Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2012.

Romaanikäsikirjoituksen aloittamisesta

En oikein tapaa harrastaa uudenvuoden lupauksia. Ja miksi muutenkaan odottaa uuteen vuoteen kun voi aloittaa nyt? Päätin siis kirjoittaa romaanikäsikirjoituksen. Ensimmäisen, joka toivon mukaan tulee myös valmistumaan.

Aloitin alkamalla editoida tämänvuotista nanoani. Lähinnä seuloakseni sieltä talteen pätkät, jotka ovat oikeasti hyödyllisiä tulevaa romaanikäsistä / romaanikäsiksiä varten. Löysin sieltä tällaisen pätkän, jolla ei ole oikeastaan minkään tulevien (mahdollisten romaanien sisällön kannalta) koherentin kanssa mitään tekemistä, mutta kunhan vain haluan jakaa tämän kanssanne:


"
Hymyilisin varmaan kuin hangon aurinko, jos saisin joskus kustantamoilta jotain muuta postia kuin, että ”Valitettavasti lähettämänne teksti ei sovellu kustannusohjelmaamme. Kiitos yhteydenotostanne.” Eli toisin sanoen: ”Ei me tällaista paskaa julkaista.” Okei, Kuusisto, haluatko sinä jatkaa jotain tästä? 

KUUSISTOLLA ON ASIAA:

Mielelläni kiitos. Montakohan tällaista kirjettä olet saanut? Ainakin kaksi. Eikä mikään ihmekään, ei kukaan mitään novelleja halua julkaista, jollei ole jo valmiiksi joku üübertunnettu kirjailija. Novellit ovat ala-arvostettuja. Sen pitää olla 300-500 sivuinen romaani, mitä nykyään julkaistaan. Ei pidempi, eikä lyhyempi. Sen lisäksi, sen pitää olla yhtä sun toista muuta, mitä sä et kumminkaan halua kirjoittaa. Ne mitä kuitenkin kirjoitat, ja mistä minäkin saattaisin jopa pitää, tuskin koskaan tulevat suuren yleisön suosikeiksi, sillä ovat liian marginaalisia ja kokeellisia. Osaat kirjoittaa viihdyttävästi, myönnettäköön, mutta juttusi menevät välillä suurelta yleisöltä ohi ja yli aika kovaa. 
Sä et halua julkaista mitään tusinapaskaa, ethän? Niin, sitä mä arvelinkin. Sä haluat julkaista korkeakirjallisuutta, mutta viihdyttävään sävyyn kerrottuna ja kirjallisuuden konventioita rikkoen. Samalla pyrit rikkomaan konventioita, joita suuri yleisö ei ole edes koskaan tajunnut olevan olemassa. Niiltä katoaa samaistumisen kohteet, eivätkä ne pääse sisälle hienoon, uniikkiin maailmaasi. Siitä tulee liian hienoa heille. Helmiä sioille. Kirjallisuudentutkijat saattavat olla tosin innoissaan. Siihen se sitten jääkin. Jos siis ylipäätään saat koskaan mitään aikaiseksi.

"

Kiitos Kuusisto, nanoni sisäistekijän sivupersoona. Olet aina niin kannustava.

Selitän joskus, miksi haluan aloittaa tämän juuri nyt. Uuden vuoden kanssa sillä ei ole paljonkaan mitään tekemistä. Nyt kuitenkin, jos suonette, editoin nanoani.

Jos satakieleni laulaisi

Jos
satakieleni laulaisi,

tämä
ei olisi huono runo.

Ajattelen - siis kirjoitan

Meta-ajattelu on hauskaa.

Tajusin tänäaamuna, että ajattelen kahdessa tasossa. Ensimmäisessä tasossa on se varsinainen ajatus, oivallus, jota sen jälkeen alan pukea verbaaliseen muotoon. Oivalluksen jälkeen saatan jankata jonkun aikaakin ajatusta sen verbaalisessa muodossa - joko hioakseni verbaalista muotoa tai siirtääkseni ajatusta toiston kautta pitkäkestoiseen muistiin tai sitten ihan vain siksi, että olen liian laiska muodostaakseni uutta ajatusta.

Sen lisäksi olen huomannut, että en välttämättä katso sinne, minne katson. Okei, typerästi muotoiltu ilmaus. Siis suomeksi sanottuna, en välttämättä kiinnitä huomiotani sinne, minne suuntaan silmieni terävimmän alueen. Olen huomannut tämän katsoessani peiliä. Voin nähdä itseni katsomassa sivulle siten, että katson sivulle, mutta keskitän huomioni peiliin.

Okei. Ehkä parempi lopettaa tähän ja mennä syömään aamiaista.

Olipa kerran lapsen usko


...mutta sitten tuli Joulupukki, Kony, Enkeli-Elisa ja muut huijaukset, jotka veivät sen mennessään. Mitään ei saisi enää uskoa heti. Eikä mielellään sen jälkeenkään. Kaikki pitää analyyttisesti kaluta mielessään puhki ja todeta huijaukseksi.

Eihän rahaa enää uskalla antaa mihinkään. Jokainen kerta kun käytät rahaa, vaikutat poliittisesti, sanoi joku kerran. Jos lähetät rahaa jonkun avustusjärjestön kautta kehitysmaihin, saat hyvän mielen. Paitsi jos kuulet avustusjärjestön olevan huijaus. Tai jos kuulet, mitä rahalle todellisuudessa tapahtuu kehitysmaissa. Ensiksikin korruptoinunut hallintoelin syö siitä varsin reippaan viipaleen. No lähetetäämpä ruokaa ja vaatteita. Jeps. Ja halvaannutetaan samalla maan oma talous ja tuotanto. Kuka sitä haluaisi ostaa paikallisilta ruokansa ja vaatteensa, kun niitä länsimaat pumppaa maahan ilmaiseksi? Vettä ja lääkkeitä köyhille, niin lapsikuolleisuus vähenee... ja köyhien osuus väestöstä kasvaa.

Suuri osa kirkon lähetystyöstä menee niin sanottuun humanitaariseen apuun. Eli annetaan ruokaa, koulutusta ja sen sellaista. Puhutaan vähemmän kristinuskosta ja Jeesuksesta ja sensellaisesta. Ollaan mieliksi yhä voimakkaammin tieteisuskoiselle yhteiskunnalle, joka ei halua kuulla jostain Jeesuksesta, eikä halua että muutkaan kuulee, koska kaikki kulttuurit on säilytettävä. Paitsi, että länsimainen kulttuuri on se ensimmäinen, mutta niiden muidenkin pitää olla olemassa, että me voidaan tutkia niitä.

Vaikka omat rahat olisivatkin säästyneet huijarilta, niin jo huijatuksi joutuminen ajatuksen tasolla suututtaa. Usko ihmiskuntaan musertuu ja oma sinisilmäisyys joutuu hyvin kyynisen suurennuslasin alle.

"Jos vain nöyrin sydämin
rukoilet, saat takaisin
lapsen uskon aarteen
kalliin ihanan."

Itsekseen se ei ainakaan enää takaisin tule. Korkeintaan käymään kylässä jättääkseen sinut taas yksin kyyniseen maailmaan.

Kirkko teki sata vuotta humanitääristä lähetystyötä Kiinassa. Eihän sitä voi hengellisiä asioita kuunnella, jos vatsa on tyhjä. Eikä lukea Raamattua, jos ei osaa lukea. Hienoa työtä siis. Kouluttavat kiinalaisia ja nostavat heidät kykeneviksi kilpailemaan nykymaailmassa. Tärkein taisi kuitenkin unohtua. Moniko nykyinen kiinalainen on kuullut Jeesuksesta? Ei kovin moni.

Eikä mikään ihme. Ei Jeesuksen lähetyskäsky kuulunut: ”Menkää ja viekää kaikille kansoille leipää ja sitten ehkä mainitkaa minusta jotain, jos sattuvat kysymään”. Eivätkä varsin menestyksekkäästi saarnanneet apostolitkaan mukanaan leipävuorta kanniskelleet. Ruokaa Jumalan kansalle riitti aina hengissä pysymiseen, mutta eivät he sen takia Jumalan kansaa olleet.

Joltain se vain on päässyt unohtumaan.  

Hoidettu: työt ja essee


Olen ollut nyt muutaman päivän vanhempieni luona käymässä ja minulla on ollut töitä. Aikaisempana työpäivänä kaikki ei mennyt ihan nappiin, noin niinkuin lievästi sanottuna, mutta päivä tuli tehtyä ja hommat hoidettua, vaikka yhdeksäntuntinen päivä olisi melko rankka noin kylmiltään, eikä aivot meinanneet ihan toimia liian vähien yöunien jälkeen.

Nyt alkaa unirytmini olla korjaantunut vähän oikeampaan suuntaan, vaikka vieläkin väsyttää. Toissapäivänä olin pari tuntia töissä ihan aamusta. Onnistuin aiheuttamaan hälytyksen ja lukitsemaan itseni erilleen avaimista. Hätää ei kuitenkaan varsinaisesti ollut, sillä sain jatkettua töitä siihen asti, että vanhinkohälytykseni kuullut ihminen tuli paikalle ihmettelemään ja päästi minut avaimien luokse. Sitäkään ei kuulemma ollut edes vituttanut herätä hälytykseen, sillä sen olisi kuulunut jo olla hereillä ja olisi ilman hälytystä nukkunut pommiin. Että kaksi mokaa korjasivat kivasti toinen toisensa.

Tämän työrupeaman jälkeen kävin kirjastosta lainaamassa esseemateriaalia ja menin tutustumaan siihen. Eilen kirjoitin sitten kyseisen esseen. Koko päivä siinä meni, mutta päälle 10-sivuinen essee tuli valmiiksi ja lähti luennoitsijalle. Tänään minun ei tarvitse tehdä mitään järkevää. 

Vironkielen tentin tulokset olivat tulleet. Olin pärjännyt ihan keskinkertaisesti. Olin toivonut vähän parempaa tulosta, mutta en kovin pettynytkään jaksa olla. 

Vielä pitää mennä käymään Oulun päässä hoitamassa asioita kuntoon, mutta muutoin voinen julistaa joululomani alkaneeksi. (Joskin voisi jossain välissä tehdä loppuun yhden viisitoistasivuisen rästiesseen, mutta oh well...)

Koirapohdintaa

Noin ensinalkuun mainitsen, että koiranhankinta ei ole vielä ajankohtainen... mmm... aika pitkään aikaan.

Koska surffailu on jännää, löysin tällaisen hienon tietojärjestelmän, josta voi tutkia eri rotujen terveys ja kuolinsyytilastoja. Tsekkasin tässä aikani kuluksi kuolinsyytilastoja muutamilta sellaisilta roduilta, joista olen syystä tai toisesta ollut semisti kiinnostunut jossain vaiheessa (mukana siis myös rodut, joista olen ollut tyyliin 14 vuotiaana innostunut, koska ne näyttävät siisteiltä tai koska koiravaljakko on jännä ja sudennäköiset koirat on cool).

Oletan, että kuolinsyytilasto antaa jonkinlaista suuntaa rodun yleisestä terveystilanteesta, vaikka luonnollisestikaan se ei kerro koko totuutta ja keskiarvot eivät välttämättä päde yksilöistä puhuttaessa.


