Välipäivitys defendosta

Ensiksikin olen erittäin ylpeä itsestäni. En siksi, että edistyisin siinä jotenkin erityisen hyvin tai olisin joku hiton luonnonlahjakkuus, vaan yksinkertaisesti siksi, että mulla on ollut munaa mennä sinne. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka mua on kiinnostanut itsepuolustuslajit jostain alle kouluikäisestä alkaen. Ensiksi asuin parikymmentä ensimmäistä vuotta syrjässä ja harrastamiseni riippui aika paljon siitä, mitä voin tehdä ilman, että kenenkään tarvitsee alkaa kuljettamaan minua ympäri kylää. Sen lisäksi minulla ei vain yksinkertaisesti ollut munaa. Koululiikunta ja epäonnistumisen kokemukset ovat aika pitkään torpedoineet potentiaaliani liikunnalliseen harrastamiseen.

Kaksi vuotta sitten muutin kunnolla pois vanhoista kuvioista, lähelle mahdollisuuksia, itsenäiseen elämään, jossa vain minä päätän menemisistäni. Ensimmäisenä vuonna olin vähän pihalla kaikesta ja silmäilin haaveillen korkeakoululiikunnan sivuja. Musta ei kuitenkaan vain ollut lähtijäksi. Uudenlainen opiskelu ja uudet sosiaaliset kuviot haukkasivat melkoisen siipaleen energiaani ja aikaani.

Toinen vuosi alkaa. Muutan yhteiseen kämppään kumppanini kanssa ja hankimme kaksi lemmikkiä. Paljon muutoksia. En uskalla ottaa enempää. Puuttuu munaa ottaa asiaksi.

Kolmas vuosi ja minulta alkaa loppua tekosyyt. Kandi olisi joo, mutta se ei riitä. Olen päättänyt aloittaa. Vaikka epäilen päätöstä vähän väliä ja lopulta kukaan luottokavereistani ei lähde mukaan, menen lajin esittelytilaisuuteen. Sisälläni oleva ääni "Emmä kuitenkaan koskaan opi" vaikenee ja tilalle tulee: "Haluan osata. Ei näytä mahdottomalta".

Saavun seuraavalle kerralle keskiviikoksi. Kaksi ensimmäistä kertaa ovat ilmaisia. Voin vielä kääntyä ja lopettaa tämän tähän. En tee sitä, vaikka sunnuntaina meinaa sisu mennä kaulaan. Ilmestyn maanantaina paikalle. Huomaan tämän olevan sama kuin pitkän matematiikan kanssa (paitsi että se on paljon kivempaa), ihan loppuen lopuksi en vain voi luovuttaa. En osaa luovuttaa. Jokainen sunnuntai ja tiistai kysyn itseltäni haluanko mä todella tätä, jos mä jättäisin seuraavan kerran väliin... vähän väsyttää, lihaksia särkee, tulee kiire lähteä luennolta... Joka maanantai ja keskiviikko se vain on siellä osana päiväohjelmaani. Se on aikataulutettu sinne ja sinne menee melkein itsestään - kuin lukujärjestykseen merkatuille matematiikan tunneille.

Maanantai-iltana ja keskiviikkoiltana istun olohuoneen sohvalla ja hekumoin, kuinka mulla on paras harrastus koskaan. Ja pähein.

Huomenna voidaan laskea mustelmat.