Vuosiyhteenveto

Nyt musta oikeastaan tuntuu, että haluan tehdä jonkinlaisen vuosiyhteenvedon. Aina ei ole tuntunut, joten en ole joka vuosi tehnyt sellaista.

Tämän vuoden alussa tiedostin, että mulla oli paljon työstettäviä asioita, joita lähdin purkamaan hiljalleen auki. Oikeastaan jo vuodenvaihteessa oli aika hyvin nähtävissä, millaisten asioiden kanssa pääsisin painimaan seuraavaksi vuodeksi.

Tammikuussa

Käsittelin paljon tunnekavalkadiini jostain tarkoin vartioidusta kolkasta livahtanutta ihastusta. Kerroin tammikuun aikana ihastukselleni, mistä tuulee. Se oli oikeastaan siinä. Häntä ei ilmeisesti kiinnostanut, joten jatkoin hänen kaverinaan kuten siihenkin asti. Tunnepuolella se ei ollut ihan niin yksinkertaista, mutta pääsin kevään aikana eteenpäin.

Helmikuussa

Tärkein asia oli leikkaus. Minulta siis leikattiin tissit. Se paransi merkittävästi omaa kehosuhdettani. Peilikuva alkoi näyttää oikealta. Siitäkin huolimatta, että olin fyysisesti melko kyvytön ensimmäisen kuukauden ajan leikkauksen jälkeen, tuntui jostain syystä vahvemmalta.

Maaliskuussa

Kirjoitin hyvin vähän mitään blogiin, mutta pohdin paljon minäkuvaani, ihastumista ja etäsuhdetta ja sitä miten ne ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Huhtikuussa

Kirjoitin vielä maaliskuutakin vähemmän mitään blogiin, mutta käsiteltäviä aiheita elämästäni ei silti puuttunut. Olen omaan päiväkirjaani kirjoittanut seuraavaa:

Musta tuntuu, että työkaverini etsimällä etsivät musta vikoja. Huonoja puolia ja tekemättömiä hommia. Ja löytyyhän niitä. Tietenkin. Se tekee mulle olon, että mun pitäis alkaa tehdä samoin - ikäänkuin puolustautuakseni. Jokin osa ylpeyttäni kokee tulleensa loukatuksi ja haluaisi kostaa. En kuitenkaan halua lähteä siihen, koska se nyt vaan on sillein lapsellista ja epärakentavaa. Enkä mä toki voi tietää, onko tämä oikeasti sitä, mitä mä tulkitsen sen olevan, vai vaan sitä, että projisoin omaa itsekriittisyyttäni heihin.
10.4.2018

 Myöhemmin kävi ilmi, että olin itse asiassa tulkinnut aivan oikein ja sitä sitten käsiteltiin hartaudella. Kuten myös kaikkia vikojani ja tekemättömiä töitäni.

Toukokuussa

Aloin uudelleenorientoitua. Olin päässyt yli ihastuksesta ja minäkuvani murroksesta. Olin alkanut saada vähän välineitä työstää asioita, jotka olivat hiertäneet työpaikallani, mutta suhde työkavereihini oli edelleen hankala.

Kesäkuussa

Suhde työkavereihin alkoi elpyä, mutta huomasin edelleen stressitasojeni alkavan nousta, kun keskustelin heidän kanssaan viestitse. Kirjasin päiväkirjaani seuraavaa:

--työkavereideni kehutkin tuntuvat jollain kierolla tapaa haukuilta. Sillein, että nyt hoidit tän hienosti (yleensä et). Toisaalta on erittäin hyvä saada myös positiivista (?) palautetta ja on mukava tietää vaihteeksi mitä tekee oikein verrattuna siihen, miten sen voisi tehdä väärin.
19.6.2018

 Olin kesäkuun aivan järjettömässä stressissä ja jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Kirjoitin 28.6.: "Täydellinen vapaapäivä olis sellanen, että ei tarttis tehdä yhtään töitä".

Heinäkuussa

Yritin pohtia ratkaisuja siihen, että mulla on liikaa töitä ja reflektoin aivojeni ihastustaipumusta. Yritin kehittää jonkun menetelmän, millä sanoa itselleni riittävän varhaisessa vaiheessa, että olisi huono idea ihastua tähän ihmiseen ja sitten olla ihastumatta.

Elokuussa 

Huomasin epäonnistuneeni menetelmän kehittämisessä. Kuukauden aikana tuli sen seurauksena käsiteltyä taas paljon ihastusjuttuja ja niiden pohdintojen sivutuotteena tein muutamia havaintoja itsestäni:

Kaipaan kosketusta. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan läheisiä ystäviä. Kaipaan läheisten läsnäoloa. Onko se sitten ollut jotain ylpeyttä, miksi en ole sitä voinut tunnustaa ja tunnistaa? En tiedä, mutta nyt se sattuu, niin kuin nyt epämiellyttävä totuus sattuu. Tuntuu tyhmältä, etten ole käsittänyt sitä aiemmin.
29.8.2018

Vatvottuani ihastusjuttuja aikani päädyin tekemään saman, minkä tammikuussa ja kerroin uudelle ihastukselle, että hei tämmönen homma. Keskustelimme ja tulimme siihen lopputulemaan, että olisimme mielellämme ystäviä ja väistäisimme sen draamamiinakentän, jonne mikä tahansa muu säätäminen meidät veisi.

Syyskuussa

Olin hyvin väsynyt ja minusta tuntui, ettei minulla ole tilaa tai aikaa levätä. Mulla oli syyskuussa pieni leikkauksen korjausleikkaus. 

Lokakuussa

Pohdin omia arvojani, etäsuhdettani ja tulevaisuuttani nykyisessä työpaikassani.

Marraskuussa

Aloin saada sellaisia asioita tehtyä, jotka olivat roikkuneet to-do-listallani kesästä saakka. Totesin, että ihastus aiheuttaa edelleen jonkinlaista resonointia minussa. Havaitsin, että tarve vapaalle ja rentoutumiselle ei ole vieläkään tyydytetty ja etäsuhteessani on ongelmia. Yritin vähentää töitä, mutta se aiheutti vain lisää stressiä. Tuntui, että pää oli lakannut toimimasta kunnolla. Tein yhden ihmisen avustuksella suunnitelman itselleni loppuvuodeksi. 

Joulukuussa

Alkoi helpottaa. Aloin saada tilaa rentoutua. Pystyin alkamaan korjata etäsuhteen ongelmia. Ihastus alkoi stabiloitua ystäväksi. Siitä huolimatta, että mainitsen näistä peräkkäin, en näe niillä olevan suoranaisesti yhteyttä. En voi edelleenkään sanoa tietäväni mitään siitä, mitä syksyinen ihastukseni on tuntenut mua kohtaan tämän vuoden aikana, mutta ei sillä varmaan ole väliäkään. Ainakin toivon, että hän olisi sanonut, jos siinä olisi jotain, millä olisi jotain väliä.

Yhteenvetona 

Tämä vuosi on ollut vaiheikas. Mulla on ollut paljon asioita, mitä mun on täytynyt käsitellä ensin rauhassa itsekseni tai jonkun sopivaksi katsomani henkilön tuella. Kaiken sen jälkeen on jäänyt aika vähän aikaa ja energiaa kirjoittaa blogiin. Siksi huomaan, että mun on täytynyt lainata blogini sijaan päiväkirjaani, joka on ollut blogia ahkerammassa käytössä.

Runoja meistä muista

Kuukausi sitten havainnoin, että muunsukupuolisille ei ole runoja. Muunsukupuolisista ei ole ylistyslauluja. Koen siksi velvollisuudekseni kertoa, että olen löytänyt yhden:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkeä päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa.
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni.
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja.

- Edith Södergran Kohtaamisia (WSOY 1982, suomennos Pentti Saaritsa)

Mitäpä tästä voi sanoa? Samaistun. Olin itsekin hahmotellut jotain "Muilta muille"-hengessä. Se on vielä jotenkin raakileen oloinen, mutta jaan sen silti teille.



Tämä on oodi

... meille,
jotka olemme astuneet ulos annetusta,
selvinneet
ja määrittäneet itsemme uudestaan.

... heille,
jotka eivät koskaan saaneet rakentaa itseään.

... ja teille,

jotka rakensitte työkalut meille käytettäväksi.

Meidät on koottu parhaista paloista

Olemme pieniä, jotka ovat löytäneet toisensa

Olemme häiriöitä napojen magneettikentässä

Havainnoitsijoita kahden välissä

Sukupuolihuolimattomia hämmennyksen tuottajia

 Olemme

vastakkainasettelun päätös

veden ja tulen liitos

Muokkaus 12.1.2019 //

Löysin joskus vuosi sitten tumblriin kirjoittamani kalevalamittaisen transsukupuolisuuden syntytarinan. Nauttikaa.

Transsukupuolisuuden synty

Emo minun ruumiin kantoi,
Esi-isä hengen antoi.
Toinen takoi mut tulesta,
Toinen veisti mut vedestä.

Nyt mä kysyn itseltäni,
Tiedustelen luonnoltani,
Höyrynä mä voinko elää?
Ristiriitaa sielus sietää?

Unelmia ja toimistohommia

Viime aikoina (lähinnä ennen joulua) olen arvioinut elämänarvojani ja pistänyt toimistohommiani järjestykseen. Kummassakin näissä on yhteisenä tekijänä se, että olen luistanut niiden priorisoinnista. Tämän merkinnän otsikon intertekstuaalisesta viittauksesta huolimatta, tällä postauksella ei ole mitään tekemistä samannimisen kappaleen kanssa. Sori nyt, jos joku pettyi. Sen sijaan aion kertoa, miten olen priorisoimassa asioita ja miksi.

Arvoni

Priorisoinnissa täytyy lähteä liikkeelle siitä, mikä on tärkeää. Tähän kysymykseen puolestaan vastaa sellaiset hassut otukset kuin arvot. Tammikussa 2017 määrittelin itselleni neljä asiaa, mitä haluan elämältä:

- Haluan kehon, jota voin rakastaa. En siksi, että se miellyttää muita, vaan siksi, että se miellyttää minua.

- Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla. Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti. Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.
- Haluan luoda. Olisi valehtelua väittää, ettenkö haluaisi tehdä jotain itseilmaisuun liittyvää.

- Haluan perheen tai perhettä vastaavan yhteisön, jossa kaikkien on hyvä olla.

Nyt tein väliaikakatsauksen siihen, miten olen onnistunut näiden arvojen toteuttamisessa. Luulisin nimittäin, että tällaista on hyvä tehdä edes tällein parin vuoden välein.

Keho:

Tammikuussa 2017 olen luultavasti pitänyt tätä kaikkein ongelmallisimpana asiana, koska olen maininnut sen ensimmäisenä. Tällä hetkellä kehoni on kuitenkin näistä se, joka aiheuttaa minulle vähiten murhetta. 

On edelleen muutamia terveydellisiä ja kosmeettisia kehooni liittyviä asioita, mitkä nakertavat minua. Varmaan kirjoitan niistä oman postauksen myöhemmin. Näistä neljästä faktorista luulen kuitenkin, että se on mulla parhaiten tasapainossa. Isoimmat huoleni kehooni liittyen poistuivat helmikuussa rintojenpoiston, eli mastektomian myötä. Tästä olen kertonut tarkemmin postauksessa Ilman rintoja. Yhteenvetona sanoisin, että kehoni tuntuu kehittyvän tällä hetkellä omaa tahtiaan toivottuun suuntaan. Ongelmia on, mutta ne on hoidossa.

Työ:

Tämä on sitten luultavasti huolettanut minua toiseksi eniten, koska olen maininnut sen toisena. Varmaankin siksi, että tammikuussa 2017 minulla ei ollut töitä, opiskeluni olivat päättymässä ja töiden saaminen vaikutti vaikealta ja tärkeältä. Olin myös kohtalaisen kyllästynyt opiskeluun, joten en pitänyt sen jatkamista korkeammalle asteelle enää vaihtoehtona.

No nyt minulla on työ. Se myös vastaa antamaani kuvausta työstä, jollaisen haluan. Saan käyttää monipuolisesti kykyjäni ja taitojani työssä. Se on haastavaa ja vaikka palkkani ei ole suuri, se on minimaalisiin elinkustannuksiini suhteutettuna enemmän kuin tarpeeksi.

Ongelma vain on siinä, että teen töitä keskimäärin aivan liikaa. Ne haukkaavat tällä hetkellä elämästäni sen verran suuren palasen, että vallankin kaksi myöhemmin mainittua arvoani ovat kärsineet siitä merkittävästi. 

Näkisin kuitenkin, että en ole priorisoinut yksistään työtä näiden yli, vaan myös itseni kehittämisen. Työni kehittää minua tällä hetkellä hyvin tehokkaasti toteuttamaan myöhemmin paremmin sekä itseilmaisuuni liittyviä projekteja, että yhteisö/perhe-elämää. Työssä on oppinut hyvin paljon projektinhallintaan liittyviä taitoja sekä sosiaalista ongelmanratkaisua ja arjenhallintaa yhteisössä. 

Luominen:

Minulla on luovia projekteja, jotka haluaisin viedä loppuun. Koska olen kuitenkin priorisoinut työni sekä oman hyvinvointini ylläpitämisen luomista korkeammalle, luovat projektini eivät ole käytännössä edenneet. 

Koska työt ovat vielä tänä syksynäkin tuntuneet liian kuormittavilta, olen ollut jopa jättämässä tietoisesti kesken yhtä aloittamaani prosessia: kansanopiston romaanikurssia. Nyt olen konfliktissa sen kanssa, että tämä prosessi vie aikaa ja energiaa kaikilta muilta tärkeiltä arvoiltani, mutta selvästi sen laiminlyöminen kokonaan harmittaa minua myös. 

Luulen, että minun täytyy luoda toinen prosessi, jonka avulla vien tätä luovaa projektiani säännöllisesti eteenpäin - mutta sellaiseen aikaan, joka ei aiheuta jatkuvasti merkittävää konfliktia muiden tärkeiden arvojeni toteuttamisen kanssa.

