Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2008.

Lasillinen lomaa

Olen lukenut kaksi sivua matematiikkaa ja lukenut puolet filosofian ensimmäisestä oppikirjasta. Olen siis aloittanut kertaamisen matikan uusintaan ja filosofian YO:ihin. En ole puolessakaan välissä siitä, mitä minun pitäisi loman aikana tehdä. Hmm… (Ei saa tietenkään unohtaa katonmaalaamista, ruuanlaittoa, siivoamista ynnä muuta kotityökivaa.)

Jouduin hankkimaan myös lasit. En tietenkään omasta mielestäni niitä tarvitse. Mitä nyt oikealla silmällä näkee kauas vähän huonosti. Vasemmalla silmällä näkee kauas ja lähelle ihan hyvin. Optikko sanoi, että minulle on kehittymässä toiseen silmään lähi- ja toiseen kaukonäkö. Kysyin, että eikös se ole aika kätevää. Lasit kuulemma silti tarvitsin. Suuri ero silmien välillä saattaa kuulemma aiheuttaa päänsärkyä ja haitata syvyysnäköä.

Lasit päässä näyttää, että kaikkeen on luotu jotenkin keinotekoisesti lisää kolmiulotteisuutta. Linssit vaikuttavat aina jotenkin likaisilta tai harmailta, joten hinkkaan niitä jatkuvasti niiden mukana tulleella liinalla. En viitsi useimmiten käyttää laseja lukiessani, piirtäessäni, tai ollessani koneella (tai sitten pidän niitä sen verran pitkällä nenänvarressa, että näen hyvin niiden yli). Ne kun ovat kaukonäkölasit. Muutoin minun pitäisi pitää niitä päässä koko ajan.

Tuntuu oudolta olla rillipää.

Kasvissyönnistä

Inspiraation tähän kirjoitukseen sain hesarin uutisesta, miten brittiluonnonsuojelijat järkyttyivät poron syömisestä. Otin nyt näkökulmaksi kasvissyönnin ja sen eettis-ekologisetpointit puolesta ja vastaan, joita kaikki eivät välttämättä tule ajatelleeksi.

Eläinten oikeudet

”Yhdenkään eläimen ei tarvitse kuolla ruokani tähden. Itsekästä tappaa eläimiä ruokansa vuoksi.”


Kenties se on itsekästä. Ihan kaunis ajatus, mutta väitteen mukaan on siis myös itsekästä käyttää hyönteismyrkkyjä, jotta saadaan puhdasta viljaa. Mielestäni on myös itsekästä raivata luonnontilaista metsää, missä eläimet elävät, meitä ravitsevien hyötykasvien tähden. On itsekästä ajaa räkättirastaita pois marjapensailta ja näin edelleen. Paljon on kuollut eläimiä ja tuhoutunut ekosysteemejä ihmisten kasvisravinnonkin tähden. Joskin edelleen enemmän liharavinnon ja liharavintoa varten kasvatetun kasvisravinnon. Mutta on turha väittää, että ei yhdenkään eläimen olisi tarvinnut kuolla. Viimeksi kun tarkistin, ötökät olivat eläimiä myös.

Eläimiä kuitenkin kuolee, olivat ne ihmisen hyödyntämiä tai eivät. Ja eläimet tappavat toisiaan. Mikä sitten tekee sen huonommaksi kuolemaksi, että ihminen tappaa eläimen suhteellisen pienellä kärsimyksellä, kuin että eläin saa vaikkapa sairauden ja kituuttaa sitä ties kuinka kauan ennen kuolemaansa. Tai jokin toinen eläin tappaa sen hitaammin ja kivuliaammin kuin ihminen?


”Tehotuotanto on julmaa, eikä eläimen luontaisia viettejä ja tarpeita tyydytetä.”

On eettisempää syödä ruokaa, joka on saanut kasvaa ja elää luontaisessa ympäristössään suhteellisen onnellisena. Näin kotieläimet aiemmin elivätkin. Lehmät laidunsivat kesät pelloilla ja siat piehtaroivat mudassa. Tietenkin on aina myös vaihtoehto ampua oma ruokansa metsästä.

Kenties luomutuotannossa otetaan eläimen tarpeet huomioon? En tiedä tuotetaanko vielä luomulihaa, mutta ainakin luomumaitoa on saatavilla.

No joo. Jos ihan vakavissaan puhutaan, niin oikeasti eettinen lihatuotanto ei voisi tuottaa samanlaista määrää lihaa tälle porukalle.

Muokkaus: 17.9.2012//
Tuotannon eettisyydestä voi kukin vetää omat johtopääteöksensä esimerkiksi tämän kuvareportaasin perusteella.


”Lehmänmaito on tarkoitettu vasikoille eikä ihmisille.”

Ehkä, mutta ihminen on jalostanut lehmän sellaiseksi, että se tuottaa moninkertaisesti maitoa siihen nähden, mitä vasikka tarvitsisi. Lehmä ei selviäisi ilman ihmistä. Jalostaminen on ehkä joidenkin mielestä julmaa, mutta näin jälkikäteen ei sitä enää voi peruuttaa.

Ympäristöystävällisyys


Monissa maissa lihakarjan rehuna käytetään paljon muun muassa maissia, joka on täysin ihmisravinnoksi kelpaavaa. Tämä maissikin voisi hyvin olla nälkää näkevien ihmisten lautasilla köyhissä maissa. 


Viljaa myös käytetään, mutta käsittääkseni ainakin Suomessa (korjatkaa, jos olen väärässä) käytetään paljon heinää ja aiv-rehua lihakarjan ravintona. Ne eivät puolestaan ole ihmisille sopivaa ravintoa, kuten ymmärtänette. 

Jälkimmäiseen virkkeeseen voisin kirjoittaa kokonaisen blogimerkinnän vastaukseksi, mutta nyt tyydyn toteamaan, että mielestäni ruoka-apu kehitysmaille on väärin, ellei ole joku hyvin akuutti tilanne, esimerkiksi luonnonmullistus tai muu vastaava, jonka vuoksi ruokavarastot ovat kadonneet. Kroonista ruokapulaa ei lääkitä sillä, että pumpataan sinne täältä ilmaista sapuskaa, jotta ihmiset eivät vaan vahingossakaan alkaisi viljellä itse ruokaansa.


Mutta siis joo. Tarvitsisi viljellä vähemmän maissia, jos söisimme sen itse.


”Karjan pito ja kuljetus kuormittaa ympäristöä. Lisäksi suurin osa lihasta joudutaan tuomaan ulkomailta.”

Totta, mutta myös monia monien kasvissyöjien ravintoon kuuluvia kasveja tuotetaan kaukana ja joudutaan rahtaamaan tänne. (Sen lisäksi kasvisravinnon kasvattajat saattavat hyvinkin pistellä poskeensa lihaa jaksaakseen raataa pelloillaan. Joten eläimiä kuolee kuitenkin, vaikkakin hyvin välillisesti.)