Koirarotu – keskimääräinen elinikä (tämän vuoden tilastojen mukaan Suomessa)

Lammas- ja karjakoirat:

Austarianpaimenkoira – 7 v 10 kk
Bordercollie – 9 v 1 kk
Saarloos Wolfhond – 3 v 10 kk*
Saksanpaimenkoira – 7 v 7 kk
Shetlannin lammaskoira – 10 v 4 kk
Valkoinen paimenkoira – 3 v 0 kk

Pinserit, snautserit, molossit:

Hovawart – 9 v 1 kk
Kaukasiankoira – 4 v 11 kk
Rottweiler – 7 v 4 kk

Pystykorvat ja alkukantaiset koirat:

Alaskanmalamuutti – 6 v 11 kk
Grönlanninkoira – 10 v 4 kk*
Siperianhusky – 8 v 3 kk

Noutajat, vesikoirat ja ylösajavat:

Englanninspringerspanieli – 8 v 8 kk
Kultainennoutaja – 10 v 3 kk
Labradorinnoutaja – 9 v 6 kk
Novascotiannoutaja – 8 v 0 kk
Sileäkarvainen noutaja – 8 v 9 kk

* = Otanta on erittäin pieni

Mutta siis joo. Tällä hetkellä, tämänhetkisten tietojeni varassa (myös muiden tietojen kuin tässä esitettyjen) ehkä parhaiten tilanteeseeni sopisi kultainennoutaja. Myös shetlanninlammaskoira olisi ihan kelpo vaihtoehto, mutta näin kerrostaloasumisessa sen suuri haukkuherkkyys hieman epäilyttää. Loput tämänhetkiset rotuhaaveeni vaatisivat toisenlaisia olosuhteita (esim asuntoa maalta ja/tai enemmän resursseja harrastaa). Joskus ehkä, kun jaksan tai asia on ajankohtaisempi listaan ehkä lisää koiravalintaani vaikuttavia syitä.

Lisää tietoa ja pohdintaa koiraroduista voi löytää esimerkiksi täältä.

NaNo

Ei mulla tässä muuta.

Season of the Villain!

Olen ollut näin syksyn mittaan mukana eräässä lyhytfilmiproduktiossa, ystäväni perustaman Studio Korppikelan leivissä. Enimmäkseen olen tehnyt Studio Korppikelalle näyttelijän ja webmasterin & -designerin hommia. Tämänhetkinen, työn alla oleva projekti on Season of the Villain, joka kertoo parodisoiden ja satirisoiden superpahisten elämästä. (Lisää tietoa löytyy nettisivuilta.) Kansainvälisen katsojakunnan vuoksi sarja ilmestyy englanniksi puhuttuna ja tekstitettynä. Nettisivut ovat sekä englanniksi, että suomeksi.

Ensimmäinen jakso tätä kerrassaan tyylikästä ja kunnianhimoista, netissä ilmestyvää, ilmaista sarjaa, ilmestyy tämänhetkisten tietojen mukaan ensisunnuntaina. Sen jälkeen jaksoja putoilee sitä mukaa, kun niitä saadaan editoitua valmiiksi.

Sitä odotellessa voitte vaikka katsoa teaseriä:



Tai traileria:



(Huom. Molemmat on mahdollista katsoa koko näytöllä ja HD:nä! Suosittelen lämpimästi.)


Enjoy!

Parafilioista

Koska homous on liian main stream. Käsittelen siis tässä pohdiskelevassa tekstissä omia mielipiteitäni "seksuaalisuuden vinoumista". Teksti itsessään on kirjoitettu jo hyvän aikaa sitten. (Ehkä pari vuotta sitten?), mutta koska tarkkaa päivämäärää en muista ja täsmennän tässä samalla muutoinkin muutamia juttuja, julkaisen sen nyt.


Zoofilia

” On vaikea esittää älyllisesti kestäviä argumentteja eläinseksiä vastaan, jos hyväksyy aikuisten välisen seksin, jossa käytetään ehkäisyä.”
- Vapaasana.net
Ei ole. Ensinnäkin, monien eläinten värkit ovat hyvin ratkaisevasti erilaiset kuin ihmisen ja yhdyntä saattaa aiheuttaa eläimelle kipua. Noin ikäänkuin itsestään selvänä asiana todetusti. Sitten, kun mennään seksin harjoittamisen muotoihin ja/tai lajeihin, joille se ei aiheuta kipua, vaaditaan jo hieman enemmän perusteluita negatiiviselle mielipiteelle.

Eläin on minun mielestäni verrattavissa pikemminkin lapseen, kuin toiseen aikuiseen. Eläintä ei voi pitää esineeseen verrattavissa olevana, mutta sitä ei voi myöskään pitää vastuullisena omista teoistaan ihmisen lailla. Minusta on myös kyseenalaista arvioida, että onko eläin halukas seksiin. Mikäli jollain keinolla voidaan olla varmoja siitä, että eläin on halukas, toiminta ei aiheuta sille kipua tai muutakaan haittaa, se voi olla hyväksyttävissä eläimen omistajan luvalla.

Ajatuksen tasolla ihmiset leikitelkööt, millä mielivät, mutta teot ovat täysin oma asiansa. Siksi en tuomitse eläin/lapsi/nekro/minkä hyvänsä -pornon piirtämistä – siinä ei oikeasti vahingoiteta ketään. En myöskään lähde sille linjalle, että tämä ”hämärtäisi ihmisten arviointikykyä, mikä on sopivaa ja mikä ei”. Jos ne jonkun aikuisen ihmisen arviointikykyä tämä hämärtää, on minusta hieman kyseenalaista onko tämä yhteiskuntakelpoinen yksilö. Ja puhun siis nimenomaan aikuisista, eihän pornografiaa – minkäänlaista sellaista - pitäisi joutua lasten nähtäväksi. Sotapelitkin ovat täysin sallittuja täysi-ikäisille, eikä niitä suhteellisen paljon pelaavan poikakaverinikaan käsitys ihmishengestä tai sodan luonteesta ole mitenkään vinoutunut.


Pedofilia

”Lääketieteellisesti pedofilian määrittely kuuluu: Asianosaisen sukupuolinen kiinnostus kohdistuu yksinomaan pikkulapsiin. Pedofiliasta puhutaan silloin, kun lapsi joutuu jonkun muun kuin oman vanhempansa tai siihen rinnastettavan henkilön hyväksikäyttämäksi.”
- Wikipedia

Eli 60 vuotias + 13 vuotias = EI PEDOFILIAA, vaan efebofiliaa, eli kiinnostusta esimurrosikäisiin tai juuri sen ylittäneisiin. Se ei silti tarkoita, että pitäisin ko. suhdetta hyväksyttävänä (vaikka 13 –vuotias olisikin halukas), sillä murrosikäiset ovat edelleen hyvin epävarmoja seksuaalisuutensa kanssa ja saisivat minun puolessani kasvaa ja vaikka masturboimisen kautta tutustua omaan kehoonsa rauhassa.

Ja itse aiheesta: se on todistetusti traumatisoivaa ja haitallista lapsille, joten pidän tämän parafilian toteuttamista vääränä. En kuitenkaan ole kaduilla julistamassa pakkosterilisaatiota pedofiileille, tai toimittamassa heitä kaikkia keskitysleirille. Pedofiili tarvitsee hoitoa ja apua tämän ongelmansa kanssa. Noitavainot niiden vuoksi nostavat kynnystä tunnustaa ongelmaa itselleen ja hakea apua siihen - ennen kuin jotain ehtii sattua. 

(Steriloinnin voi käsittääkseni ottaa aikuinen ihminen tietyssä iässä (joka tosin on hieman kyseenalaisen korkea) niin halutessaan, mutta huomauttaisin, ettei aikuisen ihmisen sterilisaatio kuitenkaan poista haluja, vaikka saattaakin vähentää niitä. Joten en näe ylipäätään sen ottamista mitenkään tarpeellisena muista kuin ehkäisyksellisistä syistä.)


Aglamatofilia

Eli seksuaalinen kiinnostus nukkeihin ja patsaisiin. Jollei tätä kukaan ulkopuolinen joudu tahtomattaan katselemaan, niin antaa mennä. Se ei vahingoita ketään. Samoin nämä auto-, nahka-, lateksti- yms. fetissit saavat minulta vihreää valoa, kuten myös dendrofilia, eli seksuaalinen kiinnostus puihin. Mikäli tästä viimeisimmästä on todettavissa jotain haittaa puulle, niin silloin sen voisi kai jossain määrin tuomita, ainakin jollei puu seiso omalla tontilla.

Myös autoseksuaalisuus, eli seksuaalinen mielenkiinto ainoastaan itseään kohtaan ja koprofilia(ulosteet) menee minun mielestäni samaan kategoriaan.


Makrot ja mikrot

Eli seksuaalinen mielenkiinto erityisen suuria, tai pieniä ihmisiä kohtaan. Monessa tapauksessa jopa niin suuria tai pieniä, että niistä on mahdollista korkeintaan fantasioida. Jollei mene ketään kääpi- anteeksi, kasvurajoitteista henkilöä raiskaamaan, niin ei siitä kai haittaakaan kenellekään ole? Fantasioida saa, kuten aiemmin totesin ja mikäli jätti- tai pikkuihmiset (täysissä järjen voimissaan olevat aikuiset tietenkin) ovat halukkaita, niin ei minulla ole siihen vastaan sanomista. Samaa sarjaa tämän kanssa on gerontofilia, seksuaalinen mielenkiinto vanhuksiin.


Ekshibitionismi ja voyerismi

Ah, nämä kun saisi jotenkin yhdistettyä, niin siinä olisi täydellinen parivaljakko, joiden keskinäinen toiminta ei loukkaisi kenenkään oikeuksia. Jos toinen osapuoli nauttii esittelemisestä ja toinen katsomisesta, niin ei siinä ole mitään pahaa. Jos taas jompikumpi osapuoli ei nauti, niin silloin pidän molempien toimintaa tuomittavana. Miksi? Minusta jokainen saa harrastaa seksiä kaikessa rauhassa, yksityisyyden suojassa. Toisaalta, jokaisella pitäisi myös olla oikeus olla näkemättä seksiä (tai ylipäänsä muiden vehkeitä), ellei halua.


Nekrofilia

Kansanomaisesti ilmaistuna, kuolleiden jyystäminen, hyväksyttävää vai ei? Tämä on jo astetta vaikeampi tapaus, sillä kehon omistaneelta henkilöltä on vähän paha kysäistä noin kuoleman jälkeen, mitä mieltä hän on ruumiinsa käytöstä. Kuollut keho on toisaalta, no, kuollutta. Sen hyväksikäyttäminen voitaisiin rinnastaa elottomaan esineeseen. Herää kysymys, onko ihmisellä oikeutta ruumiiseensa kuoleman jälkeen.

Järki puoltaisi toisaalta sitä tosiseikkaa, että ihminen itse tuskin tekee ruumiillaan yhtään mitään kuoleman jälkeen. Onko se niin kovin paljon pahempi juttu, että ihminen tyydyttää elottomaan lihaan tarpeensa, kuin että ainakin sadat madot syövät ja lisääntyvät siinä?

Tunne kysyy, mitä minä ajattelen, että omaa ruumistani käytettäisiin vaikka barbarana ja heitettäisiin kaatikselle – enhän minä sillä kerran mitään tee. Toisaalta ei ne madotkaan hirveämmin houkuttele.  Joku voisi perustella nekrofilian vääryyttä "luonnottomuudella". Itse asiassa monet eläimet harrastavat nekrofiliaa. (Leppäkertut esimerkiksi.) Jotkin eläimet, kuten rukoilijasirkkakoiras voivat paritella vain ilman päätä. Luonnollisuusargumentti on muutoinkin erittäin... huono, perustelemaan minkään moraalista oikeutta tai vääryyttä.

Jotkin ihmiset kuitenkin sanovat, ettei heidän kuolleen ruhonsa käyttäminen näihin tarkoituksiin haittaisi. (Tähän ne perusteet, mitkä olivat tuolla ylempänä järjen kohdalla.) Minusta nämä henkilöt voisivat kirjoittaa tästä jonkun testamentin, sellaisen elinluovutuskortin tapaisen. ”Kuoleman jälkeen vapaa seksuaalisiin tarkoituksiin.” Onhan kehoja tieteenkin käyttöön luovutettu niiden entisten omistajien vapaasta tahdosta. Tällaisen mahdollistavaa systeemiä vain tuskin on olemassa, vaan kyseinen toiminta taitaa mennä juridisesti "ruumiin häpäisyksi" siitä riippumatta, mitä vainaja itse on ollut eläessään mieltä.

Sunshine award

Tästä tunnustuspaketista ja kukkasesta saamme kiittää Nafisania.



1) Mistä unelmoit?
Kirjan kirjoittamisesta, kandin kirjoittamisesta, omasta pihasta

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?
Tärkeät ihmiset, oma ala ja lemmikit

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?
Jos saisin valita ihan mistä vaan, niin ehkä Australia, mutta todennäköisimmin se olisi Viro. Eikä siinäkään mitään vikaa ole.

