Kasvihuone omenapuussa

Nyt on virta vähän kortilla, mutta pakko kirjoittaa silti. Kyllä tässä koneessa riittää tällä käytössä virtaa vielä seitsemäksi aktiiviseksi tunniksi tai ainakin puoleksi kuuksi lepotilassa.

Aamulla heräsin veljeni ramppaamiseen. Hetken kuluttua äiti tuli tuomaan lyhdyn huoneeseeni. Valoisuuden vähäisyydestä päättelin, ettei kello ollut vielä lähelle puolta päivää. Jaksaessani nousta ylös tajusin, että sähköt olivat menneet. Tuuli, jonka vinkumisen savuhormissa olin kuullut jo mennessäni nukkumaan yöllä, oli katkaissut sähköt. Kohotin lyhtyä ja totesin kellon olevan yhdeksän.

Äitini oli puolisen tuntia aiemmin herännyt tunteeseen, että pitää katsoa pihalle, mitä on tapahtunut. Silloin hän totesi takapihamme kasvihuoneen menneen leikkimään puumajaa. Vessakäynnin jälkeen ikkunasta sai uudelleen leikkiä piiloleikkiä kasvihuoneen kanssa. Se oli vaihtanut paikkaa ja kieri kohti naapurimme rajaa. Rajalla kasvaviin puihin se sitten juuttui, eikä naapurintyttö kasvihuonettamme tapaninpäivän vieraakseen. Isäni ja veljeni kävivät irroittamassa muovit.

Nyt olen lähinnä lukenut kirjoja mukavasti takan lämmössä ja kynttilän valossa. Pitkulainen huoneeni, jonka päässä on pieni itäiseen metsään päin aukeava ikkuna, ei ole kovinkaan valoisa, vaikka tuuli onkin jo vienyt pilvet ja sateen mennessään.

Lähistöltä on kaatunut hyvin vähän puita – se yksi mikä sattui poikkaisemaan sähkölinjat, eivätkä rakennuksetkaan kasvihuonettamme lukuunottamatta ole juuri moksiskaan tuulesta. Edes kaksisataa vuotta vanha, keskellä pihaamme kasvava kuusi ei näytä kärsineen.

Isä laittoi agrekaatin pakastimiimme ja äiti kuuntelee taukoamatta paikallisradiota. Vedentulo on lakannut. Pitää varmaan kohta alkaa hakea naapurista, jonne tulee kaupungin vesi. Oma pumppumme on kiinni samoissa sähkölinjoissa kuin talomme.

On meillä silti käynyt parempi tuuri kuin tätini perheellä. Heiltä hajosi joko aa-paalu päreiksi ja repi piuhat talon seinästä mennessään. Uudemmanaikaiset talot kärsivät varmaan eniten. Ilman sähköä ne pidemmän päälle mätänisivät pystyyn. Onneksi meillä on muutama takka: yksi minun huoneessani, yksi pirtissä (joksi nimitämme olohuonettamme) ja leivinuunitakka keittiössä. Kyllä täällä pärjää. Huomenillaksi varmaan saadaan sähköt takaisin.

Jälkikommentti: Illalla saatiin sähkö takaisin, kun tiedettiin mikä linja oli poikki ja naapurin tuttu, joka oli ollut korjaamassa linjoja kävi hoitamassa sen. Välillä silti pätkii vieläkin ja huomenaamuksi on luvattu samanlaista myräkkää...

Ai niin... ja sain sen oppimis/luentopäiväkirjani palautettua ajoissa sitten kuitenkin.

Nyt vituttaa.

Nyt vituttaa luentopäiväkirja, joka pitäisi palauttaa 25.12. ja huomennahan minä en halua tehdä sitä.

Nyt vituttaa netti, joka on ihan helvetin hidas, koska veli latailee viereisessä huoneessa jotain.

Nyt vituttaa wikipedian artikkeli ummetuksesta, joka on jollain hämärällä logiikalla tullut selaimeni pikavalintojen taustakuvaksi, enkä osaa vaihtaa sitä.

Nyt vituttaa messenger, koska se ei päästä minua sisään.

Nyt vituttaa lihapullat, jotka maistui ihan skeidalle. Ei auttanut ketsuppikaan.

Pelaisin pokemonia <3 i="i"> mutta kun pitäisi tehdä se luentopäiväkirja...

Tulipas henkevä postaus.

