Uudenvuodenlupaus

Validaattorini ansaitsee potkut. Se ei näyttänyt kohtia, joiden ansiosta IE näytti kaiken päin helvettiä. Sain sivut näkymään oikein myös IE:llä. Huh. Seuraavasta ulkoasusta teen kyllä vähän yksinkertaisemman.

Mitäs sitten vielä… Tämä on mitä luultavammin vuoden viimeinen merkintä. Tai no… voi olla, että vielä huomenna intoudun kirjoittamaan jotain.

Meille tulee uutta vuotta viettämään uudet naapurit ja veljen kaveri. Uudenvuodenlupaukseni on, etten lupaa mitään ensivuonnakaan.

Pupunvaatteet

” 

Tapahtumat viime aikoina osoittavat, että etnosentrisen ajattelun ja nykymaailmassa merkityksettömäksi käyneen kansallisvaltioidentiteetin uudelleenarviointi rauhoittaa järjestelmän ulkopuolelle jääneitä epäonnistuneita prosesseja. Arkielämä on opettanut meille, että resistanssi-identiteettien tukeminen aidosti monikulttuurisessa ympäristössä aiheuttaa huolestumista suunniteltaessa organisaatiossa toimivien vastuunalaista asennetta. Eräitä yksityiskohtia lukuunottamatta monimuotoisuuden hahmottaminen monietnisenä voimavarana asettaa tahomme tukalaan tilanteeseen ajateltaessa huonoja taloudellisia ja hallinnollisia oloja. 

Vaikka osaltamme onkin saatettu syyllistyä laiminlyönteihin, voidaan taholtamme kuitenkin todeta, että interkulttuurisen kompetenssin merkitys kulttuurisen diversiteetin ylläpitämisessä avaa itse kullekin tiedon ja ymmärryksen portin kohti peräänkuulutettua lakonisuutta. Kaikesta huolimatta etnosentrisen ajattelun ja nykymaailmassa merkityksettömäksi käyneen kansallisvaltioidentiteetin uudelleenarviointi avaa itse kullekin tiedon ja ymmärryksen portin kohti yhä enemmän meitä haittaavia taakkoja. – 

”

Kuulostaa perin hienolta? Minusta lähinnä paperinmakuiselta sonnanjauhamiselta. Eihän tuollaista jaksa edes lukea. Eikä mikään ihme, sillä tuo on täysin täältä kopioitua. Aiheeksi muuten annoin monikulttuurisuuden.

Olen kuullut huhuja, että tämän avulla tuotetuista esseistä olisi saattanut saada erinomaisiakin arvosanoja. Minusta se on lähinnä osoitus eräästä seikasta, joka lienee ollut tiedossa jo kauan. Opettajat eivät kehtaa myöntää, jolleivät ymmärrä. Suurimmassakin pupussa nähdään jotain väärinymmärretyn taiteilijan syvintä sanomaa tai nerokasta kannanottoa yhteiskunnallisiin asioihin. Jollei sitä tajua, niin on ymmärtämätön tai muuten vaan tyhmä.

Toinen vaihtoehto on, että opettajaa alkaa kyllästyttää tuon sonnan lukeminen. Se vaikuttaa muodollisesti ihan pätevältä, eikä yhtään kokonaista lausetta voi löytää googlen haulla. Näin ollen ne antavat täydet pisteet.

Kamoon. Puppu on puppua. Oli sillä millaiset vaatteet hyvänsä.

Pienenä vinkkinä jokaiselle, joka tuota joskus harkitsee käyttävänsä: Äidinkielen esseinä nuo eivät toimisi.

Kirpeistä talvipakkasista

Teoriassa pidän kovista pakkasista. Ne ovat todella arvokkaita. Ne ovat kuvauksellisia sekä kameraa käytellessä, että tarinoita kirjoitellessa. Mikä olisikaan sopivampi, luonnollinen ja kuitenkin poikkeava ja vähän extreme ympäristö tapahtumille. Omat erityispiirteensä, mitkä pitää huomioida: mikään ei toimi, pitää osata pukeutua kunnolla, tarvitaan toisinaan nokkeluutta. Täydellinen kehys selviytymistarinoille. Sen lisäksi sille keksii niin paljon hyvältä kalskahtavia ilmaisuja.

Ekologisestikin pidän kunnon pakkasia varsin tarpeellisina. Ne tappavat nämä etelän öttömönkiäiset, jotka terrorisoisivat tehokkaasti Suomen lämpenevää luontoa.

Sen lisäksi ne kuuluvat kansallismaisemaan ja -identiteettiin. Mitä olisi Suomen talvi ilman paukkupakkasia ja puolen metrin kinoksia? Ei ainakaan sen Suomen talvi, johon kuvittelin syntyneeni.

Saan sen lisäksi loistavan tekosyyn käyttää pöyheää kaulahuivirepertuaariani. Pidän kaulahuiveja mielelläni. Kerrospukeutuminen on kivaa. Lämpimästi pukeutuminen on mukavaa. Samoin kuin se, että sytyttää takkaan valkean ja juo kaakaota sen äärellä.

Ihanaa kerrassaan. Melkein täydellistä. Ainoa huono puoli näissä Kirpeissä Talvipakkasissa on, että ne ovat ihan helvetin kylmiä.

Kolmion pinta-alasta

Tein matikanläksyt. Katsoin vuotta vanhemman serkkuni vihosta, miten hän oli samat tehtävät tehnyt: Kosinilauseita, neliöjuuria ja outoja kaavoja. Mitä minä olin käyttänyt? Kolmion ala = kanta kertaa korkeus jaettuna kahdella. Ja alojen suhde on ala nro1 jaettuna ala nro2:lla. Ei siinä kai mitään kosinilauseita tarvita? No samapa tuo. Varmaan meidän matematiikan opettaja valittaa (=huutaa), kun ei ole käytetty kaavoja, vaikka hän on ne hienot kaavat meille antanut ja me päkäpäät haluamme tehdä kaiken vaikeammalla tavalla.

Kertokaapa minulle, kumpi on vaikeammin ymmärrettävä tapa laskea kolmion pinta-ala:

1. Kanta x korkeus : 2
-> 6 x 7 : 2 = 21

vai

2. sivu c² = 6² + ( 7 : sin120°)²
-> Sivu c = 12,24...
p = (6+8,08...+12,24...):2
Kolmion pinta-ala: neliöjuuri[26,323(26,323...-6)(26,323...-8,08...)(26,323...-12,24...)] = 21,000...

Sitähän minäkin. Itse asiassa en edes ymmärrä mihin armas serkkuni on kosinilausetta tarvinnut. Ja miten sen ja neliöjuurihässäkän avulla voi saada mitenkään oikean vastauksen. Siitä varmaan tulee isona insinööri.

Sai muuten olla viimenen kerta, kun tungen matematiikkaa blogiin...

Päätin muuten kuitenkin tehdä pienen joululahjatoivelistan, vanhempien elämää helpottaakseni. Listalle tuli säärystimet (jotka oikeastaan tiesin jo saavani), valmennuskurssin itseopiskelumateriaali arkkitehtimatematiikasta, Tieteenkuvalehden tilaus, se kirja ja suklaata.

Jouluista salaliittoteoriaa

Kuten tiedämme, kännykkäni hajosi tässä hiljattain. Ei ole viikkoakaan, kun äitini molemmat kännykät alkoivat temppuilla. Toissapäivänä isäni huomasi, ettei hänen kännykkänsä soittoäänet kuulu enää ollenkaan. Yhden tuttavani kännykkä on myös temppuillut ja katkaissut hänen puheluitaan kesken kaiken. Ja kaikki tämä näin joulun alla? Kaikki kännykät ovat olleet nokialaisia. Aika hämmästyttäviä yhteensattumia?

Olen tässä miettinyt joululahjatoivelistaa. Oikeastaan ainoa toive, mitä olen äidilleni ilmoittanut, on kirja ”Vielä yksi juttu”. Toki minä tahdon muutakin. Haluan läppärin, mutta en vielä, vasta sitten, kun muutan opiskelemaan. Tahdon päästä opiskelemaan arkkitehdiksi, mutta sitä tuskin kukaan voi lahjaksi antaa. Ja mä tahdon saada aloittamani kirjan kirjoitettua. Sitäkään ei voi kukaan minulle antaa.

Eli siis toivon jotain kirjaa… se siitä. Mitäpä sitä ihminen enempää tarvitsisi lahjaksi. Muut kirjat, mitä haluaisin lukea, voin lainata kirjastosta. Vain tämän haluaisin oikeastaan omaksi. Sälytän siis muille ongelman, mitä ostaa. Lapsena niillä oli kai helpompaa, kun saattoi vain valita pitkästä listasta, mitä ostaa ja mitä ei. Kai ne suklaata ostaa. Mikäs siinä. Hyväähän se.

Todistuksen kummajaiset

Tänään aloin miettiä, mitä todistukseni näyttää osaamisestani. Osalta se tuntuu täsmäävän, osalta ei.

Psykologian yksi kutonen harmittaa vieläkin. Se tuli, kun kirjoitin kokeessa kaksi esseetä (kolmesta) ohi aiheen. Siitä yhdestä esseestä sain täydet. Ja olisin muistakin – jos ne olisivat olleet siitä aiheesta.

Musiikista sain ysin, vaikka en koe itseäni millään tavoin musikaaliseksi. Sain jollain ilveellä kokeesta 8- (tuurilla varmaan). En harrasta musiikkia. Oikeastaan pidän musiikkia yhtenä heikoimmista aineistani.