4) Elämäsi parhain saavutus?
Postformaalien operaatioiden vaiheeseen pääseminen.

5) Suosikkiharrastuksesi?
Kirjoittaminen. Luominen.

6) Suosikkimusiikkisi?
Vaihtelee suuresti riippuen siitä, millä tuulella satun kulloinkin olemaan. Melkein kaikista tyyleistä löytyy jotain minusta hyviä kappaleita.


Haastan: Sinut!
Ihan oikeasti, sinut. Tiedän kyllä kuka tätä lukee. (Isoveli valvoo.) Tulen nuputtamaan, jos tätä ei löydy blogistasi.

Lisäksi laitan loppuun näytteen suomalaisesta laatujournalismista:


Runonkaltaisia aineksia

Lisäilin jotain, mitä voisi ehkä jossain yhteydessä nimittää runoiksi. Listaan tässä samalla kaikki blogiin lisätyt runot. Viimeksi lisätyt on kursivoitu.



»  Verbalisoinnin vaikeus
»  Ajatuksia jotka eivät ole omiani
»  Toinen, josta tuli ensimmäinen
»  Humanistin tenttilaulu
»  Jälkistruktualismi
»  Unisirpaleita

Sarjakuvasuositus Nanotiedoteen kera


 Pakollinen Nano-väliaikatiedote: Nyt mulla on tällä hetkellä 37 tuhatta sanaa kasassa NaNoWriMossani.


Olen lisäksi suunnitellut huomiselle englanninkielisen diaesityksen artikkelista ”Deconstructing the hero”, jossa käsiteltiin sarjakuvaa, nimeltä Watchmen. Voisin muuten suositella lämpimästi tätä sarjakuvaa. Jos minun pitäisi valita, että joku saisi lukea eläessään vain yhden supersankarisarjakuvan, niin se olisi tämä. En teitä viattomia lukijoitani spoilaa kertomalla ihan tarkkaan miksi. No vähän voisin kuitenkin kertoa noin yleisellä tasolla sarjakuvasta.

Vaikka se ei varsinaisesti mässäilekään väkivallalla – viittaa siihen sen verran, kuin on tarpeellista tarvittavan informaation perille viemiseksi, se ei silti tosiaan sovellu herkimmille lukijoille. Se käsittelee hyvin raskaita aiheita ja teemoja, eikä varmaankaan ole kaikkein keveintä iltaluettavaa (ei henkisesti, eikä fyysisesti, se on kuitenkin melko suurehko opus kokonaisuudessaan). Se myös saattaa ensin tuntua vaikealukuisuudelta moniäänisyytensä tähden.

Kaiken kaikkiaan odotan innolla tämän uudelleenlukua. Kuten artikkelissani sanotaan, tämä teos suorastaan vaatii uudelleenlukua. Sen aikana tapahtuu niin sanottu retroaktiivinen defamiliarisaatio (anteeksi kökkö suomennokseni), eli lukija huomaa ymmärtävänsä uudelleen asioita, jotka se jo kertaalleen luuli ymmärtäneensä. Sarjakuvan lomaan on hyvin ovelasti punottu vihjeitä tulevasta ja viittauksia, jotka avautuu vasta toisella lukukerralla (jos vielä silloinkaan).

Artikkelini kirjoittaja, Iain Thompson toteaa, että Watchmen osoittaa hyvin selkeästi, miten kaikki muut supersankarisarjakuvat failaavat yrittäessään tehdä sankareistaan realistisia. Itse asiassa kaikkein realistisimmat supersankaritulkinnat ovat inspiroituneet Watchmenin synkeästä realismista. Alan Mooren, sarjakuvan käsikirjoittajan sanoin: ”Such works are Watchmen's deformed bastard grandchildren.”. (Hieno mies tämä Alan Moore, btw.)

Suosittelen siis oikein lämpimästi lukemaan tämän Alan Mooren ja Dave Gibbonsin luoman sarjakuvaromaanin, joka on suomennettu nimellä Vartijat

//Muok:
Nyt on muuten hauska päivämäärä vielä noin puolisen tuntia!
21.11.12

Minä + junailu = syntax error

Olin matkalla Ouluun. Istuin nätistä paikallani tyytyväisenä siitä, että olin kerrankin tullut hyvissä ajoin junalle. Olin ostanut junamaatista kivasti lipun lemmikkieläinpaikalle. Ihan oikealle lemmikkieläinpaikalle, jonne sai jopa tuoda lemmikkejä. On oikeasti käynyt joskus niinkin, että olen ostanut lemmikkipaikan vaunusta, alueelta, jonne ei saa viedä lemmikkejä. Se, miten tämä edellämainittu on mahdollista on vieläkin pienoinen mysteeri.

Minulla siis oli paikka, olin oikeassa vaunussa ja oikeassa junassa. Junassa, joka olisi Oulussa vieläpä niin, että olisin siellä järkevään aikaan, jolloin kulkee vielä hyvin busseja. Uskon jopa, että minulta ei unohtunut kotiin mitään. Kuten jälleen kerran, jotain kuitenkin vain täytyi mennä pieleen.

Syvennyin täydellisesti kirjoittamaan Nanowrimoani, sillä olin aikataulusta jäljessä. Sanoja piti saada, eikä siinä mitään. Sain hyvän flow:n päälle. Vaunussa mikään ei häirinnyt kirjoittamistani. Ei sattunut edes ärsyttävän kimeällä äänellä vikiseviä koiria samaan vaunuun. Flow katkesi kuitenkin äkisti katsoessani ikkunasta pihalle. Pimeydessä näkyi teksti: ”Oulu”. Paniikki iski.

Keräsin kamani kasaan niin nopeasti kuin pystyin ja juoksin pihalle. Pihalla keräillessäni kamojani kasaan juna alkoi tehdä lähtöä. Siinä samassa tajusin, että olin Ylivieskassa. Teksti ”Oulu” oli valotaulussa, joka ilmaisi junan lopullisen määränpään. Ihmettelin, kuinka ihminen voi olla niin tyhmä.

Katsellessani Ouluun kiitävän junani perään raahasin kamani (ja kanini) Ylivieskan rautatieaseman odotustilaan. Totesin, että seuraava juna Ouluun menee tunnin päästä ja istahdin kirjoittamaan.
En tiedä kuinka kauan mahtaa viedä Ylivieskasta Ouluun. Luulen kuitenkin, että jos junani lähtee kymmenen maissa täältä, en välttämättä ehdi enää sunnuntai-illan viimeiseen bussiin. Nettiäkään ei tietysti ole, joten blogimerkintä lisätää myöhemmin blogiin ja merkataan kirjoitushetkeksi kello yhdeksän sunnuntai-iltana.

Terveisiä vaan Ylivieskan rautatieasemalta. Eikä edes yhtään vituta, että huomenna alkaa aamu läsnäolopakollisella luennolla kello kasilta aamulla. Vittu. En kyllä käytä junia enää yhtään useammin kuin on tarvis. Miksi mä aina failaan?

Muok// Itse asiassa havaitsin juuri, että minulla ei ole luentoa kasilta. Vaan minulla olisi virosta tentti neljältä. Luulen, että menen siihen toiseen tenttiin, joka on viikon päästä. Nyt mulla ei kerta kaikkiaan riitä resurssit mennä tenttiin. Tämä on kieltämättä kerrassaan hienoa havaita nyt, eikä vasta kasilta aamulla yliopistolla – vittuuntuneena siitä, että heräsin turhaan niin aikaisin.
Sain myös tietää, että junan saapumisen jälkeen itse asiassa menee vielä bussi kivasti. Enkä joutunut tällä kertaa maksamaan ylimääräistä derbbailuistani. Luojalle ja konnarille kiitos siitä. 

Päivän X-kuulumiset


Päivän Nanokuulumiset:
Minulla on nyt kasassa sanoja 13 tuhatta ja risat. Ehkä pääsen tänään vielä 14 tuhanteen. Tänään olen kirjoittanut enimmäkseen asioita keskeneräisistä kirjoitusprojekteistani. Olen selittänyt yhden varsinaisen fantariasaagan juonikulun ja toisen saagan hahmokehityksen kulun. En ole ihan varma, mitä seuraavaksi selittäisin. Minulla olisi vielä yksi keskeneräinen maailma, mistä en ole kertonut vielä tässä nanossani. Ehkä alan selittää vielä siitäkin. Siihen sisältyy paljon lingvistiikkaa.

Päivän opiskelukuulumiset:
Olisi pakollisiin viestintäopintoihin sisältyvä englanninkielinen esitelmä tehtävänä ja pidettävänä. Opettaja ihmetteli, miksi minulla on niin paljon sanastotason ongelmia, vaikka sanastoa mittaava kokeeni meni ihan hyvin. Minä taas ihmettelen, miksi kokeeni meni niin hyvin, vaikka minulla on niin paljon sanastotason ongelmia. Itse asiassa minusta tuntui kokeessa, etten ymmärtänyt juuri mitään ja suurin osa vastauksistani oli lähinnä valistuneita arvauksia. Kaiketi. En osaa sanoa.


Ai niin, tajusin juuri, että minulla on tänäkin viikonloppuna tekemistä (viimeviikonloppuna oli improkurssi). Minulla on nimittäin luovan kirjoittamisen kurssi. Se siitä vapaasta viikonlopusta, jonka voisin käyttää pelkästään englannin esitelmän tekemiseen. Onneksi esitelmä ei kuitenkaan ole vielä ensiviikolla, joten minulle jää vielä toinen viikonloppu (joka ei tosin sekään ole vielä kovin vapaa).


Päivän eläinkuulumiset:
Abra yrittää omia kaikki veljensä kamat. Ja ruuat.

Päivän tulevaisuussuunnitelmat:
Menivät pieleen. En siis saanut sitä harjoittelupaikkaa. Pitää keksiä jotain muuta.

Päivän yleiset kuulumiset:
Olen siivonnut ja kirjoittanut. Alkoi ahdistaa, kun kaikkialla oli rojua ja pahvilaatikoita ja tekemättömiä asioita. Vielä kun saisin kasattua työpöytäni, niin kaikki olisi hyvin. Olisi myös ihan kvia saada pari pöytälamppua toimimaan, mutta oh well. 

Puhdistus ja tapaaminen


Päivän blogiviittaus: Nam nam.

Päivän uutinen: Pelataan laivanupotusta!

Kävin tänään katsomassa Puhdistuksen valkokankaalla. Se oli melko... toimiva. Ja ahdistava. Vallankin aluksi. Sitten aivoni tavallaan pääsivät jyvälle siitä, missä mennään ja se ahdisti vähän vähemmän. Aivoni turtuivat elokuvan syöttämään "pahuuteen". Raiskaus siellä, raiskaus täällä, hiiala hiiala hei! Ja kasa ruumiita joukkoon! No en ehkä noin paljon. Se ei ole mikään kiva pikku satunen, vaikka loppu antaakin jotain toivoa. Toisaalta tavallaan kaipaisi jotain epilogia; mitä sitten tapahtui. Mutta toisaalta... kaikki osaavat kuvitellakin sen. Epilogi voisi latistaa tarinan. Tämän tarinan ei jotenkin kuulu päättyä: "Ja sitten he kaikki elivät elämänsä onnellisina loppuun asti." Tarina on pikemminkin kuvaus pyrkimyksestä selviytyä vallitsevissa olosuhteissa, ihmisenä, kaikkine inhimillisine tunteineen. 

Kävin myös tapaamassa ihmistä, joka saattaa ottaa minut työharjoitteluun. Virallisesti tapaamista ei kutsuttu työhaastatteluksi, mutta se se kai käytännössä oli, vaikka yritinkin suhtautua siihen luontevammin (sillä uskoisin sen olevan tarkoituksena, siinä että sitä ei kutsuta työhaastatteluksi). Hakijoita kyseiseen pestiin oli ilmeisesti paljon. Mutta ne eivät kuulemma olleet haastatelleet kaikkia, joten mulla on varmaan suuremmat tsäänssit kuin heillä.