Pienen koiran seikkailut

Meillä on tällä hetkellä kotona neljä vakituista naapuria. Kesällä on mökkiläisiä sitten enemmänkin. Tänään kävin yhden naapurin kolmivuotiaan tytön ja toisen naapurin koiran kanssa viemässä postikorttia kolmannelle naapurille. Koiraa ei varsinaisesti ollut kutsuttu mukaan, mutta eroonkaan emme onnistuneen pääsemään.

Näillä kolmansilla naapureilla on kanoja ja kaikkia muita kolmevuotiaan mielestä jänniä eläimiä. Muita eläimiä ei kuitenkaan tullut sillä reissulla nähtyä kuin naapurien koira, jolle toisen naapurin koiran piti tietysti mennä uhoamaan. Onneksi tappelua ei kuitenkaan syntynyt, eivätkä ne edes rähisseet. Kunhan ottivat toisistaan mittaa dominoivin elein (häntä korkealla ja pää ylväästi pystyssä).

Muita eläimiä, jos nyt niin voi sanoa, näimme naapurien lastenlapset, jotka olivat tulossa käymään – korttia tuomaan ilmeisesti nekin. Koska ne eivät kuitenkaan olleet kotona, lähdimme takaisinpäin ja pudotimme matkalla joulukortin postilaatikkoon. Sitten minun piti käydä hakemassa mukanamme tullut koira, sillä naapurin Musti oli niin mielenkiintoinen, ettei se olisi malttanut lähteä kotiin. Onneksi se oli sen verran pieni otus, että sain sen kannettua näköetäisyyden ulkopuolelle, josta se sitten seurasikin meitä kiltisti.

Palauttaessani tytön kotiinsa sain kuulla hänen äidiltään, että tämä pikkukoira oli ollut hänenkin mukanaan, kun tämä oli käynyt lenkittämässä omia koiriaan. Kotio asti päästyäni näin veljeni viemässä biojätettä kaikkein päällimmäisenä kuivumaan päässyt leivänpuolikas. Vähän päästä sama leivänpuolikas jatkoi matkaansa pienen koiran suussa pitkin pihamaata.

Isältä sain kuulla, että koira oli jossain vaiheessa ehtinyt käydä firman kahvitauollakin.

Pienen koiran suuret seikkailut. Luulisi sen olevan melko väsynyt iltasella. Tai no... mistäs sitä tietää, vielä kun äiti oli tamppaamassa patjoja, koiralla näytti piisaavan energiaa.

Kissamme eivät oikein arvosta tätä energiapakkausta. Eivätkä oikein sitäkään, että melkein kaikilla naapureillamme on koiria. Onneksi naapurisopu on silti säilynyt, eikä kukaan ihmeemmin nipota siitä, että elikot kulkevat naapureidenkin pihoilla.

Sivistynyttä kirjallisuuskeskustelua

Muiden kirjallisuuden fuksien kanssa opiskelu tenttiin on hyvin antoisaa. Ainakin vatsalihasteni kannalta, ei ehkä niinkään oppimisen kannalta. Olemme muun muassa pohtineet sitä, mitä sieniä Heidegger on käyttänyt tehdessään teorioitaan ja lauseita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Vääriä sieniä mitä ilmeisemmin.

Muuta päivän antia:
‎"Onko kaikki kirjallisuudentutkijat seksuaalisesti kieroutuneita... ja mitä tärkeämpää, tuleeko meistäkin tuollaisia?" - Eräs kirjallisuudenfuksi kuullessaan Derridan pitävän binaarioppositio (=vastakohta) parina rakkautta ja masturbaatiota.

Vastaus kysymykseen löytynee aiemmasta keskustelustamme:
Tämä fuksi: Jos kaikki naiset pysyis keittiössä ja miehet autotallissa, niin maailmassa olis paljon vähemmän ongelmia.
Minä: Ja ihmisiä.
Fuksi: Eli ongelmia.

Myöhemmin keskustelumme pääsi uusiin sfääreihin, kun virtuaalinen oppimisympäristö, eli Optima alkoi takuta, kun olin kommentoimassa jotain Hamletista:

Minä: Mä en voi kommentoida, koska mä en voi kommentoida!
Fuksi: Laita Kuusistolle viestiä.
Minä: En mä voi, ku Optima ei anna.
Fuksi: Mokoma pihtari!
Fuksi2: Se on muuttanut luostariin, koska Hamlet.