Perhe&yhteisö:

Asun tällä hetkellä yhteisössä, joka monilta keskeisiltä funktioiltaan muistuttaa perhettä. Asumisyhteisöni kanssa koenkin olevani melko hyvin tasapainossa. Ongelma on siinä, että asumisyhteisööni ei tällä hetkellä kuulu puolisoni, jonka miellän hyvin olennaisella tavalla perheekseni.

Sekin varmaan kertoo minusta enemmän kuin haluaisin, että se on tässäkin listassa mainittuna viimeisenä. Luultavasti se on mainittuna viimeisenä, koska olen listan kirjoittamishetkellä pitänyt parisuhdettani itsestäänselvänä asiana. Tiedollisesti pidän parisuhdettani hyvin tärkeänä, mutta käytännön tasolla ja ajankäyttöäni arvioitaessa arvostukseni parisuhdettani kohtaan näkyy hyvin vähän. Se on oikeasti ollut viime aikoina merkittävä epäkohta ja näin pitkässä etäsuhteessa se alkaa myös tuntua.

Tämän takia olenkin kehittänyt ja ottanut käyttöön erinäisiä prosesseja, joiden on tarkoitus palvella etäsuhteen ylläpitoa. Soittelemme (via Discord) monta kertaa viikossa - joskus jopa päivittäin. Ihan vain vaihtaaksemme kuulumisia, vaikka ei olisikaan tapahtunut mitään hirvittävän erikoista. Vaihdamme riemastukset, harmitukset, ihastukset, vihastukset ja mitä nyt vain sattuukin kuulumaan. Tämän seurauksena etäsuhde tuntuu alkaneen toimia paremmin. Tällaisina hetkinä kiitän sitä, että olen valinnut kumppanin, jonka kanssa kommunikointi on helppoa.

Kirjalahja

Löysin itseni mielenkiintoisen sisäisen konfliktin ääreltä näin joulun jälkeen. Sain lahjaksi neljä kirjaa. Niistä kaksi olivat sellaisia, mitä olin toivonutkin. Kaksi olivat sellaisia, jotka olisivat varmaan olleet minulle ihan passeli lahja... kymmenen vuotta sitten. Kyseessä on siis kaksi nuorille suunnatun fantasiasarjan päätösosaa. Kumpaakaan sarjaa en ole oikeastaan seurannut. Toisesta mulla on mielikuva, että kaverini sanoi sen olevan huono.

Periaatteessa arvostan sitä, että äitini on hyväksynyt minun lukevan tusinafantasiaa ja haluaa osoittaa tälle tukensa. Hän on aikaisimpina vuosina pyrkinyt "monipuolistamaan" kirjamakuani ostamalla... no milloin mitäkin ei-fantasiaa.

Toisin kuin äitini, olen myös lukenut riittävästi fantasiaa tietääkseni, että fantasiasarjoihin ei ehkä pääse parhaiten mukaan lukemalla niiden päätösosan ensimmäisenä. Monien muiden genrejen kanssa se ei ehkä ole ihan niin justiinsa, jos lukee kirjoja vähän väärässä järjestyksessä. Nuortenfantasia on kuitenkin vähän sellainen genre, että ne kirjat yleensä kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä. Vallankin jos inhoaa spoilereita. Voi myös olla, että olen vain hyvin juonikeskeinen lukija.

Jos mä haluaisin siis nauttia näistä lahjoista sillä kirja-ihmisen pieteetillä, kuin olisi minulle ominaista, mun pitäisi ensin lukea toisen sarjan kanssa kaksi aiempaa järkälettä ja toisen kanssa viisi. Ja jotenkin musta alkaa tuntua, että oon jo lukenut riittävästi tusinafantasiaa yhden ihmiselämän tarpeiksi. Tämä ei tosin ole ensimmäinen kerta, kun tätä tapahtuu. Robin Hobbin teosten kanssa se vielä toimi, että äiti osti mulle yhden kirjan jälkimmäisen trilogian keskeltä ja minä lainasin kirjastosta ensin sen aiemman trilogian ja sitten myöhemmän trilogian muut osat ja luin ne kuulaisesti haluamassani järjestyksessä.

Heh. Kauheaa vinetystä lahjoista. Ehkä mä vaan laitan sille jatkossa vähintään kolmen kirjan listan kirjoista, joita ostaa.

Kehukatkero

Tajusin tänään, että olen katkera. Kuuntelin yhden ihmisen ylitsevuotavaa kehua toiselle sukupuolelle ja sen hienoudelle. Aivoni kelasivat jatkuvalla syötöllä vastaväitteitä ja kaikenlaisia tapoja negatoida se, mitä hän oli juuri sanonut. Sitten näin, miten tärkeää se oli näille ihmisille. Näin, miten paljon ne ovat kaivanneet tällaista validointia omalle sukupuolelleen ja pysäytin sen kelan.

Kysyin itseltäni, miksi. Miksi ihmeessä haluaisin viedä tämän pois näiltä ihmisiltä? Eihän se ole pois minulta. Vai onko?

Havahduin miettimään asiaa. Riippuuko suhtautumiseni siitä, ylistetäänkö naisia vai miehiä? Ei, ei se oikeastaan riipu.

Käytyäni jonkun aikaa keskustelua itseni kanssa oivallus iski minuun. Minun on vaikea kuunnella ylistyksiä miehille ja naisille, sillä koen joutuvani jatkuvasti kamppailemaan saadakseni edes olla olemassa. Tuntuu turhanaikaiselta nipottamiselta edes ilmaista halua olla olemassa ilman, että mun sukupuolta pilkataan. Tällaisen epäsuhdan tajuaminen tekee aivan helvetin kipeää ja tuntuu todella epäreilulta. Tajuan varmaan tämän vasta nyt sen takia, että olen ollut aivan liian paksunahkainen antaakseni taisteluhelikoptereiden mennä ihon alle. Tai ainakaan näyttääkseni sitä.

Ei tämä toki vie pois sitä, että miehet ja naiset kaipaavat myös validointia omalle sukupuolelleen. Ei, vaikkei heillä olisikaan samanlaista perspektiiviä ja ymmärrystä siitä, miten valtava on sukupuolivähemmistöjen edustajien kokema validoinnin puute. En mä kuitenkaan halua alkaa mihinkään uhriolympialaisiin.

Tästä aiheesta puhuminen on jo muutenkin hirvittävän vaikeaa. Sukupuolivähemmistöt hirvittävän helposti nähdään tai näytetään uhreina ja uhriutujina. Enkä mä haluaisi olla kumpikaan. Olen vierastanut sitä niin vahvasti, että ennemmin olen vähätellyt omia tarpeitani ulkopuoliselle validioinnille.

Olen jo joskus pohtinut sitä, mitä etuja muunsukupuolisuudessa on. Musta kuitenkin tuntuu, että haluan vielä kirjoittaa oodin muunsukupuolisuudelle.

Ehkäpä kirjoitankin. Kuka muukaan sen tekisi?

Pakkosuhde

Lukiessani juttuja heterosuhteista aina välillä mietin, ettei ole mikään ihme, etten aika pitkään aikaan pitänyt itseäni parisuhdeihmisenä. Hyvin usein jutuista välittyy sellainen kuva, että ihmiset ovat parisuhteessa pääasiassa jonkunlaisen pakon vuoksi. Käsittelen alla muutamia erilaisia pakkoja, joita olen identifioinut sekä sitä, miksi ne nostavat minulla karvat pystyyn.

Taloudellinen pakko

Tämä katkelma ylle linkkaamastani hesarin artikkelista kuvaa hyvin taloudellista pakotetta olla parisuhteessa:

VÄITÖSKIRJAN mukaan mies yrittää estää naisen uskottomuuden niin, että hän ansaitsee vaimoaan enemmän tai vähintään puolet kotitalouden tuloista. Näin vaimon elintaso uhkaa pudota, jos hän on uskoton. - - EKMAN pitää väistökirjaansa uudenlaisena tapana tarkastella kotitalouksia biologian näkökulmasta. Alkupisteenä on hänen huomionsa, että evoluutio suosii omia biologisia lapsiaan kasvattavia miehiä. 

Niin, jos ei tarvitse miestä elättäjäksi, niin miksi välittää hänen tunteistaan? Tämä antaa todella suoraviivaisen kuvan parisuhteen muodostamisen syistä: nainen tarvitsee miehen lompakkoa ja mies naisen kohtua. Jotenkin minun on vaikea uskoa, että heteroparit haluavat jäsentää parisuhdettaan tämän kautta.

Oma parisuhteeni toki on varsin vaikea suhteuttaa tähän monestakin syystä. Muun muassa siitä, että en kohdusta huolimatta ole nainen. Toisekseen siitä, että on hyvin mahdollista, etten kykene lisääntymään. Kolmannekseen siitä, että olen varmaan suurimman osan parisuhteeni kestosta tienannut miestäni paremmin.

Omasta parisuhdetaustastani käsin minun on kovin vaikea hyväksyä tämän väitöskirjan tuloksia ja vielä vaikeampi sen tulkintoja tuloksista:

”Mies voi viedä naisen kulutusmahdollisuudet ja pelko huonommasta elintasosta saa naisen pysymään uskollisena”, Mats Ekman kirjoittaa.

Minun on muutenkin vaikea nähdä kovin ruusuista tulevaisuutta parisuhteella, jonka koossa pitävä liima on se, että toinen osapuoli on taloudellisesti riippuvainen toisesta. Se myös antaa taloudellisesti dominoivalle osapuolelle kultaiset avaimet toisen käyttäytymisen mustasukkaiseen kontrollointiin sekä henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan.

Toki väitöskirja varmasti perustuu laajempaan aineistoon kuin oma parisuhdehistoriani, joten olisi oman historiani perusteella älyllisesti epärehellistä teilata tutkimus huonoksi pelkästään siksi. Vallankin, kun se tukee joitain omia havaintojani joidenkin ihmisten parisuhteista. Tutkimuksen suurimpia ongelmia onkin mielestäni ennemmin se, että se ottaa huomioon vain yhdenlaisen pakon olla suhteessa ja vetää siitä varsin yksioikoisia johtopäätöksiä ja yleistyksiä (kuten sen, että tämä on sellainen normaali, joka pitää vain hyväksyä). Tämän vuoksi haluaisin käsitellä vielä muutamaa muuta pakkoa.

Seksuaalinen pakko

Siinä, missä edellinen pakko koski stereotyyppisessä heterosuhteessa olevia naisia, tämä koskee stereotyyppisessä heterosuhteessa olevia miehiä. 

Seksuaalisella pakolla tarkoitan sitä, että ihminen on parisuhteessa sen vuoksi, että se on (käytännössä) hänen ainoa tapansa saada seksiä ja hän pitää seksiä elämänlaadulleen välttämättömänä. 

Ihmisenä, joka on suurimman osan elämästään pitänyt itseään aseksuaalina tai vähintäänkin täysin riittävän kyvykkäänä pitämään itse huolta omista seksuaalisista tarpeistaan, tähän on luonnollisestikin vaikea samaistua. Tämä on kuitenkin sitä, mitä kuulee esimerkiksi Henry Laasaselta, Timo Hännikäiseltä, sekä monilta muilta miesasialiikkeen puuhamiehiltä. Niin absurdilta ja pakkomielteiseltä, kuin se minun perspektiivistäni kuulostaakin, jälleen havaintoni muista ihmisistä ja heidän parisuhteistaan tukevat tulkintaa siitä, että tämä on oikeasti asia, joka pitää joitain ihmisiä parisuhteessa.

Jälleen kerran minun on vaikea nähdä sellaista parisuhdetta hyvinvoivana, jonka toinen osapuoli on ensisijaisesti kävelevä pillu tai kyrpä. Halujen kohtaamattomuudesta johtuvaa epätasapainotilaa olisi mielestäni aivan mielekästä korjata hakemalla (kaikkien osapuolien hyväksymällä tavalla) kaipaamaansa kyseisen parisuhteen ulkopuolelta. Se voi tarkoittaa esimerkiksi maksullisia palveluita, seksisuhdetta, toista parisuhdetta tai mitä hyvänsä kuviota, joka nyt sattuu kaikille passaamaan ja täyttää tarpeen. Se tietysti voi johtaa siihen, että parisuhteen toisen osapuolen sijasta nyt vain joku toinen ihminen nähdään ensisijaisesti jonkinlaisena tarpeentäyttöautomaattina. 

Jotta tämä järjestely ylipäätään tuntuu mielekkäältä, se vaatinee perinteiseen, monogamiseen parisuhteeseen tottuneelta melkoista aivojumppaa. Siinä täytyy kuitenkin hyväksyä esimerkiksi sellainen yksityiskohta, ettei kykene täyttämään kaikkia kumppaninsa tarpeita. Jos syvimmissä haaveissaan haluaa ajatella itseään toisen ihmisen ultimaattisena kaikkien halujen täyttymyksenä, on todella vaikeaa tunnustaa, että on jotain, mitä toinen ihminen tarvitsee, eikä sitä pysty itse hänelle antamaan.

Itse kävin tämän keskustelun itseni kanssa siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että en ole nainen ja olen parisuhteessa heteromiehen kanssa. Ja siinä vaiheessa, kun tajusin, että seksuaalinen ja romanttinen tunnepuoleni ei kykene vastaamaan samalla intensiteetillä mieheni tunnepuoleen. Silloin tajusin, että olisi epäreilua sitoa ihminen, josta välitän ja jolle haluan pelkkää hyvää, omaan vajavaisuuteeni. Vallankin, kun en mä ole edes mustasukkainen. Mulle riittää se, että mä saan jakaa oman elämäni hänen kanssaan. Ei mua haittaa, jos hän muodostaa muihin ihmisiin sellaisia suhteita, jotka sisällöllisesti muistuttavat parisuhdetta.

Ja kaikki tämä siis kumpusi aivan omasta halustani antaa toisen olla vapaa. Kumppanini ei missään vaiheessa painostanut minua millään tavoin, eikä ollut ottanut edes koko asiaa puheeksi siinä vaiheessa, kun kävin tämän läpi mielessäni. Ehkä tämäkin kumpuaa ideologiastani "suhde voi parhaiten pakoista vapaana".