Tuskin työolotkaan ovat yhtä hyvät, kuin täällä koto-Suomessa. Jos taasen käyttää paikallista ruokaa, luomukasvihuonetomaatteja ja niin poispäin, voi olla varma, että siinä pyritään tuottamaan puhdasta ja puhtaasti kotimaista ruokaa. Kuitenkin kasvihuoneita joudutaan talvet lämmittämään, mikä lisää energiankulutusta ja aiheuttaa päästöjä. Vähemmän kyllä kuin lihakarjan pito ja ruokinta Suomessa myönnettäköön. Kotimaisen suosiminen myös tukee paikallista työllisyyttä.

Kasvit sitovat rakenteisiinsa viitisenkymmentä prosenttia keräämästään energiasta. Lehmä, joka syö sen saman kasvon käyttää noin 90% lämmöntuotantoon ja liikkumiseen ja sitoo vain kymmenisen prosenttia lihaksiinsa, lihansyöjien käytettäväksi. Lihansyöjien energiansitomisprosentti on yhtä huono. Siipikarja sitoo rakenteisiinsa muistaakseni 30 prosenttia saamastaan energiasta. Siipikarjaa kuitenkin pidetään tavallisesti hyvin ahtaissa tiloissa, minkä vuoksi sitä ei pidetä kovin eettisenä ruokana. 

Tämän lisäksi myös karjan lämpimänä pitäminen vie energiaa. Maapallon energiavarat riittäisivät paremmin, jos länsimaat alkaisivat käyttää enemmän kotimaista, kasvisperäistä ravintoa. Biologianopettajamme mukaan ihmisien pitäisi syödä enemmän vaihtolämpöisiä eläimiä. Niillä on pienempi energianhukkaprosentti kuin tasalämpöisillä, koska energiaa ei mene kehon lämmittämiseen ja jäähdyttämiseen. Mitä enemmän mahdollisimman vähän energiaa kuluttanutta ravintoa me syömme, sitä paremmin energiaa riittää luonnollisesti kaikille. Ainakin näin sen pitäisi mennä.


"Lihaakin voisi tehdä luomuna."

Niin voisi, mutta ihmiset eivät ole valmiita maksamaan kalliimman luomutuotannon aiheuttamia kustannuksia lihan hinnassa. Myöskin luomulihan kasvattaminen on verrattaen tehotonta verrattuna eettisesti kyseenalaiseen tehotuontantoon, joka ei ole saanut nimeän suotta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että kaikille maailman ihmisille ei olisi resursseja tuottaa luomulihaa. Onneksi aasialaisilla ei ole vielä varaa syödä lihaa. Nyt me voimme nauttia tästä etuoikeutetusta asemastamme vielä muutaman vuoden.

Tietenkin maapallomme resursseja auttaisi, jos ihmisiä olisi vähemmän.

Parempi ihminen

Tilaston (huomatkaa epämääräinen tilasto, jonka lähdettä en muista) mukaan valtaosa ihmisistä pitää itseään keskivertoa parempana ihmisenä, mutta vain pieni osa keskivertoa älykkäämpänä. Olen ilmeisesti keskivertoon nähden poikkeuksellinen yksilö. Pidän itseäni toki keskivertoa viisaampana, mutta en yhtään sen parempana.

Olen aika itsekäs. Ajattelen monissa asioissa lähinnä itseäni ja omia etujani. Tiedän, että se on yleisen moraalikoodin mukaan väärin, mutta en suostu edes häpeämään sitä. En kuitenkaan ylpeile sillä. Ajattelen toki muitakin toimiessani (ainakin toisinaan). Kuitenkin kaikki tuntuu tavalla tai toisella kuitenkin itsekkäältä.

Kuvitellaan esimerkiksi tilanne, jossa minulla on euro taskussa. Olen menossa kauppaan, jonka edustalla on joku innokas Punaisen ristin rahankerääjä. Voin laittaa euroni lippaaseen tai olla laittamatta ja ostaa vaikka suklaapatukan. Äkkiseltään vaikuttaa helpolta sanoa kumpi on itsekkäämpää. Tietenkin on itsekkäämpää ostaa suklaapatukka kuin lahjoittaa Punaiselle ristille vai mitä? Mietitäänpä hetki motiivia laittaa euro sinne keräyslippaaseen.

Yksi motiivi voisi olla se, etten kehtaa olla laittamattakaan. En kehtaa olla laittamatta, koska vaikuttaisin itsekkäältä paskiaiselta –eli haluaisin antaa itsestäni paremman vaikutelman, päteä, olla parempi ihminen muiden silmissä. Eikö se ole oikeastaan aika itsekäs syy?

Toinen motiivi voisi olla, että tulee hyvä olo, kun laittaa sen lippaaseen ja tietää, että se menee hyvään tarkoitukseen ja voi kokea olevansa parempi ihminen. Mahdollisesti luoda moraalisesti paheksuvia katseita heille, jotka eivät näin toimi. Kuulostaapa itsekkäältä.

Joku voisi huomauttaa, että eihän sitä tuollaisia tarvitse ajatella. Laittaa vain, kun se on hyvä tapa. Minä vain en luonnostani tee asioita vain siksi, että ne ovat hyviä tapoja. Ajattelen aina liikaa.

En koe olevani parempi ihminen, koska elän hyvinvointivaltiossa, eivätkä asiani muutenkaan ole mitenkään perseestä. Eihän se voi vaikuttaa ihmisen paremmuuteen, mihin hän on syntynyt? Tätä olettamustani seuraa ajatus, että pitäisikö ihmisen paremmuuden olla siis omilla kyvyillämme itse hankittua. Kun asiaa miettii, huomaa, että kyvytkin ovat oikeastaan perittyjä. Kuitenkin voimme vaikuttaa siihen, miten niitä käytämme. Vai voimmeko? Olisiko sekin ympäristötekijöiden sanelemaa? Jos kaikki toimii determisesti, eikä mihinkään voi loppuen lopuksi itse vaikuttaa, kysymys ihmisen paremmuudesta tulee täysin mitättömäksi.

Olen ollut, ja olen edelleen mukana seurakunnan toiminnassa. Siellä on sanottu, ettei kukaan ole yksistään mitään. Arvomme on Jumalan lahja. Meidän täytyy vain uskoa Häneen. En kuitenkaan tiedä uskonko. Toinen puoli minusta puhuu puolesta, toinen vastaan. 

Boyle on kirjoittanut uskon olevan uskoa juuri siksi, että se on järjen vastaista. Hänen mukaansa meidän kuuluu uskoa siihen juuri siksi, koska se on niin järjetöntä ihmisen järjelle. Raamatussa puhutaan muistaakseni roomalaiskirjeessä siitä, että Jumalan viisaus on ihmisen viisauden silmissä hulluutta. Ihmisen viisaus on niin vajavaista. Siinä varoitellaan, että viisaat eivät kaipaa uskoa, kun heillä on viisautensa. Edelleen roomalaiskirjeessä (9:21-23), kerrotaan, että osan meistä Jumala on tehnyt kelvottomiksi ja tuhottaviksi. Tämä tuntuu kovin ihmeelliseltä kohdalta, kun isoiskoulutuksessa ja rippileirillä meille toitotettiin, että jokainen kelpaa sellaisena kuin on.
…viisaanakin?
En osaa järjen tähden uskoa ”sokeasti” , mutten myöskään voi heittää Jumalaa romukoppaan mielestäni täysin irrationaalisena ajatuksena. Enpä ole siis kummoinen ateistikaan.

