Tekstit

Vihan hiillusta ja surun riekaleet

Jatkona edellisiin kirjoituksiin. Sain myöhemmin kuulla vielä lisää yksityiskohtia, jotka saivat mut todella vihaiseksi. En muista, että olisin koskaan ollut näin vihainen ihmisille, joita en ole koskaan edes tavannut.

Lisäksi kävin läpi myös monenlaiset itsesyytöksen vaiheet lähtien siitä, että istun kaikkien niiden resurssien päällä, mitä ystäväni olisi tarvinnut päästäkseen jaloilleen - siihen saakka, että tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olen itse selviytynyt ja mulla menee hyvin.


Musta tuntuu, että nyt alkaa helpottaa. Annoin niiden tunneolioiden ensin riehua yhden päivän valloillaan. Aloin avautua niistä. Hain vertaistukea. Sain perspektiiviä.

Juoksentelin pitkin kallioita ja avauduin kaikille läheisilleni, jotka jaksoivat mua kuunnella livenä tai online. Annoin vihan polttaa kaiken materiaalin, mikä polttokelpoiseksi paljastui. Annoin surun kiristää kasvojani ja tunkeutua nahkani alle.

Lopulta tuli hiipui ja suru valui irti ihostani. 

Lopulta hän oli jo aikuinen ihminen ja hän ei pyytänyt multa apua.

Lopulta mä olen saanut elämässä paremmat lähtökohdat, ihan vain koska elämä nyt on epäreilua.

Lopulta mä voin auttaa ja jakaa omista resursseistani, mutta en mä voi lähteä "pelastamaan" ketään väkisin. 


Mä olen edelleen vihainen ja surullinen. Epäreiluus saa suututtaa mua. Menetys saa surettaa mua. Nyt mulla on kuitenkin jonkinlaiset mittasuhteet tälle. Viha ja suru ei enää tulvi yli äyräiden, eivätkä ne tuota samalla tavalla vahingollisia ja epärakentavia ajatuksia.

Mä olen kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut elämääni. Mä olen kiitollinen jokaisesta mun itsetuhoisesta ystävästäni, joka on kaikesta huolimatta päättänyt jatkaa tai päätynyt jatkamaan elämistä. Mä tiedän, että teitäkin on.

Uusi yritys


Mä oon ihan helvetin vihainen ja surullinen. 

Hän oli lahjakas, kunnianhimoinen ja tunnollinen nuori. Tapasin hänet, kun opiskelin kansanopistossa. Hän oli siellä kymppiluokalla nostaakseen päälle kahdeksikon olevaa arvosanaansa ysiksi päästäkseen hienoon lukioon Helsinkiin. 

Hän onnistui siinä. Hän nosti arvosanojaan. Hän läpäisi lukion pääsykokeet. Hän olisi päässyt sinne.

Jos hänen vanhempansa olisivat päästäneet. 

Tekee vieläkin pahaa ajatella, miten epäreilua se oli. Musta tuntui, että hän ei saanut vanhemmiltaan minkäänlaista taloudellista tai henkistä tukea ylipäätään. Mä oon aivan hirvittävän vihainen hänen puolestaan. 

Opiskelu ja työkuviot eivät koskaan lähteneet lentoon. Hän teki paskaduuneja vittumaisessa työympäristössä ja yritti paikkailla perheessään vanhempiensa virheitä.

Hän oli opistossa kaveriporukkamme maskotti. Hän oli viihdyttäjä - emotionaalinen, naivi teini, joka koki epämääräistä ahdistusta henkilötunnuksensa loppuosasta eikä halunnut käyttää rintaliivejä.

Myöhemmin hän tajusi itsestään muutamia asioita ja alkoi käyttää testosteronia. Uskon edelleen, että se oli ihan oikeiden oivallusten seurausta. Hänellä ei kuitenkaan ollut resursseja pitää huolta siitä, että hän olisi saanut testopistoksensa ajallaan. Se aiheutti yhdessä munasarjojen poiston tuomien hormonimuutosten kanssa ennenaikaiset vaihdevuodet ja voimakkaita mielialavaihteluita. Samalla palasi itsetuhoisuus, joka oli loppunut transprosessin aloittamiseen.