Tarve lisääntyä 

Hyvin monilla ihmisillä on tarve lisääntyä. Helpoiten se onnistuu, kun kaksi lisääntymiskykyistä yksilöä, joilla on yhteensopivat sukusolut, päättävät hankkia yhdessä lapsen. Silloin kun biologiseksi kelloksi kutsuttu mekanismi ihmisessä alkaa tikittää, ilmeisesti myös näkökulma parisuhteen muodostamiseen ja ylläpitämiseen muuttuu. Se, että arvot menevät uusiksi, on ihan tavallista iän myötä - sekä se, että se vaikuttaa läheisiin ihmissuhteisiin.

On ihmisiä, joilta tämä "biologinen kello" mahdollisesti puuttuu kokonaan sekä ihmisiä, jotka ovat (yleensä varsin hyvin perustelluista syistä) päättäneet jättää sen huomiotta. Koska lasten hankkiminen ei kuulu heidän arvoihinsa, on aivan perusteltua, että he eivät välttämättä halua olla parisuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jonka arvoihin se kuuluu.

Aiemmin mainitun Hesarin artikkelin mukaan:

TUTKIJA Mats Ekman kertoo löytäneensä teoreettista tukea sille, että miehet pyrkivät ansaitsemaan enemmän kuin vaimonsa. Syynä tähän on se, että mies ei voi koskaan olla yhtä varma vanhemmuudestaan kuin nainen, joten mies yrittää taloudellisilla kannustimilla estää naista olemasta uskoton.

Miehillä on Ekmanin mukaan enemmän menetettävää partnerinsa uskottomuuden takia. Mies nimittäin saattaa ”tietämättään kasvattaa jälkeläisiä”, joiden kanssa hän ei jaa geenejä, Ekman kirjoittaa perjantaina tarkastettavan tohtoriväitöskirjassaan Essays on Social Economics.

Vaikuttaa todella pitkälle viedyltä yksinkertaistukselta. Vallankin, kun ottaa huomioon, että suurimmalla osalla aviopuolisoista ei ole avioehtoa ja edelleen ihmiset mielellään menevät naimisiin ennen lasten hankkimista. Tietysti mahdollisen eron jälkeen saatavat rahat eivät riitä loputtomiin ja on huomattavasti todennäköisempää saada elatusmaksuja hyvin toimeentulevalta isältä, kuin sosiaalitukien varassa elävältä. Silloin on myös etua siitä, että lapsi on tämän hyvin toimeentulevan isän biologinen jälkeläinen. Että teoriassa joo. Kuulostaa vaan kohtalaisen harvinaiselta laskelmoinnilta.

Olen kyllä kuullut monen aivan tietoisesti kerryttävän varallisuutta lasten hankkimisen varalle - ei tosin puolison uskollisuuden takaamiseksi, vaan yksinkertaisesti siksi, että lapsen hoitaminen vaatii resursseja. Nämä ihmiset ovat vastuuntuntoisen oloisia ihmisiä, jotka haluavat turvata lapselle hyvän alun. Ja tämä siis pätee niin biologista kuin ei-biologistakin lasta haikaileviin vanhempiin.

Kyvyttömyys selvitä arjessa

Olen kuullut usein niin miesten kuin naistenkin suista varsin kirjavia "käytännön syitä" olla parisuhteessa. Oikeasti, aikuiset ihmiset, opetelkaa pyykkäämään ja vaihtamaan talvirenkaanne itse. Ei se niin vaikeaa ole. Epämiellyttävää ehkä, ja luultavasti olisi kivempi, jos joku muu tekisi sen puolestasi, mutta kohtuuttoman vaikeaa se ei ole. 

En siis mitenkään vastusta sitä, että kotityöt jaetaan tasapuolisesti niin, että kunkin omat kiinnostukset ja vahvuudet pääsevät esille. Enkä vastusta sitä, että jos toinen käy töissä ja toinen ei, että kotitöillä tätä kompensoitaisiin. Lähtökohtaisesti kuitenkin mielestäni ihmisen pitäisi osata tehdä kaikki arjen työt itse. Jo ihan siitäkin syystä, että joskus parisuhteen toinen osapuoli voi olla jostain syystä tilapäisesti tai pysyvämmin estynyt tekemään jotain omaa askarettaan.

On myös olemassa päteviä fysiologisia syitä, miksi joku ihminen ei jotain tehtävää voi suorittaa. Tämä kirjoitus ei koske esimerkiksi omaishoitajia. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että ihmisen psyykelle ei tee kauhean hyvää se, että kokee olevansa kyvytön suoriutumaan itsenäisesti arjesta. Oletan, että tästä ainakin jossain määrin puhutaan omaishoitajien ja heidän hoidettaviensa kesken, eikä minulla ole mitään valaistunutta näkemystä aiheeseen.

Yksinäisyyden pelko ja kosketusmonopoli

Monet ovat parisuhteessa siksi, että heitä pelottaa olla yksin. Sen vuoksi monet ovat valmiita sietämään huonoakin parisuhdetta, sillä sitä pidetään parempana kuin yksin olemista.

Ihmisen, joka ei ole parisuhteessa, on usein vaikea täyttää tarvettaan fyysiselle kosketukselle ja emotionaaliselle läheisyydelle. Voi olla, että tämä ongelma on korostunut miesten keskuudessa. Yhteiskuntamme antamat kapeat raamit miehiselle kanssakäymiselle ovat aika suppeat. Niiden puitteissa tapahtuva, homoksi leimaantumisen pelon varjostama kanssakäyminen voi jäädä vallankin parisuhteettomalle miehelle epätyydyttäväksi. 

Tämän lääkitseminen voi olla vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Jokainen voi miettiä omia tarpeitaan ja sitä, miten sinkkuna olisi mahdollista elää sellaista elämää, jossa nämä tarpeet tulisivat tyydytetyksi. Tämä pätee aivan kaikkiin edellä mainittuihin kohtiin. Monet näistä "pakoista" juontaa johonkin ihmisen tarpeeseen ja kaikki tarpeet on mahdollista täyttää muutenkin kuin perinteisen parisuhteen kautta.

Läheiset ystävyyssuhteet, joihin kuuluu toisen ihmisen koskettaminen ja emotionaalinen huomioiminen ovat mielestäni ihan hyväksi myös parisuhteessa oleville ihmisille. Ne voivat myös auttaa huomaamaan, jos omassa parisuhteessa on jotain todella pahasti pielessä.

Sosiaalinen pakko

Yhteiskunnallisten tai sosiaalisten odotusten täyttäminen on yksi tarve, joka psyko-fyysis-sosiaalisella olennolla on. Ongelma vain on se, että aina yhteiskunnalliset ja sosiaaliset odotukset eivät ole kauhean terveitä ja yksilön näkökulmasta hyviä ratkaisuja. Eikä yksilöllä ole oikeasti mitään pakkoa noudattaa niitä. Toki yhteiskunnasta ja sosiaalisista ympyröistä riippuen odotusten vastaisella toiminnalla voi olla sanktioita. Sanktioiden välttäminen on kuitenkin valinta, jonka yksilö on tehnyt ihan itse. 

Länsimaisessa yhteiskunnassa väittäisin, että varsin harva voi sanoa kenenkään oikeasti pakottaneen parisuhteeseen. Yhteiskunnallisen ja sosiaalisen pakon vähentäminen vaikuttaakin lisänneen ihmisten yksin asumista. Aina silloin tällöin joku väläyttää, että silloin asiat olivat jotenkin paremmin, kun ihmisillä oli suurempi sosiaalinen paine mennä naimisiin ja pysyä avioliitossa. 

(Avioliiton pohtiminen tältä kannalta voisi olla hedelmällistä, mutta oikeastaan alan olla liian väsynyt jaksaakseni kirjoittaa aiheesta enempää. Olen nukkunut neljä ja puoli tuntia ja syönyt tänään yhden smoothien. Ei ehkä elämäni parhaita valintoja. Joka tapauksessa ajattelin jatkaa vielä loppuyhteenvetoon.)

Pakko ja vapaus

Toki on mahdollista, että parisuhde perustuu tasapainoiseen pakkotilanteeseen, jossa parisuhteen osapuolet täydentävät toistensa puutteita: toinen tuo leivän pöytään ja toinen huolehtii kodin askareista. Se on taloudellisen ja arjenhallinnan pakotteiden yhteiskunnallisesti hyväksytty symbioosi.

Itselleni vapaus, riippumattomuus ja pärjääminen ovat kuitenkin olleet aina sen verran korkealla olevia arvoja, että minun on vaikea samaistua tähän. Tietysti tämänkaltainen järjestely kuulostaa helpolta ratkaisulta. Silloin ei tarvitse käyttää aikaansa siihen, että kehittää omia heikkouksiaan. Minusta se vain kuulostaa laiskalta ratkaisulta, joka voi pahimmillaan johtaa todella vaikeisiin ongelmiin kahden ihmisen ollessa täysin riippuvaisia toisistaan. Jonkun mielestä se on ehkä romanttista, että ihminen ei pärjää ilman "toista puolikastaan", mutta minusta se tuntuu nyrjähtäneeltä, jos yhden ihmisen ollessa ylitöissä täysin toimintakykyinen puoliso näkee kotona lasten kanssa nälkää, kun ei osaa kokata edes munakasta.

Ihmisten muodostamien sosiaalisten verkostojen kauneus on myönnettäköön siinä, että ne kannattelevat ihmistä kaikkine heikkouksineen. Kollektiivi on aina yksilöitä vahvempi. Mielestäni kuitenkin terve, hyvinvoiva parisuhde kaipaa perustakseen sen, että parisuhdeyksikkö koostuu ihmisistä, jotka pärjäisivät omillaan, mutta ovat yhdessä vapaasta halustaan. Se, että kahdelta ihmiseltä puuttuu pakko olla yhdessä varmistaa mielestäni kaikkein tehokkaimmin sen, että ihmiset ovat yhdessä kestävillä periaatteilla, jotka eivät vahingoita kumpaakaan suhteessa olevaa. Minun parisuhde-idealismiini kuuluu ajatus siitä, että ihmiset voivat parhaiten parisuhteessa, jossa se ovat siksi, että he haluavat olla parisuhteessa, eivätkä siksi, että heidän on pakko.

Parisuhde-diskurssista usein nousevat "pakot" ovat myös olleet asioita, joiden takia olen vierastanut parisuhteita. Pakon puuttuminen luonnollisesti myös lisää eroja. Kun ei ole pakko olla yhdessä, on helpompi erota ihmisestä, joka ei olekaan niin täydellinen elämänkumppani, kuin ensinalkuun kuvitteli. Se on useimmiten mielestäni ihan tervettä. Tosin siinä on se vaara, että ihminen alkaa etsiä jotain myyttistä yksisarvista, joka täyttää hänen kaikki tarpeensa. Pahimmillaan ihminen myös yhä uudestaan luulee sen löytäneensä, kunnes pettyy katkerasti ihmisen paljastuessa... no... ihmiseksi. Toisaalta, jos ihminen pärjää itsekseenkin, niin ehkä se ei ole niin katastrofi, vaikka "Sitä Oikeaa" ei koskaan löytyisi. Myöskään lisääntymisen kannalta se ei ole mikään pakko. Nykyään voi hankkia lapsia yksinkin. Ja jos se lohduttaa, ehkä tässä maailmassa on kokonaisuudessaan jo riittävästi ihmisiä muutenkin.

Ilman rintoja

Haluaisin jakaa vähän omia kokemuksiani mastektomian, eli rintojen poiston jälkeisestä ajasta ja siitä, miten se on vaikuttanut elämääni ja kehosuhteeseeni. Tämä on ajankohtaista paitsi siksi, että leikkauksesta siitä on nyt seitsemän kuukautta myös siksi, että transpolilla on tehty nyt linjaus, ettei muunsukupuoliset tarvitse lääketieteellistä hoitoa.[1] Linjaus ei ole linjassa uusimpien hoitosuosituksien[2] kanssa ja sen perusteluissa oli monia muitakin ongelmia.

Koska pelkät faktat harvemmin muuttavat ihmisten mieltä yhtään mistään, niin varmaan on parempi, että kerron omakohtaisten kokemusteni kautta, että miksi myös muunsukupuolisten kehoristiriitaa pitää hoitaa. Olen kirjoittanut transtutkimusten muista ongelmista ja haasteista jo aikaisemmin, joten keskityn nyt nimenomaan tämän uudistuksen kannalta oleellisiin seikkoihin.

Olen siis muunsukupuolinen ja minulle tehtiin mastektomia keväällä. Leikkauksesta ynnä muusta prosessista voi lukea enemmän blogistani. Muunsukupuolisuus-pohdinnoistani suosittelen tätä ja tätä.

Eli siis. Nyt rintojen poistosta, mastektomiasta on seitsemän kuukautta. Vajaata viikkoa mastektomian jälkeen kirjoittelin jo blogiini seuraavaa:

"Miltä nyt tuntuu? No eritelläänpä. On helpompi hengittää. Rintakehän muoto tuntuu oikealta. Ei sitä oikein muuten voi kuvailla. Siitä huolimatta, että leikkaushaavat ovat vielä tuoreet, enkä oikeasti saa edes nostaa mitään hirveän raskasta seuraavaan kuukauteen, musta tuntuu jollain tapaa vahvemmalta. Vähemmän haavoittuvaiselta. Siitäkin huolimatta, että fyysisesti mussa on ihan riittämiin paranneltavia haavoja. On leikkausarvet rintakehässä ja arvet dreeniletkuista kainaloissa. Vaikka oonkin toipilas, olo on silti eheä."

Leikkauksen jälkeen, 5.2.2018

Olen nyt enemmän sinut peilikuvani kanssa, kuin olen ollut koskaan. Siitä huolimatta, että olen arpisempi, enkä mitenkään erityisen hyvännäköinen konventionaalisessa mielessä. Minut jaksaa aina hämmästyttää silti se, että joku aidosti pitää minua hyvännäköisenä. Olen ylipainoinen, arpinen, karvainen ja pukeudun enimmäkseen kulahtaneisiin vaatteisiin. Mikään näistä ei kuitenkaan ole haitannut minua yhtä paljon kuin se, että mulla oli tissit. Toki olisi kiva, että mulla olisi vähemmän läskiä, enemmän lihasta ja näin pois päin, mutta tiedättekö mitä? Lihaksenkin hankkiminen on nyt helpompaa.