Olisi kiva päästä sinne, sillä luulen, että tästä nimenomaisesta paikasta olisi hyötyä tulevaisuudessa, joko kokemuksena mahdollisesti oman yrityksen tekemiseen joskus hamassa tulevaisuudessa, tai sitten ihan vain muita vastaavia tehtäviä samassa konseptissa tai jossain muussa konseptissa. Lisäksi se vaikutti muutoinkin kiinnostavalta. Niistä näkee, että ne panostavat siihen, että jutut (= kirjat, nettisivut, julisteet, muut sellaiset) näyttävät hyvältä, mikä ilahduttaa suuresti visuaalista ihmistä. Muutoinkin haastattelijani tuntui painottavan yrityksen laatua.

Mutta joo. Ei tässä kai auta kuin pitää peukkuja. Ja mennä nukkuun. On koko päivän väsyttänyt ihan tautisesti. Ehkä olenkin tulossa kipeäksi. Sitä on liikkeellä.  

Nanosivupersoonia ja viikonpäiviä


Tänään aamukahdeksan luennolla vironopettajani kysyi minulta, mikä viikonpäivä on. Se on erittäin hyvä kysymys, minä en nimittäin tiennyt. En millään kielellä. Vastasin, että ”Ma ei tea” ja opettaja todennäköisesti tulkitsi sen siten, että en muistanut sitä viroksi. En tiedä kumpi oikeastaan olisi ollut nolompaa. Se, ettei oikeasti tiedä, mikä viikonpäivä on, vai se ettei osaa niitä kielellä, jolla oppi ne jo muutama vuosi sitten. Esmaspäev – teisipäev – kolmapäev – neljapäev – reede – laupäev – pühapäev. Melko loogisia (ehkä reedeä lukuunottaatta) ja osaan ne etu- ja takaperin vaikka unissani. Mutta maanantaina, kello kahdeksalta ei raksuta opiskelijalta, joka on tottunut nukkumaan muutamaa tuntia pidempään.

Nano etenee. Hitaammin, kuin mitä toivoisin, mutta eteneepä ainakin. Minulle on ilmaantunut sivupersoonia. Ainakin ne näyttävät hengaavan kirjoituksissani mukana tämän nanon ajan. Minulla on tällä hetkellä ainakin kaksi identifioitua sivupersoonaa. Toinen on nimeltään Kuusisto ja lajiltaan ilmeisesti unipantteri. En vielä saanut selvyyttä siitä onko unipantteri mahdollisesti nisäkäs ja mitä sukupuolista diskurssia Kuusisto haluaa noudattaa. (Todennäköisesti se ei halua noudattaa mitään niistä.) Kuusisto on kriittinen aina siihen asti, että mikään ei ole hyvin. Kuusiston mielestä ilmeisesti kaikki on suolesta, vallankin minun kirjoitukseni. Luulen, että se on personifikoitunut itsekriitikkoni.

Toinen sivupersoonani on ilmeisesti nimeltään Sieni ja se haluaa suunnitella mulle hahmoja. Sekin on melko kriittinen, mutta vittuilunsa lomassa se kuitenkin edistää asiaa ja antaa luovia ratkaisuja.

Sitten mulla on ilmeisesti vielä kolmas sivupersoona, joka huutaa mulle aina välillä ”OMSTART!”. En tiedä vielä, mikä tai kuka hän on, sillä hän ei ole halunnut esittäytyä. Asialla saattaa olla lievästi jotain tekemistä sen kanssa, että olin ollut speksin improkurssilla koko viimeviikonlopun. Päivät improsin, illat ja yöt kirjoitin ja aamuisin nukuin tai yritin herätä. Se myös selittää sitä, miksi olin tänäaamuna niin kujalla.
Ei mulla kai tänään (vielä toistaiseksi muuta) sanottavaa blogiin ole. Paitsi, että mulla tuntuu olevan kroonisesti nälkä. Se tosin saattaa johtua siitäkin, että olen syönyt keskimäärin viiden tunnin välein, enkä kiinnitä kyseiseen ruumiintoimintoon huomiota, ellei minun ole nälkä. 

Toimintatorstai


Torstai on tosiaan ollut toimintaa täynnä. Tämän  kirjoitushetkeen mennessä olen ilmeisesti unohtanut jo puolet. Keskittymiskykyni on vissiin nolla tänään. Syytän syyslomaa. Sen jälkeen kaikki on ihan sekaisin. Luennot on siirretty eri paikkoihin ja eri aikoihin. Paitsi, että jotkut ei olekaan siirretty.

Unohdin, että minulla on tänään sarjakuvakurssin luento, koska se oli mystisesti kadonnut kalenteristani. Ei se sinänsä valtaisa menetys opinnoilleni ole, sillä kurssilla ei ole edes läsnäolopakkoa, mutta kun se kurssi olisi vain oikeasti niin kiinnostava, että oikein mielelläni istuisin niillä luennoilla. Tällä kertaa se olisi käsitellyt japanilaista sarjakuvaa.

Virossa tajusin lisää uusia hienoja lingvistisiä asioita. Ennen tätä olen siis tajunnut vironkielen avulla, että suomenkielen sana talous on johdettu sanasta talo ja kani tarjoittaa pörröisen eläimen lisäksi myös panttilainaamoa. Tänään tajusin, että "seis" on sanasta "seistä". Rakastan lingvistiikkaa.

Iltalisäys:
Tämän jälkeen menin sitten suoraan ainejärjestömme kokoukseen, missä todettiin tekemäni julisteen olevan hyvä ilman muutoksia (mikä tarkoittaa, että mun ei tarvitse murehtia enää siitä). Sieltä jatkoin sitten suoraan Pahkispeksin miittinkiin, missä päivitin tietoni siitä, mihin kaikkeen olin lupautunut: nettisivujen design, taitto, eräs toinen tietokonehomma speksiin liittyen ja sitten olen vielä vissiin osana lavastusporukkaa. Vähältä piti etten lupautunut vielä sanoitustiimiinkin. Niin siis sen lisäksi, että näyttelen.

Sieltä sitten edelleen suoraan saunaan ja sieltä vähän vähemmän suoraan kaverin luokse kirjoittelemaan Nanoa.

Ai niin, olen hakenut harjoittelupaikkaa eräästä lastenkirjallisuutta tuottavasta konseptista. Se vaikuttaisi kerrassaan sopivalta pestiltä minulle, mutta jää nyt nähtäväksi saanko sitä. Hakijoita oli ilmeisesti ollut varsin runsaasti.

Huonoa palvelua ja kastraatti


The Eläinbloggaus
Koska elikoista on aina niin kivaa jaanata. 

Tultuamme syyslomanvietoltamme takaisin Ouluun, kani havaitsi heiniensä laadun olevan surkeaa ja palvelun muutoinkin olematonta. Väkirehupelletitkään eivät näytä kelpaavan. Porkkanaa se sen sijaan on alkanut vähän syödä (jos sen suikaloi sopivasti). Tuoreruoka uppoaisi erittäin hyvinkin ja sitä se tuleekin kerjäämään aina huomatessaan minut jääkaapin lähettyvillä.

Se sen sijaan on ihan kiva uudistus Oulun kodissa, että nurkkaan on laitettu kumolleen pahvilaatikko, jonka sisälle pääsee parista siihen leikatusta reiästä. Pahvilaatikossa on myös pehmikkeenä pyyhe. Myös avokkini arvostaa, sillä nyt se tietää, mitä kani järsii nurkassa ollessaan, sillä ainoat vaihtoehdot ovat pyyhe tai pahvilaatikko. Tärkeintä lienee, että vaihtoehtojen joukkoon ei kuulu lattialista.

Sitten tähän rakastettavaan toiseen vintiöömme, jonka avokkini juuri heitti ulos olohuoneesta. Se ilmeisesti halusi osallistua turhan ahkerasti raapimispuun kiristykseen. Nyt se on muutonkin alkanut vaikuttaa pirteämmältä. Tänään oli tosiaan se suuri päivä, kun Abrahamista tuli kastraatti. Tai siis eilen oli.

Toimenpiteeseen valmistauduttiin kahdentoista tunnin paastolla ja parin tunnin juomattomuudella. Eläinlääkäri teki perustarkistuksen ja totesi eläimen olevan terve. Sitten pistettiin takalistoon piikki, jota kissa ei äänestä päätellen oikein arvostanut. Heti päästessään se loikkasi toimenpidepöydältä alas ja meni tuolin alle luimuilemaan. Eläinlääkäri lähti huoneesta ja kissa hiipi avoimeen kuljetuskoppaansa nukkumaan. Asettauduttuaan sinne, se jäi paikoilleen, eikä reagoinut edes viereisestä huoneesta kuuluvaan koiran parkumiseen. Eläinlääkäri kävi hakemassa nukkuvan kissan ja vei sen toiseen saliin leikattavaksi. Täällä en päässyt seuraamaan toimenpidettä, kuten pienemmällä paikkakunnalla sijaitsevassa eläinlääkärissä, jossa kissamme Petteri muutama vuosi sitten leikkautettiin. Silloin operaatio oli suurin piirtein, että viilto jalkoväliin, tavara ulos ja knipsaistaan pois. Tyttökissalla operaatio on ilmeisesti vaativampi ja se näkyy hinnassakin. Kissan leikkauttamisesta joutuu yleensä maksamaan 60-150 euroa riippuen paikkakunnasta, eläinlääkäriasemasta ja kissan sukupuolesta. Yleisesti ottaen halvinta on leikkauttaa poikakissa pienellä paikkakunnalla.

Positiivinen yllätys oli, ettei tarvinnut maksaa kuin vähän reilu 80, eikä sitä yhdeksääkymmpiä, mitä eläinlääkäriaseman hinnastossa luki. En muista enää miksi. Liittyi vissiin kipulääkkeeseen. Petterin leikkauttaminen maksoi muistaakseni vähän reilu 60 euroa, mutta sille ei ilmeisesti annettukaan herätettä, kuten Abrahamille annettiin.

Ero kissalla herätteen kanssa ja ilman herätettä on näiden kahden tapauksen perusteella seuraava:

Petteri nukkui koko kotimatkan. Herättyään kopassa, se päätti lähteä sieltä ja nukahti puoleen väliin. Sitten se päätti raapia raapimispuuta ja nukahti tassu kiinni raapimispuuhun. Siihen mennessä kun olin itse päässyt koulusta muutamia tunteja myöhemmin ja tulin kotiin, se oli jo alkanut (yrittää) nukkua kuten kissan torkkuvat päikkäreitä; tassut käännettynä sisäänpäin, kissan rintakehän alle ja pää pystyssä. No Petteriä väsytti liikaa tähän asentoon, joka oli muuten täydellinen, mutta sen naama oli kiinni lattiassa. Nostin kissan syliin ja se tuntui viileämmältä kuin tavallisesti, koska nukutusaine laskee ruumiinlämpöä. Petteri oli vielä hyvin pitkään tokkuraisen oloinen.

Abraham oli hereillä takaisintullessa. Se katseli maailmaa hämmentyneen näköisenä. Se ei juuri muutoin liikuskellut, mutta vaikutti haluavan seurata maailmaa. Hirvittävästi se ei tosin näyttänyt mitään älyävän. Heti kotiin päästyämme se alkoi käveleskellä ja katsella ympärilleen. Sen takapuoli tosin näytti vähän laahaavan, eikä se jaksanut hyppiä mihinkään. ”Vahinkoja” joista eläinlääkäri oli varoitellut ei kuitenkaan tullut, vaan kaikki tavara tuli nätisti hiekkalaatikkoon.

Välillä se istui ja katseli silmät lautasina ympärilleen, kuin olisi nähnyt jotain näkymättömiä perhosia. Sylissä se ei kuitenkaan viihtynyt. Muutoinkin kissa vaikutti yleisesti ottaen olevan vähän kujalla kaikesta, vaikka yrittikin kovasti olla mukana. Muutaman tunnin päästä uskalsin antaa jo vähän ruokaa ja se katosikin varsin äkkiä kupista. Parin tunnin päästä annoin vähän lisää, eikä sekään pitkäksi aikaa jäänyt kuppiin mätänemään.