Silti, minulla on matikastakin tullut nelosia ja todistuksessa on vielä yksi vitonen. Pidän matematiikkaa yhdestä vahvuuksistani. Sen keskiarvo on vielä 7, koska tämän jakson nelosta ei ole vielä annettu. Ja musiikin keskiarvo määräytyy sen yhden ainoan kurssini perusteella, ja se on 9.

Yksi minua myöskin hämmentänyt seikka on liikunnan ysi. Kaksi pakollista kurssia: 7 ja 7. Yksi valinnainen kurssi: 9. No opettaja on eri ja valinnaisessa on muutenkin vapaampaa, kun tulokset eivät määräydy minkään venytys- tai riipuntatestituloksien perusteella. Minusta on sinänsä outoa, että pakollisesta liikunnasta annetaan numero suorituksen perusteella (no ei täysin, minulla olisi muuten liikunta vitonen) ja valinnaisesta osallistumisen perusteella. Tapetaan siis into kaikista ei-liikunnallisista ja leikitään kerman kanssa?

Sain muuten psykologian kokeen takaisin. 8+, eikä opettaja ollut huomannut, että esimerkkihenkilöni Phineas Gage oli kirjoitettu Phileas Gage. Sain sanamäärittelytehtävistä pisteitä niistäkin kohdista, missä menin ihan arvailemalla. Hyvää tuuria.

Toiseksi viimeinen koeviikko

Ah, tätä riemua: koeviikko. Matematiikan koe: Uusinnassa nähdään, biologian koe: Mikä vittu on eutrofinen? 

Sitten oli yksi vapaapäivä ja sain psykologian monisteet ja vihkon luettua. 

Psykologian koe: Tietoisuuden ongelma? Ei minulla ainakaan ole. Koe tuntui muuten menevän ihan hyvin.

Tänään oli taas niitä hyviä päiviä. Sain yhteiskuntaopin kotiesseen takaisin. Täydet 6 pistettä. Äidinkielen novellianalyysista ja otsikkoaineesta 60 ja 50 pistettä (max 60). Näyttää siltä, että saatan vielä sen yhden ällän saadakin keväällä. Biologian koetta en saanut takaisin. Se ei tainnut mennä kovin loistokkaasti.

Tarkoitettu taistelusukeltajille

Aamun ensiajatukset: Äiti nousee portaita. Mitä kello on? Voi paska, 7:20. Matikan koe alkaa kahdeksalta.

No eipä siinä mitään, mutta kun matkaan menee se puoli tuntia. Eli käytännössä viisi minuuttia aikaa pukea, syödä, etsiä maol ja pakata reppu, koska se toinen 5 minuuttia menee auton kanssa säätämiseen. Mahdollisesti pitää lasit skrapata, ei ehkä käynnisty ekalla kerralla ja niin edelleen.

Kello 7:28 ajan pois pihasta syöden samalla paahtamatonta paahtoleipää.

Saatuani kokeen jälkeen ratkaisupaperit totesin, että tervemenoa uusintaan taas. Ehkä yksi seitsemästä tehtävästä oli täysin oikein, jos sekään. En ole uskaltanut katsella niitä vielä läpi kunnolla. Ne vain masentavat.

Kännykkäni lakkasi eräänä kauniina päivänä toimimasta. Viestit vastaanotetaan ja lähetetään normaalisti ja soittaa pystyy. Harmi vain, ettei vastapuoli kuule, mitä minä sanon. Minä kyllä kuulen. Kännykästä on siis ilmeisesti mikki rikki.

Käytiin kysymässä kannattaako korjata. Maksaisi päälle viisikymppiä. Ostettiin tänään uusi kännykkä. Äiti arveli, että parin kuukauden päästä kännykästä hajoaisi sitten kaiutin tai jotain. On se jo ihan hyvin palvellut sen päältä kolme vuotta, jos oikein muistan.

Tämä mokoma on samsung, mistä en tykkää yhtään. Niissä on ihan eri liitäntäsysteemit, laturit yms. Sen lisäksi se on minusta aika ruma. Miksi sitten ostettiin juuri tämä? Koska se on veden-, iskun-, kuumuuden- ja pakkasenkestävä. Isä sanoo, että tarvitsisin kännykän, joka on tarkoitettu taistelusukeltajille. Tämä näyt- korjaan, vaikuttaa aika hyvältä ehdokkaalta. Iskunkestävä ja konepestävä. Näyttää se edelleen rumalta.

Viikko kipeenä

Liivikutsut

Ovat jotain, mitä ei kannata edes yrittää selittää kaksilahkeiselle. Selitin siitä huolimatta.
”Että mitkä?”
”Liivikutsut… Tuota… tiedätkö tupperware -kutsut? ”
”Joo…? Mä olen joskus ollut sellaisilla.”
”Hyvä. Kuvittele sitten niiden kuppien tilalle rintaliivejä.”
Hetken hiljaisuus ja hän näyttää miettivän asiaa. ”Eikä…!”

Joopa. Isäni ja veljeni pakenivat kylpylään uimaan. 

”Talvi yllätti autoilijat!”

Sitten tuli talvi. En ole vielä hakenut tänään postia, mutta veikkaisin tuonkaltaista otsikkoa. Ainakin johonkin kohtaan. On se kumma, miten talvi aina yllättää, vaikka joka vuosi se on tähänkin saakka tullut… ja ihmiset ovat vielä ihan perhanan hyviä tekemään yleistyksiä.

Olin eilen illalla seurakunnan nuortenillassa. Jo päivällä oli alkanut sataa lunta, eikä loppua näkynyt. Oli kunnon kerros lunta kolmostiellä, kun tulimme sieltä kotiinpäin. Uskallettiin ajaa peräti kuuttakymppiä auraamattomalla valtatiellä, jossa koko ajan satoi lunta päin näköä. Oli varsin mielenkiintoista. Kun en itse ajanut, niin ehdin ihailla talvisia maisemia. Äkkiä se talvi tuli.

Tänään raahasin kissan pihalle. Se ei tykännyt siitä. Tein lumiukon, jonka isä väittää näyttävän ihan humanoidilta. Kysyin, ovatko perinteiset lumiukot sitten enemmän ihmisen näköisiä. Kolme palloa, risukädet ja porkkananenä.

Muutamaa tuntia myöhemmin se oli sulanut.

Melkein pesunkestävä iPod

Äiti istui viikkaamatta pyykkiä ja näytti minulle surullisin ilmein iPodiani. ”Menikö se…?” kysyn ja teen sormillani pyörivän liikkeen. Äiti nyökkää. ”Ja kuivausrummussa kans”, hän lisää. Isäni oli varma, ettei se enää toimisi. Latasin sen siitä huolimatta. Näyttöön ei syttynyt valoa, mutta näin valoa vasten latauspalkin liikkuvan. Pistin sen päälle. Se näytti muutoin toimivan, mutta näytön valo ei palanut ja jouduin katselemaan menua valoa vasten. Tungin nappikuulokkeet korviini ja painoin kolmiota. Apulannan biisi alkaa soida. Ääni kuulostaa muutoin melkein siltä, kuin pitäisikin, mutta se tuntuu tulevan jotenkin etäämmältä. No toimii yhtä kaikki.

Minusta tuntuu, että olen tulossa kipeäksi. Tai taidan olla jo. Kurkkuun sattuu, lihaksia särkee ja on jotenkin voimaton ja väsynyt olo. Toisinaan paleltaa. Taisin paleltua perjantaina, kun joudin olemaan koko illan märissä vaatteissa lumisateen takia.

Vain 0,2 astetta sikainfluenssasta

Kuume on noussut eilisiltaisesta 37,1:stä asteesta 37,9:ään asteeseen. Vaadittaisiin vielä 0,2 lisää ja oireet täsmäisivät sikainfluenssaan. Pidän silti paleltumista todennäköisempänä.

Olin tämän päivän kotona. Lihaksia särkee edelleen ja toisinaan päätä särkee. Yskänpuuskien joukossa on sellaisia, jotka tuntuvat lähinnä oksennusreflekseiltä. Mitään ei kuitenkaan ole tullut suusta ulos. Epäilen, että se johtuu siitä, etten ole syönyt oikein mitään tänään.

Mietin jaksaisinko tehdä huomisen läksyt. 

Toipilaspäivä

Muuten ihan jees olo, mutta jos on liian pitkään jalkeilla alkaa heikottaa. Kuume on ilmeisesti laskenut, koska enää ei palella, mutta on tullut uusi oire: päänsärky liikuttaessa katsetta nopeasti. Se tarkoittaa, että minulla on poskionteloissa limaa. Poskiontelontulehdus siis ilmeisesti. Angiinaakaan tämä ei ole, koska kurkku ei tunnu tai näytä siltä.

Totesin eilen sinisten strepsilsejen olevan pahanmakuisia. Imeskelin niitä silti levyllisen paremman puutteessa. Tehokkaita ne toki olivat, mutta sen kustannuksella, että poskieni sisäpinnat tuntuivat syöpyneen. Tänään sain onneksi paremman makuisia yskänpastilleja.

Voisi huomenna mennä vaikka kouluun… senkin uhalla, että joudun lähtemään kesken pois, jos olo huononee. Minun nimittäin täytyy saada matematiikan monisteet, että tiedän, mitä hittoa ne ovat tunnilla käyneet läpi. Putoan muutoin täysin pihalle. Ja saisinpahan ainakin terkkarilta todisteen siitä, että olen kipeä. Kun olen 18, pidetään vähän nihkeänä sitä, että vanhemmat allekirjoittaa poissaoloja.