Mä olen vihainen siitä, että sille ei tehty mitään. Olen vihainen, että lääketasapainon annettiin olla niin perseellään. Vihainen siitä, ettei ihminen saanut mitään apua mihinkään muihin ongelmiinsa. Mä olen vihainen hänen vanhemmilleen. Mä olen vihainen terveydenhoidolle. Mä olen vihainen hänelle itselleen ja mä olen vihainen itselleni.

Viimeisen kerran, kun näin hänet sattumalta junassa syksyllä 2018 juttelin hänen kanssaan tovin ravintolavaunussa ja näin uusia punaisia juovia hänen vaaleissa, raidallisissa käsivarsissaan.

Mä tiesin, että nyt menee taas huonommin.

Mä olisin halunnut auttaa. Niin monessa kohtaa.

Menetyksiä


Olen tänäkesänä menettänyt yhden ystävän ja kaksi läheistä kissaa. Kissoja mun on melko helppo käsitellä. Ne eivät olleet edes omia kissoja, vaikka tunnistankin, että niiden kuolemat koskettivat. Olen haudannut jo monta kissaa eläessäni. Molemmat tämän kesän kuolemista on hoidettu sen verran hyvin, että mulla on rauha niiden suhteen. 

Sen sijaan huomaan, että en oo jotenkin saanut oksennettua systeemistäni ulos kaikkea liittyen ystävääni.

Haluaisin kirjoittaa hänestä. Muistella sitä ihmistä, jonka tunsin. Pohtia sitä ihmistä, jonka elämässä olin enää nyt niin vähän, että sain kuulla hänen kuolemastaan vasta kuukausia myöhemmin. Kertoa lahjakkaasta ihmisestä, jonka unelmat kuolivat yksi toisensa jälkeen ja joka lopulta puutteellisen lääkityksen aiheuttamien mielialavaihteluiden kourissa tappoi itsensä.

Musta kuitenkin tuntuu, että en nyt pysty siihen tämän enempää. 

Ehkä mun täytyy kunnioittaa sitä.

Perikunta joka etsi fanifiktiota

Luin David Lager-Granzin teoksen Tyttö joka etsi varjoaan ja nähtävästi olen nyt taas päässyt kirja-arvostelujen kirjoittamisen makuun, joten kirjoitan tästäkin pienen arvostelun. En keskity arvostelussa kertomaan, mistä kirja kertoo, siitä voitte lukea muista arvosteluista, jotka olen linkittänyt pohjalle. Oletan myös härskisti, että tähän teokseen tarttuneet ovat lukeneet kirjasarjan aikaisemmat osat, koska tältä kirjalta putoaa hyvin pitkälti pohja, jos sitä ei ole tehnyt.

Tästä on luontevaa edetä taustoittamaan teosta heille, jotka eivät ole tähän perehtyneet. Lager-Granz on siis jatkanut Stieg Larssonin Millenium-sarjaa (Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti) alkuperäisen kirjailijan kuoleman jälkeen tämän perikunnan pyynnöstä. Lager-Granzin aikaisempi teos samaan sarjaan on nimeltään Se mikä ei tapa.

Olen kirjallisuusihmisenä (ja ehkä jopa uskaltaisin sanoa jonkinlaisena fanina) sen verran seurannut uutisointia aiheesta, että muistan tähän liittyneen draamaa. Kirjailija Larsson oli avoliitossa, mutta ei ollut tehnyt testamenttia, minkä vuoksi Larssonin yllättävän menehtymisen jälkeen avopuoliso ja lailliset perijät päätyivät riitoihin tekijänoikeuksista. Larsson itse oli suunnitellut Milleniumista kymmenosaista sarjaa, mutta kuoli kesken neljännen kirjan kirjoittamisen. Avopuoliso oli parhaiten perillä siitä, mitä kirjailija itse oli suunnitellut kirjasarjassa tapahtuvan ja yhteistyö hänen kanssaan olisi siis ollut keskeistä, mikäli oltaisiin haluttu jatkaa mahdollisimman uskollisesti kirjailijan jalanjäljissä. He eivät kuitenkaan päässeet sopuun (en muista halusiko perikunta edes jatkaa sarjaa uskollisena Larssonin suunnitelmille ja liittyikö heidän ja avopuolison välinen riita tähän vai perinnönjakoon). Joka tapauksessa perikunta pyysi Lager Granzia kirjoittamaan jatkoa sarjalle.