Nyt leikkauksesta on liki 12 tuntia ja kissa vaikuttaa varsin virkeältä ja tarmokkaalta. Sen touhut ovat tosin jotenkin kumman päällekäyviä. Esimerkiksi se välillä käy jalkojeni kimppuun ja tosiaan yrittää osallistua turhan innokkaasti raapimispuun asennon korjailuun. Pupukin vaikutti arvostavan tokkuraista Abraa enemmän.

Tilkkutäkki NaNoWriMo


Aloitin NaNoWriMon, eli National Novel Writing Monthin, jonka aikana olisi tarkoitus kirjoittaa 50 tuhatta sanaa sisältävä romaani. Romaanin kielellä tai sisällöllä ei ole väliä, vaan NaNon sivusto laskee ainoastaan sanamäärän. Toisaalta se on hieman epäreilua suomeksi tai jollain muulla pitkäsanaisella kielellä kirjoittavia kohtaan, sillä englanninkielellä tuo sanamäärä täyttyy huomattavasti helpommin kaikkien artikkelien lukeutuessa sanoiksi. Esimerkiksi voi laskea montako englanninkielen sanaa vaaditaan suomenkielen ilmaisuun ”juoksentelisinkohan”. 

Joka tapauksessa kirjoitan NaNoani suomeksi. Onpahan ainakin haastetta. Toisin kuin viimevuonna, tänävuonna ensisijainen tavoitteeni ei ole kirjoittaa yhtenäistä tarinaa, vaan vain ylipääätän kirjoittaa tuo sanamäärä, sillä minulla on paljon erinäisiä asioita kirjoitettavana. Liitän NaNoWrimooni siis jokseenkin kaikki tekstituotokset, joita tämän kuukauden aikana kirjoitan. Tähän sisältyy muun muassa esseet ja blogimerkinnät (kuten tämä tässä). Tämä blogimerkintä on siis samalla NaNoni ensimmäinen ”luku”.

Koska NaNoni siis sisältää paljon erilaisia kirjoituksia, erilaisista aiheista, ilman oikeastaan muuta yhtäläisyyttä kuin että ne ovat tekstejä, olen antanut tämän vuoden NaNolleni nimeksi ”Tilkkutäkki”. Se kuvastanee NaNoni luonnetta.

Pakollinen 1000 katsojan merkintä

Tänään havaitsin, että blogiani on katsottu yli 1000 kertaa. Kiitoksia teille siitä.

Kiitoksia myös Venäjän tiedustelupalvelulle/mafialle niistä sadasta kahdeksastakymmenestä yhdestä kerrasta.

Sitten voisin mennä syömään ja leikkauttamaan kissaltani palleja.

Normipäivä.

"Syysloma"

Päivän lukuvinkki: Google-runoilija

Pihalla sataa niin rankasti lunta, etten näe ikkunastani naapuriin asti. Se ei toisaalta ole mikään ihan ihme ja poikkeuksellisen rankka lumisade, sillä olen vanhempieni luona käymässä ja naapurimme asuu kilometrin päässä. Abraham on kanssani samaa mieltä siitä, että siellä on ihan koiranilma. Vielä pari tuntia sitten taivas oli harsopilvien läikittämä, mutta sininen ja ilma kaunis. Kävin hakemassa sahalta puruja kanille ja ajattelin, että ehkä voisin käydä vielä vähän poimimassa ruohoa, kun aurinko on sulattanut yöllä kertyneen huurteen paremmin. Mutta ei sitten. Onneksi kävin eilen hakemassa kolme korillista ruohoa, voikukanlehtiä, porkkanannaatteja ynnä muuta vastaavaa pihalta sisälle kuivattavaksi.

Tultuani elikoideni kanssa vanhempieni luo viettämään syyslomaa - anteeksi perioiditaukoa - kani söi heinää ja joi vettä ihan valtavasti. Ilmeisesti se oli uutta ja jännän makuista. Nyt heinänkulutus on laskenut takaisin tavanomaiseen.

Abraman sähisi Petterille ja Karviselle ensin, mutta parissa päivässä se oli taas tottunut niihin ja yrittää jatkuvasti innostaa niitä leikkimään kanssaan. Nellille, emolleen Abra ei sähissyt, vaan tuli innostuneesti katselemaan. Emon alkaessa nuolla tätä, Abra vetäytyi kauemmas: "Mää oon jo iso poika. Kova jätkä. Äiti, sä nolaat mut".

Kissat ja kani tulevat hienosti toimeen, eikä kumpikaan yritä tappaa kumpaakaan. Kissat tosin aina välillä epäilevät kanin olevan vaarallinen ja kanilla on paljon asiaa, josta se viestittää tömäyttelemällä nurkassa takajalkaansa.

Koko lauma yrittää aina seurata mua minne ikinä menenkin. Luulen, että joku niistä osaa avata ovia (veikkaan Petteriä), sillä varmasti jätin koko kaartin alakertaan ja tulin itse ylös, omaan huoneeseeni. Hetken kuluttua Abraham hyppää sängylle Petterin katsellessa oviaukosta. Ja jokin yrittää nakertaa sänkyni alla lattialistaa. Tämä on siis tapahtunut jo useampana iltana. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, että heh, joku voisi vaikka pelätä mörköjä, jotka metelöivät sängyn alla tai yrittävät tunkea naaman kautta peiton alle.

Ja joo, ei tää ihan lomaa ole. Mulla on tehtävänä kaksi 15-sivuista esseetä ja luettavana yksi englanninkielinen artikkeli, josta pitää tehdä kaksi power point -esitystä: yksi englanniksi ja yksi suomeksi.

Muokkaus: 17:47 //
Nähtiimpä Abrahamin ensireaktio lumeen. Se katseli hämmentyneenä ympärilleen: "Mitä on tämä valkea kylmä aine". Ja lähti sitten teputtamaan ympäriinsä ihmetellen, miksi tassut jäätyy ja kastuu samaan aikaan. Sitten se totesi, että lumi on jännä, koska sitten voi pissata minne vain ja silti riittää tarpeita sen peittämiseen. Vähän ajan kuluttua sen päällä lepäsi lumikerros, sillä pienenä pölvästinä, se ei osannut pudistella lunta yltään, kuten aikuiset kissat. Pyyhkäsin lumet mustasta turkista ja toin pölvästin takaisin sisälle.

Tekniikkanero kissanpoika

Abraham hyppäsi puolivoltin poikakaverini näppäimistön päälle. Tämän seurauksena jotkin asetukset mystisesti muuttuivat ja yhtäkkiä viivan tilalle tuli kysymysmerkkiä ja päinvastoin. Poikakaverini huusi kissalle lähtiessään huoneesta: "Korjaa se, kun kerran sekoititkin!".

Istun toisella puolen huonetta ja katson sivusilmällä, kun kissa menee toteuttamaan määräystä. Se tassutti näppäimistöllä ja hyppäsi pois. Poikakaveri on tullessaan takaisin hieman rauhoittunut ja sanoo: "Oikeastaan ne voi olla ihan hyvin niinkin päin, kun toinen näppäimistä on toiminut vähän huonosti ja nyt ne toimii molemmat hyvin. Pitää vaan muistaa, että ne on nyt noinpäin..."
"Myöhäistä, Abra kävi jo "korjaamassa" ongelmaa", sanon. Poikakaverini katsoo tietokonettaan ja toteaa pöllämystyneen näköisenä: "Se laittoi sen sammumaan."

Hajosin täysin ja sanoin: "Se buuttas sen! Siinä on vika, joten se pitää buutata! Täydellinen mäkinkäyttäjän logiikka! Kissani on applehipsteri!". Käynnistettyään koneen poikakaverini toteaa kaiken toimivan normaalisti. Paitsi, että kysymysmerkki toimii nyt ensimmäistä kertaa kuukauteen kunnolla. "Tuo perhanan kissa korjas mun koneen."

Meillä on tosiaan kissa, joka osaa noutaa hiuslenkkejä ja korjata tietoteknisiä ongelmia.

Arkkiviholliseni iskee jälleen


Universumi ei todellakaan halua mun olevan ajoissa. Tänään, kun eliminoin kaikki keksimäni syyt olla myöhässä luennolta failasin silti. Heräsin hyvissä ajoin. Keräsin kaikki tarvitsemani tavarat mukaan. Menin sellaisen kaverin kanssa yhtä matkaa, jolla alkaa tentti varttia aikaisemmin kuin minulla luento, joten olin varmasti aikaisessa. Varmistin kolmesta eri lähteestä (kalenterista, oulun yliopiston lukkarista ja weboodista), että olen oikeassa salissa. Sitten tarkistin meidän kurssisuunnitelmasta, että tänään pitäisi olla jotain. Silti jäin yksin luokkahuoneeseen ihmettelemään.

Eikö meillä ole tänään luentoa jostain syystä X, jota minulle ei ole kerrottu / en vain jostain syystä viime luennolta muista? Onko luento siirretty? Ja ennen kaikkea, MISSÄ HELVETISSÄ TÄSTÄ ON ILMOITETTU, KUN KAIKKI MUUT OSAAVAT TEHDÄ OIKEIN?! Tarkistin sähköpostin, tarkistin optiman, tarkistin Oulun yliopiston sivut ja yritin jopa saada opettajaa kiinni kielikeskuksesta, joka ei myöskään ollut enää siellä, missä sen olisi pitänyt.

Ei, en näillä viisi tuntia nukkumaan päässeillä aivoillani vaan tajua. Aivoilla, jotka olisivat voineet nukkua täydet yöunet, jos olisin tiennyt tästä. Edes kakara, joka yleensä alkaa vapaapäivinäni huutaa naapurissa aamu seitsemältä, ei tänään huutanut. Olisin saanut nukkua häiriöittä. Olisin....

Vittu mitä kafkaa.

Yön satoa

Kello on kolme yöllä ja olen kuunnellut ennen aamukahdeksaa huutavaa kakaraa, hakenut töitä, käynyt kaupassa ja saanut englanninkielisen, ensitorstaina pidettävän esitelmäni perfektionistista luonnettani tyydyttävään kondikseen ja peelonnut ympäri internettiä koluten kaikkea hyvin randomia.

Tässäpä siis teille yön satoa:

Yön taidepläjäys
Yön ällöttävin tapa kuolla
Yön addiktoivin peli

Puhelinmyyjistä

En ole enää pitkään aikaan yrittänyt olla mitenkään erityisen ilkeä puhelinmyyjille. Kakarana, kun puhelinmyyjä jatkoi höpötystään vielä sen jälkeen, kun ilmaisin selkeästi olevani ala-ikäinen, laitoin puhelimen luurin kukkapöydälle (sillä olin kuullut jostain, että on hyvä puhua kukille) ja menin katsomaan telkkaria käyden aina välillä kuuntelemassa, joko se lopetti.

Myöhemmin olen tajunnut, että hekin ovat vain ihmisiä ja usein vieläpä opiskelijoita, jotka vain haluavat saada jotenkin räävittyä kelan tukia enemmän tililleen. Meidän molempien aikaa säästääkseni sanon yleensä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, että kiitos, ei kiitos ja katkaisetn puhelun. Viimeksi minulle yritettiin kaupata internetyhteyttä samasta firmasta, kuin mistä jo vuokraamme kuuluva internetyhteys on. Yleensäkään en osta mitään, en siksi, että "ne on kaikki kusetusta", vaan siksi että minun on vaikea keskittyä puhelimessa mihinkään, saati sitten tehdä päätöksiä.

Joskus silti tulee naurettua joillekin puhelinmyyjätapauksille. Ihan vain, koska ne kolahtavat minun huumorintajuuni siitä huolimatta, että monet tuttavani ovat kyseistä työtä itsekin tehneet. Kaverini kertoi, että eräs mieleenjäävimmistä tapauksista puhelinmyyjänä oli, kun joku ilmoitti, (johonkin telvisio korttiin liittyen luultavasti) ettei hän tarvitse, sillä katsoo telkkarista vain pornoa.