Olen muuten syönyt koko päivänä tasan yhden pikkupitsan ja pari palaa valkosuklaata. Sen lisäksi olen juonut teetä (liikaa), imeskellyt kurkkupastilleja ja juonut lopun mansikkakastikkeen. Eikä minulla ole oikeastaan nälkä. Pitäisiköhän silti syödä jotain?

Olen pahoillani, vatsani ei

Olin tänään jo koulussa. Aika paljon porukkaa oli poissa.

Kotona mahaan alkoi pistää. Unohdin, että oli vuoroni vetää kerhoa. Muistin sen tunti sitten. Kerho päättyi puoli tuntia sitten. Kerhonvetäjäkaverini sanoi, ettei tarvitse tulla. Sen systeemin pyörittäjän poika oli perunut iltamenonsa ja tullut vetämään sitä kaverini kanssa, joka ei ollut saanut minua kiinni, koska kännykkäni oli ollut laturissa, suljettuna.

Vatsaan sattuu vieläkin. Ja suoraan sanoen vituttaa. Oireilen sen mukaan. No lähteepähän se samperin räkä liikkeelle sieltä pääkopasta.

Ime juustoa

Pelasin Puzzle Sationin loppuun puzzle gamellakin. Ranne tuli kipeäksi.

Tein tummasuklaa-appelsiini ja valkosuklaajuustokakkuja sekä jukurttihyytelöä. Nammmam.

Sitten voisi tehdä vielä matikanläksyt. Niin… ja munhan piti tehdä ne läksyt heti, kun tulen kotiin ja niiden jälkeen olla loppuilta koneella tai katsoa töllöä.

Huoneeni näyttää edelleen sisustuslehdestä revityltä. Ehkä sitä pitäisi pitää hyvänä juttuna. On vain outoa asua sisustuslehdessä. Kai siihenkin tottuu… aivan kuin jaksaisin pitää tämän näin siistinä. Kaaos on nimittäin oletustila, johon kaikki pyrkii. Oletteko koskaan huomanneet, että vaikka käärisitte nappikuulokkeiden johdot kuinka hyvin tahansa, niin siitä huolimatta ne ovat solmussa aina, kun otat soittimesi taskusta?

Pala-asema

Tänään siivosin huoneeni. Mikä jymyuutinen eikö vain? Nyt huoneeni taas näyttää siltä, kuin se olisi repäisty jostain sisustuslehdestä. Ainakin, jollei katso tietokonepöytääni, joka on täynnä papereita ja muuta randomtavaraa. Kissa sai sätkyn imuroinnista. Se meni arkun päälle itkemään, kun aloin imuroida sohvaa, jonka päällä se oli aiemmin imeskellyt peittoa.

Latasin tänään koneelleni Vanhan kunnon Puzzle Stationin. Pelasin arcade gamen läpi ja puzzle gamea kahdeksannelle ”tasolle” asti. Sitten äite käski siivota huoneen kunnolla loppuun, eli pyyhkiä pölyt sohvankin alta ja ropsia matot.

Tietokonesäteilyä

Huoneessani on kuusi täysin samanlaista lamppua, jotka roikkuvat katosta. Minusta tuntuu, että minun tarvitsisi vaihtaa vain yhdestä niistä lamppua. Nimittäin siitä lampusta, joka on tällä hetkellä, koneella istuessani melkein yläpuolellani. Hassu yhteensattuma?

Oikea peukaloni on ryppyinen. En ymmärrä, mistä se johtuu, mutta rasvaaminen vähän hillitsee ärtyneisyyttä. Se näyttää vanhan ihmisen peukalolta.

Koulu alkoi taas syysloman jälkeen ja olen todella onnellinen, etten vaivannut itseäni ja hermojani juurikaan koulujutuilla loman aikana. Vain lepäilin ja piereskelin. Sekin on muuten hassu juttu. Minusta tuntuu, että olen piereskellyt paljon enemmän viime aikoina. Syytän mahdottoman hyvältä maistuvaa ananaspurkkaa.

Koulussa tuntuu menevän ihan jees ja tuntuu, että olen saanut hoidettua kaikki päällekkäisyydet pois. Se lienee varma merkki siitä, että olen unohtanut jotain.

Väliaikainen vapaudentunne

Kuten aiemmasta ruikuttamisestani olette tainneetkin huomata, minulla on ollut kiirettä ja ketutusta, ja stressiä ja vaikka mitä ihme paskaa.

Eilen illalla rukoilin (nyt puolet niistäkin vähistä blogini lukijoista varmaan lähtevät, mutta vitut heistä), että rauhoittaisi mua, eikä antaisi panikoida kirjoituksissa ajan tai minkään muunkaan suhteen. Uskotte Jumalaan tai ette, uskon minä tai en, niin ainakin jokin psykologinen vaikutus sillä on.

Nukuin yöni hyvin, tai ainakin normaalisti. Heräsin vasta kellon soittoon. En tuntenut aamulla sitä ”en ole lukenut riittävästi” –tunnetta, joka mulla oli sekä ennen biologian, että filosofian kirjoituksia. Adrenaliinitasoni kirjoituksissa oli täysin toista luokkaa kuin esimerkiksi viimekeväisissä filosofian kirjoituksissa (krhm… jostain kumman syystä ). Siellä oli oikeastaan aika leppoisaa olla. Loppuvaiheen vessahätää lukuun ottamatta. Aika riitti hyvin ja suurin osa jutuista vaikutti ihan suhteellisen selkeiltä. Enkä alkanut turhautua niissäkään kohdissa, missä en ymmärtänyt. Oli paljon vapautuneempi olla siellä, kuin vaikkapa eilisessä ruotsin kokeessa.

Nyt jälkikäteenkin on ihan hyvä olla. En märehdi mitään vastaustani, kuten biologian kirjoitusten jälkeen. (”Mä laitoin siihen kemosynteesi, vaikka se on fotosynteesi…! Mä kyl tiesin että se oli fotosynteesi, mutta en muistanu, että siinäki synty sokeria. Miksen mä jättäny siihen fotosynteesiä, niinku aluks pistin…” Ja muuta vastaavaa minulle kohtalaisen epätyypillistä märehdintää.)

No keväällä sitten uudestaan.

Myöhäinen herätys

”Ihanaa saan nukkua pitkään,” oli ajatukseni, kun kuulin tämänaamuisten liikuntatuntieni peruuntumisesta eilen. Minulla on lukujärjestyksen mukaan liikuntaa kaksi ensimmäistä tuntia kahdeksasta alkaen ja sen jälkeen on kolme hyppäriä. Eli siis saisin mennä kouluun yhteen.

Näin teoriassa. Todellisuudessa heräsin jo joskus ennen tavallista heräämisaikaani. Ajattelin kirjoituksia. Yritin olla ajattelematta kirjoituksia ja ajattelin niitä vähän lisää. Minulle epätyypillisesti aloin märehtiä sitä, että olin biologian ylppäreissä puhunut kemosynteesistä, enkä fotosynteesistä ja en ollut tunnistanut ilmeisesti ritariperhosta muutoin älyttömän helpossa lajitunnistus-tehtävässä. 

Mitä vitun väliä? 

Mä tiedän, että miten paljon ne vaikuttavat vasta sitten, kun ne tulee YTL:lältä takas, eikä niille enää mitään voi. Voi, miksi aivoni eivät suostu tällä kertaa uskomaan sitä?

Aloin ajatella jotain ihan muuta kuin ylppäreitä. Pyrin vajoamaan takaisin uneen tai edes omaan fantasiamaailmaani. Aina ne tulivat mieleen ja jotain kiertopolkua myöten palasin takaisin kirjoituksiin. Sitten veljeni heräsi. Eikä ollut toivoakaan, että saisin suljettua sen portaiden ramppaamisesta aiheutuvan metelin pois korvistani. Puhumattakaan herätyskellosta, jonka se oli jättänyt torkulle.

”Pilili-pilili-pilili-pilili-pililipil ilipililiiililililillililililililillililillilililiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!”
Ensimmäisellä kerralla painoin tyynyn korvilleni ja suljin sen pois. Isäni rymisteli yläkertaan. Kello sammui silloin itsestään. Sitten se alkoi hetkenkuluttua tiluttamaan toisen kerran. Vittuunnuin. Ponkaisin ylös ja kävelin veljeni huoneeseen, joka oli omani vieressä. Silmissä alkoi musteta. Se johtui vissiin jotenkin verenpaineesta, -sokerista tai jostain. Niin kävi minulle aina joskus, kun nousen äkisti ylös aamulla.

Sain herätyskellon pois päältä, kun musta väistyi. Päätin, että veljeni saisi kuulla tästä. En jaksanut mennä enää nukkumaan. Turhautti.

Nyt katselen, kuinka oma herätyskelloni alkaa pikkuhiljaa valaista ja soittaa hiljaisella äänellä linnun laulua. Onpas mukava herätä näin myöhään.

Tervetuloa taas eskapistiminä

Mä en ihan oikeasti edes haluaisi olla koneella. Mun pitäisi olla lukemassa ruotsia kirjoituksia varten tai tehdä läksyjä… mutta niitäkään en halua tehdä? Mitä mä haluan tehdä? Mä haluan paeta koulua; kirjoihin, vaeltelemaan syksyyn, matkustamaan jonnekin… tekemään jotain, millä voisi nollata täysin koulun aiheuttaman stressin ja ahdistuksen pois aivoistani.