Alkuperäisen pohdintani lopputulos paremmuudesta ei taida yllättää ketään. Olen mielestäni niin viisas ihmiseksi, että en kykene määrittelemään paremmuutta. Ja tämä tekee minusta viisaamman, muttei parempaa. Parempaa kun ei taida olla olemassakaan.

Terve! Eiku sairas...

Kurkku kipee ja nenä vuoti eilen kuin seula. Tänään vielä kuin vähän pienempi seula.

Eilinen oli suhteellisen mukavaa koulussa. Eli ei. Taustatietoa: Sain toisesta psykologian kurssista ysin ja toisesta saman, mutta väärinpäin käännettynä. (kts. viimeinen kappale Ei kannattanu herätä). No, kun ei tämän suuremmasta onglemasta ollut kyse, minäpä sitten perfektionistina päätin korottaa sitä. Ilmoittauduin psykologia kakkosen korotuskokeeseen. Harmi vain, että se kutosen kurssi oli se ensimmäinen. Jotenkin ihmeellisesti kuitenkin luin siihen kakkoskurssin korotuskokeeseen psykologian ensimmäisen kurssin kirjasta. Sain kasi+. Ei jaksa ymmärtää, miksen tajunnut korottavani väärää koetta.
Vituttiko? Voitte arvata kolme kertaa… kahdesta vaihtoehdosta…

Vitutti koko päivän. Aamulla teki mieli jäädä sänkyyn. Olisi kyllä ollut ehkä parempi niin. mikään ei vain meinannut onnistua. Enkunsanoja en ollut lukenut ollenkaan, koska minulla olisi tänään pitänyt olla ruotsin isommat sanat. Sain 3+ jee… Ruotsinsanoista olen lukenut puolet. Eilisestä viisastuneena jäin kotiin tänään. Olo on vähän parempi, kun ei tarvitse huidella ympäriinsä tai keskittyä huimasti mihinkään. Paitsi niihin huomisen läksyihin, joita en ole tehnyt.

Yritin lukea kirjaa ”Pussikaljaromaani” –nimeltään. Takakansi lupaili enemmän, kuin mitä sisältö oli. En jaksanut lukea edes ensimmäistä lukua loppuun. Päätinpä sitten piirtää. Meidän Petteripoikakin olisi halunnut osallistua kovasti. Sen mielestä oli varsin mukavaa yrittää hyökkäillä käteeni, kun maalailin ja piirsin. Sitten se siirtyi tietokoneen näytönsäästäjään.

Petteri

Toivoin todella hartaasti kolmenvanhasta viisitoistavuotiaaksi kissanpentua. Sellaista kesyä, mitä pystyi pitämään sisällä. Nyt kun en ole enää jaksanut juuri välittää kissoista, sain sen kissanpennun. Näyttää nimittäin hyvin vahvasti siltä, että se jää meille. Vanhemmat suostuivat kokeilemaan ja se selvisi hengissä flunssasta ja ripulista, sillä ei ole edes rähmää silmässä, se on täysin kesy ja viimeinen etappikin on melkein saavutettu, vaikka joulu asetettiin taka-rajaksi. Nimittäin hiekkalaatikon käyttö.

Minulla oli joskus hienot visiot siitä, mitä annan sille omalle, kesylle kissalle nimeksi. Nyt vain aloin kutsua sitä Petteriksi, koska se oli ihan Petterin näköinen. Tullessaan sillä oli punainen nenä kuin kaimallaan Petteri punakuonolla, ja Petteri sopi hyvin yhteen sanan sätky kanssa (sätky-petteri). Se nimittäin tapaa sätkytellä jalkojaan nukkuessansa. Nyt sitä sanotaan jo sätkyn lisäksi ainakin pissa- ja pölhö-Petteriksi.

Petteri on ollut meillä sisällä nyt kaksi viikkoa, eli se on nyt ehkä kahdeksanviikkoinen. Tänä aikana sen silmät ovat muuttuneet sinisistä harmaiksi, se on oppinut juomaan maitoa lautaselta, leikkimään kunnolla ja viimeisin saavutus on hiekkalaatikko.

Lauantaina se ei enää yrittänyt pois hiekkalaatikolta laittaessamme sen sinne, kun näytti, että se alkaa pissata. Tänään se meni hiekkalaatikolle huoneessani ihan itse! Saattoi tosin johtua siitä, että olin estänyt Petteriä pääsemästä sen vakipissapaikalle, sohvani alle. (Tungin sen alustan täyteen tiiliskiven paksuisia kirjoja.)

Äitelle tulee mustelmia, kun Petteri imeskelee sen käsiä. Minulla se imeskelee käsiä ja korvan taustaa, kun päästän sen rastojen joukkoon. Hyvä, ettei minulle tule yhtä helposti mustelmia. Voisi olla joillain hauskaa koulussa, kun tulisin kouluun mustelma korvan alapuolella.
”Fritsu! Kukas tuon teki?”
”…Petteri…”

"Miksi et halua Wanhojen tansseihin?"

”En halua.”
”Mutta kun se on kivaa.”


Kyseessä on valinnainen kurssi. Yhtä hyvin voisin esittää vastakysymyksen, miksei kysyjillä ole vaikkapa kuvaamataidon tai filosofian kursseja. Se kuuluu minun käsitykseeni kivasta. Tanssikurssi ei niinkään. Pidän vähän outona, että tarvitaan peruste sille, ettei ota jotain kurssia. Enemmänkin tarvitsisin perusteen sille, miksi ottaisin jonkun kurssin.

Äitini kyseli tänään mikä on se perimmäinen syy, miksen halunnut sinne. Kun minulla osallistuminen ei olisi ollut edes siitä kiinni, että olisi ollut vaikeaa löytää pari. Jokin minussa vain pisti vastaan sille, että ottaisin sen kurssin.

Miksen halunnut sitä? 

Vastasin äitelle, että koska en pidä siitä häslingistä. Hän kysyi, mikä siinä ärsyttää? Koska en pidä tanssimisesta? Se oli osittainen syy. Olisin silti voinut mennä kaverini pariksi sinne siltikin.

Koska en pidä puvuista? En ole kovin innokas hommaamaan mekkoa ja yrittämään vaikuttaa hienolta. Se ei jotenkin tunnu hyvältä. Silti sekin olisi vielä hoitunut, vaikkakin vähän pitkin hampain, jos antaisin puvun tekemisen serkulleni. Takaraivostani nousi jo siinä vaiheessa, kun äite tätä kysyi yksi vastaus, mutta en oikein saanut sitä järkevästi esille aluksi ja se tuntui jotenkin vähän pöljältä. Syy on oikeastaan kengät.

