Sukupolvikokemuksia töistä

Haluan jakaa teille kolme satunnaista kokemusta viimepäiviltä, jotka koen liittyvän jollain tapaa sukupolveeni ja suhteeseemme työhön.

1. Itsekkäät opettajat

Ylellä oli joku aikaa sitten juttu, jossa kehystettiin opettajat itsekkäiksi, kun he eivät enää koe yhteiskunnallista vaikuttamista tärkeimpänä tehtävänään töissä, vaan perustarpeiksi miellettyjen tarpeiden täyttämisen. Sellaisten, jotka liittyvät ruokaan, turvallisuuden tunteeseen, lämpöön, lisääntymiseen ja niin edelleen. Sellaisten, jotka ovat aiemmille sodan jälkeisille sukupolville olleet Suomessa itsestäänselvyys. 

Tästä oli Ylellä myös kädenlämpöinen jatkojuttu, jossa yritettiin tuoda 'toista näkökulmaa' esiin. 

2. 3000 euroa vähemmän kuussa, jee

Näin linkkarissa postauksen, missä joku hehkutti sitä, miten on aloittanut työssä, josta tienaa 3000 euroa kuussa vähemmän kuin edellisessä työssään ja on siitä innoissaan. Jos jokin on vastakohta milleniaalien sukupolvikokemukselle, niin varmaan se linkkaripostaus. 

Mä olen ollut elämästäni hyvin vähän aikaa työttömänä. Mulla on korkeakoulutus. Tähän päivään mennessä mä en ole koskaan tienannut 3000 euroa kuussa. Mulla ei mene edes huonosti. Tällä hetkellä teen töitä osa-aikaisesti ja mulla on paras tuntipalkka, mitä mulla on ollut koskaan aiemmin.

3. Eksist- milleniaalinen kriisi kesken työpäivän

Tänään myös pysähdyin hetkeksi miettimään, miten paljon töitä onkaan olemassa siksi, että teemme töitä. Siis ihan vaan töitä töiden vuoksi. Kaikki työ, joka on olemassa ’tehostaakseen’ jonkun muun töitä on työtä työn vuoksi.

Tätä muutaman sekunnin mietittyäni tulin siihen tulokseen, että tämäkin taitaa olla milleniaalin sukupolvikokemuksia: pysähtyä miettimään, millaisessa helkkarin yhteiskunnassa me oikein elämme. Miksi me teemme töitä, tehdäksemme töitä? Osa siitä kaikesta on ihan varmasti ihan turhaa työtä. On varmaan sellaisia juttuja, jotka tekevät elämästä (ja työstä) kivempia, mutta on myös aivan varmasti töitä, jotka ovat ihan turhia – tai ihan turhia ainakin, jos asiat tekisi vähän järkevämmin.

Kuolemattomuudesta

Tyhjensin joitain pilvipalveluitani saadakseni lisää tilaa ja törmäsin vanhoihin kirjoituksiini. Jostain syystä olen 2017-2018 pohtinut kuolemattomuutta ja kirjoittanut seuraavan tekstin:

Ihmiset pysähtyvät aivan liian pian, kun he alkavat pohtia ikuista elämää. Useimmat päättävät pohdintansa siihen, että kaikki heidän läheisensä ovat kuolevaisia ja kuolevat aikanaan. Niinhän ne tekevät. Toki he vanhenevat silmiemme edessä ja kuolevat aikanaan kuolemattoman jäädessä heitä suremaan.

Paitsi että niin tapahtuu joka tapauksessa. Seuraamme jo nyt läheistemme vanhenemista. Näemme, miten vanhempamme rypistyvät vuosi vuodelta. Heille tulee yhä uusia kolotuksia ja vaivoja, jotka tulevat vaivaamaan heitä koko heidän loppuelämänsä. Hiljalleen he vanhenevat ja lopulta kuolevat. Ja siis korostan jälleen, että tämä tapahtuu jo nyt meille kaikille. Todistamme vanhenemista kaikessa komeudessaan jo kuolevaisina. Ei se ole mikään mystinen uusi aspekti kuolemattomanakaan. Ainoa uusi asia on se, että tietäisimme olevamme se, joka tulee aikanaan hautaamaan heidät kaikki.

Se voi kuulostaa synkältä, mutta me pystymme kiintymään yhä uudestaan. En sano, että ihmiset ovat korvattavissa, mutta olleet menetykset eivät välttämättä estä meitä kiintymästä uudelleen. Vanhempiemme jälkeen tulee oma sukupolvemme. Meidän jälkeemme jatkamme lastemme rinnalla. Eikö se olisi mukavaa? Että voisimme olla oikeasti aina heidän tukenaan? Heidän jälkeensä tulee lastenlapsemme. Ja heidän lapsensa. Enää tieto menneestä ei kuole menneiden sukupolvien mukana. Sinä voit viedä sitä aina eteenpäin.

Ehei, läheistemme kuolema ei tulisi läheskään kaikille olemaan se syy, miksi haluaisimme luopua kuolemattomuudesta. Koska eläisimme ikuisesti, tulisimme myös todistamaan koko ihmiskunnan tuhoa. Tämä voi kuulostaa dramaattiselta, mutta kun ajattelet asiaa, niin ymmärrät että sen täytyy joskus tapahtua.

Kun koko ihmiskunta on todennäköisesti tuhonnut itse itsensä, olet edelleen jäljellä. Yksin Maan päällä seuraat, kun elämä katoaa ja muuttuu sinulle vieraaksi, kunnes lopulta aurinko muuttuu punaiseksi kaasujättiläiseksi ja nielaisee maapallon ennen luhistumistaan. Haluaisit ehkä kuolla, mutta et voi. Luultavasti, koska sinulla olisi aivan järjettömän tylsää ja pahemmaksi vain menee. 

Jäät yksin sammuneeseen aurinkokuntaan kellumaan. Yksin avaruudessa lukemattomat tähdet seuranasi. Sinulla ei ole mitään tekemistä. Ei yhtään mitään. Voisit rimpuilla ja yrittää liikkua johonkin suuntaan, mutta lähimmälle planeetalle on valovuosia matkaa, etkä todellakaan liiku valon nopeudella.

Mutta ei se mitään. Aikaahan sinulla on. Ikuisesti.