Viimeksi olen yhtä kipeästi halunnut pois koulusta ysiluokalla, kun alkoi loppu häämöttää. Sen lisäksi sain uuden ”Sosiaalisen statuksen” lukiolaisena. Oli huomattavasti siistimpää olla lukiossa, kuin peruskoulussa. Odotin uusien kaveripiirien muodostumista. Tai no... edes jotain kaveripiiriä.

Nyt en ole niinkään varma, haluanko eteenpäin, seuraavaan opiskelupaikkaan. Puurtaa siellä, luoda ura, hankkia perhe… Haluan, että pääsen opiskelemaan sinne joo… mutta en halua sinne juuri nyt. En tosin halua palata ajassa taaksepäin sekuntiakaan. Enkä korjata yhtään ”virhettä”, minkä olisin aiemmin tehnyt. En myöskään tykkää lukiosta. En yhtään. Abivuosi on kamala. Tunteja on vähemmän kuin aiemmin, mutta tehtävää enemmän. Niin paljon enemmän.

Melkein kaikki sanakokeeni tässä jaksossa ovat menneet uusintaan, mutta en ole ehtinyt/ jaksanut/ tajunnut uusia. Molemmissa vieraissa kielissä. En oikein jaksa keskittyä tunneilla, tai tehdä läksyjä. Olen poissaoleva, vaikka olisinkin virallisesti läsnä. Turhaudun helposti. Englannin opettajani ilmeisesti huolestui. Hän kysyi tänään ollessani menossa syömään, miten menee. ”Ai eilisissä kirjoituksissa?” oli ensimmäinen mielleyhtymäni. Siitähän kaikki haluavat aina kuulla. Tai ehkeivät halua, mutta kysyvät silti, kun ei parempaakaan puhuttavaa ole.

”Ei, kun noin yleensä,” hän täsmensi. Olisin voinut vastata automaatiolla ”Ihan hyvin,” tai ”kirjoitukset vähän jännittää,” mutta kumpikaan niistä ei olisi ollut totta. Sanoin: ”En jaksaisi koulua.” Se oli totta. Olin ajatellut sitä suunnilleen koko tunnin. Hän mainitsi jotain, että sen huomasi tai jotain siihen suuntaan ja sanoi, että kaikki kasautuu kolmosvuodelle. Olen täydellisesti samaa mieltä.

äLLiä ja marttyyrejä

Ykkösellä kaikki onnistuu ja niin poispäin. Kolmosella kaikki paineet kasataan samaan syssyyn ja kirjoitukset senkun lähenee.

”Kirjoituksissa sitten sitä ja tätä…”
Osa ottaa riemumielin kaikki mahdolliset vinkit vastaan ja samalla moralisoi niitä, jotka eivät ota.
”No oma on häpeensä, kun ei sit saa opiskelupaikkaa.”
Tämän kommentin jälkeen tulee huoli omasta pärjäämisestä.
”Mä en oikeesti tiedä, mitä mä tekisin, jos mä en saa opiskelupaikkaa. Kun ei töitäkään laman aikana varmaan saa…” erästä koulukaveriani siteeraten.

Kaksoistutkinnon suorittajat kritisoivat lukiolaisia marttyyriydestä. 

”Ei se nyt niin kamalaa ole. Vaikka mä joudunkin tekemään töitä, niin jää mulle vapaa-aikaakin.”

Tuttavani suorittaa kaksoistutkintoa. Hänen mukaansa lukiolaisten pitäisi olla kiitollisia kaksoistutkinnon suorittajista, sillä heidän avullaan pisterajat pysyvät vähän alempana. Heillä on tavoitteena päästä läpi. Kaikki muu on vain extraa.

Lukiolaisen mitta on se, montako ällää tulee. Ainakin tällainen käsitys helposti muodostuu. Huonolla lukiolaistodistuksella ei tee mitään. Se on liian kovaa käytettäväksi edes vessapaperina. Hyvällä taas on mahdollisuudet päästä opiskelemaan vaikka minne. Ammattikoulututkinnolla sen sijaan voi päästä oikeasti töihin. Voi päästä.

Tarkoitus ei ole valittaa siitä, että olen valinnut lukion tai että sinne meneminen olisi tyhmää. Se on vain pakollinen virstanpylväs, jotta pääsisin seuraavan askeleen kohti haluamaani työtä. Jotkut tarvitsevat sen kolme-neljä vuotta lisää miettimisaikaa, mitä haluaa tehdä työkseen tai opiskella. Tarkoitus on avata erityisesti viimeiselle vuodelle kasautuvia paineita heille, jotka niitä ihmettelevät.

Läksyviikko

Olen huomannut tekeväni läksyt aina jotenkin hutiloiden tai jättänyt vallan tekemättä suurimman osan. Lähinnä luen aina sanat ja yritän edes tehdä matikan läksyjä. Päätin siis tehdä viikon ajan kaikki läksyt, mitä saan. Ajoissa. Täältä saatte nähdä, miten se onnistui. 

Maanantai

17:24 Alkaa paneutua äidinkielen lukuläksyyn olen lukenut enemmän ja vähemmän ajatuksella jo 5 sivua.
17:26 ”Läheskään kaikki mordvanalaisina, mareina, udmurtteina ja komeina itseään pitävät ihmiset--” Heh. Komea ja marea olivat näistä kuvaavista sanoista minulle tuttuja, mutta nuo muut olivat vähän oudompia…
17:35 Ihmettelee, mihin me tarvitsemme näin hemmetin paljon kieliä ja miksi kielten monimuotoisuus on itseisarvo.
17:37-47 Laskee ruotsinkielisten osuutta Suomessa ja suomenkielisten osuutta Ruotsissa.
17:49 Saa äikän lukuläksyn suomen sukulaiskielistä luettua.
17:50 Päättää alkaa tehdä ruotsin kirjoitelmaa vittuuntuneena yhtä aiemmasta kohdasta. ”Ne tanan 6%...”
18:08 Menee syömään
18:24 Tulee. Tunti mennyt siitä kun aloitin ja olen saanut vasta äikänjutut tehtyä.
18:50 Saa 100-sanaisen aineen tehtyä.
18:57 Saa aineeseen liittyvät faktat tarkistettua.
18:58 Alkaa tehdä biologian läksyjä.

19:19 Olen lukenut kappaleen ja katselen tehtäviä todeten, ettei hajuakaan, mitä niissä edes kysytään. Niissä esiintyvät käsitteet ovat etäisesti tuttuja kappaleesta, mutta merkitys on täysin hämärän peitossa.
19:21 Alan lukea kappaletta uudestaan.
19:28 Saan vastauksen ensimmäiseen kysymykseen.
19:37 Päätän, että biologian tehtävät on tehty.
19:39 Katson mitä ruotsista tuli varsinaisesti läksyksi.
19:40 Kauhistun.
19:54 Päätän, että on parempi käydä lenkillä välillä. Olen tehnyt yhden ruotsintehtävistä.
21:05 Palasin koulutöiden pariin.
21:37 Luin enemmän ja vähemmän ajatuksella (=vähemmän) ruotsin lukuläksyn.

Luovutan. 

Tekemättä jäi: Englanti ja biologia 3:n itsenäinen suoritus. Huomenna aloitan heti kun tulen kotiin. Ja teen tietysti näitä aina sopivissa väleissä.

Tiistai

Matikan läksyt sain tehtyä välitunneilla kerhohuoneella. Äikästä luin vähän matkaa pakollista kirjaa kotona ja matkalla.

Ennen kotiinpääsyä olin kuitenkin sopimassa, miten pidän kerhoa tänä syksynä ja kävin kaverilla vaihtamassa kuulumisia sen 17-vuotispäivän kunniaksi. Kotona katsoin, mitä on seuraavaksi päiväksi ihan pakko tehdä.

Suomensin ruotsinkieliset sananlaskut puolihutiloiden ja luin luetunymmärtämis-tehtävät ekasta vihkosta. En tehnyt.

Keskiviikko

Epäusko; ”Ei minulla voi olla näin paljon tehtävää!” 

Yritin koulussa tehdä matikan tehtäviä. Vittu. Huomenna preli = en ehdi tehdä mitään. Eli on pakko saada ru-hommat pois alta. Muut joutaa odottaa.

Muistiinpanoni senkun lyhenevät.

Torstai

Preli. Yritin koulussa matikkaa.

Perjantai

Heräsin 6:15 vaikka koulu alkoi vasta kymmeneltä. Tein kesätehtävä-aineet valmiiksi. Ennen koulunlalkua sain tiivistelmän tehtyä ja loput tehtävät sain tehtyä ruokkiksella. Sain kaiken valmiiksi noin 5 minuuttia ennen tunnin alkua. Hurraa!

Lauantai

Luin ruotsista uusintaa varten kappaleen 7 sanat. Tein matematiikan läksyt. Yhtä en osannut. Tein pikaisen suunnitelman äidinkielen esseeseen. Taisin tehdä jotain ruotsin läksyjä? 

Yritin aloittaa ruotsinkielisen kirjeen kirjoittamista, mutta siitä ei tullut mitään, kun en löytänyt toista ohjeistuslappua. Myöhemmin huomasin sen lapun olevan ensimmäisen ohjeistus-monisteen kääntöpuolella.

Sunnuntai

Päätin, etten tee mitään. Luin kuitenkin englannin sanat. Tunsin osaavani ne hyvin. Sain sanakokeesta 6-. Se vituttaisi, jos yhtään viitsisin ajatella sitä.

Onnistuiko?