Molemmat Lager-Granzin teokset ovat ihan hyviä. Ainoa ongelma niissä on se, että alkuperäinen kolmikko oli aivan loistava. Siitä on toki aikaa, kun olen trilogiaksi jääneen sarjan lukenut, joten hirvittävän yksityiskohtaista vertailua en kykene tekemään.

Aivan täysin yksittäisinä asioina mainittakoon, että en ole kovin vaikuttunut Lager-Granzin tavasta käsitellä polyamoriaa. Ylipäätään hahmojen välisten suhteiden kuvauksessa tuntuu tökkivän jokin. Jatko-osissa on myös silmiinpistävästi vähemmän seksiä ja kuolemaa, kuin ensimmäisissä kirjoissa. Lager-Granz tuntuu turhan varovaiselta ja sievistelevältä lainahahmojensa kanssa. Samaan aikaan hänen mielikuvituksensa laukkaa villisti, mutta hahmoista tuntuu puuttuvan jotain.

Vertailu alkuperäiseen ei todellakaan ole kaikkein mielekkäin tai teokselle eniten oikeutta tekevä tapa arvostella se, mutta valitettavasti sitä on vaikea välttää. Jatko-osana kirjasarjalle teos ei ole kovin kummoinen. Sen sijaan jos arvostelen sitä fanifiktiona, huomaan koko ajattelutapani kirjasta muuttuvan.

Se on nimittäin erittäin laadukkaasti toteutettua fanifiktiota. Perehtyminen aiheeseen on erinomaista. Kerronta on sujuvaa ja otteessaan pitävää. Juonenkuljetus toimii ja pitää tehokkaasti yllä kiinnostusta. Teoksessa näkyy sekä alkuperäinen materiaali, että kirjailijan oma tapa kirjoittaa.

Jos olet lukenut alkuperäisen trilogian ja haluat lukea siitä fanifiktiota, suosittelen Lager-Granzin teoksia lämpimästi. Se on viilentävä side kirjailijan kuoleman jättämälle aukolle tarinassa. Kukapa ei olisi jäänyt miettimään jääneitä aukkoja ja mitä sitten tapahtui.

Muita arvosteluja teoksesta luettavissa blogista Kirjojen kuisketta, Kirsin Book Club, ja Helsingin sanomien kirja-arvostelusta.

Hän


Hän on aina mukana tulevaisuudensuunnitelmissamme.
Mitä pidemmälle ne menevät, sen varmemmin. 
Niin on aina ollut.

Toit Hänet mukanasi. Hän oli teille jo vanha perhetuttu.
Tunsin hänet, mutta ignoorasin Hänet silti kymmenen vuotta.
Hän ei suuttunut. Hän on tottunut siihen, että ihmiset ignooraavat hänet.

Niin on aina ollut.

Syytän sinua siitä, että Hän roikkuu aina mukana kuin kiusallinen perheenjäsen.
Se ei ole oikein sinua kohtaan. Tiedän, että Hän on myös minun perhettäni.
Hän koskettaa sinua, minua ja meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin.

Niin on aina ollut.

Hän on mukana, kun teemme lomasuunnitelmia.
Hän on mukana, kun keskustelemme kahvipöydässä.
Hän on mukana, kun suunnittelemme elämää yhdessä.
Tiedän, että Hän kulkee kanssasi silloinkin, kun minä en ole paikalla.  

Niin on aina ollut.

En voi vaatia sinua hylkäämään Häntä lopullisesti.
Voin vain pyytää, että valitset minut yhä uudelleen, niin pitkään kuin pystyt.
Sisimmässäni tiedän, että Hän tulee meidät lopulta erottamaan.
Niin sanottiin kirkossakin. Tahdottiin miten paljon tahansa.

Niin on aina ollut. 

Toisin kuin me,
Hän on aina ollut
ja Hän on aina oleva.