Tekstit

Soraääniä mikrofoniin

Tämänkeväisissä etähommissa on monenlaisia puolia. Pääsin käsiksi mikkiin, joka toistaa ääneni minulle suunnilleen sellaisena, kuin muut sen kuulevat. Utelias kun olen, kokeilin sitten itsekseni mikin kanssa enemmänkin sitä, miltä kuulostan. Se tuotti muutamia yllättäviä havaintoja.

Tiesin entuudestaan, että kuulen ääneni itse matalampana, kuin se oikeasti on. On toki harmillista, etten voi tietää itse, miltä kuulostan ja että muut eivät saa itseni tavoin nauttia miellyttävän matalasta, hyvin resonoivasta äänestäni. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, että en oikeastaan vihannut sitäkään ääntäni, jonka muut kuulevat. Itse asiassa se oli ihan okei.

Se oli minulle yllättävää. Olen kärsinyt ajoittain ääneen kohdistuvasta dysforiasta. Eli siitä, että vihaan omaa ääntäni, en koe sitä lainkaan omakseni ja oman ääneni kuuleminen on saanut aikaan todella hankalan olon ja haluaisin vaieta iäksi. Tai alkaa käyttää niitä äänenmuuntimia.

Sitten kokeilin laulamista.

Jos mulla on ollut hankalaa puheääneni kanssa, niin laulamisen kanssa vasta hankalaa onkin ollut. Vasta näiden mikkikokeilujen jälkeen mulle valkeni tarkalleen, miksi. Tai oikeastaan mikkikokeiluista seuranneen itsetutkiskelun jälkeen.

Mä olen altto, joka yrittää laulaa tenoria. Mä siis toisin sanoen yritän laulaa yhtä äänialaa liian matalalta ja se kuulostaa vain yksinkertaisesti hirvittävältä. Sen lisäksi se on toki hirvittävän raskasta mun äänelle, minkä olen kyllä huomannut aiemminkin.

Ratkaisu tähän vaikuttaisi verrattaen yksinkertaiselta: pitäisi laulaa alttona. Niin… Ainoa ongelma onkin se, mulle on jostain syystä psyykkisesti täysin sietämätöntä laulaa naisäänialaa kenenkään muun kuullen. Olen kyllä itsekseni laulanut sekä alttona että tenorina välillä duettoja (koska se on hauskaa). En ole julkisesti laulanut kumpaakaan äänialaa koskaan, koska en ole tiennyt, miltä ääneni kuulostaa.

No… nyt mä tiedän, miltä ääneni kuulostaa. Tai siis tiedän, miltä tenorini kuulostaa. En vieläkään tiedä, miltä alttoni kuulostaa, koska tenorikokeilun jälkeen mulla nousi joku henkinen seinä eteen, enkä kyennyt laulamaan edes pelkän mikrofonin kuullen alttona.

Krooninen kuulumattomuus ja lokeroimattomuuden taakka

Olen tuntenut itseni usein ulkopuoliseksi. Jonkinlainen krooninen kuulumattomuuden tunne on seurannut minua läpi elämäni. Jokin osa minusta toivoo, että saisin jonkun hienon, selkeän syyn, miksi tunnen kuulumattomuutta. Olen haaveillut omasta kirjeestäni Tylypahkaan. Olen miettinyt, miten kuvailisin ihmiseloa avaruusolennoille. Olen metsästänyt kuulumisen hetkiä. Olen yrittänyt luoda kuulumista väkisin. Olen yrittänyt irtisanoutua tarpeesta kuulua johonkin.

Samaan aikaa minun on helppoa sopeutua ja vaikeaa kuulua. Minun on helppo näyttää, että kuulun johonkin, mutta vaikeaa tuntea niin.

Olen herkistynyt huomaamaan, milloin jään ulkopuolelle ja kasvanut hyväksymään sen.

Minulla on ollut pahoja FOMO (fear of missing out) tunteita samaan aikaan, kun olen tiennyt, että vaikka olisinkin ollut mukana, en olisi silti tuntenut kuuluvani.

Kaipaan yhteyttä, mutta tunnen sen muodostamisessa esteitä. En tiedä ovatko esteet enemmän minussa vai muissa. Onko kyse siitä, etten halua altistaa itseäni asioille, jotka yhteyden luomisen kautta paljastuisivat? Vai onko kyse muiden ihmisten kykenemättömyydestä ottaa sitä vastaan? Vai onko kyse siitä, etten itse usko muiden ihmisten kykyihin?

Miksi en usko muiden ihmisten kykyihin? Onko luottamukseni niihin petetty liian monesti? Voinko laittaa nykyiset ongelmani menneisyyteni harteille ja vapauttaa itseni vastuusta? Se tuntuu jotenkin halpamaiselta tempulta.