En tehnyt kaikkia läksyjä. Tuntui epätoivoiselta, mutta tosaalta välillä oli kiva, että tunsi tehneensä jotain. En edelleenkään usko, että normaalin ihmisen on mahdollista tehdä kaikkia tehtäviä. En silti uskalla väittää sitä ihan mahdottomaksikaan. Priorisointi on päivän sana.

Abiturienttiudesta

Mä tosiaan olen abi. Outoa.

Abiturienttius näyttää tuoneen lisää koulutöitä. Oli niitä ennestäänkin, mutta nyt se alkaa näyttää jo mahdottomalta. Pitää varmaan alkaa aikatauluttaan. Koko seuraavan viikon ajan teen KAIKKI läksyt ja rästitehtävät ajoissa. Se on päätös. Raportoin tänne päätöksen etenemisestä… jos ehdin.

Googletin itseni. Omalla nimelläni ihmiset saavat tietää missä opiskelen, että olen tutorkoulutettu ja olin viime vuonna isosena. Olen tyytyväinen.

Nyt voin mennä pesemään perunat, lukemaan äikän lukuläksyn, englannin lukuläksyn, sanat, ruotsin sanat ja tekemään ruotsin kesätehtävät. Aivan… ja biologian läksyjä ja itsenäisen kurssin suorittamista unohtamatta tietysti. Siinä samalla kun iloisesti kertailee matikkaa uusintakokeeseen.

Hiphurrei.

Enhän minä valita. En ollenkaan.

Huomenna pääsen pitsalle, kun selvitetään, milloin ohjaan seurakunnan kerhoa tänä vuonna. Näytelmäkerhoon en taida mennä tänä vuonna. Ja onneksi en autokouluunkaan. Paitsi joskus kakkosvaiheeseen. Sissus… mä en ehdi edes huomaamaan, kun tää vuosi on jo mennyt ohitse.

Nyt tosiaan täytyy mennä peseen ne perunat.

Tiedän paremmin

Aina joskus tulee sellainen tarve,
että tietää tahtoisi minne järki terve
livennyt on logiikan rikospaikalta.

Josko jonnekin pinottu se kauniisti olis,
mikä jäänyt on käyttämättä joskus?

Sen pinon jos jostain löytää voisin,
ilomielin siitä jakaisin.

Vaan enpä tiedä muuta asiaa moista,
jota kullakin on ain enemmän toista.

Seurustelu

Se vain näyttäisi olevan asia, jonka ihminen haluaa kuuluttaa kaikille. Jos sitten joku ei tee niin, se on heti salailua. Aloitan siis heti myöntämällä, että seurustelen.

Miksemme kuuluta kaikille, että ”jee me tieks niinku Ollaan, ihQ äksDee!”?

1. Näin ilmaistuna se ei kuulosta ollenkaan siltä, mitä se on.
2. Vitutti, kun meitä pidettiin jo ”ihan varmana tietona” parina, jo silloin, kun olimme vain kavereita. Tyttö ja poika EI siis voi olla vain kavereita? Selvä, me ollaan pari sitten…

(Välikysymys: Milloin minusta tuli näin sovinnainen?)

Kolmas taisi jo unohtua, jos sitä koskaan edes oli. Ai niin, se oli se, etten jaksa ymmärtää, miksi monien tuoreiden parien täytyy hinkata joka paikassa ja elää jotain ihan omaa elämäänsä julkisissa tiloissa. Käyttäydytään ihmisten ilmoilla kuin ihmiset ja se mitä muualla tapahtuu, ei muille kuulu.

Sitten seuraava kysymys, jota ihmiset tykkäävät kysellä: ”Kumpi kysy, alaks olee?”

Ei kumpikaan. Ja jos olisi kysynyt, se ei varmasti olisi ollut noilla sanoilla.

Olikohan vielä jotain...? Koska me tavattiin, koska alettiin seurustella? Joskus viimekevät-kesän jälkeen sitä varmaan voi kutsua seurusteluksi ja tutustuttiin joskus vuonna 2004 kesäleirillä.

Joo se siitä tältä erää. Moi.

Argumentaatiovirhe

9.7. 2009

Olemassaolosta

18.7. 2009

Epäilemisestä

4.8. 2009

Säilyvyydestä

Ah, tätä paskaa

Tästä piti tulla joku valitusteksti, vaikkei mua oikeasti edes vituttanut kunnolla päivällä. Siis edes päivällä. Sillä lienee jotain vaikutusta asiaan, että se yks pääsi sieltä leiriltä. Ikävää en edes tajunnut ollenkaan, ennen kuin kuulin, että sillä oli vaikeaa siellä yhdessä vaiheessa. (Anteeksi tällaisen epäselvän paskan kirjoittaminen, en jaksa kirjoittaa ymmärrettävämmin.)

No mitä tänään tapahtui? Miksi minun olisi pitänyt valittaa? 

Aamulla löysin pussistani ärrältä saamani arvan. Raaputtelin sen arvellen, ettei sieltä kuitenkaan tulisi mitään. No itse asiassa voitin jotain. Nimittäin paketillisen salmiakkia. (Ne jotka minut tuntevat, tietävät mikä tässä voisi ketuttaa…) Kuitenkin se lähinnä huvitti. Se ei enää huvittanut niin paljoa, kun huomasin laittaneeni jalkaani housut, jotka päällä on kankea liikkua, mutta jotka meinaavat jatkuvasti tipahtaa päältä.

Unohtelin sitä sun tätä ja piti vähän väliä palailla hakemaan milloin mitäkin. Uikkarit, laukku, mehupullo, leikkelerasia, avaimet… Sitä tavallista hajamielisyyttä minulta.

Mitäs sitten vielä? Aivan. Vessat. Siellä oli paskaa jossain, missä sitä ei pitänyt olla ja kaikki käsipyyherullat oli loppu vessoista ja varastosta ja vessapaperikin näytti uhkaavasti loppuvan kohta. Ja huomasin myös kumihanskojen olevan loppu, mikä harmitti, kun siivoilin muovipussit kädessä paskaa pois.

Vähän väliä musta tuntu viime viikolla, että mun odotetaan tekevän hommat samalla nopeudella ja tehokkuudella kuin ammattilaissiivooja. Koskaan ei tee riittävän nopeasti, riittävän paljon ja riittävän huolella. Asiaa suunnilleen joka aamu puolinukuksissa ajateltuani, olen tullut siihen tulokseen, että siivoojan ammatti laskee itsetuntoa. Tai sitten se on se lukiolaisuus. Tai väsymys.

Tuota aiempaa listaa jatkaakseni kompastuin myös ruohonleikkuriin peruuttaessani varastosta mukanani kottikärryllinen puita ja viimeistä hotellihuonetta siivotessani mopinvarsi katkesi. Että sellaista tänään.

Verta ja sadetta

Eilen illalla heräsin vessassa, pesten naamastani verta. Sitä oli alkanut vuotaa nenästäni. Minulla ei ole kunnollisia muistikuvia siitä, että menin vessaan. Luulin ensin olevani vielä töissä, siivoamassa ja ihmettelin (ilmeisesti huoneessani?), että eikö tässä kämpässä ole vessaa ollenkaan.

Teputin sitten herättyäni edestakaisin taloa etsien nenäliinaa, kylmäkallea, juotavaa, ikkunan avainta (huoneessa oli kuuma) ja sellaista.

Töissä ajellessani työpisteeltä toiselle, katselin miten vieressä oleva ranta oli ihan tupaten täynnä väkeä. Kun lähdin parin minuutin päästä kotiin hymyilin leveästi ajaessani kaatosateessa rannan ohi.

:)

Huomatkaa ensimmäinen hymiö, minkä luultavimmin blogissani näette! Ja todennäköisesti myös viimeisten joukossa. (En edes koskaan käytä tuota perushymy-hymiötä. Olen nyt alkanut käyttää, etteivät ihmiset niin usein luule, että mä vittuilen.)

Sitten pikakertauksena viimepäivien tapahtumat. Siis ne, joista aion teille mitään kertoa.

• Reputin kuorma-autoinssin. Ei sen puoleen, en mä passia (taaskaan) huomannut mukaan ottaa. Oli se mukana autossa, mutta en mä sitä sit katsastusasemalle tajunnut ottaa.

• Oli kolmen kokeen koeviikko. Hah. mukavan löysä. Hah. Kaikki meni penkin alle. Höh. Matikasta piti tehdä viis tehtävää. Tein kolme plus yhden kuvion. Ja kaikki päin sanonko mitä? No en kyl tie itsekään.

• Huomenna alkaa duuni. Seitsemältä aamulla.

Ja mua ei vituta. Oikeasti. Ehkä mul on pääs vikaa tai jotain.

Cooper-kuollut

Puolisen tuntia ennen kahdeksaa makasin sängyssä ja katsoin kelloa. Päiväni meni pilalle heti seuraavasta hetkestä alkaen. Muistin nimittäin, että koulu alkaa kahdeksalta.

”Olkaa sitten huomenna ajoissa ja vetreinä yleisurheilukentällä!” 

Päässäni kaikui liikunnanopettajamme sanat. Hän oli ilmoittanut pitkänmatkan juoksun ajankohdan, kuin olisi evankeliumia julistanut.

Kirosin hiljaa mielessäni ja aloin etsiä matematiikan kirjaa. Olin jo tunkemassa sitä reppuun, kun muistin, ettei minulla ole tänään matematiikkaa. Jotain positiivista sentäs. Edellisenä päivänä opettajamme oli puhunut meille koko tunnin motivaatiosta, jääkiekosta, ”oikeasta hengestä” ja siitä, että joskus 1+1 on enemmän kuin 2.