Minulle on muutoinkin vaikeaa löytää sopivia kenkiä ihan arkikäyttöön ja juhlakenkiä melkein mahdotonta. Tanssikengät on katastrofi. En tykkää yhtään korosta, enkä kapeista kengistä. Juhlakengät puristavat tai lähtevät jalasta. Tanssikengillä pitäisi tanssia suunnilleen se koko päivä. Jaloissani on astuntavirhe, jota on yritetty korjata pohjallisilla. Kun sain syyn selitettyä äidilleni hän itse huomasi loput, mitä en ollut itse edes vielä tietoisesti tajunnut. Jos paino tulee kovin väärällä ja oudolla tavalla nilkalle ja rasittaa sitä, niin olisi ihme, jos olisin vielä parin tanssin jälkeen jaloillani.

Sellaisen syyn minä löysin. Myöhemmin tosin tuumin, että paskanmarjat, kyllä minä yhden päivän typeriä kenkiä olisin kestänyt, jos olisin halunnut. Mutta kun en halunnut ja se oli helppo antaa syyksi.

Eli, se mitä haluan selittää, on, että ihmiset joko haluavat ottaa sen kurssin tai sitten eivät. Neutraalia syytä tytölle jäädä pois sieltä ei sitten ilmeisesti ole. Kuten vain se, ettei satu kiinnostamaan. Pitää olla joku syvempi syy. Ainakin syy, minkä selittää muille.

Vituttaa.

Päivän kuviot

Aloitin autokoulun tiistaina. Autokoulu alkoi maanantaina. Jep, olin poissa ensimmäisen kerran, kun oli muuta menoa silloin. Hassua, että muut stressaavat autokoulusta ja minulle itse autokoulua enemmän stressiä aiheuttaa se, miten sen saa sopimaan kalenteriin. Siellä kun on jo yhtä sun toista. Pitää kerhotäteillä maanantaisin, leikkiä jotain hullua tohtoria keskiviikkoisin ja perjantaisin on yleensä nuorten ilta tai muuta vastaavaa toimintaa, johon koen joko velvollisuudekseni osallistua, tai muuten vaan.

Yhtään harrastusta en ole varsinaisesti pyrkinyt hankkimaan. Olen vain suostunut, kun joku on pyytänyt ”kun ei ole parempaakaan tekemistä”. No kivempihan näin on, kuin että nyhväisin aina kotona tylsistyneenä.

Toisinaan on välillä tunne että haluaisin jo jonnekin muualle, toisiin kuvioihin täältä käpykylästä, päästä kokeilemaan omia siipiään ja eväitään. Ideoita vähän kaikenlaiseen ja suunnitelmia löytyy, mutta sitten tulee ”ei vielä. Sitten joskus” –fiilis. Yleensä tämä vaihe seuraa järkeilyä siitä, että nyt täällä menee hyvin ja tämänhetkinen tilanne on kaikkialla OK. Kavereita ja ystäviä on. Koulu menee… no voisi se mennä paljon paskemminkin, vaikka parantamisen varaakin löytyy.

Järkeilin, että pitkällä tähtäimellä mulla näyttäisi asioiden olevan erittäin hyvin ja olen vähemmän stressaavalla pohjalla, kuin moni muu. Tämä saattaa selittää sen, miksi stressaan kaikesta vähemmän kuin muut.

Jatko-opinnot ja ammatinvalinta: Olen suuntaamassa arkkitehdiksi, panostan aineisiin, joista kuvittelen olevan hyötyä ja ne menevät ihan jees. Matikkaa voisi vielä nostaa sieltä seiskasta lähemmäs vaikka ysiä, joka minulla on kuvaamataidosta ja äidinkielestä. Jälkimmäisestä on hyötyä ainakin siihen toiseen ammattiin, josta haaveilen, nimittäin kirjailijan ammatti. Kirjailija on oikeastaan tällä hetkellä, se miksi minä ensisijaisesti haluaisin, mutta koska siihen ei ole koulutusta, enkä haluaisi sellaista, vaikka olisikin, niin opiskelen arkkitehdiksi.

Sosiaaliset suhteet: Ystäviä on ja kavereita on. En ole tietääkseni kenenkään kanssa suoranaisesti riidoissa, vaikken kaikkien kanssa tulekaan toimeen. Enkä ota siitä paineita.
Perhe: Ydinperhe. Ei mielestäni menossa suurempia kriisejä, eikä mitään hirvittävän erikoista menneisyydessäkään. Sitä kaikille perheille ominaista säätämistä. Veljellä omat ylä-asteongelmansa, isä ei tajuu, äite keksii turhia kotitöitä ja patistaa siivoamaan huonettaan. Ei mitään, mistä minulle tulisi juurikaan paineita.

Koulu: No tässä on parantamisen varaa… ainakin kun vieraita kieliä ja matikkaa tiirailee. Mutta pidän todistustani silti ihan hyvänä.

Harrastukset: Kuten tullut mainittua, niitä taitaa olla vähän liikaa, mutta kyllä ne siitä harvenee itsestään, kuten ne ovat itsestään melkein tulleetkin. Ainakin sitten kalenteri väljenee, kun autokoulu loppuu.

Päivän sana on muuten derivoimissääntö.

Näin puhut isälle

…joka ei kuuntele ja on muutenkin hieman hajamielinen. Täytyisi siis esittää jokin vaatimus isälle, joka ei kuuntele. Miten toimit?

Väärä tapa: Ensin johdanto, ja sen jälkeen epäsuorasti toteavaan lauseeseen sisällytetty vaatimus.

Oikea tapa: Vaatimus ja sen jälkeen, jos isä vaatii perusteluita, niin yhteen päälauseeseen tiivistetty perustelu. Yksi sana on vielä toimivampi. Jos sen jälkeen on vielä isällä jotain kysyttävää, niin sitten voit soveltaa pitkää vastausta. Tätä voi soveltaa varmaan myös pomoihin.

Otetaanpa tapausesimerkki:”Opo käy keskiviikkona varaamassa lentoliput sinne meidän opintoretkelle. Opintoretken koko hinta on joku 300, mutta tarttis viedä huomiseksi opolle 200, minkä ne liput maksaa.” –EI NÄIN!

”Tartten 200 euroa.”
”Mihin?”
”Opintoretkeä varten, huomiseksi.” –NÄIN!

”Tartten 200 euroa opintoretkeä varten” - On myös ihan hyvä, mutta ei voi mennä takuuseen, kuullaanko sitä. Mihin ja miksi kysymyksiä esittääkseen isän täytyy ainakin yleensä havahtua.

Kyllä, tapausesimerkki on elävästä elämästä ja menin ensimmäisenä kokeilemaan tuota ensimmäistä tapaa. Äiten kanssa puhuessa ensimmäinen tapa on useimmiten se parempi tapa.