Olen nimittäin alkanut harrastaa liikuntaa. Käyn useammin lenkillä. Hankin sitä varten uudet lenkkaritkin. Olen alkanut käydä salilla. Ennen rintojen poistoa kumpikin tuntui äärimmäisen vaikealta. Liikunta on aina vienyt huomion epämiellyttävästi edessäni lyllyviin rasvapalloihin. Binderi ja urheiluliivit ovat vaikeuttaneet merkittävästi hengittämistä. Huomasin jo ennen liikunnan aloittamista, että jaksoin juosta paljon pidempään hengästymättä. Ja juokseminen tuntui hyvältä. Minun on nyt helpompi pitää huolta omasta kunnostani. Minua motivoi enemmän huolehtia kehosta, josta pidän.

Haluan olla selkä suorassa. Minun on helpompi kohdata ihmisiä. Olen itsevarmempi omasta sukupuolestani ja koen, että minulla on vähemmän todisteltavaa muille. En kanavoi yhtä helposti omaa epävarmuuttani vittumaiseen käyttäytymiseen.

Tämä oli myös ensimmäinen kesä sitten puberteetin, kun kovat helteet eivät ole aiheuttaneet minulle kehodysforiaa ja järjetöntä ahdistusta. Aikaisemmin, esimerkiksi viime vuonna, kovilla helteillä tuntui siltä, että olen lyllyvä nahkasäkki, joka on ripustettu harteideni varaan kuin henkariin. Ei se helle nytkään miellyttävää varsinaisesti ollut, mutta se ei ahdistanut. On myös erittäin mukavaa, kun on voinut olla ilman paitaa aiheuttamatta hillittömästi yleistä pahennusta. Musta ei enää tunnu, että mun täytyy hävetä kehoani.

Aistiyliherkkä nahkani on myös arvostanut sitä, että ei tarvitse pitää niin paljon ihonmyötäisiä vaatteita, jotka tuntuvat hikoillessa ällöltä ja pahimmillaan puristavat ja hiertävät. Poissa ovat myös ne päivät, jolloin kaikki binderit ovat hiessä, enkä voi poistua asunnosta ilman niitä.

Olenko katunut sitä? En hetkeäkään. Olen miettinyt monesti kyllä (sekä ennen että jälkeen leikkauksen), että kadunko mä tätä. Itse katumusta en ole löytänyt.

Siinä ne, mitä noin äkkiseltään tulee mieleen siitä, miten mastektomia on parantanut konkreettisesti oman elämäni laatua. Ja siis oma ahdistukseni kehosta ei ollut edes mitenkään megalomaanista. Ainakaan päivittäin. Tiedän muunsukupuolisia, jotka tarvitsevat hoitoja vielä kipeämmin, kuin itse tarvitsin. Joille se on oikeasti elämän ja kuoleman kysymys. Ja nyt heillä ei ole enää mahdollisuutta niihin.

Se tekee minut surulliseksi.

Lista hypoteettisista listoista

Kaverini huomasivat, että tykkään kirjoittaa listoja. He haastoivat minua kirjoittamaan listan. Kolmesta ensimmäisestä aiheesta, mitä he ehdottivat, minulla oli jo lista, joten otin neljännen: lista listoista, jotka haluaisin kirjoittaa:

Lista...
- kielistä, joita haluaisin osata
- kasveista, joita haluaisin kasvattaa
- asioista, joita haluaisin rakentaa
- teknologiasta, jonka kehittymistä odotan
- virheellisistä argumenteista vegaaniudesta
- cosseista, jotka haluaisin tehdä
- ohjelmista, jotka haluaisin koneelleni
- ruuista, joita toivoisin jääkaapissani olevan aina
- siisteistä matelijoista
- mielikuvitusystävistäni lapsena
- suosikki tee-mauistani
- lisäksi monet olemassa olevista listoistani kaipaisivat päivitystä


Olkaa hyvät :D

Arpikuvia

Koska tiedän, että erityisesti mastektomiaa miettiviä kuitenkin kiinnostaa, niin laitan muutamia kuvia rintakehästäni leikkauksen jälkeen. Oon ottanut kuvat yleensä haavateippien vaihtamisen yhteydessä.

Heti kotiutumisen jälkeen.
Leikkaushaavojen päällä on haavateippi.
Kuvassa näkyvä letku on dreeni.

Viikko leikkauksesta.
Tummat jäljet on kirurgin "leikkaa tästä"-tussin jäämiä

2 viikkoa leikkauksesta. Tussijäämiä edelleen.

4 viikkoa leikkauksesta. Rohkenin pestä suihkussa tussijäämiä veke.

5 viikkoa leikkauksesta.

Enimmäkseen mä sanoisin olevani tyytyväinen leikkausjälkeen. Kainalossa oleva kohouma näyttää vähän hassulta ja leikkausarpien yläreunasta iho on hassusti rypyillä, mut haluaisin luottaa siihen, että ne tasaantuu ajan kanssa. Tukitoppi vaikuttaa myös hiertäneen karheamman juovan ihoon kainalosta ylöspäin (näkyy viimeisessä kuvassa tummana juovana).

Mut eiköhän tää tästä. Vieläkin virnistelen peilille ohikulkiessani.

Leikkauspäivitys: maksut

Koska todennäköisesti jotakuta kuitenkin kiinnostaa, paljonko transprosessi maksaa ihmiselle itselleen, niin tein ihan oman postauksen aiheesta. Muistin siis tänään käydä netpostissa avaamassa leikkauksen laskun, joten saatte senkin nyt. Oon nyt laskenut tähän kaikki suoraan omaan transprosessiini (käytännössä tutkimusjaksoon ja mastektomiaan, eli rintojen poistoon) liittyvät kulut. Luonnollisestikin tulee enemmän kuluja, jos tarvitsee esimerkiksi hormonit ja alapääkirurgiaa ja tässä on muutenkin paljon liikkuvia osia.

Lähetteen hakemisesta tanspolille en enää muista, jouduinko maksamaan jotain. Koska se tapahtui kuitenkin YTHS:n, eli ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kautta, se oli luultavasti joka tapauksessa maksimissaan 25 euroa. Yksityisellä ja julkisella puolella en tiedä, mitä lähetteen hankkiminen maksaa. Helpointa tieten on, jos ihmisellä on jo joku hoitokontakti (esim. psykiatri), joka voi kirjoittaa lähetteen.

Transpolin tutkimusjaksosta ei muistaakseni makseta mitään muuta kuin omavastuu-osuus matkoista. Omavastuu-osuus oli 14 euroa per yhdensuuntainen matka. Eli jos asuu vaikka Oulussa ja on tutkimusjakso Tampereella, niin voi ilmoittaa, että bussi/juna sinne maksaa sen ja sen verran ja Kela korvaa tuon 14 euron yli menevän osuuden matkasta.

Mun ei tarvinnut liittää mukaan edes kuittia. Luultavasti, jos se matkahinta on jotain niiden mittapuulla paljon matkaan nähden, niin sit ne saattaa kinuta kuittiakin. Mulla tuli tutkimusjakson puolesta käyntejä Tampereella yhteensä 4 kappaletta. Eli 4 x 2 x 14 = 112 euroa.

Sitten mulla oli jonkinlainen esikäynti viime syksynä. (Matkat 14 x 2 = 28.) Netpostini mukaan mulle ei tullut laskua siitä.

Tänäkeväänä mulla oli sitten ensin labra-aika paikalliseen terveysasemaan. Siellä käyntiin mulla meni polttoainekuluja ehkä 5 euroa. Labroista ittestään en muista maksaneeni mitään.

Päivää ennen leikkausta mulla oli esikäynti ja vielä yhdet labrat. Sen matkoista en kehdannut pyytää mitään kelakorvauksia, koska mulla kävi munkki ja pääsin kympillä sairaalaan ja toisella vanhempieni luokse. Tästä käynnistä tuli leikkauslaskun kanssa samassa lasku, 35 euroa.

Leikkauspäivän aamulle pyysin kelataksin, koska vanhempieni luota ei mene minkäänlaista julkista liikennettä, vallankaan siihen aikaan aamusta. Se maksoi 25 euroa, mikä ei mielestäni ollut paljon. Olin onneksi ottanut mukaan kolmekymppiä käteistä, joten pystyin maksamaan sen samantien autossa. (Olen joskus tullut VR:n kustantamana about saman matkan taksilla ja se kustansi VR:lle jotain tyyliin 140 euroa.)

Seuraavana päivänä pääsin pois isäni kyydissä, joka oli tullut muutoin asioille lähettyville, joten en oikein voi laskea tähän menneen rahaa. Kyydityksestä vanhempieni luota kotiini maksoin veljelleni bensarahaa neljäkymppiä. Siihen olisi kai voinut saada jotain kelakorvausta, mutta en muistanut pyytää kelakorvauslappua, joten annoin olla.

Itse leikkaus + osastohoito maksoi mulle 95 egeä. Kuulemani mukaan tästä voi joutua maksamaan enemmänkin, jos tulee komplikaatioita ja/tai saa sairaaalapöpön ja joutuu makaamaan osastolla pidempään. Mulla kaikki meni käytännössä kuin strömssössä ja pääsin lähtemään suunnitelmien mukaisesti leikkausta seuraavana päivänä ennen lounasta. 

Mut kotiutettiin dreenien kanssa ja ne mun täytyi käydä poistattamassa omassa terveyskeskuksessa muutama päivä leikkauksen jälkeen. Siitä tuli matkakuluja sen 5 euroa, mutta itse toimenpide sairaanhoitajalla ei maksanut mitään.

Ai niin. Ostinhan mä sit vielä haavateippiä, joka maksoi 4 euroa. Sairaalasta sain reseptin kipulääkkeisiinkin, mutta niitä en ostanut, koska mulla ei käytännössä ollut kipuja ja vanhemmilla oli alle vuoden vanhoja, samoja kipulääkkeitä.

Yhteenvetona siis:

140 euroa maksoin kelakorvatuista matkoista.
25 euroa kelataksista.
70 euroa muista matkoista.

35 euroa leikkaavan kirurgin esikäynnistä

95 euroa leikkauksesta ja osastohoidosta

4 euroa haavateipistä.

Eli siis yhteensä oon maksanut tähän mennessä 235 euroa matkakuluja ja 134 euroa sairaalakuluja + teippi. Voisi siis laskea, että mulle maksoi 369 euroa päästä tisseistä eroon. 

Omalta osaltani voisin siis sanoa, että järjestelmä vaikuttaisi toimivan ja mahdollistavan myös köyhän opiskelijan transition. Kaikenlaista ramppaamista on vaan todella paljon ja kokonaisuudessaan prosessi tuntuu vievän ihan törkeän kauan aikaa. Kustannuskysymys se ei kuitenkaan ollut, vaikka matkakuluja kertyikin loppuen lopuksi yllättävän paljon. Oon kuitenkin yhdistänyt matkoihin usein käyntejä vanhempien ja lähellä asuvien kavereiden luo, joten se ei oikeastaan edes haittaa minua. 

Toki systeemissä on parantamisen varaa ja olisi kiva saada yksi transpoli lisää esimerkiksi Ouluun. Siihen nähden, miten paljon oon ravannut ympäri maata ja työllistänyt erinäisiä terveydenhoitoalan ihmisiä sanoisin kuitenkin, että oon päässyt aika helvetin halvalla. 

Leikkauksen jälkeen

Miltä nyt tuntuu? No eritelläänpä. On helpompi hengittää. Rintakehän muoto tuntuu oikealta. Ei sitä oikein muuten voi kuvailla. Siitä huolimatta, että leikkaushaavat ovat vielä tuoreet, enkä oikeasti saa edes nostaa mitään hirveän raskasta seuraavaan kuukauteen, musta tuntuu jollain tapaa vahvemmalta. Vähemmän haavoittuvaiselta. Siitäkin huolimatta, että fyysisesti mussa on ihan riittämiin paranneltavia haavoja. On leikkausarvet rintakehässä ja arvet dreeniletkuista kainaloissa. Vaikka oonkin toipilas, olo on silti eheä.

Rintakehässäni on on kämmenenlevyinen raita, missä on puutteellinen tuntoaisti. Se tuntee jonkin verran painetta, mutta siitä tuntuu puuttuvan jonkinlainen hienojakoisempi tuntuma. Se on ehkä vain hyvä asia tässä vaiheessa, sillä siitä puuttuu myös kipuhermot, jonka vuoksi leikkaushaavat eivät satu. Siitäkään huolimatta, että lakkasin kaksi vuorokautta sitten syömästä kipulääkkeitä, mulla ei ole kipuja. Sattuu ainoastaan joissain liikkeissä tai jos varaan liikaa painoa käsille. Leikkaushaava tuntuu vähän lämpöiseltä, kun sitä koskee kädellä, mutta mulla ei ole kuumetta. 

Sain tänään dreenit, eli kudosnestettä poistavat letkut irti kyljistäni, mikä tekee myös jollain tapaa terveemmän olon. Ainakaan en tunne enää oloani niin paljon käveleväksi body horror -showksi. Se oli yllättävän nopea toimitus, vaikka mulla ei ollut edes aikaa varattuna. Puoli tuntia siitä, kun kävelin terveyskeskukseen sisälle dreeneineni, kävelin sieltä pihalle ilman letkuja. Siitäkin huolimatta, että ensimmäinen sairaanhoitaja ei ollut uskaltanut vetää dreeniä ulos niin kovaa kuin oli tarpeen ja hänen täytyi pyytää kokeneempaa hoitajaa avuksi. (Mahtavaa oli myös se, että sairaanhoitajalla käynti ei maksa mitään.)

Sain eilen myös vatsan toimimaan. Nyt sitten pierettää ja pitää käydä useammin vessassa, kuin olen tottunut. Se myös vähensi turvotusta vatsan alueella ja aloin näyttää vähän vähemmän epämuotoiselta. Vähän kyllä pitäis noita vatsalihaksia treenata, että ne olis lähempänä samaa sarjaa ton rintakehän kanssa :D 

Melkein koko ajan vähän väsyttää. Se luultavasti johtuu siitä, että olen joutunut dreenien ja leikkaushaavojen takia nukkumaan itselleni epätyypillisesti koko yön samassa asennossa selällään. Yleensä pyörin ja kierin ja nukun suurimman osan ajasta jossain oudoissa asennoissa kyljelläni tai mahallani.