Aamun (lue: noin vartin) juoksentelin sinne ja tänne etsiskellessäni tavaroitani. Nappasin avaimet ja menin autoon liikuntavaatteet päällä. Viisitoista minuuttia aikaa ehtiä keskustaan kolmenkymmenen kilometrin päästä. Hmm?

Myöhästyin 5-10 minuuttia. Opettaja valitti. Olisin ihan yhtä hyvin voinut jäädä nukkumaan. Näytti siltä, että kohta alkaisi sataa.

Juoksu otti kaikki mehut irti. Olin maaliin päästyäni niin turta, etten edes tuntenut nurmikon olevan märkä, kun makasin sillä. En ollut syönyt aamupalaa, enkä ottanut astmalääkettä. Olo oli, kuin olisin kuollut, mutta silti liikuin jostain hämmästyttävästä syystä. Jäsenet olivat tosin kankeita ja raskaita kuin rautapalkit. Ja tulos ei ollut tämän vaivan arvoinen.

Kun lakkasi tuntumasta kuolleelta, aloin kaivata sitä olotilaa. Lihakset olivat nyt jo jumissa siten, kuin ne ovat tavallisesti vasta seuraavana päivänä. En viitsi edes ajatella, miltä huomenaamuna tuntuu.

Sitten ajelin kouluun vittuuntuneena. Englannintunnilla huomasin tulleeni kunnolla kipeäksi. Juoksu ei tosiaan ollut tehnyt hyvää. Sinnittelin vielä yhteiskuntaopin tunnin, kävin syömässä ja päätin skipata valinnaisen äikän tunnit, joille ei ollut osallistumispakkoa.

3 / 6

Kenties ensimmäisiä hulluuden merkkejä on, kun kysyy lemmikiltään jotain ja hetken ajan odottaa vilpittömästi, että se vastaa. Tai sitten, että lemmikki vastaa kysymykseen.

Miten tämä liittyy mihinkään? Olen huomannut, että tällaisia hetkiä minulla on jatkuvasti. Siis sellaisia, että kysyn ja odotan lemmikin vastaavan, ei sellaisia, että se vastaa. Harmi. Tai sitten vain hyvä juttu.

Tänään kaikki meinasi taas kaatua. Kuten on todettu, olen hyvä hankkiutumaan ongelmiin, mutta myös selviämään niistä. Useimmiten osaamalla pyytää oikeilta henkilöiltä apua.

Aamulla minun piti muistaa kuusi asiaa.
1. Muista laittaa liikuntavaatteet päälle ja laittaa normivaatteet mukaan
2. Ota välipalaa mukaan
3. Ota passi mukaan
4. Tulosta ruotsin portfolio ja ota se mukaan
5. Ota näytelmän käsikirjoitus mukaan
6. Ota uimakamppeet mukaan

Varmaan, ihmettelette, muutamia kohtia edellisessä listassa. Selvennän vähän, miksi minulla pitäisi olla kyseiset tavarat mukana:
1. Liikuntaa ensimmäisellä tunnilla
2. Piitkä päivä edessä.
3. Inssiin tarvitaan virallinen henkilöllisyystodistus
4. Portfolion viimeinen palautuspäivä
5. Näytelmäharjoitukset
6. Saunamme on remontissa, ja olimme menossa illalla kylpylään.

Se muisti laittaa liikuntavaatteet päälle, viime hetkellä haki kässärin ja käynnisti (vitun)vistan tulostaakseen. Vista tietenkin käynnistyi ominaisen rauhalliseen tapaansa kökkien omiaan. Samaa ei voinut sanoa tietokoneen käyttäjästä, joka uhkaili heittää rei’ittimen näytön läpi, jos se vielä latailisi siinä minuutinkin omiaan… ja se uhkasi samaan viiden minuutin päästä… ja kymmenen… Viidentoista minuutin päästä hän selitti äitelleen, ettei voinut valitettavasti nopeuttaa tulostamista tahdonvoimalla. Äite saarnasi aikatauluttamisesta. (Ja puhui itsestään yksikön kolmannessa persoonassa.)

Olin aikamoisessa nesteessä päivällä, kun tajusin etten ollut aamulla muistanut listan kohtia 2, 3 ja 6. Tarkoitus oli kertoa inssistä vasta, kun se olisi mennyt läpi, mutta ei auttanut kuin muuttaa suunnitelmaa. Sain lopulta passini, välipalani ja uimavarusteeni ajoissa.

No pääsin inssiin. (Vain kuukauden sen jälkeen, kun täytin 18.) Ei se tyylipuhdas suoritus ollut, mutta kelpasi. Pääsin siis läpi. Näytelmäharkat sujuivat normaalisti, mitä nyt paikallislehden toimittaja kävi vähän häiritsemässä. Sitten kävimme uimassa ja pääsin puolentoista viikon jälkeen pesemään rastat. Kylpylästä minä ajoin kotiin, sillä isä oli vedellyt jossain vaiheessa tuopin tai pari huiviinsa. Ja se tietenkin halusi päästä testaamaan ajotaitojani. En alennu käyttämään hymiöitä blogimerkinnöissäni, enkä yleensä edes **-merkkejä, mutta silmien pyöritys voisi olla nyt paikallaan.

Tavoitteena täydellisyys

En ymmärrä.

En ole pitänyt itseäni mitenkään kilpailuhenkisenä ihmisenä. En pidä erityisemmin kilpailuista. Silti huomaan, että lähes kaikki harrastukseni on jollain tapaa suorittamista.

Piirrän. Yritän piirtää mahdollisimman hyvin. Aina paremmin kuin viime kerralla. Aina olen huonompi, kuin joku muu. Kirjoitan. Puran omaa inspiraatiotani... mutta samalla suoritan. Yritän kirjoittaa teknisesti jotain mahdollisimman hyvää, luettavaa ja mielenkiintoista. Suoritan.

Olen toki lukenut juttuja siitä, millaista suorittamista koko nykypäivä on. Olen ymmärtänyt niiden pointin. Silti se vasta nyt puhuttaa juuri minua. Mietin, että tarvitsisin jonkun harrastuksen, joka ei olisi suorittamista.

Koulu on yhtä suorittamista. Koskaan ei ole riittävän hyvä. Ihmiset kertovat, miten tavoitteena on siitä ja siitä ja vielä siitäkin aineesta laudatur. Ylioppilaan arvo määräytyy sen perusteella, montako laudaturia sillä on. Minä tuskin kirjoitan yhtäkään, jos ajatellaan realistisesti. Tavoitteet ovat korkealla, vaikken luultavasti saavuta niitä. Onkohan se hyvä juttu? Toisaalta minulla on motivaatiota kehittyä. Toisaalta… miksi? Miksi minun pitäisi kehittyä?

Koska minä haluan. Minä haluan kehittyä. Minä haluan piirtää ja kirjoittaa aina vain paremmin. Haluan osata kaikki koulujutut aina vain paremmin. Haluanhaluanhaluan.

Enkä tiedä miksi.

Kehittyminen on kai joku itseisarvo. Arvo sinällään. Siihen siis pitäisi pyrkiä sen itsensä vuoksi.

Mutta kun en ymmärrä miksi…

Hilpeän välinpitämätöntä

Parina päivänä tästä taaksepäin on ollut huonomman puoleiset fiilikset ja lukio ottanut päähän. Edistystä sinänsä, että lukio alkoi ottaa pattiin vasta nyt. Ylä-astetta vihasin alusta alkaen.

Ei tunnu, että kaikki olisi kaatumassa päälle. Ei. Ehkä pikemminkin leviämässä käsistä, ja pitkittymässä ulos asettamistani aikatauluista. Mikä kaikki?

Aloitetaan niistä YO -kirjoituksista. En kirjoittanut papereihin, että kyse oli filosofian kirjoituksista. (Koska siinä ei ollut viivaa sille, kuten oli nimelle jne.). Tein ne kuulakärkikynällä ja siihen tulleista suhruista saatetaan vähän rokottaa. Ei jostain syystä huvittanut kirjoittaa koko juttua uudelleen loppupäässä sattuneen kirjoitusvirheen takia.

Niin… ja unohdin pistää numeron yhteen tehtävään… Jollei näistä kuitenkaan rokoteta, ja arvioinnit menee jotakuinkin samoin kuin opettajallani, tulos on 21 pistettä. Tämä tarkoitti viime vuonna paria pistettä vaille ämmää, eli C. En ole tyytyväinen, mutta en jaksa valittaa. Olen ressannut näiden helkkarin papereiden takia enemmän, kuin olisi kohtuullista. Ja kaikista muista, kuin itse vastauksiin liittyvistä syistä.

Sitten otetaan autokoulu. Tunnit ovat jo nyt menneet vähän yli ja menevät vielä vähän lisää. Eilen ajotunti meni suoraan sanoen perseelleen. Teoriakoe… No katsotaan, kun olen päässyt harjoittelemaan niitä kunnolla… Tänään ne ei mennyt ihan putkeen. Olin ihan liian väsynyt ja keskittymiskyky jossain muualla. Saattoi johtua huonosti nukutusta yöstä. Heräsin kolmelta tuntemattomasta syystä ja muistin tuon yo-jutun. Sitten uudestaan kuudelta, kun kissani koki pakonomaista tarvetta levitellä sangen kuuluvasti hiekkalaatikkonsa sisäpuolta lattialle.

Jatketaan sitten teatteriin. En osaa vielä vuorosanojani ulkoa. Muuten menee kai ihan jees.