Viimeisin tapaus sattui muutamia minuutteja sitten, kun joku soitti kaverilleni. En tiennyt kuka oli kyseessä, mutta epäilin, että puhelinmyyjä, sillä kaverini kysyi jotain tyyliin: "Niin mistä soitat?". Sanoin kaverin vieressä (mahdollisimman ärsyttävällä äänellä) "Haluaisimme tarjota sinulle Seiskan kolmeksi kuukaudeksi...!". Kaverini katsoo puhelintaan hämmentyneenä ja sanoo: "Mää luulen, että se kuuli sut. Se löi luurin korvaan."

Arkkiviholliseni Universumi ja Optima

Olen hiljalleen alkanut epäillä, että universumi ei halua minun olevan ajoissa. Siis ainakaan hyvissä ajoin. Suurimmaksi osaksi päädyn ensimmäisille luennoille nippanappa ajoissa. Milloin kaveri, jonka kanssa olen menossa yhtä matkaa, on myöhässä, milloin kissa oksentaa matolle, rahapussi / kännykkä / avaimet on hukassa tai pupu ripulilla.

Eilen - maanantaiaamuna siis - päätin, että tämän viikon aloitan olemalla ajoissa. Pistin herätyskellon soittamaan varttia tavallista aikaisemmin, enkä mennyt kenenkään kanssa yhtä matkaa. En myöskään jäänyt ikuisuudeksi etsiskelemään rahapussiani, joka näytti olevan hukassa jälleen kerran.

Tulin luentosaliin peräkanaa opettajan kanssa. En siis ollut varsinaisesti myöhässä, mutta en aikaisessakaan. Eli juuri kuten yleensäkin. Sitten, kun minulla ei ollut rahapussi mukana, en voinut ostaa ennen kahdeltatoista alkavaa luentoani eväitä, joten ajattelin mennä valmiiksi viron harjoitusryhmälle varattuun luentosaliin odottamaan.

Paskanmarjat. Ne olivat ilmeisesti siirtäneet luentomme sijaintia kesken kurssin. Asiasta ei ollut tiedotettu edellisellä luennolla omani, eikä vieruskaverin muistin mukaan. Silti suurin osa porukasta oli eksynyt oikeaan paikkaan. Olin hämmentynyt. Tarkistin sähköpostista, eikä sinnekään ollut tullut mitään viestiä. Sitten tajusin, etten ollut aloittanut vielä vuosittaista taisteluani arkkiviholliseni, Optiman, alias Virtuaalisen oppimisympäristön kanssa. Sinne ilmeisesti oli ilmoitettu asiasta.

Kuten viimevuonnakin, huomaan vihaavani Optimaa jo ennenkuin olen avannut sitä kertaakaan.

8 tunnustusta

Haluan tunnustaa teille jotain. Olen ottanut tunnustuksen vastaan ja nyt teen sen itsekin. Eli näitä blogeissa kiertäviä "haasteita", miltä tämä blogi on toistaiseksi välttynyt. Eikun... oli mulla yksi, mutta derbbasin sen, enkä saanut sitä valmiiksi.

Tunnustuksen säännöt:


« Kiitä tunnustuksen antajaa. »
« Jaa tunnustus kahdeksalle blogille. »
« Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta. »
« Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. »


Näistä tunnustuksista saamme kiittää Nafisania, joka haastoi minut tähän. En tiedä löydänkö kahdeksaa ihmistä, joiden bloggailuja kehtaan näillä häiritä, joten haastan niin monta, kuin mitä teitä armaita bloggaajaystäviäni satun keksimään. (Jos joku kokee itsensä loukatuksi, kun ei tullut haastetuksi, tai haluaa muuten vaan tehdä tämän, niin kommenttia saa laittaa!)




Annan tunnustuksen teille:

» Laura: Förillä pahki

Kirja: Suzanne Collins – Matkijanärhi


Jos joku nyt on onnistunut missaamaan tämän uutisista, niin kyseessä on siis Nälkäpeli-trilogian päätösosa. Kerron omia ajatuksiani koko kirjasta, en spoilaa yksityiskohtia, mutta haluaa uskoa lopun täydelliseen yllätyksellisyyteen, ei välttämättä kannata lukea tätä niin kutsuttua "arvostelua"ni.


Luettuani osan en heti osannut vastata oliko kirja mielestäni hyvä vai huono. Mietin, mikä on hyvän kirjan määritelmä. Kuten kaverini sanoi äitinsa todenneen "Taideteos on hyvä, jos se saa primääriset prosessit resonoimaan."

Samankaltaiseen lopputulokseen tulin itsekin yön aikana. Tosin olisin ilmaissut asian ehkä pikemminkin, että kirja on hyvä, jos se pakottaa minut lukemaan itsensä yhdeltä istumalta loppuun - saa itkemään ja nauramaan (monesti myös samaan aikaan) ja näkemään jälleen kerran lyhyeksi jääneen yön unia, jotka kuuluvat päähenkilölle. Päähenkilölle, jonka psyykkeen murtumista on saanut seurata koko trilogian ajan. 

Moni ehkä pitäisi loppua onnellisena. Päähenkilö menettää paljon, mutta ei kaikkea ja asettuu kiltisti geneeriseen spefin ”onnelliseen loppuun”. Kiltisti, nujerrettuna, sirpaleina. Minusta loppu ei ole onnellinen – mikä on erittäin realistista ottaen huomioon olosuhteet. Sota rikkoo ihmisiä. Sisäisessä logiikassaan kirja toimii minusta aivan täydellisesti.

Se on siis minusta erittäin hyvä ja viihdyttävä kirja. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi. Minua ei ainakaan tehnyt. Se jätti tyhjän olon. En halua kiusata näitä ihmisiä enää enempää. Älä Collins kerro enää heistä, jooko? Anna heidän olla.

Ehkä minä vain eläydyn liian vahvasti kirjan kertojaan.

Suosittelisinko tätä itselleni? En uskaltaisi olla suosittelematta. Lukisin sen kuitenkin sanoisin minä itselleni mitä tahansa. Ihan kuten luin Vuonna 1984 ja kuten tulen lukemaan joskus Metro 3033:n.

Lainaus, joka ei aiemmat kirjan osat lukeneilla spoilaa mitään. Katkelma on bongattavissa ensimmäisen luvun ensimmäisestä kappaleesta, joka kertoi jo minulle, että viimeisestä tulee spefille tyypilliseen tapaan sarjan synkin osa.

”Tuijotan kenkiini, katson kuinka ohut tuhkakerros laskeutuu niiden kuluneelle nahkapinnalle. Juuri tässä oli ennen se sänky, jossa nukuin yhdessä siskoni Primin kanssa. Keittiön pöytä oli tuolla. Hiiltyneeksi kasaksi sortunut savupiippu on kiintopiste, jonka avulla voin päätellä, missä mikäkin tila oli. Mitenpä muutenkaan tässä harmaassa meressä tietäisi paikat.”

Satunnaisista sarkasmia

Minun varmaan pitäisi pyytää jo tässä ihan alussa anteeksi ja selittää, että tunnen oloni sarkastiseksi, koska olen nukkunut liian vähän ja senkin ajan nähnyt Catnissille tarkoitettuja painajaisia. Jotenkin tajuan sen, mutta minua ei kiinnostaisi tehdä sitä. Senkään takia, että se kuulostaisi itsessään sarkastiselta ja todennäköisesti joku vetäisi siitäkin herneen nenäänsä. Toisaalta, jos riittävän moni ihminen lukee tämän, ihan varmasti joku vetää jotain jonnekin hengityselimiensä suunnalle tai ainakin trollaa tekevänsä niin, joten voin ihan yhtä hyvin pyytää tässä anteeksikin. Anteeksi poliittisesti epäkorrektit ja sarkastiset kommenttini, joita kirjoitan tähän blogimerkintään. Tarkoitus on viihdyttää, ei loukata, vaikka nauru usein liitetäänkin varjopuoleltaan alistamiseen ja nöyryyttämiseen. [1]

Käsittelen mielelläni lisää syytä väsymykseeni, mutta se ansaitsee minun valvottamisellani ihan oman blogimerkinnän, joten tyydyn tässä toteamaan, että luin viimeyönä Nälkäpeli-trilogian viimeisen osan nimeltään Matkijanärhi.

Pian tulee lunta!
Jo pelkkä otsikko saa minut toteamaan puoliääneen: ”No shit Sherlock”. Ihanko totta? Voisiko ensilumi tänäkin vuonna sataa lokakuun puolessa välissä tai vähän sen jälkeen? Vai menisikö tällä kertaa ihan marraskuun puolelle? Hui kauhea, miten jännittävää ja ennalta-arvaamatonta. Sitten voidaan alkaa uutisoida siitä, miten ”Talvi yllätti autoilijat”. (Ja miksi minun päässäni alkoi soida tämän kertosäe? )


Tunnettu professori mollasi perussuomalaisten naamoja: "Karmean näköisiä"
Per Looks
Kieltämättä suurin osa tästä otannasta ei sovi estetiikan tajuuni. Osaan äänestäjistä voi tietysti tämäntyyppinen esittelykuva vedotakin. Jotkut korostavat kuvien välittävän henkilöiden aitoutta ja persoonaa. Minusta molempia voi tuoda ilmi esteettisesti miellyttävämminkin, vaikka ei missin ulkonäöllä olisikaan varustettu. Jos heidän persoonansa on todella sitä, mitä se minusta tuntuvat viestittävän kuvillaan, se kieltämättä ei houkuttaisi professorin sanoin pyytämään näitä fb-kavereiksi. Ei sillä, että muutenkaan pyytäisin tuntemattomia fb-kavereiksi.

Ei sillä, että kokoomuksen edustajien ”samaan muottiin kaikki” asettelu tai ”vihreiden hymyilkäämme kaikki ylipirteästi” olisi ihmeemmin sympatioitani voittanut puolelleen. Olisiko mitenkään mahdollista koota visuaalisesti miellyttävää ja persoonallista, mutta asiallista kokoelmaa? Ei sillä, että niitä silti äänestäisin, jos ei kannanotot miellytä, mutta ihan vain esimerkiksi siitä, miten tämä osa edustavuudesta pitäisi hoitaa. Poliitikkojen työtä on kuitenkin merkittävältä osalta edustavuus. Kansan edustaminen on poliitikkojen tehtävä. Toisaalta edustaa tarkoituksellisen huolittelemattomalla ”edustus”kuvalla varustettu ehdokas osaa kansasta. Se, miten suurta osaa, nähdään jälleen seuraavissa vaaleissa. Siksi demokratia on olemassa.

Ulkonäkö siis – haluttiin sitä tai ei ja oli se oikein tai ei vaikuttaa kokonaisvaikutelmaan, jonka perusteella äänestäjä valitsee ehdokkaansa. Sama se on tavallisten pulliaisten kanssa. Ihminen muodostaa ensivaikutelmansa kolmessa sekunnissa. Sen vaikutelman muuttamiseen menee huomattavasti kauemmin kuin kolme sekuntia; kauemmin kuin menee kirjoittaa äänestyslipukkeeseen numero. Se on tosiasia, vaikka sen myöntäminen ääneen julkisesti onkin poliittisesti epäkorrektia. Onneksi blogini ei olekaan julkine- eeikun hetkinen!

Tutkimus: Söpöjen eläinkuvien katselusta on hyötyä!
No selittäisi ainakin, miksi niin monet tykkäävät käyttää writtenkitteniä.

Asunnonomistaja: Näin varaudut tulvaan!  
Tai sitten hankit alunalkaenkin asuntosi jostain, missa tulviakseen puolen Suomea pitäisi olla veden alla. Ei niitä taloja suotta mäkien ja harjujen päälle aikoinaan rakenneltu, vaikka järvenrantatontti onkin kovassa huudossa.