Onnellisuudesta

Kun nyt on jo niistä ongelmista, niin tehdäämpä myös teoria onnellisuudesta. Ollakseen onnellinen pitää voida ajatella. Jollei ajattele, ei voi olla minusta kovin onnellinen. Ja sitten toinen ehto on, että pitää olla tavoitteita, unelmia ja haaveita. Mitä useammalla elämän osa-alueella sitä parempi.

Jollei ajattele, ei voi myöskään haaveilla, joten siksi tuo ensimmäinen on kaikkein tärkein, mutta jollei ole mitään tavoitteita, ei ihminen oikeastaan näe mitään syytä elää. Sellainen tilanne tulee vastaan myös silloin kun on ikään kuin saavuttanut kaiken. Silloin jää kaipaamaan jotain, mutta ei itsekään tiedä mitä. Jotkut huomaavat, että olivat onnellisempia silloin, kun he vasta "tavoittelivat onnea".

Joidenkin tavoitteet ovat sellaisia alitajuisia, joita ei suoranaisesti edes haaveile ja he luulevat ettei heillä ole mitään haaveita. Klassisimpia tavotteita ihmisillä on kiva perhe, työ/ura, auto, elintaso... Ihmisellä pitää olla aina jotain mitä tavotella. Monesti me luulemme että olemme onnellisia, kun olemme päässeet siihen tai siihen pisteeseen. Oikeastaan olemme onnellisempia silloin kun olemme matkalla siihen tai siihen pisteeseen. Totuus on, että onni ei ole edessä vaan tässä hetkessä.

Esimerkkinä tästä ajatuksesta voitaisiin pitää tietokonepeliä. Pelikin on kiinnostava vain silloin, kun siinä on jotain tavoiteltavaa. Sitten kun on pelissä saavuttanut jo kaiken mahdollisen, se ei ole enää kiinnostava.

Minä voin olla onnellinen esimerkiksi siitä että minulla on haaveita ja päämääriä ja tahtoa pyrkiä niihin. Voin niiden lisäksi olla onnellinen jo kaikesta mitä on elämässäni: ystävistä, tästä pienestä hetkestä kun istun koneella ja syön jäätelöä saunan jälkeen puhtaana, tästä perheestä, juuri viimeistelemästäni piirrustuksesta, siitä että olen ymmärtänyt olevani onnellinen...

Jotta voi olla onnellinen, pitää myös pitää elämäänsä arvossa. Kuulin jostain sananparren, joka kuului jotenkin tähän suuntaan: "Jollei elämässä ole asioita, joiden puolesta voisi kuolla, niin onko silloin elämä elämisen arvoista?". Tämä kysymys kysyy hyvin kärjistetysti, mikä on meille tärkeää, minkä vuoksi me elämme.

Ja silloin kun me tämän tajuamme olemme entistä onnellisempia.

Yritin kirjoittaa sellaisesta yleisestä onnellisuudesta. Lahjat yms. ja hetkellinen hurmiö kuuluu hetkelliseen onnellisuuteen. Tietysti niillä on jonkinverran vaikutusta yleiseen onnellisuuteen, mutta mielestäni myös yleinen onnellisuus vaikuttaa siihen, miten reagoi hetkellisen onnen laukaiseviin ärsykkeisiin.


//Kommentti: Kirjoitettu jo 5.1.2008, mutta muokattu vasta nyt nykyiseen muotoonsa.

Ongelmista

Mietin joskus ongelmia noin asiana ja tulin siihen tulokseen, että kaikki oikeat ongelmat on tavallaan itse aiheutettuja. Jos sitä ei ole itse aiheuttanut, se ei ole oma ongelma. Sen ratkaisemisessa voi auttaa, mutta se ei ole oma ongelma. Jos se vaikuttaa omaan elämään tai tulee vaikuttamaan ja voit jotain tehdä, se on myös oma ongelma. On yksilöiden omia ongelmia ja yksilöryhmien ongelmia. Otetaan esimerkiksi alkoholismi. Yksi juo ja kärsii. Kuulostaa yksilön omalta ongelmalta? Ei se kuitenkaan ole ihan täysin yksilön oma ongelma. Siitä tulee ennen pitkää myös läheisten ongelma, sillä se vaikuttaa myös heidän elämäänsä ja läheiset kykenevät tukemaan alkoholistia pääsemään irti ongelmasta.

Sitten yksinäisyys. Siitä voi ottaa itselleen ongelman, tai sitten ei. Laumasta poikkeavilla yksilöillä on vaarana joutua yksinäisiksi. Jos joku on aina yksin koulussa, jotkut ovat herkästi pitämässä sitä myös muiden ihmisten ongelmana. Jos ihminen on yksin, koska ei uskalla ottaa kontaktia, yksinäisyys on yksilön ongelma. Jos ihminen on yksin, koska muut eivät huoli häntä porukkaan, yksinäisyys on edelleen yksilön oma ongelma, mutta… eristäjilläkin on ongelma. Nimittäin ongelma suvaitsevaisuudessa. Saattaa vaikuttaa siltä, ettei se ole oikeastaan ongelma tämän määritelmäni nojalla. Kuitenkin suvaitsemattomuudesta muodostuu ongelma myöhemmin elämässä ja se saattaa haitata yksilön elämää hyvinkin rajusti. Puhumattakaan suvaitsemattomuuden takana olevista yksilön elämään vaikuttavista asioista.

Sairaudet ynnä muut mihin ei voi itse vaikuttaa, eivät ole oikeastaan ongelmia. Mielestäni ongelman luonteeseen kuuluu, että siihen voi vaikuttaa. Jos siihen ei voi vaikuttaa, se ei ole ongelma, vaan valitettava tosiasia.

Lomaa ja kärpäsiä

Torstaina tulin junalla kotiin serkkuni luota Turusta. Tapoin ikkunalla pörräävät kärpäset. Kaveripoika tuli kylään ja sedällä oli hauskaa törmätessään siihen meidän pihalla. 

Eilen se kävi sisällä veetuilemassa. Serkkuni oli kuulemma ehdottanut setääni pyytämään isältä ”vävyä” lainaan siksi aikaa, että mökin huussi tyhjättäisiin. En ollut tuulella, että olisin jaksanut vääntää rautakangesta sanojen kaveri ja poika järjestystä. En useimmiten muutenkaan jaksa. Jostain syystä minun oletetaan seurustelevan, jos tulen paremmin jonkun kanssa toimeen. Eikä se ole aina edes sukupuolesta kiinni. 

”Hankkisit oman” vastasin sedälle. Ei edes nauranut. En tiedä johtuiko siitä, että hänellä on kolme poikaa…

Perjantaina lähdin kaverin kanssa seurakunnan nuorten iltaan. Tai yöhön oikeastaan. Ainakin osa valvoi koko yön. En kuulunut siihen porukkaan. Nukuin ruhtinaalliset puolitoista tuntia. Ainakin melkein. 

Siellä ne lauloivat karaokea ja hebailivat muuten vaan. Minä join teetä ja välillä sekoilin ja välillä otin vähän rauhallisemmin (väittivät minun olleen koomassa). Olen sitä mieltä, että koomapotilaskin olisi häiriintynyt niiden laulamisesta. 