Kokonaisuutena sanoisin kuitenkin, että menee oikein hyvin. Nyt voisi sitten alkaa taas katsella noita työjuttuja, jotka olen jättänyt suosiolla rästiin leikkauksen vuoksi.

Leikkaus

Kirjoitellaanpa nytten, kun on asiat vielä melko tuoreessa muistissa.

Aamulla heti herättyäni vedin puoleen väliin reittä ulottuvat kompressiosukat jalkaan. Ne kuulemma estävät verihyytymiä tai jotain. Epämukavat ainakin olivat.

Koska julkinen liikenne ei kulkenut, niin sain kelataksin hakemaan mut TAYSiin 1. helmikuuta, aamulla. Vastaanottoaikani oli 8.30. Saavuin paikalle pari minuuttia myöhässä, mutta se ei ilmeisesti haitannut mitään, koska leikkaussalissa oli muutenkin vasta aloitettu ensimmäinen leikkaus. Mut pistettiin vaihtamaan vaatteita. Vedin muutoin sairaalakuteet ylle, mutta jätin omat alushousut jalkaan. Kukaan ei varsinaisesti ohjeistanut tekemään niin, mutta en nähnyt siellä sairaala-alkkareitakaan ja arvelin, ettei heidän ole rintojen poistossa tarpeen päästä mun genitaalialueelle käsiksi. Jätin repun samaan kaappiin vaatteideni kanssa. Otin puhelimen mukaan.

Sitten menin odottamaan käytävällä sijaitsevalle sohvalle. Sieltä mut ohjattiin jossain vaiheessa heräämössä sijaitsevaan tilaan odottamaan ja multa otettiin MRSA-näyte ja annettiin särkylääke. Lueskelin siellä päivän lehteä ja lähetin urpoja sairaalaselfieitä kavereille. Joskus ehkä vartin yli yhdeksän leikkaava kirurgi halusi piirrellä mun tisseihin. Sitten menin takaisin odotustilaan.

Kymmenen maissa pääsin leikkaussaliin. Jätin siellä puhelimen sairaalan aamutakin taskuun, sairaalakengät seinän viereen ja asettauduin leikkauspöydälle. Huoneessa pyöri paljon porukkaa, osa mahdollisesti opiskelijoita, sillä olin sanonut, että opiskelijat saa olla mukana. Kai se on hyvä, että näkevät, miten näitäkin hommia tehdään. Anestesialääkäri alkoi operoida letkua kiinni toiseen käteen ja toisesta mitattiin verenpaine. Sitten sain kaasumaskin ja filmi katkesi.

Vähän ennen kahta aloin olla riittävän tolkuissani heräämössä, että sain laitettua läheisille viestiä. Arvoisin, että olin ollut siinä vaiheessa vähintään tunnin "heräämiskoomassa", eli en ihan unessa, mutten hereilläkään. Ehkä joskus kolmen maissa mut siirrettiin osastolle. Olin iltapäivän enimmäkseen sellaisessa oudossa koomassa, etten ollut ihan valveilla, mutten varsinaisesti nukkunutkaan. Söin jo välipalan varsin sujuvasti.

Iltaa kohti aloin piristyä ja juttelin huonetoverin kanssa. Pystyin illalla käymään omatoimisesti vessassa. Söin ja kusin melko hyvin, mutta nukkumaan en pystynyt. 

Asioita, joihin en ollut osannut varautua:
- Mun täytyi lähteä kotiin kyljistä roikkuvien dreenien kanssa
- En pysty nukkumaan osastolla
- Kompressiosukat on KUUMAT

- Särkylääkkeet aiheuttaa ummetusta

- Leikkauksen jälkeen on kurkkukipeä, koska leikkauksessa työnnetään joku happiletku kurkkuun

- Osastolla on kuuma ja kuiva ilma

Vinkkinä ihmisille, jotka menee mastektomiaan (tai leikkaukseen ylipäätään):

- Pyytäkää unilääke illalla
- Hommatkaa kotiin valmiiksi microlaxia, että saatte suolen taas pelittämään

- Juokaa paljon vettä
- Kurkkukipu leikkauksen jälkeen on tavallista, muu kipu ei niinkään. Kipuihin saa särkylääkettä pyytämällä

Nää oli sellasia asioita, mitä olisin ehkä halunnut tietää etukäteen ja mistä kukaan ei sanonut mitään. 

Seuraavana aamuna jossain vaiheessa siinä kävi kaikenlaisia sairaanhoitajia ja leikannut kirurgi. Käytiin läpi haavanhoito-ohjeet, dreenien käyttö ja sain paljon paperia. Laitettiin myös tukitoppi paikalleen. Tukitoppi on käytännössä niinkuin binderi, mutta se aukeaa edestä hakasilla. Sen ja haavateippien tarkoitus on auttaa leikkaushaavaa umpeutumaan nätisti. Dreenit puolestaan ovat letkut, jotka tulevat mun kyljistä ja imevät ylimääräistä kudosnestettä, ettei se ala kerääntyä leikkausalueelle. 

Leikkaus meni ilmeisesti hyvin. Arvet näyttävät siisteiltä. Lopputulos on litteä ja vaikken ole ottanut tänään särkylääkettä, niin mihinkään ei varsinaisesti satu. Paitsi joihinkin lihaksiin vähän ja kurkku on edelleen karhea. Haavat ovat tuntuneet koko ajan sillein pienenä kireytenä, mutta ei varsinaisesti häiritsevästi. Pääsin kotiutumaan eilen ennen lounasta.  

Olen nukkunut viimeisen vuorokauden aikana noin 15 tuntia ja nyt alkaa olla varsin hyvä olo. 

Freesinä leikkauspöydälle

Mulla on huomenna mastektomia. Ohjeissa luki, että pitää peseytyä hyvin, joten luonnollisesti käytin tätä tekosyynä käydä paljussa ja saunassa. Onpa ainakin peseydytty.

Nyt mun varmaan pitäisi sanoa, että mua jännittää, odotuttaa tai jotain. Mut ei. Mua lähinnä väsyttää.

Se ehkä vähän huolettaa, että jaksanko herätä aamulla. 

Kokeen päätäntö

Nyt olisi sitten tarkoitus vetää vähän yhteen kaikkia tekemiäni ihastuskokeita ja niiden jälkiraportteja, sekä tehdä jonkinlaisia päätelmiä.

Aiemmat postaukset aiheeseen liittyen:
Voinko ihastua
Forever a mono
Ihastuskoe beta
Ihastuskoe alfa
Kokeen jälkiraportti
Kokeiden nimistä


Lopputulemana sanoisin, että mitä ilmeisimminkin voin ihastua. Omaksi hämmästyksekseni se myös vaikuttaisi muistuttavan yllättävän paljon monien muiden ihmisten kokemuksia ihastumisesta. Sen sijaan se ei valjennut minulle, miten ihastusmekanismi tarkkaan ottaen toimii.

Ihastuminen vaikuttaa olevan vahvasti irrationaalista toimintaa, minkä vuoksi tähän saakka varsin tiukasti ohjaksissa pysytellyt analyyttinen puoleni oli hyvin vastahankainen antamaan ihastus-kokemuksen vain olla. Ylipäätään minulle tavanomaisin tapa käsitellä tunteita tuntuu olevan purkaa ne osiin ja pistää mentaaliseen museoon. Se kieltämättä antaa paljon informaatiota tunteista ja niiden toimintamekanismeista, mutta kokemus itsessään tuppaa jäämään tällöin latteaksi.

Siitäkin huolimatta, että ihastuminen oli kokeen vuoksi tarkoituksenmukaista (myös analyyttisen puoleni mielestä), se oli silti sangen innokas pyrkimään pysäyttää ihastumista. Ihastuminen oli, vallankin tällä intensiteetillä, itse asiassa hyvin pelottava kokemus ja se jopa ravisteli minäkuvaani.

Ihastuminen itsessään oli pelottavaa. Sen intensiteetti ja kehityskaari yllätti minut. Onnistuin silti mielestäni varsin asiallisesti ja fiksusti kommunikoimaan ihastuksen kohteelle tilanteen ja ottamaan vastaan lämpimät rukkaset.

Juttelin aiheesta myös sellaisen ihmisen kanssa, joka on kokeneempi polyjutuissa. Hän ilmaisi tällasen ihastumisen olevan siunattu tila. Ehkäpä mun vaan pitää ottaa se vastaan ja luottaa siihen, että se loppuu aikanaan. Siitäkin huolimatta, että mun analyyttinen puoleni on äärimmäisen turhautunut, koska se ei ymmärrä, mistä on kyse tai pysty juurikaan kontrolloimaan tilannetta ja narratiivinen puoleni on lähinnä… no… epäfunktionaalinen ja haluton tekemään asialle mitään. 

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että tämä on muutosta, joka on kytenyt minussa, ja jonka viimeaikaiset tapahtumat ovat vain puhaltaneet liekkeihin. Nyt oli ehkä otollinen aika ihastua. Vaikka mä en tulisi olemaan kummempaa, kuin ehkäpä hassu alaviite tän ihastuksen elämäntarinassa, mun omassa päässä moni asia on jo toisin.

Koska tämä asia on myös vaatinut multa enemmän kommunikointia muiden ihmisten, kuten vaikkapa puolisoni kanssa, huomaan sen vaikuttaneen itse asiassa erittäin positiivisesti omaan olemassaolevaan parisuhteeseeni. Kommunikoimme enemmän ja aivan kaikesta, mikä on vallankin etäsuhteessa aika tärkeää.


Sanoisin, että kaikesta huolimatta tämä oli hyvin arvokas kokemus ja kokonaisuudessaan jäätiin vahvasti plussan puolelle.

Kokeiden nimistä

Kokeet on nimetty aika pöljästi, joten koin tarvetta hieman selittää tätä. Ensin tehdyllä kokeella ei oikeastaan ollut edes nimeä. Sen pohjalta muodostin jonkinnäköisen koeasetelman ja "varsinaisen kokeen". Koska se vaan kuulosti hyvältä ja mielsin sen ensimmäiseksi oikeaksi kokeeksi nimesin jälkimmäisen kokeen Alfaksi. Tarkoituksena oli myös jatkaa kokeiden tekemistä, jolloin kokeita olisi voinut nimetä sujuvasti siitä eteen päin.

Alfa-kokeen aikana ja sen jälkipuinnissa mulle kävi kuitenkin selväksi, että ensinnäkään en halua tehdä enempää kokeita ja toisekseen ensimmäinen kokeeni oli myös aika tärkeä ja vaatii jonkunlaisen nimen, jolla viitata siihen. Niinpä siitä tuli Betakoe.

Tietysti olisin voinut vain vaihtaa nimet tänne toisin päin hämmennnystä välttääkseni, mutta meni jo.


Haluan myös mainita, että olen tietoinen pariutumisdiskurssista, jossa ihmisiä nimitellään alfoiksi ja betoiksi, mutta sen kanssa kokeillani ei ole mitään tekemistä. Kieltäydyn myös ylipäätään jäsentämästä maailmaani sen diskurssin mukaan.

Kokeen jälkiraportointi

Alfa ja betakokeet taputeltu ja elämä jatkuu normaalina? Ha. Niinhän minä luulin.

1. Raportti:

Lainatakseni fiiliksiäni betakokeen jälkeisestä: ”Ei saatana, mikä työmaa joku uuden suhteen alottaminen olis.”

Se aika pitkälti summaa mun fiilikset. Kyllä, kaikkien koekaniinien kanssa olisi kiva olla parempi kaveri. Ystävä jopa. Mut uuden suhteen aloittaminen on työlästä. Enkä ole edes varma, haluanko sitä.

Toisaalta voisi myös argumentoida, että en ollut varma ennen nykyistäkään parisuhdettani. En toisaalta pitäisi sitä itsessään kunnollisena argumenttina suhteen aloittamisen puolestakaan.

Kun ihastus on aika pitkälti hiipunut, niin ajatus seurustelun aloittamisesta tuntuu vaan vähän sillein typerältä. Ehkä seurustelu tarvitsee lähteäkseen liikkeelle sen ihastuksen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että potentiaalisen kumppanin soveltuvuus täytyisi selvittää ennen affektion rakentamista. Kuten mä itse asiassa teinkin nykyisen puolisoni kanssa.

2. Raportti:

Luulin, että mun affektiokeskus oli jo rauhoittunut, mut ei vittu sitten. Hngh. Oon havainnut ajattelevani aivan liikaa kohdetta B02. 

Käyn päässäni loputtomia keskusteluita tän ihmisen kanssa, enkä edes tiedä, mitä haluaisin oikeasti sanoa hänelle. Ehkä mun on parempi kirjoittaa. Oon kuitenkin paljon parempi tekstin kanssa. Hmm. Taidan kirjoittaa hänelle kirjeen.

----------

Tuntuipa jännittävältä kirjoittaa kirjettä. Ja hyvältä, että sain sen kirjoitettua. Sain ylös aika pitkälti kaiken, mitä haluaisin sanoa. Siitä, että tätä on jatkunut jo liian pitkään, että mun täytyy saada tää sanottua, polyamoriasta, sukupuolestani ja siitä, että kieltäväkin vastaus on aivan ookoo ja pallo on nyt hänellä.

3. Raportti:

Miksi? Miksi olen ihastunut?

Tähän kysymykseen en ole kyennyt vielä antamaan tyhjentävää, kaikenkattavaa vastausta. Voisin kirjoittaa vaikka täyspitkän esseen aiheesta, mutta totuus on, että mä en tiedä.

Haluaisin myös erittäin kovasti toimittaa sen kirjeen. Se kyllä vähän pomppii asiasta toiseen ja siinä on vaikea pysyä perässä... Ja se voi olla muutenkin vähän hämmentävä vastaanottaa...

Äh. Kirjoitan sen uusiksi.

4. Raportti:

Pohdin taas ihastumista ja seurustelua. Haluaisinko seurustella? En tiedä. En? Haluaisinko intiimimmän ystävyyssuhteen. Joo? Miksi ei? Haluaisinko harrastaa seksiä tämän ihmisen kanssa sen jälkeen, kun olen muodostanut häneen luottamuksellisen suhteen? Mahdollisesti?