Vaadinko itseltäni liikaa? Mikä on ”liikaa”? Onko liika se, mihin en pysty? Mistä tiedän, mihin pystyn ja en pysty, jos en ensin yritä saavuttaa sitä?

Kaikesta siitä päätellen, miten paljon kirjallisuudessa käsitellään ulkopuolisuutta ja kuulumattomuuden tunnetta, se vaikuttaisi vaivaavan muitakin kuin minua. En ole sen suhteen mitenkään uniikki.

Etsin kaltaisiani kuulumattomien joukosta. Kirjailijoista, taiteilijoista, vähemmistöistä, mielenterveyskuntoutujista, autismin kirjolaisista, nörteistä, koulukiusatuista…

Mutta en tunne kuuluvani heidänkään joukkoihinsa. En ole kirjoittanut yhtäkään kirjaa, eikä minulla ole muutenkaan kovin suuria kuvitelmia siitä, miten tulisin toimeen kirjailijoiden kanssa. Sama taiteen saralla. Kuulun sukupuolivähemmistöön ja osaan käyttää oikeita sanoja ja sanoa oikeita asioita oikeissa paikoissa, mutta tiedän jo, missä olen eri mieltä ja mistä olisi vaiettava kuuluakseen joukkoon. En haluaisi kieltää mitään itsestäni kuuluakseni joukkoon. Sama pätee myös muihin kohtiin.

Karsastan lokerointia ja sitä jos joku muu on tietävinään, millainen minun kuuluisi olla. En ole valmis luopumaan kuuluakseni.

Tunnistan saman tarpeen kuulua myös muissa ihmisissä. Olen jossain määrin herkkä vastaamaan siihen. Osaisin olla kameleontti, joka antaa jokaiselle juuri sitä, mitä hän haluaa minussa nähdä. Tiedän kuitenkin jo, että se olisi raskasta, eikä se tuntuisi oikealta tai olisi sitä, mitä minä haluaisin. Ei ole kovin pitkäkestoinen ratkaisu antaa itsestäni epätodenmukaista tai yksipuoleista kuvaa ihmiselle, joka kovasti haluaa minussa nähdä jotain – tunteakseen kuuluvansa.

Minulle olisi luontevampaa olla kusipää ja särkeä kaikki kuvitelmat, mitä minusta voi rakentaa. Sekään ei kuitenkaan vaikuta hyvältä ratkaisulta. Ensinnäkin silloin saatan saattaa itseni toisenlaiseen loukkuun, näyttelemään toisenlaista aivan yhtä yksipuoleista ja kuormittavaa roolia. Toisekseen olisin todella huono työssäni, jos alkaisin olla aina kusipää asiakkaille, kun he alkavat rakentaa pilvilinnoja.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun pohdin ulkopuolisuuden kokemuksia tässä blogissa.

Pariutumispeli

Nyt seuraa enemmän ja vähemmän poukkoilevaa ajatustenvirtaa ihmissuhteista ja niiden rakentamisesta.

Oon nyt taas kevään tullen seurannut useammissa eri ympyröissä vellovaa pariutumispeliä. Huomaan, että mulla ei kerta kaikkiaan riittäisi motivaatio sellaiseen nopeaan, mutta kovin epämääräisesti sanallistettuun suhteenmuodostukseen. Se välillä tuo epämiellyttävällä tavalla mieleen metsästäjän ja saaliin välisen dynamiikan.

Saalis en ole ja metsästäminen tukisi minussa käyttäytymismalleja, jotka eivät tunnu terveiltä rakennuspalikoilta ihmissuhteen rakentamiseen. Kyttääminen, väsyttäminen, piirittäminen, manipulointi ynnä muu. Minua ei myöskään kiinnosta kilpailla jonkun huomiosta sen enempää kuin toimia palkintonakaan.

Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka kohtelevat minua ihmisenä. Ei palkintona, ei pelastajana, ei idolina, ei valloittajana, ei objektina, ei tarpeiden täyttäjänä eikä jännittävänä ihmissuhdelisänä. Mä pidän siitä, että mua pidetään vertaisena. Se on se pohja, jolle mä haluan rakentaa. Tässähän on toki se hassu juttu, että tämä ei päde vaan parisuhteeseen vaan myös lähimpiin ystäviini. Haluan voida olla lähimpieni seurassa mahdollisimman kokonainen itseni, en vain pientä osaa niistä puolista, mitä minusta löytyy.

Ystävyys on musta myös hyvä pohja lähteä rakentamaan sellaista suhdetta, johon kuuluu myös asioita, joiden katsotaan kuuluvan ennemmin parisuhteeseen kuin ystävyyteen. Ystäväpohja myös mahdollistaa sopivan hitaan etenemisen. Ehtii hyvin tunnustella, mikä on mulle ookoo ja mikä on toiselle ookoo - mitä mä haluaisin ja mitä toinen haluaisi. On tietysti olemassa niitäkin, jotka ovat valmiita hyppäämään ensitapaamisella ihmissuhdealtaan syvään päätyyn ja sukeltamaan viemäriin saakka, mutta mä en kuulu niihin. Jos joku yrittää tulla liian lähelle, liian nopeasti, niin mulla nousee muurit pystyyn. Tämä on yksi isoimmista syistä, miksi nopea deittailukulttuuri ei ole minua varten.