Yritin muutenkin ottaa vähän rauhallisemmin (eli en pomppinut ympäriinsä), kun parannuttelin itseäni. Oli kurkku tullut kipeäksi edellisenä päivänä ja muutenkin kuumeinen olo. Kaverini tosin vaikutti jotenkin vielä kipeämmältä, vaikka epäilimmekin sairauden olevan sympatiasairautta, sillä se alkoi vasta, kun sanoin olevani vissiin vähän kipeä. Vähän… päätä särki sitä kääntäessä. Heh. Luulisi että siinä tilassa on erittäin huono ajatus valvoa, mutta se ei vaikuttanut häiritsevän sairastamista ollenkaan. Tai siis parantumista. Tänään olen jo ainakin melkein terve. Ei ole enää kipeä olo, mutta vähän tuntuu sairauden jäänteet vielä nielaistessani.

Lauantaina heräsin kahdeksalta. Olin mennyt nukkumaan kuudelta, nukkunut puoli seitsemään ja sitten nukahtanut uudelleen seitsemältä. Viideltä oli ollut ilta- tai aamupala, ja yhdeksän maissa päivällinen. Eli pitsaa.

Tänään äite käski yhdeltätoista minun nousta ja tappaa kärpäset. Edellisenä päivänä olin tappanut kolmisenkymmentä.
”Ei niiden pitäisi olla hereillä tähän aikaa vuodesta” Äite sanoi, kuten aika moni muukin, jolle olen kertonut huoneeseeni sikiävän täyteen jostain (luultavasti toisista kärpäsistä) kärpäsiä.
”Kukaan ei kertonut niille,” vastasin ja käänsin kylkeä. 

Kun lopulta jaksoin nousta, tuli komento, että pitää pilkkoa porkkanoita.
”Älä sit kaikkia.” 
Pilkoin niitä ajatuksessani ja havahduin siinä vaiheessa, kun otin viimeisen kuoritun porkkanan käteeni. Jätin sen sitten kuorimatta.
”Selvä. Ei kaikkia.”

Pelottava, siisti huone

Siivosin tässä yksi päivä huoneeni. Siis sillai hyvin, enkä vain tunkenut kaikkea sängyn alle, kuten tavallista. Tuloksena on luonnollisesti se, että täällä on siistiä. Ei ole joka nurkka täyssä kaikkea ihme roinaa, mistä ajattelen ne nähdessäni, että tuokin pitäisi siitä jossain vaiheessa viedä jonnekin. Niitä väärässä paikassa olevia on kuitenkin vähän ja sitten ne häiritsevät sitäkin enemmän. Esimerkiksi jos on lattia täynnä vaatteita, ei yhta sukkaa edes huomaa, mutta jos on yksi sukka keskellä muuten siistä lattiaa, se häiritsee. Se on kuin joku tyylivirhe.

Sitten toinen asia mikä häiritsee sen lisäksi, että ne vähät sotkut häiritsevät entistä enemmän on se, että tämä ei enää tunnu omalta huoneeltani. Tämä on enemmänkin kuin joku hemmetin esittelyhuone, joka on revitty sisustuslehdestä oikeaan maailmaan. Eli siis joko huone on väärässä paikassa, tai minä.

Jos täällä sitten on sotkuista, se on tavallaan vähän helpottavaa, mutta silti se alkaa ärsyttää. Ärsyttää, kun sotkuisuus saa aikaan tunteen, että on jotenkin saamaton. Eli siis toisaalta siisteys on kuitenkin ihan kivaa... mutta ei luonnollista. Se tuntuu olevan jotain, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta ei kuitenkaan oikeasti. Pitää pyrkiä sillai hienosti, ettei koskaan yritäkään saavuttaa sitä kunnolla.

Äite väittää, että se johtuu vain siitä, että siivoan liian harvoin. Pidän enemmän omasta teoriastani...

Pitkä matematiikka

Mitä me teemme pitkän matematiikan tunneilla? Avaan teille tätä salaisuuksien verhoa siitä näyttämällä teille muistiinpanoni yksiltä kaksoistunneilta, jonka aikana kirjoittelimme kaverini kanssa monisteen taakse mitä tunnilla tapahtuu. Lähdimme tunnilta varttia aiemmin, koska linja-automme lähti.

[Minun kommenttini]
(Kaverini kommentit)
Tuntia jäljellä


Tulemme luokkaan. Opettaja käskee tehdä tehtävät taululle ja häipyy jonnekin.
[Mä haluan pois täältä]
40 minuuttia
Opettaja tulee, katsoo mitä olemme tehneet taululle ja lähtee uudelleen jonnekin.
35 minuuttia jäljellä
[Jes… ja mitään ei olla viel tehty]
34 minuuttia
Opettaja tuo ratkaisumonisteen niihin tehtäviin, joita emme ole osanneet… ja niihin, jotka olemme osanneet. ”Luemme” monisteen itsenäisesti läpi. Opettajamme höpöttää sen läpi. Opettaja ottaa kirjasta jonkun esimerkin.
25 minuuttia
Opettaja selittää esimerkkiä läpi ja söheltää jotain. Esimerkin tilalle, valkokankaalle lävähtää kuva jostain autosta.
20 minuuttia
Opettaja säätää taas jotain ja auto vaihtuu videopätkään jostain.
(Olisin kyl voinu kattoo kauemminkin)

Tuijotellaan vuorotellen kelloa, kun opettajamme edelleen selittää jotain esimerkistä.
(Ja se vielä ihmettelee minkä takia sen leukaluut on kipeet…)
16 minuuttia
Oho, siirryimme jo toiseen esimerkkiin.
15 minuuttia

[Nonni, ollaan oltu tääl jo tunti.]

13 minuuttia
Alamme tehdä ensimmäistä tehtävää.
6 minuuttia
Opettaja antaa kotitehtävät.
5 minuuttia
Ensimmäinen tehtävä väärin. Alamme tehdä lähtöä.
(ja mitää en oppinu)

Linikalla mennöön

Eilisen sai vetää kotona lonkkaa, kun ei ollut koetta, kunnes tajusin, että minulla on neljältä teatterikurssi. Siinä sitten katselin sopivan linkan ja varmistin viiteen miljoonaan kertaan, ettei se kuulunut niihin linja-autoihin, joihin näyttölipullani ei pääse.

Olen pari kertaa tehnyt senkin virheen, että olen ollut menossa vuorolla, millä en olisi voinut sillä näyttölipulla mennä. Ensimmäisellä kerralla pääsin, toisella kerralla en. Olisin vielä voinut hyvin maksaakin sen matkan, mutta kuski menee höpisemään, että vakiovuoro tulee kohta perässä. No niin tuli, mutta ei sen pysäkin kautta. Katselen pellon poikki miten bussi ajaa ohitse kilometrin päässä ja vilkutan perään iloisesti… nyrkillä.