Tuore tutkimus: Väkivaltaiset videopelit tekevät nuorista aggressiivisempia
Joojoo ja väkivaltaakaan ei ollut olemassa ennen 1990-lukua. Ei, sillä ei voi olla mitään tekemistä asian kanssa, että jo muutenkin väkivaltaiset nuoret hakeutuvat muita hanakammin väkivaltapelien pariin. Videopelit pitäisi kieltää lailla, kun Breivik:kin kerran niitä pelasi! Niin! Ja kirjat kans, kun sekin luki niitä! Ja Hitlerkin luki! Ja Stalin! Lukeneisuus on selvästi merkki siitä, että ihmisestä tulee ennemmin tai myöhemmin pahuuden ruumiillistuma.

Näin Jessica Alba suosii suomalaista
Omg. Sillä on sininen puhelin! Kysytään lähtiskö se persujen ehdokkaaksi! Todellinen patriootti! Ainakin se varmaan osaisi näyttää edustavalta. Minulla ei tosin ole hajuakaan kuka tämä arvon julkimo on, mutta tämän pienen otannan (=yhden kuvan) perusteella sanosin sen miellyttävän enemmän valtaväestön estetiikan tajua. Mitä siitä, ettei se osaa edes suomea, ei Mannerheimkään osannut. Ja saanut Marskin tapaan koulittu ulkomailla. Tosin enemmänkin edustavana olemiseen, eikä sotataitoihin, mutta eikö se nykyään olekin tärkeämpää? Okei nyt alkaa mennä asiattomaksi. Mun ei pitäis lukea keltaisen lehdistön tuotoksia.

BB: Uusi asukas Petteri laittoi Teijan ruotuun: "Räyhääminen loppu!"
Okei tämän nauratti. En viitsinyt pilata syntynyttä hupaisaa mielikuvaa lukemalla itse juttua. Yleensähän se siis menee niinpäin, että minä puutun Petterin räyhäämiseen ja heitän sen ulos ”talosta”. Vaikka aiempien vuosien BB-uutiset ovat lähinnä kuulostaneet rasittavilta ja olen ignoorannut ne parhaan kykyni mukaan, nyt olen ihan omaksi viihdytyksekseni lueskellut otsikoita kaimani edesottamuksista ystävieni kaimojen kanssa. Tämä ylläoleva on kyllä tähän mennessä paras. En mä silti yhtään täyttä minuuttia kestäisi edelleenkään itse ohjelmaa katsoa.

Nurkkaänkyrä vähemmän änkyränä

Tällä viikolla kävin rokotuttamassa Abrahamin Ouluvetissä. Abra oli oikein kiltisti eläinlääkärissä, vaikka yhdessä välissä alkoikin pelottaa kun joku koira alkoi huutaa kuin syötävä. Bussi oli myös hyvin pelottava ja pihisevät paineilmalla toimivat takaovet. Eläinlääkärin takahuoneeseen olisi kuitenkin pitänyt päästä tutkimaan. Eläinlääkäri katsoi käsiäni ja totesi, että kissa ilmeisesti antaa käsitellä. Katsoin eläinlääkärin käsiä ja tuumin mielessäni että kaikki näköjään ei.

Kani Aalo "Nurkkaänkyrä" Delia on alkanut pitää kissoista. Se vaikuttaa huomattavasti aiempaa seurallisemmalta ja ottaa selkeästi kontaktia kissoihin. Nyt päästän jo melko huolettomasti kissat ja Aalon samaan huoneeseen Oulussa, ollessani itse paikalla. Kani selkeästi hakeutuu kissojen seuraan ja kissat kanin. Välillä kissojen meno näyttää tosin melko hurjalta, mutta kania ei näytä haittaavan. Yritän pitää silmällä, että leikki ei ylly liian rajuksi, kani saa omaa rauhaa silloin kun se sitä haluaa ja että kissat eivät mene häkkiin. (Ensinnäkään sen takia, että haluan sen olevan kanille yksinomaan rauhoitettu, turvallinen paikka ja toisekseen sen takia, että ne ovat ihan mahdottomia levittelemään puuputua ympäriinsä.)

Nyt olen vanhempieni luona käymässä ja tunnin päästä pitää lähteä junalle takaisin Ouluun. Olen liikkeellä Aalon kanssa, Abran ollessa kaverilla hoidossa. Kani oli oikein kiltisti koko matkan. Aluksi, kun laitoin sen kuljetuskoppaan ja suljin oven, kani pureskeli ristikko-ovea närkästyneesti. Sitten kun lähdimme uusiin ja pelottaviin paikkoihin, se totesi häkin olevan oikeastaan mukavan suojaisa ja sieltä löytää kaikenlaisia herkkuja. Kätkin kanille matkapuuhaksi heinän ja pihlajanoksan lisäksi muutamia tuoreen persiljan ja sitruunamelissan lehtiä, kuivaa leipää ja omenanpaloja.

Luulen, että maalla olo on tehnyt kanille ihan hyvää, vaikka uusi paikka olikin aluksi vähän pelottava. Nyt Aalo arvostaa "luomupurua", jota isä haki jostain kuivikkeeksi. Kani jopa kieriskeli siinä ja yritti haudata itseään siihen. Myös keittiössä oleva iso tukeva matto on kiva, koska siinä ei tassut luista. Ja on kivaa saada niin paljon tuoreita juttuja, kuten porkkanannaatteja, voikukan lehtiä ja omassa maassa kasvanutta salaattia. Kumma kyllä, kanin maha ei vielä vaikuta menneen löysälle, vaikka se on saanut enemmän tuoretta nyt kuin koskaan. Ihan mahtava juttu on myös kissat, joita vanhemmillani on kolme kappaletta. Kani ilahtuu aina silminnähden, kun joku kissoista tulee keittiöön. Kaksi kissaa näyttää pelkäävän kania ja kolmas yrittää uhitella sille ja purra sitä. Tänään ne tosin makoilivat sopuisasti yhdessä sängyssäni. (Kuvia tulee myöhemmin.)

Sen jälkeen kun (ruuaksi maatalossa kasvatettuja kaneja käsittelemään tottunut) isäni alkoi nostella Aaloa korvista, se on alkanut arvostaa kummasti enemmän pehmeämpää käsittelytapaani. Itse asiassa olen huomannut nyt miten varovasti käsittelen kania vaikka kissoihin verrattuna, joihin minulla on paljon enemmän tuntumaa ja varmuutta ja olen yrittänyt ehkä jopa liiankin pitkälle asti välttää säikyttämästä (=alkamasta potkia) kania ottaessani sitä syliin. Nyt en enää päästä sitä heti alas, vaikka se vähän ensin potkisikin. Korvista en kuitenkaan ala sitä nostella.

Verbalisoinnin vaikeus


En minä osaa.
        En minä osaa sanoa, että kaipaan.
        En minä osaa sanoa, että olen yksinäinen.

En tiedä, mitä ne tarkoitavat.

Onko kaipaus se, kun tänne jättämäsi takki
        tuo sinut hetkeksi tänne hajuassosiaatiolla?
Onko yksinäisyys se, kun sanon kissalle, että olet idiootti
        ja odotan sen vastaavan?

Onko kaipaus se, kun en tiedä mitä sanoisin sinulle, enkä haluaisi ajatella asiaa?
        Koska jos olisit tässä, sitä ei tarvitsisi miettiä.
Onko yksinäisyys se, että notkun ystävieni nurkissa siihen asti, että he ovat yövaatteisillaan?
        Että virolaisen etiketin mukaan olisi jo melkein oikein sanoa ”Heat ööt”.

Onko kaipaus se, että täytän iltani tekemisellä, että ehdin nukahtaa, ennenkuin alan ajatella?
        Ennen kuin alan ajatella ja kirjoittaa typeriä runoja.
Jotka eivät ole runoja.
        Paitsi että ovat, koska sanon niin.

Kaikkiruokaisuus on runolle ominainen piirre.
        Koska runo on sika.
        Ja rakkausruno cliché.
        Enkä edes halua tietää, mikä on passé.

Siksi vihaan tätä.
        Runoa.

Mutta se pitää julkaista.
        Koska aamulla olen taas järkevä.

Herkkua mielelle ja silmälle

Blogi sai uuden ulkoasun ja lisäsin läjän vanhoja mietelmiäni blogiin "teoria"-tunnisteen alle. Alta löytyy listattuna uusimmasta vanhimpaan lisäämäni tekstit.

2012

Eräästä siivekkäästä kirjoitusprojektista
Kesäkissoista
Sparklepyyreistä
Sukupuolineutraaleista nimistä
Turhaa vero rahojen tuhlausta
Lisää edellisistä
Sarkasmi, homous ja presidentti
Mikä on lempikirjani?


2011

Ikäepäkriisi
Syntymäpäivistä
Nalle Puh ja Iso Paha Susi
Älyn Jumala
Fenyylianaal- eiku mikä?

2010

Joulun paha olo
Lapsellisesta lapsellisuuskeskustelusta
Maata Näkyvissä 2010


2009

Pupunvaatteet
Kirpeistä talvipakkasista
Seurustelu
Tavoitteena täydellisyys
Pussiin puhumisesta


2008

Kasvissyönnistä
Parempi ihminen
"Miksi et halua Wanhojen tansseihin?"
Onnellisuudesta
Ongelmista

2007


Henkisestä iästä

Venäjän tiedustelupalvelulle

Kävin tänään katsomassa tilastoista mistä maista blogiani on katsottu eniten viimeaikoina. Kävi ilmi, että Suomesta ja Venäjältä tätä blogia on tutkailtu yhtä monta kertaa. Mielenkiintoista... Nyt jostain syystä kuvittelen jonkun Venäjän tiedustelupalvelun tutkimassa mun pupubloggauksiani.

En tiedä miten fiksua on jakaa tämä julkisesti... mutta kun tuo ylläoleva mielikuva jostain syystä naurattaa minua niin kovasti, että haluan jakaa tämän kanssanne.

Omilleen muuttamisesta


Pohdin ja teoretisoin nyt siis sitä, milloin nuoren kuuluu muuttaa pois kotoa ja voiko vanhempiensa/huoltajiensa luona asuva nuori aikuinen itsenäistyä. Inspiraation tähän pohdintaan kirvoitti kysypois.comin eräs kysymys ja sen aiheuttama kommenttiketju. 

Minusta siinä ei varsinaisesti ole mitään outoa, että ihminen asuu vanhempiensa luona vielä täysi-ikäisenäkin. Suomessa itse asiassa ihmiset muuttavat omilleen keskimäärin hyvin varhain verrattaen vaikkapa keski- ja etelä-Eurooppaan, jossa Suomen tilannetta suorastaan kummastellaan ihmisten asuessa yleensä jopa kolmekymppisinä vanhempiensa luona. Kolmekymppistä, tervettä vanhempiensa luona asuvaa suomalaista taasen kummeksutaan täällä päin kovastikin.

Aiemmin siinä ei ollut varsinaisesti mitään outoa, että aikuinen asui vanhempiensa kanssa samalla tilalla. Usein niin kävikin, että poika alkoi siirtyä tekemään isännän hommia oman isänsä alkaessa heikentyä ja otti sitten kotitilansa haltuun, hankki emännän ja sitten samalla tilalla asui vanha pariskunta, uusi pariskunta ja todennäköisesti pian lapsiakin. Omat vanhempani ovat vielä eläneet (juuri ja juuri) tätä aikakautta. Isäni on asunut samassa talossa koko ikänsä, jossain vaiheessa vain tämän vanhemmat muuttivat pois (kaupungin keskustaan, lähemmäs palveluita).

Nykyään tämä on muuttunut vähintäänkin hyvin harvinaiseksi ja vanhempiensa luona asuvaa aikuista pidetään jollain tapaa epäkypsänä, joka tarvitsisi omilleen muuttamisen aikuistumisriitin ollakseen oikeasti aikuinen. Minä en kuitenkaan lähtisi leimakirveellä tällaista paiskomaan vanhempiensa luona asuvien niskaan. Itse asiassa vanhempiensa luona asuva aikuinen saattaa olla paljon ”omillaan asuvia” ikätovereitaan kypsempi. Näin saattaa hyvin olla vallankin perheissä, joissa lapsi joutuu olemaan (mahdollisesti jo melko nuoresta) omien vanhempiensa omaishoitaja, joko virallisesti tai epävirallisesti. Jos jostain fyysisestä tai psyykkisestä vammasta johtuen omat vanhemmat eivät kykene enää hoitamaan arkeaan kuten ennen, en pitäisi millään tapaa tuomittavana jäädä näiden luo ”lorvailemaan”.

