Tämänpuoleisessa

 Seison pakkaslumessa villasukat jalassa ja katson kirkasta tähtitaivasta.

22-vuotias. Ei jumalauta.

Annan pakkasen nipistellä kasvojani ennenkuin suuntaan takaisin sisälle.

Ystäväni ystävä on kuollut. Jälleen yksi, joka lähti liian aikaisin. Jälleen yksi, joka ei pyytänyt apua. Jälleen yksi, joka jättää jälkeensä hiljaisuuden ja vastaamattomia kysymyksiä. Vihaa, surua, turhautumista, syyllisyyttä. Lisänä annos huolta ja pelkoa läheisten puolesta. Tuttu tunnepaletti. Oon maalannut näillä väreillä ennenkin. Ja toivonut, ettei mun tarvitsisi käyttää niitä uudestaan vielä pitkään aikaan.

Voisinko mä valita etäännyttää itseni tästä?

Ehkä mä voisin. En kuitenkaan halua. Se etäännyttäisi minut ystävistäni. Se etäännyttäisi minut jostain, mikä tuntuu oleelliselta. Olen osana muiden ihmisten suruprosessia. Se tuntuu tärkeältä. Tarpeelliselta. Se on myös raskasta. 

Olin huolissani, vetääkö tämä muita mukanaan pimeyteen. Pelkäsin sitä. 

Nyt olen nähnyt ja kuullut, miten tämä ystäväpiiri vetää toisiaan lähemmäs ja kiinnittää elämään. Se on kaunista. Se huojentaa pelkoani, vaikkei hävitäkään sitä. Toivon, että tämä kiinnittää ihmisiä vahvemmin elämään kuin irroittaa siitä. Meitä, jotka tänne jäivät. Olen jälleen kiitollinen kaikista ystävistäni, jotka ovat olleet kuilun reunalla ja päättäneet jäädä vielä tälle puolelle.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen käynyt tämän prosessin jo kerran läpi. Minusta tuntuu, että se antaa minulle työkaluja olla ystäväni tukena. Mä kysyn. Mä kuuntelen. Mä itken. Mä lähetän lähempänä asuvan ystävän viemään hänelle suklaata. Mä soitan hänelle, että onhan hän herännyt terapiaansa varten.

Toivon myös, että tämä antaa minulle työkaluja nähdä merkit siitä, kun joku flirttailee kuoleman kanssa tositarkoituksella. En halua enää antaa niiden mennä ohi. Yritän muuttaa "mitä jos" ajatukseni "sitten jos" ajatuksiksi.

Siitäkin huolimatta, että mä tiedän, etten pysty pitämään ketään hengissä väkisin. Se silti voi vielä koitua jonain päivänä jonkun pelastukseksi.