on perseestä. Vallankin väliaikaismuuttaminen, joka ei ole edes oikeaa muuttamista. Käytännössä vain vien puolen omaisuuttani muutaman viikon takia toiseen paikkaan ja kuitenkin jotain unohtuu ja huomaan vähän päästä, että tyyliin mun kaikki rintaliivit viidensadan kilometrin päässä. Sitten vituttaa. (Tiedän jo kokemuksesta.)

Jo nyt tuntuu, että kaikki tavarat ovat aina väärällä puolella Suomea. Parittomien sukkien kanssa joutuu miettimään, että onkohan se jossain sängyn alla, vai 500 kilometrin päässä. Vastustan myös ajatusta, että pitäisin kahta täysin varusteltua vaatekaappia molemmissa paikoissa, sekä sisäinen ekohippini, että kukkaroni vastustavat sitä.

Sitten toisekseen, nyt on ihan vitusti tekemistä ja velvoitteita joka helvetin suuntaan Oulun päässä, ennen lähtöä. Mä kuitenkin haluaisin ennen lähtöä siivota kämpän niin, että täällä ei mikään homehdu tai pilaannu sillä aikaa, kun olen mahdollisesti jopa useamman kuukauden poissa. Vaatteet pitää pestä, kaninkusiset lattiat ja matot siivota, kaninhäkki + kissanhiekka-astia siivota ja kaikki pitäisi tehdä samaan aikaan kun ne helvetin elukat on vielä kaikki täällä ja pitäisi revetä muutenkin miljoonaan paikkaan.

Kolmanneksi, eläimet. Niillä on kaikki täällä oikein kivasti ja me pärjättäisiin täällä kerrassaan erinomaisesti, jos mun työt olisi Oulussa. Mutta nyt pitää järjestellä kaikkea paskaa. Kaninruokia pitää kiikuttaa riittävästi koko kesän varalta vanhempien luokse, sillä mä en aio alkaa tilailla kaninruokia sinne. Sitten toisekseen kani on paljon onnellisempi täällä. Se on sosiaalinen ja tulee tervehtimään, kun vanhempien luona se aina möllöttää jossain ja mun tarttee kuunnella ihmisten typerää läppää ja vittuilua siitä, miten turhia ja tylsiä eläimiä ne on. Sen lisäksi sille pitää hankkia kuivikettakin jostain ja mä en oikein ilahdu ajatuksesta siitä pölyävästä sahanpurusta, mitä tähän asti olen kaivellut sahan alta. Ja en ole todellakaan raahaamassa jotain helvetin kissanhiekkaa täältä vanhempien luokse.

Kissa. Se on ehkä vähän ongelmattomampi. Tai sitten ei. Se pelkää helvetisti pihalla olemista, silti vanhempien luona se haluaisi sinne jatkuvasti. Mutta se on niin hiton tyhmä, että en tiedä pärjääkö se siellä. En kyllä uskaltaisi päästää sitä itsekseen ulos. Vaikka ei se varmaan minkään auton alle juokse, kun se pelkää niitä niin vitusti. Toisekseen se pitkäkarvainen ja jos pitkäkarvainen kissa on enemmän pihalla, sitä pitää oikeasti alkaa kampaamaan säännöllisesti. Ja tarkistamaan punkeista. Toisekseen, en niin mielelläni syöttäisi sille koko kesää niitä äiten ostamia markettimössöjä, jotka ovat enimmäkseen jotain hiton viljaa ja joiden muoviset annospussit isä heittää aina biojätteeseen. En myöskään välttämättä haluaisi, että se opetetaan leikkimään samalla tavalla kuin molopää-Petteri.

Yksinkertaisesti ilmaistuna, mulla on elämä Oulussa. Mulla on jopa jotain perheeksi katsottavaa Oulussa. Vaikka mun lapsuusperheeni ja -kotini onkin synnyinpaikkakunnallani, mä en silti välttämättä haluaisi sinne kesäksi. Mutta kesätyöt ja koska kesätyöt ja perseen kesätyöt.

Lisäksi on vielä muutama essee, mikä pitäisi kirjoittaa. Vihaan toukokuuta. Vihaan kesää. Olisi edes vain JOKO opiskelu TAI työt, mistä murehtia.

Perse.