Äsken sain myös räjäytettyä tärykalvoni:
Fuksi2: Olen ragennut ihmisille, kun ne ovat halunneet tappaa Rebecca Blackin.
Fuksin vuokranantaja(kämppis): Kuka on Rebecca Black?
Minä: Ai kukako on Rebecca Black *Avaa googlen*
Fuksi: EIEIEIEIEIEIEIEI!!!!

Auttava keskisormi

Kävin tänään veripalvelussa tarjoamassa auttavaa kättäni, kun luovutin verta edellisen kerran 1.9. ja huomasin että B plussasta on pulaa. Eivät ne kuitenkaan halunneet kuin tipan verta molemmista keskisormista. Molemmista siksi, että ne halusivat varmistaa hemoglobiinin, joka jäi sataankahteenkymmeneenneljään, kun luovutusraja on 125. Join sitten kupin kaakaota, nappasin mukaani pari elinluovutuskorttia kavereille annettavaksi ja lähdin takaisin kämpille, jossa kämppikseni oli tekemässä passionhedelmähyytelökakkua.

Optima & tenttiahdistus:Optima on yliopistomme virtuaalinen oppimisympäristö. Sieltä saa ladattua luentomateriaalit (jos opettajamme ne sinne viitsivät ladata) ja siellä voi... ja joissain pitää keskustella toisten kanssa käsiteltävistä aiheista. Tällainen kurssi meillä on juuri menossa ja rehellisesti sanottuna homma kusee aika pahasti. Minua ja kaveriani ei ole merkattu koko ryhmään, minkä vuoksi emme voi kirjoittaa uusia merkintöjä. Voimme kommentoida vanhoja merkintöjä, mutta ketään ei näytä kiinnostavan lukea niitä kommentteja.

Käytännössä katsoen en saa mitenkään yhteyttä muihin ryhmäläisiimme kuin tähän kaveriini, joka ei myöskään ole tässä ryhmässä. Ja ilmeisesti luennoitsijamme on nyt päättänyt, että teemme päiväkirjan keskustelusta keskenämme ja muut... tekee... jotain...

Sitten se myös käski kunnostautua optimassa, mutta... no... Se lähinä ahdistaa, koska ne viestitkin, mitä muilta ryhmäläisiltämme on, on sellaisia kilometriviestejä, joista en oikein saa millään otetta. Lisäksi koko keskustelu näyttää aivan helkkarin sekavalta. Mieluummin hautaisin koko optiman johonkin hyvin syvälle. Tilanne on nimittäin sen verran sekavan tuntuinen ja ahdistava, että minun pitää kirjoittaa siitä puoli kahden aikaan blogiin.

Niin ja tosiaan on niitä tenttejäkin ensi viikolla tulossa... Onneksi siitä suomen kielen vaihtelut tentistä sain kakkosen, vaikka kysymykset olivatkin ihan ihmeellisiä. (Mikä kysymys on olevinaan ”Unkarin kieli?” ?!)

Lisää tekniikkaragea

No nyt se johto pimahti lopullisesti. Ensin se lakkasi näyttämästä latausvaloa ja alkoi näyttää pelkkää ”ei lataa” valoa. Sitten se lakkasi näyttämästä sitäkin. Kääntelin ja vääntelin johtoa. Vaihdoin pistorasiasta toiseen puhaltelin ja puhdistin liittimiä. Vääntelin vähän lisää johtoa kunnes isä tuli ihmettelemään asiaa.
”Tää ei lataa”, ilmoitin.
”Minähän en noista sähköjutuista mitään tiedä, mutta eikö se tarkoita sitä, että siitä loppuu aikanaan akku?”
Aistin vahvaa sarkasmia. Isäni tekee käytännössä katsoen koko firmansa sähköjutut… ja suunnittelee ne.
”ARG! Sehän ei tietenkään ole se syy, miksi epätoivoisesti yritän saada sitä lataamaan jo kohta toista tuntia!”

No isä sitten katkoi johdon oletettavalta vikakohdalta ja kokeili jollain laitteella ja totesi, että vika on johdon puolessa välissä olevassa muuntajassa. Epäilen kuitenkin, että siinä liitännäisessäkin on ollut jotain vikaa, sillä se on välillä ylikuumentunut ja sitä on täytynyt asetella, että se on alkanut toimia. Pitää ostaa applen liikkeestä uusi johto, kun pääsen takaisin Ouluun.