Seurustelussa vaan ajatuksellisesti joku tuntuu tökkivän. En vaan oikein osaa sanallistaa, mikä. 

5. Raportti:

Oon nyt lukenut sen mun kirjeen niin monta kertaa läpi ja käynyt siitä seuraavan keskustelun eri skenaariot niin monesti, että alan olla jo oikeasti kyllästynyt tähän. En enää keksi edes uusia relevantteja tai kiinnostavia näkökulmia aiheeseen. Alkaa siis olla oikea aika toimittaa kirje. Haluan toimittaa sen kasvokkain. Ja olla läsnä, kun hän lukee sen.

Huomaan, että asennoidun tähän enimmäkseen, että rukkaset lämmittää talvella mukavasti. Käyn vaan ottamassa pakit ja sit voidaan jatkaa avoimin kortein. 

Eniten mä ehkä pelkään sitä, että tää tekee toisen osapuolen jotenkin hirvittävän kiusaantuneeksi, mikä alkaa sit näkyä ja vaikuttaa. Toiseksi eniten (varmaan siitä syystä, että pidän sitä epätodennäköisempänä skenaariona) pelkään sitä, että tästä oikeasti tulee jotain.

Miksi mä pelkään sitä? Eikö se ole sitä, mitä ainakin joku osa minusta toivoo? Joo, ehkä. Mutta on se silti pelottavaa. Tunnistan pelkokokemuksen, vaikka en osaakaan ihan täysin selittää sitä.

6. Raportti:

Pelkään sitä, että tää ihminen alkaa nähdä mut jotenkin saastaisena ja vastenmielisenä. Tiedostan, että tämä voi johtua mun koulukiusaamistraumoista. Ei se nyt siinä mielessä täysin kaukaa haettua ole, että ihmiset keskimäärin pitää kaikkea sellaista seksuaalisuuteen liittyvää vastenmielisenä, mikä ei iske heihin itseensä. Se puolestaan altistaa minut sille, että jos hän ei pidä minua seksuaalisesti kiinnostavana, hän alkaa kokea minua kohtaan tässä kohtaa vastenmielisyyttä. Se ei sillein varsinaisesti ole sitä, mitä haluaisi kenenkään kivan tyypin kokevan itsestään.

---------

Kyl mä haluan vielä muokata kirjettä.

---------

Tän paremmaksi mä en tätä enää saa. Nyt en enää palaa siihen, vaan vain tulostan ja toimitan sen.

7. Raportti:

Toimitin kirjeen eilen. En halunnut viivyttää asiaa, joten päätin ottaa sen saman tien puheeksi. Tai siis antaa kirjeen luettavaksi.

Kohde oli suunnilleen niin hämmentynyt, kuin arvelinkin. Sanoin keskustelun päätteeksi, että jos hän haluaa vielä keskustella aiheesta, niin voidaan keskustella, mutta mä en nosta tätä enää esiin. Hän vaikutti ymmärtävän.

Ja mun aivot ei pääse yli siitä, että se oli hirvittävän söpö ja asiallinen.

Tai siitä, että vastaus oli pikemminkin ”ei nyt” eikä ihan vaan suora ei.

Voi vittu.

Also, mun pelko siitä, että tää tyyppi alkais pitää mua jotenkin ällönä tai vastenmielisenä taisi olla melkoisen turha. Musta tuntuu, että se suhtautuu muhun jopa vielä lämpimämmin. Samaan aikaan mun päässä toinen puoli suunnilleen kehrää ja toinen puoli on että VITTU. TÄÄ EI NYT YHTÄÄN AUTA. Oon kusessa. Olisit vittu ees kusipää.

Se osa musta, joka ei ollut ennen tätä keskustelua varma siitä, olisiko seurustelu tän ihmisen kanssa hyvä vai huono idea (ja pelkäsi sitä) on nyt varsin paljon sitä mieltä, että tää olis aivan mahtavaa.

Toisaalta… mä en voi tehdä mitään. Se on jotenkin hyvin vapauttava ajatus. Mä en voi tehdä tälle yhtään mitään. Se ei oo ongelma. Se on vain vallitseva asiantila. Tää ei oo enää mun käsissä.

8. Raportti:

Mä jotenkin luulin, että mun aivoja auttais pääsemään yli, jos tää affektio sais torjuvan reaktion ja niin edelleen. No eipä auttanut. Yritän sanoa aivoilleni, että se saattoi olla vain yritys sanoa todella nätisti, että ei.

Mut ei.

Mä en halua tehdä tästä kiusallista. Jos tää ihminen haluaa pitää välit entisellään, niin mun täytyy vaan mukautua siihen. Vaikka mun aivot ovatkin jo tehneet tästä sangen kiusallista mulle itselleni.

Ja siis tää ei oo mun mittapuulla mikään ihan pieni ihastuminen. Tää on siis horjuttanut ja muuttanut mun minäkuvaa. Mä en tiennyt, että mä voin ihastua näin. Kumppanini kanssa tää oli aikanaan ihan erilaista. Enemmänkin sellasta hiljaista ja melko rauhallista kasvamista yhteen.

9. Raportti:

Mietin, johtuuko nää jostain hormonaalisista perseilyistä. Kuitenkin mun ihastumisen oireet aika paljon vastaa sitä, mitä monet pitää ”ihan normaalina”. On tietysti myös mahdollista, että mun aivot ovat muuttuneet ja muuttaneet jossain määrin toimintaansa.

Siitä, kun käsittelin näistä asioita kuppanini kanssa, on kuitenkin jo melkein kymmenen vuotta aikaa. Ei jessus. Se on pitkä aika. Siinä aivot ehtii tehdä vaikka mitä.

Plus siinä vaiheessa, kun me alettiin seurustella, tunteiden tunteminen tai näyttäminen oli mulla ylipäätään aika vahvojen lukkojen takana.

----------

Mun aivoista olis hirvittävän mukavaa ajatella ihastuksen kohdetta. Se ilmeisesti aiheuttaa edelleen mukavat hormonipöllyt. Mut ehkä mun täytyy alkaa luopua tästä. Elämä on vaan niin paljon helpompaa, kun ei ole ihastunut.

10. Raportti:

Ehkä tää pep-talk itseni kanssa eilen illalla auttoi ja sain siirrettyä tän ihmisen vähän enemmän takaisin kaveri-kategoriaan. Enhän mä ees tunne sitä kunnolla. Toisaalta, mun kriteerit sille, että mä tunnen jonkun, ovat aika korkeat. Mut ei, mä en tunne tätä ihmistä niin hyvin, että nää spekulaatiot, mitä mun päässä on, olisi mitenkään järkeviä.

Olen myös melko varma, että sillä on jotain juttua jonkun kanssa. Jostain syystä se ei kuitenkaan aiheuta mustasukkaisuuden, kateuden tai katkeruuden tunteita. Pidän tätä kiinnostavana, sillä olin lapsena aika mustasukkainen jo ihan kavereidenkin ajankäytöstä ja vallankin siitä, kun joudun jäämään jostain paitsi. Ehkä mä olen vain kasvanut siitä. 

Toivonko mää, että siitä, mitä hänellä ikinä onkaan meneillään ei tule mitään? Mä en tiedä. Toivon vaan tälle ihmiselle kaikkea hyvää ja huomaan ajattelevani, että se on varmaan hillittömän söpö rakastuneena.

Ihastuskoe alfa

Mielestäni hyvän tovin levänneenä ja betakokeen jäljiltä toipuneena päätin aloittaa syksyllä toisen kokeen, jonka raportoin alusta saakka tarkemmin saadakseni lisää informaatiota aiheesta. Tästä huolimatta... no kaikki ei mennyt ehkä ihan niinkuin strömssössä.

Alfakoe

Aloitan kokeen 1. marraskuuta vuonna 2017. Koe on osallistuva tapaustutkimus, jonka avulla on tarkoitus kerätä tietoa affektiomekanismin toiminnasta kokeen suorittajassa eli tutkijassa itsessään.

Kokeella on ollut Betakoe, jonka suoritin suurimmaksi osaksi kesän 2017 aikana. Selkein erotus Alfakokeen ja Betakokeen välillä on Alfakokeen kulun järjestelmällisempi aloitus ja raportointi.

Kokeen intensiivisimmän vaiheen on tarkoitus olla noin kuukauden mittainen, mutta on oletettavaa, että kokeen päättämiseen menee vähintään kaksi kuukautta. Lisäksi suoritan kokeen päättämisen jälkeen kontrolli-raportteja, joissa arvioin affektion purkamisvaiheen onnistumista pitkällä aikavälillä.

Kokeella on kolme vaihetta:
1. Affektion rakentaminen,
2. Affektion intensiivivaihe ja
3. Affektion purkaminen.

Tarkoitus on raportoida jokaisessa vaiheessa sisäisistä ja ulkoisista prosesseistani kokeeseen liittyen. Reflektoin jokaisessa vaiheessa omaa toimintaani, sekä sen aiheuttamia reaktioita psyykessä.

Kohde:

Kohde on suurinpiirtein ikäiseni, ennestään tuttu henkilö. Valitsin hänet satunnaisesti kahdentoista henkilön joukosta. Joukossa oli saamani informaation mukaan 4 miestä, 4 naista ja 4 ei-binääristä sukupuolta edustavaa. Yksilöin hänet muista aiemmista ja mahdollisesti myöhemmistä koehenkilöistä tunnisteella A01. En viittaa kohteeseen nimellä tai muilla selkeästi tunnistettavilla tiedoilla, sillä koen koehenkilön identiteetin suojaamisen auttavan minua vähentämään kokeelle haitallista itsesensuuria, joka voisi vääristää raporttia ja jopa kokeen kulkua.

Emme ole koehenkilön kanssa tällä hetkellä päivittäin tai edes kuukausittain vuorovaikutuksessa. Kuvailisin suhdettamme tällä hetkellä ‘hyvän päivän tutuiksi’. Olemme olleet tekemisissä aiemmin enemmän ja pidin silloin kohdetta A01 “hyvänä tyyppinä, johon olisi ihan mukava tutustua paremmin”. 

Koehenkilö on monella tapaa samantapainen, kuin Beta-kokeeni koehenkilöt (Käytän heistä tunnisteita B01 ja B02.) He olivat myös suunnilleen ikäisiäni henkilöitä, joita pidän “hyvinä tyyppeinä, joihin olisi mukava tutustua paremmin”. Selkein erotus Beta-koehenkilöihin on se, että olen tällä hetkellä merkittävästi vähemmän kontaktissa kohteeseen A01, kuin olin kokeen aikana ja ennen koetta betakoehenkilöihin. 

Kokeen rajoitteet

- kohde ei ole asuinyhteisöstäni
- kohde ei ole tietääkseni kenenkään ystäväni aktiivisen ihastumisen kohteena
- en aloita koetta paetakseni jotain toista konfliktia
- en aloita suhdetta kesken kokeen
- varaan kokeelle aikaa vähintään 2,5 kuukautta
- valitsen kohteen kohderyhmästä satunnaisesti
- raportoin kokeen etenemisestä kokeen ulkopuoliselle henkilölle
- kerron kokeen tuloksista sekä jatkotoimenpide-suunnitelmista puolisolleni

Rajoitteiden tarkoitus on minimoida kokeen aiheuttamia haittavaikutuksia ja lisätä lähtökohdiltaan hyvin subjektiivisen kokeen luotettavuutta.

Raportointi

1.11. raportti:

Aloitan kokeen pohtimalla koehenkilön A01 affektiivisia piirteitä. Havaitsen, että ihastusta herättäviä piirteitä löytyy, mutta niitä on vaikea sanoittaa. 

Hassu. Joustava. Avarakatseinen. Erikoisia harrastuksia. Joitain sukupuolelleen epätyypillisiä piirteitä. Kivan näköinen. Hyvä perse. Sympaattinen. Mukavaa juttuseuraa. Kohtuullinen alkoholin käyttäjä. Vaikuttaa viihtyvän seurassani.  Kiltti. Huomioiva. Sopivasti nörtti. Toisinaan epävarma. Kohtelee mua ihmisenä.

Etenemisvaihe: 1 - Affektion rakentaminen.

Reflektio vaiheen etenemisestä: tunne kohdetta kohtaan ei ole muuttunut, mutta vaikuttaa voimistuneen. En nimittäisi edelleenkään tätä vielä ihastumiseksi, mutta minusta olisi havaittavasti aiempaa enemmän ’kiva olla tän ihmisen kaveri’. Ajatusten suuntaaminen kohteeseen sujuu hyvin. 

Muuta: Haluaisin keskittyä kaikenlaiseen nippeli-nappeliin ennemmin kuin itse tutkimukseen ja tutkimusta hyödyttäviin asioihin. Kohdetta A01 on kyllä ihan kiva ajatella toisinaan, mutta koska se ei vielä aiheuta kovin suurta aktivoitumista mielihyväkeskuksessani, niin aivot on vähän sillein, että ‘plääh, voitko keksiä jotain uutta?’.

-------------------------------------------------

2.11. raportti:

Edelleen koen hieman vaivaannuttavana ajatella kohdetta niin usein. Niinkuin häiritsisin häntä tai jotain. Yritän kohdistaa sisäistä puhettani hänelle, mutta sekin tuntuu vielä hieman vaivaannuttavalta.

Olen tietoinen siitä, että kokeeni on vasta hyvin varhaisessa vaiheessa ja voi olla ja onkin vielä liian varhaista sanoa mitään varmaksi, mutta kohde vaikuttaa olevan yllättävän tiukasti kategorioitu mielessäni kaveriksi. En ole varma kokeen onnistumisesta. Tavallaan myös havaitsen pitäväni tästä ihmisestä ihan vaan kaverina.

Koska koko kokeen tarkoitus on kuitenkin osoittaa, että voin siirtää ihmisiä mielessäni kaveri-kategoriasta ihastukseksi, havainto kohteen A01 vahvasta kaveri-statuksesta oikeastaan antaa vain lisäsyyn jatkaa koetta. Affektion suuntaamisen epäonnistuminen on myös tärkeää informaatiota kokeen kannalta. Kävi, miten kävi siis, saan tästä joka tapauksessa kiinnostavaa tietoa, jos suoritan kokeen tarkoituksenmukaisesti.