Joka tapauksessa tänään jouduin jo englanninkokeeseen. Mitään en osannut, mitään en ymmärtänyt ja esseeseen minulla ei ollut mitään sanottavaa, joten toistelin lähinnä samoja asioita. Sain sitä toisteltua silti peräti 190 sanan verran. Taitaa tulla taas se viallinen (=nurinniskoin oleva) ysi. Ja huomenna sitten matikankokeisiin.

Tortai yhteen tosita ötiä

Eilen oli typopäivä. Tänään osaan taas kirjoittaa melkein oikein. Jatkan siis englannin aineeni kirjoittamista.

Tiivistelmä aineestani: Lauserakenteita, joita en osaa käyttää + sanoja, joiden merkitystä en tarkkaan ottaen tiedä + syvällistä paskanjauhantaa + tätä kaikkea enemmän kuin aiemmin = ???

Lopputulosta en uskalla edes arvata. Tavallisesti englannin aineeni ovat olleet ysiä… siis nurin niskoin käännettynä. Vahingossako lienee mennyt… 

Saa nähdä olenko taas keksinyt omia sanoa ja kielioppia. Yritän nyt korjata arvosanaani siitä viallisesta ysistä. Valitsin aineen aiheen sillä perusteella, että ymmärsin otsikon, ja englanninkielistä lisäselvitystä siitä, mitä siitä pitää kirjoittaa, ei ollut. Ei ollut siis paljoa, mitä voisin ymmärtää päin honkia.

Voisin tietysti selittää jotain shittiä siitä miten turhat rajat ahdistavat minua luovana kirjoittajana. Olkoon se vaikka virallinen selitys, mikäli sellaista joskus tarvitsen. Se nimittäin kuulosti ihan käyttökelpoiselta.

Kaveri selitti, ettei saanut aloittaa viittauksella otsikkoon. Ehdotti sen jälkeen aloittaa jollain omakohtaisella kokemuksella. Täytyy myöntää, että meni hetki ennen kuin sain naurun lakkaamaan. Life after death oli aineen aihe. ”Kun kuolin viimeksi...” Haha, olisi ainakin tullut astetta mielikuvituksellisempi aine.

Pyykinpesuopetusta

Äiti määräsi jokin aikaa takaperin päivän hommaksi pestä pyykit ja opettaa pikkuveljeä pesemään niitä. Kertaus on opintojen äiti kuten sanotaan:

Minä: Mites rintaliivit pestiin?
Veli: Emmä tiä, ku ei mun tartte käyttää niitä.

Hän heittää minua pesukorilla. Otan pesukorin kiinni.

Minä: Mut entäs jos sun vaimo pistää sut pyykkään ja sillä varmaan on rintaliivit vai mitä?

Heitän häntä rintaliiveillä.

Veli: Mut entä jos mä en hanki vaimoa?

Hän heittää minua boksereilla. Katson boksereita.

Minä: No tietysti sä voit hankkia poikakaverinkin ja välttyä sen miettimiseltä..

Heitän bokserit takaisin pyykkikasaan.

Veli: En mä hanki sitäkään! Musta tulee erakko...

Hän alkaa tökkiä polveani. Nappaan häntä kädestä kiinni ja pistän sen pesukorin hänen päähänsä, jolla hän oli hetkisitten heittänyt minua.

Minä: mutta äite kyl pistää sut joka tapauksessa peseen pyykkiä. ...joten miten ne rintaliivit pestään?
Veli: kolmeskymmenes astees, niinku siinä mainoksessa, missä oli se eskimo...
Minä: Ei.
Veli: Rintaliivipesuaineella!

Hän sanoo renkuttaen kaapinovea.

...

Homma edistyy ja löydämme jopa verkkopussin kaapista ja laitamme ne rintaliivit sinne ja koneeseen muiden pyykkien sekaan.

Minä: Mitä sitten tehdään?
Veli: Pistetään virta päälle.

Painamme virtakytkintä. Mitään ei tapahdu.

Minä: Mitäs sitten, jollei se käynnisty?
Veli: Potkaistaan sitä.
Minä: Ei, vaan pistetään töpseli seinään.

Alan ymmärtää, miksi äiti yrittää delegoida mahdollisimman paljon opetuksellisia tehtäviä minulle.

Stockholm med min klassen

Kävimme opintoretkellä Tukholmassa. Kukaan ei hukkunut tai kidnapattu, raskauksista ei ainakaan minulla ole tietoa ja opettajamme kertoi meidän käyttäytyneen hyvin (mikä tarkoittaa sitä, ettei ketään löytynyt aamulla käytävältä sammuneena). 

Epäonnistunut retki siis? No ei ihan, yksi tuli merisairaaksi (tai sitten muuten vaan "kipeäksi"), yksi pääsi velkaantumaan aurinkolaseja ostaessaan (älkää kysykö) ja pari kaveria oppi käyttämään puhelinta (älkää kysykö tästäkään). Eli oli ihan hauskaa, vaikka edes kenenkään hyttikortteja ei syöty. 

Nyt pitäisi kirjoittaa ruotsiksi matkakertomus. Btw, ruotsalainen jäätelö on hyvää ja ruotsalaiset autoilijat kohteliaita. Kieli kuulostaa edelleen laulamiselta.

Ei kannattanu herätä

...vaan heräsinpä silti. Ja vielä niin mukavasti, että mulla oli herättyäni vartti aikaa päästä linkkapysäkille kolmen kilsan päähän.

Yllättävää kyllä sain jopa kaikki oikeat kirjat mukaan. Linja-auto oli tietenkin tupaten täynnä, koska siellä oli ylä-astelaisten lisäksi vielä kutosenkurssilaiset, mutta sainpa silti istumapaikan ja pääsin kertailemaan vielä vähän enkun sanakokeisiin, joista sain kuulla eilen. Koe-alue: n. 20 sivua (mukavia sanoja kuten vaikkapa tietokoneavusteinen etäopiskelu), ehdin lukemaan jotenkuten 10 sivua. 

Sain silti 8½ yllättävää kyllä. Nautintoani tästä saavutuksesta kuitenkin häiritsi kurkkukipu, pään jomotus ja nenäverenvuoto. Kurkku oli ollut kipeä jo aamusta ja olin kyllä hetken harkinnut sänkyyn jäämistä. Olin kuitenkin olettanut sen häviävän päivänmittaan. Eipä hävinnyt. 

Mikä vielä ihanampaa, minun olisi pitänyt pitää terveystiedon ryhmätyöesitelmä, mutta kaksi kaveriani oli juuri silloin kipeänä ja olin yksin ryhmässä. No eipä sitten pidetty. Opettaja käski minun viedä monisteet (jotka pitäisi lukea kolmenkymmenen sivun kera perjantaiksi) poissa-olijoille, mutta alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että on hyvä, jos itse olen perjantaihin mennessä koulussa. Pitää keksiä jotain. Kaiketi skannaan monisteet ja lähetän kaverille.