Huomenna sanakokeet. Ehkä niihinkin pitäisi lukea. En ole tainnut päästä vielä läpi kuin ehkä yksistä ruotsin sanakokeista. Heh… outoa kyllä, mutta en silti jaksa ressata niistä. Stressikiintiöni ylittyi ja siitä ei seurannut burn-outtia, vaan hilpeä välinpitämättömyys. Tätä edelsi kyyninen sellainen.

Tiidiidiidii-di-tidididiidiidiidi-tidi…

Ääni, jota en olisi missään tapauksessa halunnut kuulla kirjoittaessani filosofian Yo-vastausta.

Aloitetaanpa iiihan alusta. Olen toisella vuosikurssilla, jollei ole käynyt jo selväksi. Ja kirjoitan tänä keväänä jo filosofian. Tai kirjoitin. Eilen säät suosivat ihanasti, bussi jäi jonnekin puoli tiehen (poikittain tielle, jonnekin kuuseen) ja me bussikyytiläiset saatiin mennä kotiin. Sain siis koko päivän aikaa lukea filosofiaa. Jes. Hieno juttu. Tuntui, että tajusin sinä päivänä kaiken ja olin ihan häpihäpi, kuten sanotaan. Kuten kirjoitustyylistä ja alusta voi päätellä, kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan protokollan mukaan.

Tänäänkin bussi oli vähän myöhässä. Ei paljon, eikä mitenkään normaalista poikkeavasti. Minun kannaltani kuitenkin myöhässä. Tulin aika viimetingassa lukion saliin, missä kaikki muut istuivat jo pureskelemassa kynsiä ja henkisesti valmistautumassa kokeeseen. Minä katselen paikkaa epäröiden, miettien minne minun pitää mennä ja mihin minun pitää jättää reppu. Minulla oli hämärä mielikuva siitä, että se pitäisi jättää johonkin.

”Se reppu pitää jättää pukuhuoneisiin. Käy viemässä,” opo neuvoo. Käyn viemässä sen kiireesti ja alan haeskella katseellani paikkaani. Hah löysin sen. Istun tyytyväisenä paikalleni ja otan kengät pois. Muiden neuvoista olen osannut ottaa ”eväskorin”, pukeutua riittävän lämpimästi ja laittaa villasukat jalkaan. Mukana on kuumaa kaakaota, suolaista piirakkaa, suklaata, porkkanaa, banaani, vesipullo ja kirjoitusvälineet. Huomaan, että kukaan ei tarkistanut sitä, että suklaaseen oli painettu suklaamerkin nimi. Olin ollut huolissani, kun joku oli sanonut, ettei siellä saa olla mitään kirjoitusta mukana.

Istun paikallani ja odottelen paperin saamista ja aloituslupaa. Ei hermostuta… paljoa. Saamme luvan ja otan paperin nimelläni varustetun osallistumispaperin tai minkälie alta. Luen tehtävät läpi ja mietin mistä aloitan. Jotenkin tiedän heti, että minulla tulisi olemaan ongelmia ajankäytön kanssa. Kuusi tuntia ja kuusi tehtävää. Liian vähän aikaa.

Aloitan ja kirjoitan lyijykynällä suttupaperille ja kirjoitan kuulakärkikynällä konseptille. Se vaikuttaisin jotenkin oikealta tavalta toimia. Konseptilla on viiva, jonka alla lukee jotain tyyliin ”sukunimi ja etunimet selkeästi kirjoitettuna” ja sitten toisella puolella yläreunaa on viiva jonka alapuolella lukee ”Koulun numero” ja toisen viivan alapuolella ”kokelaan numero”. Koulun numero on valmiiksi täytetty. Se on sama kuin siinä nimelläni varustetussa osallistumislapussa, joka oli pöydälläni. Vilkaisen lappua uudestaan ja huomaan, että siinä luki myös kokelaan numero ja numeroluku. Jäljennän numeron hieman epävarmana, miten minun olisi toimittava konseptin viivalle. Jätän allekirjoitus –kohdan tyhjäksi, kunnes olen kirjoittanut koko vastaukseni.

Minun tekisi mieli spekuloida puolta koepaperin kysymysten muotoilusta, mutta yritän jättää sen tekemättä vastatessani.

Kaikki vaikutti menevän ihan hyvin siihen nähden, että olin ollut vain kerran jossain abi-infossa syksyllä.

Sitten tajuan, että minulla on kännykkä taskussani. Eih. Miksen tajunnut jättää sitä laukun mukana pukuhuoneeseen? Se ei tietenkään ollut edes kiinni tai edes äänettömällä. Mietin. Mitä minun pitäisi tehdä? Minulla oli selkeä muistikuva siitä, että käynnykän soiminen tai pitäminen tutkinnon aikana voisi estää tutkinnon suorittamisen. Katsoin kelloa. Ei ollut aikaa murehtia. Piti kirjoittaa. Jos yrittäisin säätää sitä pois päältä tai edes äänettömälle, siitä kuuluisi näppäin äänet ja kaikki näkisivät minun säätävän kännykkäni kanssa. Epäilyttävää? Ei kai auttanut, kuin rukoilla, ettei se soisi.

Olin koko kirjoitusten ajan hirveässä stressissä ja ylilatautunut. Kun kuulin jonkun piippaavan, luulin sen olevan kännykkäni. Se ei kuitenkaan kuulostanut kännykältäni. Se tuli ulkoa. Istuin ikkunan vieressä ja tunnistin äänen tulevan jonkun raskaamman auton peruuttamisesta. Jatkoin kirjoittamista. Olin jatkuvasti ihan varma, että kohta kännykkäni soisi. Ihan varmasti se työnantajani keksisi juuri nyt, että hän soittaisi minulle siitä työsopimuksesta. Viimeksi se oli soittanut minulle psykologian tunnilla. Tai sitten joku lehti myyjä… Tai äiti. Se saattaisi soittaa, että millä menen kotiin.

Jatkan kirjoittamista. Panikoin ajan loppumisesta ja siitä, etten tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi. Vihaan jokaista vastaustani. Niissä ei ole mitään syvällistä pohdintaa. Pelkkää pintaraaputtelua. Lyhyitä tynkiä, joiden kirjoittamiseen meni suhteessa ihan liian kauan aikaa.

Sitten. Pihalta kuulen jotain koneiden ääniä. Sitten kirkas, heleä piipitys. Ei… Kännykkäni soi. Mitä mä teen? Kuorma-auton ääni ei peitä sitä. Tulee epätodellinen olo. Pistän kännykkään katsomatta puhelun katki, avaan näppäinlukon ja laitan sen kiinni. Ainakin näin uskon tekeväni. Pystyn melkein tuntemaan kaikkien katseet niskassani. En kehtaa vastata niihin. Lasken kännykän paperiini tuijottaen vieressäni oleville tuoleille. Jatkan kirjoittamista. Kuulen opon tulevan hetken kuluttua. Se ottaa kännykän ja olen jostain syystä hieman helpottunut. Enää minun ei tarvinnut pelätä, että se soisi.

Kirjoitan viimeisen vastaukseni loppuun. Laitan kaikki paperit siististi pinoihin ja kenkäni jalkaan. Opettajat käskevät meidän tulla yksi kerrallaan palauttamaan laput. Katson miten muut palauttavat lappuja moneen eri pinoon. Menen ja huomaan löytäväni helposti pinot tyhjille konsepteille, vastauskonsepteille, suttupaperikonsepteille ja kysymyspapereille. Rehtori käskee hiljaa minua menemään kansliaan valmiiksi odottamaan.

Menen yrittäen välttää kontakteja muihin ihmisiin. Yksi tuttu, joka palautti paperinsa ennen minua huikkaa alempaa portaista: ”Oli sitten kännykkä mukana.” Levittelen käsiäni. Mitä tuohonkin voisi vastata.

Istun kanslian eteen odottamaan. Syön loppuja eväitäni. Rehtori ja opo tulevat lopulta. Kanslistikin ehti jo ihmetellä, mikä niillä kesti. Istun rehtorin kansliaan. Rehtori antaa minulle puhelimeni ja käskee pistää pin-koodin. Näppäilen koodin ja annan puhelimen takaisin rehtorille. Rehtori tarkistaa lokia ja yritän pitää itseni kasassa. Minulla on epämääräinen tunne, että minulla on mahdollisuus selvitä tästä, mutta tuntuu silti, että olisin hajoamassa käsiin. Rehtori selittää kyseisen toimenpiteen olevan muodollisuus ja, että heidän pitää oikeastaan puolustella minua tällä ja he kyllä uskovat, sen olleen vahinko, mutta asia pitää tehdä virallisesti. Kyllä minä sen ymmärrän. Spontaani ahdistuksen purkaus pyrkii silti päälle. Puhun niin vähän ja lyhyesti kuin mahdollista. Nyökkäilen.

Käy ilmi, että kännykköistä muistutettiin ennen kuin saavuin paikalle. Rehtori kysyy kävinkö vessassa koko sinä aikana. Pudistan päätäni. Ei minulla niin kova hätä ollut, että minun olisi pitänyt keskeyttää kirjoittaminen sellaisen takia. Rehtori sanoo, että se saattaa koitua pelastuksekseni. Hän alkaa soitella tilaisuutta valvoneille opettajille varmistaakseen tarinani. Ymmärrän sen olevan edelleen muodollisuutta jo ennen kuin rehtori selittää sen minulle. Minulla on silti vaikeuksia pitää paniikkia kurissa. Vakuutin itselleni, ettei ollut mitään hätää. Jollen olisi ollut niin paniikissa, olisin nauranut. Rehtori soittelee opettajilleni, että olenko minä käynyt vessassa.