Jos mä haluan itse laajentaa jotain ihmissuhdeallasta uudelle alueelle, tarkistan nykyään aika suoraan, onko toisella mitään intressejä laajentaa allasta kanssani, ennenkuin teen elettäkään siihen suuntaan. Musta näyttää siltä, että ihmiset ennemmin leikkii siinä aivan reunalla ja pelaa jotain pelejä, kuin keskustelee suoraan, mitä just meidän ihmissuhdealtaaseen vois kuulua. Musta myös tuntuu, että sen tyyppinen sosiaalinen tanssahtelu on usein jopa edellytys sille, että allasta voi lähteä syventämään mihinkään suuntaan. Yritän jossain määrin sopeutua siihen.

Sellainen epämääräisyys kuitenkin ärsyttää mua. Mitä läheisempi ystävä, sen mieluummin mä keskustelisin suoraan altaamme rajoista. Enkä mä tarkoita pelkästään romanttisia tai seksuaalisia rajoja, miten ne nyt sit kukainen ymmärtääkään, vaan myös esimerkiksi suhdetta yhdessä matkustamiseen, rahan lainaamiseen, asumiseen samassa kommuunissa, töiden tekemiseen yhdessä ja oikeastaan aivan kaikenlaisiin asioihin, mitä voi tehdä yhdessä.

Avoin keskusteleminen niistä voi tuoda esiin vaikka miten hedelmällisiä lähtökohtia kaikenlaisiin seikkailuihin ja olla hyvin virkistävää. Se auttaa myös siihen, että tietenkään mä en halua lähteä yksin laajentamaan ihmissuhdetta sellaiseen suuntaan, mihin toinen ei halua. Vaikka mulle olis tullut millainen visio siitä, miten ihmissuhdeallasta voisi laajentaa, niin ei se ole sen arvoista, jos toinen ei ole mukana.

Pidän ilmaisusta ihmissuhdeanarkisti ja ihmissuhdeanarkiestien ajatuksesta siitä, että ihmiset ovat vapaita muodostamaan toistensa kanssa sellaisia ihmissuhteita, kuin haluavat riippumatta valmiiksi annetuista malleista.

Luottamus leikkaussalissa


Muistin tänään yhtäkkiä selvästi sen, kun multa oltiin leikkaamassa rinnat pois. Olin odottanut hyvän tovin odotushuoneessa lähetellen whatsappviestejä. Kävin välillä piirreltävänä. Kirurgi teki rintoihini hienot ”leikkaa tästä”-piirrokset. Snipeti snip. Vain saksien kuva puuttui. 

Sitten pääsin vihdoin leikkaussaliin. Valaistus oli kirkas ja huoneesta tuli kellertävä vaikutelma. Siellä oli paljon ihmisiä. Minulta tarkistettiin nimi ja mitä oltiin tekemässä. Se vahvisti luottamustani siihen, että olin tullut oikeaan paikkaan ja multa oltiin leikkaamassa oikeita asioita. En tiennyt ihmisten nimiä, tai keitä he olivat, mutta automaattisesti luotin heihin. 

En arvioinut, miten perusteltua on vakaa luottamukseni tähän leikkaussalitiimiin. Ehkä kuitenkin hyvä, että luotin heihin, sillä olin antautumassa täysin heidän armoilleen. Nukahdettuani minulla itselläni ei olisi enää minkäänlaista kontrollia siihen, mitä leikkaussalissa tapahtuisi.

Tein täsmälleen, mitä he pyysivät. Asetuin makuulle paperin päälle. Vasempaan käteeni laitettiin letku ja nukahdin nopeasti ihmisten keskustellessa ympärilläni asioista, mitä en kykene enää palauttamaan mieleeni. 

Mulla oli samanlainen tunne kuin lapsella, jolla on ollut joku ongelma, tai hätä ja aikuiset ovat ottaneet sen hoitaakseen, joten olen rauhoittunut ja teen vain kiltisti, mitä mua pyydetään tekemään ja luotan siihen, että kaikki menee hyvin. 

Jollain tapaa mulla on vähän ikävä sitä tunnetta. Sitä ei aikuisena tunne kovin usein.

Mä pystyn löytämään sen viehätyksen turvallisuuden tunteesta ja huolettomuudesta, joka tulee, kun joku muu ottaa ohjat. Kun ei tarvitse itse kantaa vastuuta. 

En mä silti halua elää siinä tilassa jatkuvasti. Sitä vain kaipaa joskus.