Nyt mun pitää sitten tehdä huomisen analyysi ja kaikki muut internettiä tai koneetta vaativat jutut isän vistalla, joka tykkää sammuilla huvikseen. Kai se on sille jokin harrastus.

Ai niin… kävin tänään kuvailemassa… ja kamerastani loppui viidessä minuutissa akku. Jes… hienoa.

Pakkopullakirjallisuus

Eilen minulta kysyttiin, että miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Tai... tarkkaan ottaen tilanne meni niin, että selitin, etten ole oikeastaan alkanut pitää kirjoista yhtään sen enempää tänä aikana. Se on täysin totta, vaikka tuosta lausunnosta kieltämättä välittyy kuva, että minä suhtautuisin jotenkin negatiivisesti kirjoihin. Todellisuudessa, olen pienestä pitäen rakastanut tarinoita, mutta vihannut pakkolukemista. Kuin jostain tiedostamattomasta periaatteesta olen vihannut kaikkea lukemista, mitä minun on ollut pakko tehdä. Vaikka jossain toisessa yhteydessä kyseisten tekstien lukeminen olisi voinut olla kivaakin. Siinä on myös yksi syy, miksi en hakenut jo viime vuonna lukemaan kirjallisuutta. Tykkäsin kyllä lukea, mutta täysin omaehtoisesti.

Noh... tämän negatiiviselta kuulostavat lausuntoni johdosta minulta kysyttiin miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. No... vastasin todenmukaisesti: koska pääsin sisään. Jos olisin päässyt sisään arkkitehtuuriseen, olisin mennyt opiskelemaan sitä. Oikeita vastauksia, mutta mielestäni vääriä kysymyksiä. Oikea kysymys olisi ollut, miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta.

Mitä tämä pakkopullakirjallisuuden opiskelu sitten aiheuttaa? Vielä toistaiseksi se ei ole saanut minua rakastamaan pakkolukemiani kirjoja, eikä lukemaan yhtään nopeammin. Mutta olen kyllä oppinut analysoimaan kirjoja, joita käytännössä katsoen olen lukenut vain puoleen väliin. Klassikoissa on se hyvä puoli tältä kannalta, että niistä tietää jo etukäteen loppuratkaisun... ja yleensä paljon muitakin yksityiskohtia.

Tähän mennessä olemme praktikumissa käsitelleet Waltarin Suurta illusionia, josta löytyi yllättäen homoeroottisia viittauksia (jonka siis toi esille luennoitsijamme, ei opiskelijat), Aino Kallaksen Sudenmorsianta, johon voi myös liittää homoeroottisia vivahteita (ja josta olen nyt tehnyt kolme analyysia plus yhden vahvasti kyseiseen teokseen viittaavasta runosta), Veijo Meren Manillaköyttä (jonka ehdin ja jaksoin lukea vain puoleen väliin), Pirkko Sinisalon Pienintä yhteistä jaettavaa (ja eksyimme pohtimaan, mikä olikaan kirjan nimen matemaattinen merkitys). Nyt tämän vuoden viimeisimpänä on Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi, jota en ole vielä päässyt käsittelemään.

Eräällä luentosarjalla olemme käsitelleet Oidipusta, Hamletia ja Nuoren Wertherin kärsimyksiä, näiden yhtäläisyyksiä, eroja, ja kulttuurillista nivoutumista kirjallisuushistoriaan. Hamlet... jäi osittain lukematta. Luin kyllä suurimman osan, mutta näytelmätekstit... niitä ei vain ole tarkoitettu luettaviksi. Se on paljon parempi näyteltynä ainakin näkemieni pätkien perusteella. Se ei myöskään jäänyt kovin suuresti vaivaamaan, sillä tarina on varsin tuttu jo lapsuuden leijonakuninkaasta.

Jälkihuomautus: Vaan ei sääntöä ilman poikkeusta. Täytyy sanoa, että Sinisalon peikkotarina oli erittäin viihdyttävää luettavaa, jota luki erittäin mielellään. Se menikin kevyestin yhden junamatkan aikana ja aikaa jäi vielä kirjoittaa blogimerkintäkin. Hyvin viehkeää muuten, miten kovasti tarinan peikko muistuttaa mielessäni unipantteria vanhasta novellistani. Ja mielessäni kävi kyllä hyvin samankaltaisia ajatuksia ja fiiliksiä, sitä kirjoittaessani kuin tätä lukiessani. Mielenkiintoista.