Terveydenhoitaja ei ole koskaan paikalla kun tarvitsisi ja linkkoja menee väärinä aikoina meillepäin. Joten päätin enkuntunnin jälkeen mennä yhden linkalla kotio. No havahduin matikan tunnilla liian myöhään, että olisin ehtinyt siihen yhden linkkaan. Yritin ensin olla tunnin loppuun asti, mutta koska en saanut keskityttyä ja vitutus kasvoi pääkivun kanssa riittävän voimakkaaksi, pakkasin reppuni ja lähdin kesken matikan tunnin odottamaan puoleksi tunniksi linkkaa.

Jos jotakuta kiinnostaa tietää, miten koeviikko meni, niin voin sanoa, että varmaan surkeiten koko lukuvuoden aikana. No matikan pääsen uusimaan ja psykan korotan. Psykan kokeesta vitonen, kolme esseetehtävää ja muuten täyden kuuden pisteen vastauksia, mutta kaksi ohi aiheen. Että näin. Kuten kaverilleni totesin, perseelleen meni, mutta menipä edes tyylillä.

Sanat

               liian laimeita,
                                     jotta niillä voisi tunnetta kuvata,
mutta niin voimakkaita, 
                                      että syöstä voi niillä helvettiin, 
                                                                                      tahi nostaa taivaisiin. 

                   Ratkea ei housut 
                                              saarnasta suurimmista, 
                   mut saattaa pelihousunsa repiä 
                                                                    tavusta pienimmästä. 

Kenties valhekin todeks muuttuu, 
                                                     kun ääni totuuden puuttuu. 

Siten vakuutamme itsellemme 
                                                 oikeuden toimillemme. 

Mutta väliäkös sillä, 
                                ett on päämme kuin pässillä? 

Vaikka illal pimeys valon voittaa, 
                                                     joka aamu päivä koittaa.

Joka kodin joukkotuhoase

Jouduin omin käsin telottamaan pienet villakoiranpennut. Kyllä... ette voi kuvitellakaan, miten julmia nuo kotien tyrannit, äidit, voivat olla. 

Oma rakas villakoira-armeijani oli vasta pentuiässä, kun äiti käski minua lynkkaamaan itse koko valtakuntani puolustuksen. Tuo melkein joka valtakunnassa oleva joukkotuhoase imuri on niin tappava. 

Nyt pitäkäämme hiljainen hetki tämän joukkoteurastuksen uhrejen muistoksi.

...

(Sama suomeksi: Imuroin tänään)

Metsään menee

Noin nätisti sanottuna. 

Joku pölvästi sai idean tehdä jotain vesiputkemme päälle ja toinen samanlainen kaivoi putkemme poikki. Eipä tule sit vettä. Haettiin sitä naapurista. 

Sitten pukuhuoneen ovelle tapahtui jotain outoa. Ilmeisesti sen lukko (johon kellään ei ole tainnut koskaan ollakkaan avainta) meni rikki, eikä koko ovi enää aukea ollenkaan. Isä on syystä tai toisesta aika äkeällä päällä.

Meidän piti mennä Tampereelle tänään, mutta eipä sit syystä minulle edelleen tuntemattomasta mentykään. Eipä sen puoleen, en minä tiedä mitä olisimme siellä tehneetkään. Meidän piti kai käydä tädin luona ja jossai muualla (ei mitää hajua missä). Tädillä oltiin kipeitä. Sitä on kai liikkeellä. 

Luultavasti minäkin olisin kipeänä, jollen olis lähteny maanantaina serkulle hankkimaan kunnon immuniteettiä kaikelle. Paitsi univeloille. Viideltä ylös ja navetalle. Siellä en osannut tehdä oikeen muuta ku laappia paskaa kouruun ja rapsutella lehmiä. Sekin oli tosin ihan kivaa. Aamuviiden herätys ei ollut kivaa.

Koska huomenna on karkauspäivä kaikkien pitäis tehdä jotai outoa. Isä ehdotti, että olisin kaikkien kanssa samaa mieltä kaikesta koko päivän. En usko, että se onnistuisi.

Lukiolaiselämää

Aamulla ei huvittaisi millään herätä ja nousta. Ilmeisesti kuitenkin, tänäänkin nousin ja lähdin äiten kyydissä kouluun heräämättä siinä välissä.

Ensimmäisellä tunnilla ei meinannut millään meinannut pysyä hereillä, joten nukuin fysiikan tunnin. Muistan vielä alkutunnista selittäneeni jotain, mutta minulla ei ole enää mitään hajua mitä se oli.

Ensimmäisellä välitunnilla nukun kerhohuoneen nojatuolissa ja kaverini, jolla ei ollut samaa fysiikan kurssia (enää) tulee kouluun ja höpöttelee jotain. Ollessani lähdössä toiselle tunnille huomaan jalassani olevan eripariset kengät. Toisessa jalassa oli musta pitkävartinen talvikenkä ja toisessa ruskea lenkkari. Repeän sille täydellisesti ja kaverinikin alkaa nauraa. Nauramme matkan matematiikan luokkaan yläkerrokseen. 

Siellä opettaja antaa meille koko kaksoistunnin aikana kaksi tehtävää, jotka teen vartissa ja tylsistyn loppuajan. Käymme siinä samalla pari uutta helppoa asiaa, mitkä kirjoitamme vihkoon. Lopputunnin kuorin kynää. 

Joku kymmenen-viisitoista minuuttia ennen tunnin loppumista opettaja antaa neljä tehtävää kotiin, jota saamme tehdä lopputunnin. Teen ne sen lopputunnin aikana ja tassuttelen kerhohuoneelle tekemään läksyjä, kunnes tajusin, ettei minulle ollut tullut mitään läksyjä.

Ennen ruokatuntia viimeinen tunti on maantietoa, jolloin piirtelin monisteiden taakse outoja otuksia. Opettaja tuo eteeni lapun, jonka sanoo olevan kolmostehtävän tarkistuslappu ja väsään siihen neljä sanaa päästäni. Opettaja ottaa lapun ja sanoo sen olevan ytimekäs tai jotain. Heittäessään sen jollekin piirtoheitintä korvaamaan tulleelle systeemille hän ei voi olla lisäämättä siihen jotain täsmennystä.

Kaksi viimeistä tuntia piirtelen kissoja vihkooni äikän opettajamme käskystä. Käyn kirjastossa äikän tuntien jälkeen ja painelen matkahuollolle odottamaan bussia ja tapaan siellä erään paikkakunnalle opiskelemaan tulleen nettikaverin lyhyesti.

Paketti tunnesiteitä, kiitos!

Kävin tuossa ennen joululoman loppumista kaverilla, jonka kanssa keksimme käydä apteekissa ostamassa tunnesiteitä. Eivät myyneet. Kysyin tarvitaanko niihin reseptiä, mutta apteekkari väitti niiden olevan ilmaisia, vaikka missään ei ollut edes näytepakkauksia. 

Samassa apteekissa oli muuten kyllä myynnissä terveyssiteitä. (Ne on muuten ihan huijausta, mun olo ei ainakaan ole koskaan ollut terveempi, kun olen niitä käyttänyt.)