Opettajat vahvistavat tarinan. Rehtori lukee, mitä on säädetty tällaisista tilanteista ja tekee pöytäkirjan. Saan kännykkäni takaisin. Soittaja oli äiti. Äiti soittaa uudestaan. Katkaisen puhelun. Se soittaa vielä pari kertaa. Rehtori sanoo, että siinä kestäisi jonkin aikaa ja saisin käydä soittamassa. Menen soittamaan. Kysyin, että mikä nyt oli olevinaan niin vitun tärkeää.

”Ei, kun ihan vaan soittelin, että miten sulla meni. Kuulostaa, että nuha sulla ainakin on.”
”No… niinkin voisi sanoa… Sä soitit sitten kesken tutkinnon.”
”Aijaa… Anteeksi. En mä tiennyt. Luulin, että olisit lopettanut jo…”

Selitän katkonaisesti käsittämättömän paniikin alkaessa tulla uudestaan, että asiasta ollaan tekemässä selvitystä YTL:n lautakunnalle. Yritän selittää, ettei oikeasti ole varmaan mitään hätää. Ääneni ei tue sanojani.

Lopetan puhelun ja menen takaisin. Rehtori saa jonkin ajan kuluttua paperin valmiiksi. Tapahtuma kirjataan puutteellisen tiedonvälityksen, kokemattomuuden ja jännityksen piikkiin. Vahvistan, vaikken ole ihan varma jännittikö minua ihan niin, kuin ehkä annetaan ymmärtää. Kyllähän minua kai tavallaan jännitti.

Opo allekirjoittaa sen, kahden todistajan ja rehtorin kanssa. Minäkin allekirjoitan sen.

”Tämä on nyt sitten YTL:n armosta kiinni,” rehtori sanoo.

Pussiin puhumisesta

Voimmeko arvostella toisten toimia ja millä perustein? Mietin tällaista kysymystä ja tein jonkinlaisen selonteon mielipiteistäni ja toimintamenetelmistäni.

Filosofisessa mielessä puhutaan itseis- ja välinearvoista. Itseisarvo on jotain, mitä pidetään arvokkaana vain sen itsensä tähden, mutta välinearvo on arvokasta sen tähden, että sillä voidaan saavuttaa jotain muuta.

Itseisarvoja on ihmisillä hyvin erilaisia. Olemme tästä yhtä mieltä? Jos meidän mielestämme jonkun toiminta on väärin tai antiarvokasta ja haluamme toisen huomaavan toimivansa väärin, meidän on ensin otettava selvää, että toinen pitää samoja itseisarvoja kuin me. Sen jälkeen voimme eritellä, toimiiko toinen henkilö arvojensa vastaisesti. Jos henkilö toimii arvojensa vastaisesti, voi helposti kyseenalaistaa kyseisen toiminnan. Tällöin kyseinen henkilö niin sanotusti on puhunut itsensä pussiin.

Tässä on se salaisuus, miksi niin monet huomaavat puhuvansa itsensä pussiin seurassani. Voin lohduttaa: se ei tarkoita, että olisitte tyhmiä, korkeintaan hieman ajattelemattomia. Älyä osoittaa se, että te sentään huomaatte puhuneenne itsenne pussiin. Te voitte vielä kehittyä. Kaikki eivät huomaa, tai halua huomata. Sellaisten kanssa meinaa joskus mennä hermot.

Päätös.

Ei blogini päätös, joudun ikäväkseni ilmoittamaan, vaan päätös ainaisen valittamisen päättämisestä.

Todistukseen tuli muistaakseni kolme väärinpäin olevaa ysiä. Nyt nostan keskiarvoa. En valita enää koulussa liioista koulutöistä vaan teen ne helvetin liiat koulutyöt. Nyt on aika lopettaa valittaminen ja aloittaa tekeminen.

Ensiksi luen filosofian kertauskirjan Yo-kirjoituksia varten. Sitten teen matematiikan läksyt, luen filosofiaa koulukirjojeni niiltä osa-alueilta, joita emme juuri ole käsitelleet tunneilla. Hoidan hommat ajoissa.

Tällä päätöksellä ei ole pohjaa siinä, että täytän 18 ja minun pitäisi olla jotenkin huisin aikuinen. Öö? Olen kahden viikon päästä tasan yhtä aikuinen kuin nytkin, mutta vain velvollisuuksien ja oikeuksien kera. Ja oikeuteni rakentaa hiekkalinnoja ja katsella lastenohjelmia (jos satun heräämään riittävän aikaisin) ei muuten pääty siihen.

Valitettavasti kiinnitän tosin nykyisin liikaa huomiota animaatioiden ilmeisesti epäoleellisiin seikkoihin, kuten ääninäyttelijöiden latteaan eläytymiseen, kuluneisiin juoniin ja toisinaan tökkivään piirtojälkeen, joka pahimmillaan vääristää ihmisen anatomian varsin yliampuvasti.

Okei. Ne on tarkoitettu lapsille, enkä vissiin enää kuulu siihen ikäryhmään. Katselen niitä silti joskus ja yritän ymmärtää lapsia. Se ei ole ihan hirveän vaikeaa.

Kävin tänään hiihtämässä. Vaikka valitin, että sitä voi suositella jokaiselle piilomasokistille, oikeasti minun pitäisi hiihtää enemmän. Tai sitten harrastaa jotain muuta urheilua säännöllisesti.

Ihan ensiksi en kylläkään lukenut sitä kirjaa (kokonaan) vaan tosiaan kirjoitin asioista maksalaatikkoon pomppivan blogimerkinnän.

Opiskelu vs. siivous

Miksi on niin helppo tehdä kaikkea muuta, kuin sitä mitä pitäisi? Rakastan huoneeni siivoamista yhtä paljon, kuin nuoret yleensäkin. Kuten myös kehnoja arvosanoja. Minun piti petrata englannissa ja kerrata koko päivä kokeeseen. Mitä minä olen tehnyt? Siivosin huoneeni ja vaihdoin lakanat ja suojasin sohvan Petteriltä matoilla.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!” Julistan mielessäni ja kaivan enkunkirjan ensimmäisen kerran tämän viikonlopun aikana repustani.

Kello on puoli yhdeksän.

Arvoisat lukiolaisperfektionistit

Tänään oli matematiikan uusinta. Minun pitäisi olla ylpeä, jos saisin jotain yli vitosen siitä. Siis nimenomaan konditionaalissa. Pitäisi, koska en kuitenkaan ole. En mä mihinkään kutoseen ole matikasta tyytyväinen. En matikasta, enkä oikeastaan mistään muustakaan aineesta. Seiska vielä menettelee. Perfektionistin vikaa? Joo-o, ehkä tervettä sellaista? 

”Olisit onnellinen, sait sentää kutosen, olis se huonomminki voinu mennä”, joku lohduttaa tai onnittelee. 

”Mutta se olisi voinut mennä vielä paremminkin, paljon paremmin… vai olisitko itte tyytyväinen?” tekisi mieli vastata, mutta siitä seuraisi vain epämääräistä mutinaa: 

"Noo... mutta sulla on nyt menny aika huonosti." 

Jep. Eli olen niin tyhmä, että se on hyvä saavutus minulle. Sitten sama kaveri kerjää sympatiaa "vain kasista".

Ei näin rakkaat ihmiset. ”Me arvoisat lukiolaiset” haluamme pystyä täydellisyyteen. Olet rakas ystäväni perfektionisti. Monet teistä ovat. Ei se mitään, mutta älkää kuvitelko, että minä olisin tyytyväinen yhtään vähempään saavutukseen kuin tekään. Aivan. En ole täydellisen tyytyväinen, kuin kymppiin tai ällään, mutta muitakin arvosanoja on tietenkin pakko sietää. Jo oman mielenterveydenkin kannalta. Kyvyistä ja työpanoksesta puhumattakaan.

Huomiseksi tein englannin esseen. Siis nimenomaan tein. Se on ohi. Tuulettakaamme! No ei oikeasti. Ei niissä aineissani juuri tuulettamista ole. Olen tyytyväinen aineeseen (sanamäärää lukuun ottamatta), kun palautan sen. Kun saan sen takaisin, lasken (teennäisen) hilpeästi, että onhan tässä kolme lausetta, mistä ei ole korjattu mitään. Jee… Käytän yksinkertaisesti liian monimutkaisia lauseita. Vannoin käyttäväni tällä kertaa aivan yksinkertaisia lauserakenteita, joita osaan ehkä jopa käyttää… Mutta ei. Minut on kirottu mammuttipitkäyybervaikearakenteinenlause-kirouksella.

Ylihuomiseksi, torstaiksi pitäisi lukea sitten ruotsin sanoja, joita en ole lukenut sanaakaan. Eivätkä ne näin lyhyessä ajassa jää millään päähän. Sitten torstain jälkeen tulee luonnollisesti perjantai ja on ajotunti. Lauantaina seuriksen talvileirille, josta tullaan sunnuntaina. Sunnuntaina pitäisi sitten katsella mantsankirjaa, kun on koe tiistaina ja enkunsanoja, jotka ovat maanantaina. Eivätkä ne muuten jää mitenkään helposti myöskään tähän päähän. Tässä päässä ei pysy kuin rastat (äidin harmiksi. Se olisi halunnut saada leikkautettua minulle kivan lyhyen kesätukan ja päästä siinä ”samalla” rastoista eroon).