Kohde A01 ei juurikaan tule mieleen spontaanisti, vaan hänet täytyy erikseen kutsua mentaaliseen dialogiin. Odotan tämän muuttuvan jatkossa, kun aivoni virittävät itsensä luontevampaan vuoropuheluun kohteen kanssa. Eli tarvitsen lisää toistoja.

Kohde A01 on miellyttävä kombinaatio lapsenmielisyyttä ja kypsää vastuun kantamista.

Kuvittelen mielessäni itseni erilaisiin tilanteisiin ja interaktioihin hänen kanssaan. Kaikki interaktiot, jotka edellyttävät läheistä ystävyyssuhdetta tuntuvat ookoolta ja toivotulta. Sen sijaan interaktiot, jotka edellyttävät jonkinlaista romanttista tunnesidettä tai seksuaalista jännitettä, tuntuvat vierailta, vaivaannuttavilta ja omien henkilökohtaisten rajojeni rikkomiselta.

Hämmentävä tunne sinänsä. Haluaisin erittäin kovasti olla kohteen läheisempi ystävä ja samaan aikaan jokin minussa torjuu voimakkaasti ajatuksen kyseisestä ihmisestä potentiaalisena kumppanina. Tämä on yllättävää, sillä pidin ennen kokeen alkamista kohdehenkilöä siinä määrin samankaltaisena betakoehenkilöideni kanssa, että en ajatellut tämän vaiheen tuottavan ongelmia. En yksinkertaisesti keksi mitään, mikä hirvittävän selkeästi erottaisi hänet muista.

Etenemisvaihe: 1 - Affektion rakentaminen.
Reflektio vaiheen etenemisestä: Kohteen A01 status kaverina tuntuu vahvalta.
Muuta: Yritän keksiä jonkun syyn, jonka varjolla ottaa kontakti internetin välityksellä kohdehenkilöön A01.

-------------------------------------------------

3.11. Raportti:

Suunnitelmani ei edennyt ihan, kuin oli tarkoitus. Minun oli siis tarkoitus ottaa kontakti kohteeseen A01, mutta nähtävästi sen sijaan otinkin kontaktin kohteeseen B02. Puolustuksekseni sanottakoon, että yritin kyllä, mutta B02 oli responsiivisempi. Voi olla, että minun täytyy odottaa siihen saakka, että matkustan fyysisesti jonnekin lähemmäs. Otan kontaktin, mikäli kohde A01 kuitenkin tarttuu täkyyn.

Luulen, että mun täytyy tehdä jotain vahvempia mentaalisia toimenpiteitä kokeen edistämiseksi. Eteneminen vaikuttaa olevan hyvin hidasta.Tutkin tarkemmin betakokeeni muistiinpanoja ja etsin metodeja nopeuttaa affektion rakennusprosessia. Betakokeeni ensimmäinen vaihe oli kuitenkin niin huonosti raportoitu, että siitä ei ollut apua.

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin mentaalisesti änkenyt samaan huoneeseen kaksi ihmistä, jotka eivät oikeastaan enää tunne toisiaan kauhean hyvin ja käskenyt heidän pariutua. Toisessa ei nyt sillein oo varsinaisesti mitään vikaa, mut meitä ei nyt vaan oikein huvita. Sit molemmat yrittää parhaansa, mut fiilis on lähinnä hivenen vaivaantunut.

Täytyypä miettiä tätä. Hahmotan asioita hirvittävän mielelläni tarinoiden kautta. Narratiiviseen käsittelytapaan yhdistyy mulla myös tunteet. Mun pitää siis rakentaa meille tarina. Mun täytyy muodostaa päässäni tästä ihmisestä mentaalinen heijastuma, jossa on sellaisia elementtejä, joita pidän romanttisen narratiivin kannalta oleellisina.

Analyysiprotokollani mielestä hän on varsin kelpo kandidaatti ihastumisen ja romanttisen suhteen osapuoleksi. Nyt mun pitää vielä saada mun narratiiviprotokollanikin ostamaan se. Annan aivoni värittää uudelleen muistoni hänestä romanttisen narratiivin kautta. Tämä saattaa jopa toimia. 

Etenemisvaihe: 1 - Affektion rakentaminen.
Reflektio vaiheen etenemisestä: Hidasta.
Suunnitelma: Yritän nopeuttaa prosessia luomalla mielessäni itseni ja kohdehenkilön A01 välille romanttisen narratiivin.

-------------------------------------------------

4.11. raportti

Muistan yhtäkkiä sen verran paljon kaikenlaisia satunnaisia muistoja ja tiedonmurusia kohteesta A01, että epäilen, etten ole tunnistanut, miten läheinen kaveri olen hänen kanssaan ollut aiemmin. Pohdin, onkohan mulla vastaavia ihmissuhteita myös nykyisin.

Tutkin artikkeleita addiktiosta.

Reflektio ja whatever: Ei etene.

-------------------------------------------------

12.11. raportti:

Koe on edistynyt hitaasti. Romanttisen narratiivin kehittely on vähentänyt mentaalisia estojani ihastumistyypillisen affektion suuntaamiselle pääni sisällä. 

Muutamat seikat hankaavat kuitenkin edelleen vastaan. Yksi näistä on se, että tunnun myös itse olevan varsin selkeästi hänen kaverikategoriassaan. Sulautuisin varsin luontevasti hänen kavereidensa joukkoon. Lisäksi hänen edellinen suhteensa kaatui etäsuhteen toimimattomuuteen ja etäsuhde tämäkin välttämättä tulisi olemaan. Olen ollut tietoinen näistä seikoista koko kokeen ajan, mutta olen vältellyt niiden ajattelemista.

Kohde A01 on kuitenkin erittäin välittävä, kiltti ja ehdottomasti ihminen, jonka haluaisin tuntea tarkemmin. Kohteessa on jotain sen tyyppistä poikamaisuutta ja epävarmuutta, jonka olen havainnut vetoavan minuun.

Olen nyt ollut hänen kanssaan kontaktissa. Kommunikointi hänen kanssaan on hyvin miellyttävää. Huomasin myös ilahtuneeni, kun havaitsin hänen tulleen samaan tapahtumaan kanssani. 

Arvioisin kontaktin edistäneen merkittävästi vaiheen 1 edistymistä. Kontakti antoi lisää materiaalia ja paremman kosketuksen hänen luonteeseensa.

Koetta potentiaalisesti häiritsevänä tekijänä, olin yhteydessä myös betakoehenkilöihini ja B02 vaikuttaisi edelleen jossain määrin aktivoivan mielihyväkeskustani. Yritän päämäärätietoisesti suunnata fokustani kohteeseen A01.

Etenemisvaihe: 1 - Affektion rakentaminen.

Reflektio vaiheen etenemisestä: etenee, mahdollisesti sykäyksittäin. En ole aivan varma voisiko tässä vaiheessa jo kutsua tätä ihastumiseksi. Koetta luultavasti edistäisi jonkinlaisen säännöllisemmän kommunikaation rakentaminen.

Suunnitelma: selvitän mahdollisuudet kommunikaatioyhteyden rakentamiseen.

-------------------------------------------------

13.11. raportti:

Kuten hieman ennakoinkin, kohteeseen B02 suunnatun affektion puutteellinen dekonstruktio häiritsee tutkimustani. Yritän harhauttaa itseäni ajattelemalla tietämiäni asioita kohteesta A01.

Kohteella A01 on lämpimät kädet.

-------------------------------------------------

14.11. raportti:

Hyvät uutiset: mielihyväkeskukseni on aktivoitunut uudelleen.
Huonot uutiset: Wrong target.

Haluaisin vaan luovuttaa. Etenemiseni kohteen A01 kanssa on niin hidasta.

Betakokeeni antaa toivoa sille, että mielihyväkeskuksen aktivoiduttua, kohdetta pystyy vaihtamaan. Auttaisikohan, jos yrittäisin tuoda molemmat samaan aikaan mieleen? Jos se opettaisi aivoja kytkemään mielihyväkeskusta myös kohteeseen A01?

-------------------------------------------------

15.11. raportti:

Edistystä havaittavissa. Hyödynsin affektiokeskuksen aktivoitumista kohteen B02 kohdalla ja loin yhteisen narratiivin kohteidem B02 ja A01 kanssa.

Mietin, joko olen valmis siirtymään seuraavaan etenemisvaiheeseen. Tunnistan itsessäni tarpeen kertoa ihmisille siitä, miten hieno tyyppi A01 on. Havaintojeni mukaan se on tyypillistä ihastuneen ihmisen käyttäytymistä.

Sanoisin, että olen muodostanut jonkinasteisen ihastuksen. Seuraava vaihe taitaa olla affektion vahvistaminen.

Etenemisvaihe: 2 - Intensiivivaihe.

Reflektio vaiheen etenemisestä: Katson vaiheen 2 alkaneeksi ja affektion muodostuneeksi.

Suunnitelma: jatkaa yhteisnarratiivia ja jossain vaiheessa alkaa dekontruoida B02 affektiota ja fokusoida affektion intensiivisemmin kohteeseen A01.

-------------------------------------------------

19.11. raportti:

Harkitsen, pitäisikö minun vain hyväksyä se, että tämä ei etene tästä intensiivisemmäksi, siitäkään huolimatta, että olen saanut paljon melko positiivisia signaaleja sen puolesta, että suhde kohteeseen A01 voisi jopa toimia. Kohde A01 muistuttaa keskeisinä pitämiltäni ominaisuuksilta varsin paljon betakokeen kohteita. Heihin kaikkiin minulla on ollut jossain vaiheessa melko samanlainen suhde (eli siis ovat kuuluneet mielessäni kategoriaan ‘kivan oloinen kaveri, haluaisin tutustua paremmin’). Kaikesta tästä huolimatta affektio ei tunnu syvenevän samalla tavoin kuin betakokeessani.

Analyysipuoleni pitää sitä teoreettisesti mahdollisena, että voisin seurustella kohteen A01 kanssa. Tiedän kohteesta A01 jopa enemmän suhdetta puoltavia seikkoja kuin kohteista B01 ja B02: A01 suhtautuu positiivisesti polyamoriaan, on seurustellut ennenkin mahdollisesti ei-binäärisesti sukupuolittuvan kanssa ja vaikuttaa muutoinkin seksuaalisuutensa suhteen joustavalta. Lisäksi hän vaikuttaa viihtyvän seurassani. Kun kirjoitan näitä asioita auki, tunnen jonkinlaisen pienen… kutkutuksen jossain vatsani pohjalla.

En kuitenkaan tiedä, miten voisin ruokkia sitä kutkutusta. Tavallaan kohteen tapaaminen kasvokkain antaa kyllä enemmän materiaalia työstettäväksi, mutta itse tapaamisen aikana minusta ei tunnu mitenkään erityiseltä. En siis tunnista itsessäni niitä klassisia ihastumisen oireita:

Jokainen osaa kertoa omasta kokemuksestaan ihastuneen tuntemuksia: hengitys tihenee, sydän hakkaa, kämmenet kostuvat, kurkkua kuristaa, mahanpohjassa tuntuu hassulta ja polvet valahtavat veltoiksi. 

Hurjaksi äityvä tunne tuntuu liki sairaudelta: olo on kuumeinen, vatsaa vääntää, uni ei tule eikä ruoka maistu. Tiede vahvistaa, että ihanaan huumaan liittyy kohonnut fysiologinen kiihtymys, joka ei ole pelkästään seksuaalista laatua. 

Lähde: http://www.kauneusjaterveys.fi/seksi-suhteet/suhteet/ihastuminen-mita-se-on

Etenemisvaihe: 2 - Intensiivivaihe.
Reflektio: luulisin tämän etenevän. Ei kylläkään toivottua tahtia.
Suunnitelma: jatkan kohteen A01 affektiivisten piirteiden kaivelua ja romanttisen narratiivin rakentamista.

-------------------------------------------------

28.11. raportti:

Narratiivinen puoleni on luonut onnistuneesti narratiivin domestikoituneesta monisuhdekuviosta.

En voi kuitenkaan sanoa työstäneeni affektiotani erityisen aktiivisesti. Voisin kuitenkin tähän mennessä alfa- ja betakokeiden aikana tekemieni havaintojen pohjalta muodostaa hypoteesin siitä, että minun on mahdollista kontrolloida sitä, kehen muodostan affektion, mutta en kykene kontrolloimaan affektion muodostamiseen kuluvaa aikaa tai muodostuvan affektion intensiteettiä.

Affektion dekonstruktio on myös haasteellista ja vaikeasti kontrolloitavaa. 

-------------------------------------------------

 30.11. raportti:

Näin randomisti A01:n kuvan jossain ja se tuntui tavallaan kivalta. Vaikka tää onkin melko epäintensiivinen ihastus, niin eiköhän tätä voi sanoa ihastukseksi.

Seuraavaksi on vuorossa kokeiden jälkiraportit.

Ihastuskoe beta

Halusin selvittää, miten ihastusmekanismini toimii, joten tein kokeen. Kokeen aikana mulle selvisi paljonkin asioita, joskin varsin erilaisia asioita, kuin mitä varsinaisesti alunperin lähdin tutkimaan. Plus onnistuin aiheuttamaan itselleni jonkinasteisen identiteettikriisin.

Luulisin, että parhaiten tämän kokeen lähtökohtia taustoittaa kokeideni raportoinnit. Jaan teille nyt enimmäkseen viimevuodelle sijoittuvia raportteja betakokeesta, alfakokeesta ja kokeiden jälkeisiä kontrollireporttejani.

Betakoe 

Oon nyt tehnyt nyt omalla psyykelläni muutaman kokeen ihastumisesta. Pohdin tossa, että mulla periaatteessa on ollut sellasia vähemmän spontaaneja ihastumisia, että oon vaan todennut, että tää toinen on hyvä tyyppi ja sit jotenkin vaan ajatellut sitä paljon. Testatakseni, että voinko valita ihastua johonkuhun, valitsin tyypin tästä "olis kiva tuntee paremmin"-kategoriasta ja aloin ajatella sitä enemmän. Aloin havaita, että musta oli jotenkin tavallista kivempi, kun se alkoi jutella tai oltiin jossain samoissa ympyröissä. Ei mitään dramaattisia perhosia mahassa, tai muutakaan sellasta tosin.

1. Raportti:
Testatakseni tätä hypoteesia pidemmälle, päätin lopettaa ihastumisen. Meni pari päivää, tai ehkä viikko, mut en enää ajatellut tätä ihmistä niin paljon ja suhtauduin siihen jotenkin paljon objektiivisemmin. Ihastuminen oli kuitenkin melko kivaa. Nautin niistä hormonipärinöistä. 

Päätin sitten kokeilla toimisiko se myös johonkin toiseen saman kategorian tyyppiin. No toimihan se. Yllättävän nopeastikin itse asiassa. Hetkeksi huomasin ihastuneeni vaivihkaa myös uudestaan ensimmäiseen koekaniiniini. Ehkä vähemmän kuin toiseen mutta kuitenkin.

Ihastuminen ei kuitenkaan saanut mua käyttäytymään järjettömän typerästi. Voin käyttäytyä normaalisti. Olen ehkä hajamielinen keskittyessäni johonkin muuhun, kuin siihen, mitä olen tekemässä, mutta totta puhuen, se ei paljon eroa normaalitilastani. Lisäksi luulen sen vähentäneen unentarvettani. Nukun ehkä 5 tuntia yössä, eikä mua väsytä.

Musta jotenkin tuntuu, että mun pitäisi pahoitella tekstin kliinistä ja analyyttistä sävyä. Totuus on, että yritän sillä etäännyttää tämän ilmiön itsestäni. Aamulla päätin nimittäin, että jos haluan, että tällä on tulevaisuutta, niin mun täytyy ennen sen mukaan toimimista tehdä seuraavat asiat: 1) keskustella puolisoni kanssa 2) ottaa vähän etäisyyttä ihastumiseen ollakseni objektiivisempi ja 3) arvioida tilanne objektiivisemmin.

Ottaakseni etäisyyttä, mun täytyy erinäisin kielellisin ja mentaalisin keinoin siirtää tämä tarinallisen käsittelytavan piiristä analyyttisesti käsiteltäväksi. Kokemukseni mukaan se on tehokkain tapa vaimentaa emootiovastetta. Se puolestaan ei onnistu, jos raportoisin kaikista niistä tavoista, millä aivoni yrittävät harhauttaa minut ajattelemaan koekaniinini ihquja puolia. (Onhan se söpö. Ei sillä. Ja pidän sen välittömyydestä. Ja innosta uppoutua fiktiivisiin maailmoihin. Ja huumorintajusta. Ja… no ehkä tämä tuli tällä selväksi.)

2. Raportti:

Ensimmäinen päivä taitaa olla vaikein. Kohteen ajattelusta tuleva mielihyvä motivoi vissiin aika tehokkaasti ajattelemaan sitä. Jos se mahtuisi just nyt mun tunnerepertuaariin, niin olisi varmaan aika pelottavaa, miten itseään voi manipuloida. Vähän tosin harmittaa nujertaa jotain näin… erm… herttaista (?) tunnetta. On ihan mukavaa saada mielihyvää siitä, että välittää jostain.

3. Raportti:

En taida olla vielä emotionaalisesti yli tästä, mutta kohteen ajattelusta saatava mielihyvä on selvästi laskenut. Tunnen ajatteluni toimivan hieman kirkkaammin, vaikka ajatukseni palaavatkin edelleen obsession omaisesti kohteeseen.

Avain emootioresponsen vähentämiseen tuntuisi olevan mielihyvää tuottavien ajatusten torjuminen ja erittely analyysiprotokollalla ja narratiiviprotokollan hyödyntäminen kohteen ihastusta purkavien piirteiden esiintuomisessa. Vaikuttaa myös siltä, että etäännyttävä, akateeminen kielenkäyttö myös helpottaa aiheen käsittelyn siirtämistä narratiiviprotokollalta analyysiprotokollalle.

Nukuin myös seitsemisen tuntia yöllä, enkä nähnyt huomionarvoisia unia. Nyt vähän väsyttää, mutta pidän sitä tavanomaisena responsena tilanteeseen.

Nyt mun aivot jo välillä haluaisivat arvioida tilannetta ”objektiivisesti”, mutta en vielä luota niiden objektiivisuuteen. Se on kuitenkin juoni koukuttaa mut takas hormonipöllyyn.

4. Raportti:

Mun täytyy tehdä uusi, vähän paremmin alusta saakka raportoitu koe. Luulen tosin, että mun psyyke on tällä hetkellä sen verran väsynyt, että sille pitää antaa toipumisaikaa näistä aiemmista kokeista.

Teen edelleen töitä tämän affektion kohdistuksen purkamisen eteen, mutta sen luonne on muuttunut passiivisemmaksi. Lähinnä pidän huolta siitä, että en lipsahda ajattelemaan kohdetta liian pitkäksi aikaa ja stimuloi positiivista emootioresponsea tiedostamattani. Sitä ei tapahdu enää ihan yhtenään, mutta kohde nousee edelleen sattumanvaraisesti mieleen useampia kertoja päivässä.

Kohde on myös alkanut aiheuttaa spontaaneja torjuntareaktioita. Haluaisinko, että hän tietää minusta kaiken? En. Olisiko kiva näyttää tämä teksti hänelle? Ei. En vielä tunne häntä niin hyvin, että voisin luottaa häneen.

Pidän tämän tyyppistä torjuntareaktiota merkkinä siitä, että myös narratiivinen protokollani on alkanut käsitellä affektiokohdetta vähemmän obsessiivisesti.

Oon alkanut miettiä, että voisinko raportoida tästä blogiini. Ehkäpä.

5. Raportti:

Koehenkilöt vaikuttavat palanneen aivoissani kategoriaan ”ihmiset, joihin haluaisin tutustua paremmin”. Ihastusajatukset tuntuvat painuneen ainakin taka-alalle.

Olisi ehkä valehtelua väittää, että oon nyt kokonaan yli tästä, mutta viitteitä siitä on jo. Ajatus toisesta parisuhteesta aiheuttaa lievää pakokauhua. Toisaalta samat tuntemukset mulla oli vielä kumppanistanikin vuonna 2008. Sitä vaan kelaa, että oikeesti, onko tää nyt se tyyppi, jonka kanssa haluan seurustella. Itse asiassa tässä lista sen kaikista huonoista puolista ja parisataa muistokuvaa hänestä vähiten edustavimmillaan. Lisäksi tässä vielä kaikki ne piirteet, mitkä ärsyttää sua, on noloja tai muutoin vaan epämiellyttäviä. No miltä nyt tuntuu?

Silti. Kaikesta siitä huolimatta mä valitsin silti kiintyä häneen. Osittain siinä oli myös uteliaisuutta. Mutta kyllä mä myös ihan oikeasti arvioin, että se voisi toimia. Ehkä se on oleellisinta. Voisiko se toimia? Romantikko varmaan olisi tästä eri mieltä, mut taidan olla aika kaukana romantikosta. Ystäväni sanoi, että näitä asioita ei päätetä järjellä. Ehkä se on totta myös minun tapauksessani. En mä kai järjellä päätä, että olisipa fiksu veto alkaa seurustella toisen henkilön kanssa. Erittäin käytännöllistä, eikä lainkaan työlästä.

Ei. Siinähän on ihan vitusti duunia. Se on kiinni siitä, haluammeko minä ja toinen osapuoli sitä. Ja sit tosiaan siitä, että voisiko se toimia.

6. Raportti:

Tilanne vaikuttaisi olevan kontrollissa. Ei kokonaan purettu, mutta se ei myöskään ole aktiivisesti työstettävänä. Meen tällä tän viikon loppuun. Katon ensiviikolla, jos tartten aktiivipurkuvaiheen.

Joka tapauksessa musta tuntuu, kuin olisin jo tehnyt päätöksen siitä, että jos tulisi tilaisuus, tarttuisin siihen. Siitäkin huolimatta, että se on heuristisen affektion pohjalta tehty päätös, eikä siksi kovin hyvin arvioitu sellainen.

”vuonna 1980 Robert B. Zajonc esitti, että tunteelliset reaktiot ärsykkeisiin -- esiintyvät automaattisesti ja myöhemmin vaikuttavat siihen, miten tietoa käsitellään ja arvostellaan.
Vuonna 2000 Finucane ja muut teoretisoivat, että myönteiset tunteet tilannetta kohtaan (ts. myönteinen tunnereaktio) johtaisi matalampaan riskin hahmotukseen ja suurempaan hyötyyn, vaikkakaan tätä ilmiselvästi ei voida perustella kaikissa tilanteissa.”

7. Raportti:

Mitä kokeisiini tulee, oon antanut nyt ajatusteni lepattaa omaa tahtiaan sen tarkemmin pyrkimättä kontrolloimaan. In real life noteeraan kyllä heistä affektiiviset piirteet. Se ei tunnu vaikuttavan juurikaan toimintaani heidän läsnäollessaan. Yritin jossain vaiheessa kokeeksi virittää keskustelua jostain normaalien ympyröidemme ulkopuolelta, mutta se ei oikein ottanut tulta alleen, joten annoin olla.

Mietin, että oon osittain ”polykaapissa” siksi, että nautin siitä, ettei minun odoteta olevan ”parisuhdemarkkinoilla”. Se sallii mulle erilaisen sosiaalisen ympäristön. Voin esimerkiksi hengailla miesseurassa, eikä kukaan oleta mun olevan iskemässä sieltä ketään. Muhun ei suhtauduta sen kautta, miten kiinnostava olen romanttisesti/seksuaalisesti, vaan sen kautta, mikä on statukseni muissa asioissa (kaveripiirissä, harrastusporukassa, sosiaalisissa tilanteissa jne.) Se on jotain, mitä olen kaivannut niin kauan.

Osittain tää on varmaan myös sitä, että nautin siitä, että mua ei nähdä minkään sukupuolen kautta. Kun oon parisuhteessa, niin suhteen ulkopuolisille ihmisille on kohtalaisen yhdentekevää, mikä mä oon. Tosin tää voi olla sitäkin, että alan olla oikean ikäinen ja oikeanikäisten seurassa.

Edelleen tosin tulee sillein gringe-fiilis, kun joku ehdottaa naistensaunaa. 

8. Raportti:

Jossain vaiheessa mielessäni kävi niinkin typerä ajatus, kuin että eihän suhteen ole pakko aina onnistua. Mietin ja vatvon asiaa hyvän aikaa ennen kuin se edes on varsinaisesti ajankohtaista ja haluan olla jotenkin hirvittävän varma jokaisesta askeleesta, jonka otan. Jokin minussa tunnistaa perfektionistin tässäkin.

Mutta siis ihan oikeasti. Kun miettii, miten vituilleen ihmisen elämä voi suhderintamalla otetusta väärästä askeleesta mennä, onko se joku ihme, että ei ehdoin tahdoin lähde hyppimään heikoille jäille... Siis miksi ihmeessä ottaa niin isoja riskejä, jos voi varsin helposti pelata varman päälle? Kun nyt kuitenkin (toisin kuin mitä ilmeisen monille) mulle on suotu varsin tarkka harkintakyky näissä asioissa, niin olisi täyttä idiotismia jättää se käyttämättä. Vähän niinku lähtis ajamaan formuloita ilman kypärää ja turvavyötä.

Päätin kuitenkin hahmotella itselleni suuntaviivoja seuraavaan affektiokokeeseen.

9. Raportti:

Mietin, että voiko ihastumisesta kokemuksena tulla riippuvaiseksi? Vähän samaan tapaan, kuin adrenaliinista. Se kuitenkin stimuloi aika voimakkaasti mielihyväkeskusta. Tällä hetkellä kukaan ei juurikaan liikauta ihastumiskeskustani, mutta huomaan jollain tapaa kaipaavani sitä. Ihan vaan niitä ihastuspärinöitä. Ne häiritsevät about kaikkea toimintaa, mutta tuntuvat hyvältä. 

Ihastumisessa ja addiktiossa on yllättävän paljon samaa. Tietynlaista pakkomielteisyyttä, sitä että jokin on mielessä jatkuvasti, typeriä päätöksiä, salailua ja sen sellaista.

Medikalisoinko mä nyt tarpeettomasti täysin luonnollista asiaa? Mahdollisesti. Mut ei se lääketiedekään mitään yliluonnollista ole. Analyyttinen puoleni vastustaa kiivaasti sitä, että jokin elämän osa-alue jätettäisiin tieteen ulkopuolelle ihan vain siksi, että jostakusta tuntuu pahalta, että hänen elämää suuremmille kokemuksilleen löytyy ihan järjellisiä syitä ja selkeitä mekanismeja.

 Kyllä. Pidän tietoa aika suuressa arvossa ja uteliaisuus lienee perisyntini.

Mahdollisesta addiktion ruokkimisesta huolimatta, aion suorittaa myöhemmin uuden affektionkohdistuskokeen. 

10. Raportti:

Ensimmäisestä kokeestani alkaa olla jo mukavasti aikaa. Päätin aloittaa uuden kokeen marraskuussa ja se on melkein nurkilla. Sen vuoksi minun täytynee alkaa pohtia kohderyhmää. Ajattelin ottaa 12 vaihtoehtoa kategoriasta "olisi kiva tuntea paremmin" ja arpoa niistä yhden kohteeksi. Yritän laittaa vaihtoehdoiksi laajan kirjon erilaisia tyyppejä.

Fiilikset tällä hetkellä: oikeastaan vähän sillein laiskottaisi ja muutenkin jokin minussa hankaa vastaan kokeen aloittamista. Ainakaan en ole enää pärinöissä. Musta on edelleen hirvittävän kiva jutella betatestini koekaniineille. En kuitenkaan enää määrittelisi sitä ihastukseksi. Mikäli toinen osapuoli osoittaa kiinnostusta, asiaa voidaan harkita uudelleen. Olen kuitenkin vallan tyytyväinen kaverin statukseen. Ystäväkin olisi ihan jeba.

Ehkä kokeen aloittaminen vähän pelottaa mua.