Vanhempiensa luona asuva nuori aikuinen voi yhtä hyvin itsenäistyä ja oppia huolehtimaan omista asioistaan kuin omillaan asuva, jos vanhemmat osaavat antaa nuorelle aikuiselle vastuuta sen mukaan kuin tällä on taloudellista ja psyykkistä kanttia ottaa vastaan. Vanhemmat voivat alkaa siirtää nuoren hankintoja (vaatteet, puhelinlaskut, bensat autoon jne) tämän oman kukkaron vastuulle. Samoin kotitöitä voi alkaa jakaa siirtäen vastuuta yhä enemmän nuorelle. Vuokran maksaminen omille vanhemmilleen on myös yksi vaihtoehto, vallankin mikäli raha on näillä tiukassa ja nuori käy töissä. Näin toimien nuoresta tulee itse asiassa paljon itsenäisempi kuin nuoresta, joka ei asu vanhempiensa luona, mutta kuitenkin saa näiltä jatkuvasti rahaa. Samalla järjestely tulee myös yhteensä paljon halvemmaksi. Tilastollisesti, kun kolme (tai useampi) aikuinen ihminen asuu yhdessä, ne tarvitsevat vähemmän resursseja arjen pyörittämiseen, kuin että he eivät asuisi yhdessä.

Omakohtaista kokemusta ylemmästä minulla ei kuitenkaan ole. Kuten blogimerkinnöistä näkee muutin omilleni saatuani paikan Oulun yliopistosta, noin 500 kilometrin päästä kotoani. Tällöin luonnollisesti kotona asuminen ei varsinaisesti ollut edes vaihtoehto, joten omilleen muuttaminen ei varsinaisesti edes tuntunut päätökseltä, vaan pikemminkin väistämättömältä tosiasialta. Paikan hakeminen ylipäätään näin kaukaa oli silti ratkaisu, johon ei välttämättä kaikki vanhempiensa luona asuvat uskaltaisi tehdä. Pelko vanhempien luota pois muuttamisesta ei kuitenkaan saisi olla mielestäni esteenä lähteä opiskelemaan alaa, jota oikeasti haluaisi tehdä työkseen. Silloin olisi minusta syytä tehdä töitä oman itsenäistymisensä eteen.

Sitten tiivistetty vastaus siihen itse kysymykseen, milloin minun mielestäni on aika muuttaa pois kotoa: Se on silloin, kun huoltajien luona asuminen on yksilön tulevaisuuden tiellä.

Muuttamisesta omilleen


Minusta siinä ei varsinaisesti ole mitään outoa, että ihminen asuu vanhempiensa luona vielä täysi-ikäisenäkin. Suomessa itse asiassa ihmiset muuttavat omilleen keskimäärin hyvin varhain verrattaen vaikkapa keski- ja etelä-Eurooppaan, jossa Suomen tilannetta suorastaan kummastellaan ihmisten asuessa yleensä jopa kolmekymppisinä vanhempiensa luona. Kolmekymppistä, tervettä vanhempiensa luona asuvaa suomalaista taasen kummeksutaan täällä päin kovastikin.

Aiemmin siinä ei ollut varsinaisesti mitään outoa, että aikuinen asui vanhempiensa kanssa samalla tilalla. Usein niin kävikin, että poika alkoi siirtyä tekemään isännän hommia oman isänsä alkaessa heikentyä ja otti sitten kotitilansa haltuun, hankki emännän ja sitten samalla tilalla asui vanha pariskunta, uusi pariskunta ja todennäköisesti pian lapsiakin. Omat vanhempani ovat vielä eläneet (juuri ja juuri) tätä aikakautta. Isäni on asunut samassa talossa koko ikänsä, jossain vaiheessa vain tämän vanhemmat muuttivat pois (kaupungin keskustaan, lähemmäs palveluita).

Nykyään tämä on muuttunut vähintäänkin hyvin harvinaiseksi ja vanhempiensa luona asuvaa aikuista pidetään jollain tapaa epäkypsänä, joka tarvitsisi omilleen muuttamisen aikuistumisriitin ollakseen oikeasti aikuinen. Minä en kuitenkaan lähtisi leimakirveellä tällaista paiskomaan vanhempiensa luona asuvien niskaan. Itse asiassa vanhempiensa luona asuva aikuinen saattaa olla paljon ”omillaan asuvia” ikätovereitaan kypsempi. Näin saattaa hyvin olla vallankin perheissä, joissa lapsi joutuu olemaan (mahdollisesti jo melko nuoresta) omien vanhempiensa omaishoitaja, joko virallisesti tai epävirallisesti. Jos jostain fyysisestä tai psyykkisestä vammasta johtuen omat vanhemmat eivät kykene enää hoitamaan arkeaan kuten ennen, en pitäisi millään tapaa tuomittavana jäädä näiden luo ”lorvailemaan”.

Vanhempiensa luona asuva nuori aikuinen voi yhtä hyvin itsenäistyä ja oppia huolehtimaan omista asioistaan kuin omillaan asuva, jos vanhemmat osaavat antaa nuorelle aikuiselle vastuuta sen mukaan kuin tällä on taloudellista ja psyykkistä kanttia ottaa vastaan. Vanhemmat voivat alkaa siirtää nuoren hankintoja (vaatteet, puhelinlaskut, bensat autoon jne) tämän oman kukkaron vastuulle. Samoin kotitöitä voi alkaa jakaa siirtäen vastuuta yhä enemmän nuorelle. Vuokran maksaminen omille vanhemmilleen on myös yksi vaihtoehto, vallankin mikäli raha on näillä tiukassa ja nuori käy töissä. Näin toimien nuoresta tulee itse asiassa paljon itsenäisempi kuin nuoresta, joka ei asu vanhempiensa luona, mutta kuitenkin saa näiltä jatkuvasti rahaa. Samalla järjestely tulee myös yhteensä paljon halvemmaksi. Tilastollisesti, kun kolme (tai useampi) aikuinen ihminen asuu yhdessä, ne tarvitsevat vähemmän resursseja arjen pyörittämiseen, kuin että he eivät asuisi yhdessä.

Omakohtaista kokemusta ylemmästä minulla ei kuitenkaan ole. Kuten blogimerkinnöistä näkee muutin omilleni saatuani paikan Oulun yliopistosta, noin 500 kilometrin päästä kotoani. Tällöin luonnollisesti kotona asuminen ei varsinaisesti ollut edes vaihtoehto, joten omilleen muuttaminen ei varsinaisesti edes tuntunut päätökseltä, vaan pikemminkin väistämättömältä tosiasialta. Paikan hakeminen ylipäätään näin kaukaa oli silti ratkaisu, johon ei välttämättä kaikki vanhempiensa luona asuvat uskaltaisi tehdä. Pelko vanhempien luota pois muuttamisesta ei kuitenkaan saisi olla mielestäni esteenä lähteä opiskelemaan alaa, jota oikeasti haluaisi tehdä työkseen. Silloin olisi minusta syytä tehdä töitä oman itsenäistymisensä eteen.

Sitten tiivistetty vastaus siihen itse kysymykseen, milloin minun mielestäni on aika muuttaa pois kotoa: Se on silloin, kun huoltajien luona asuminen on yksilön tulevaisuuden tiellä.

Matolääkkeitä ja Aalo Delia

Abrahamin leikkikaverin hiekkalaatikosta löytyi tällä viikolla elämää, joten otimme asiaksemme madottaa kehvelit tänäviikonloppuna. Aiemmin olen madottanut pentuja Mirrixillä, koska sitä ei ole niin helppoa sylkeä ulos ja se on helppo sekoittaa ruokaan mukaan. Nyt kuitenkin ostin tablettimuotoista Axiluria, jonka pitäisi olla tehokkaampaa. Noin kaksi kiloiselle vintiölle annostus on puoli tablettia päivässä, kolmen päivän kuurin ajan.

Perjantaina työntäessäni ensimmäisen puolikkaan suuhun, kissa näytti hämmentyneeltä ja nieli pillerin mukisematta, kehräten koko ajan. Lauantaina se oli jo vähän paremmin valmistautunut ja sai syljettyä pillerinpuolikkaan ensin ulos. Hieroin siihen sen lempi purkkiruokaa ja lykkäsin takaisin suuhun, jolloin kissa nieli kiltisti. Ja kehräsi edelleen koko toimituksen ajan. Tänään minä olin paremmin valmistautunut ja hieroin viimeiseen tabletinpuolikkaaseen purkkiruokaa jo etukäteen. Työnsin sen kurkkuun ja pidin kissan suuta kiinni, kunnes se näytti nielaisevan. Sinne meni. Yllättävän helposti koko satsi, kissan edelleen kehrätessä. Palkintona kiltistä lääkkeenottamisesta rapsuttelin kissaa kaikkien puolikkaiden jälkeen.

Eilen kävimme ulkoilemassa leikkikaverin kanssa. Vaikka yksin Abraa onkin näyttänyt jännittävän kovasti (ja Koskilinjojen bussi on takuulla pahin hirviö ikinä), niin nyt se näytti hiffaavan ulkona leikkimisen riemut.

Jännittävän ulkoseikkailun jälkeen kepulit
olivat hyvin hellyydenkipeitä ja väsyneitä.

Olen hiljalleen totuttanut myös Aalo Delia nimen saanutta pupua näihin vintiöihin. Enimmäkseen kissat osaavat olla nätisti, mutta aina välillä Abralta näyttää unohtuvan, että kani ei oikein ymmärrä sellaisen
leikkimisen päälle, että sorrataan tassulla. Yksi ilta toin kanin sylissäni myös olohuoneeseen, joka on tähän asti ollut vain kissojen aluetta. Jossain vaiheessa kani alkoi haluta alas sylistäni (mistä se ilmoitti puremalla farkkujani) ja päästin sen kissojen riemuksi lattialle.

Kani oli kiinnostava, mutta myös melko pelottava. Ainakin silloin, kun se pomppi suoraan kohti. Enimmäkseen kissat seurasivat kania sen tutkiessa ympäristöään ja välillä painelivat karkuun kanin lähtiessä tulemaan kohti. Vaikka Abra onkin ottanut kanin melko hyvin (paremmin kuin voisin kuvitella esimerkiksi porukoideni kissan Petterin ottavan), näyttää kuitenkin olevan vielä matkaa siihen, että voisin pitää näitä edes valvotusti samassa tilassa jatkuvasti.

Toinen, josta tuli ensimmäinen


Lamppu, joka on lamppu.
Yöpöytä, jonka puupöly saa nenän vuotamaan.

Ei silti oikeaa puuta.

Keittiön nurkassa heinää,
sälekaihtimet kiinni,

ettei Aalo kohtaa kuunpaistetta.

Kissankarvoja olohuoneessa.
Pöytäliina lattialla.

Suuri johtaja nukkuu tornissaan.

Vessassa yksi muki,
kaksi harjaa.

Tuoksu viipyy tyynyssä.

Kotini on nyt Oulussa.
Toinen suuren kuusen juurella.

Toinen, joka oli ensimmäinen.

Ajatuksia, jotka eivät ole omiani


Gebardit, ne eivät elä
Oulussa, vielä.
Olenko sittenkin,
Geenien orja,
Lentävä ajatus,
Elämän pienin virhe.

Oleminen.
Mitä se on?
Ilmaista?
Sitä nyt ei ainakaan.
Täydellistä?
Aivan kuin joku senuskoisi.
Aivan liian vähäistä?

Ehkä se on totuus.
Liian vähäistä.
Ääni, lakkaa pian olemasta.
Muisti, se on katoavaista.
Äidit jatkavat elämää...
Neuroottisesti.
Itsekäästikin.

KOSKA BLOGSPOT.

Kirja: Nigel McGrey - Kuoleman apupoika

394 sivua

Koko 155 x 214 mm
Alkuteos Tooth and Claw 
Gummerus Kustannus, 
helmikuu 2010 
ISBN 978-951-20-7974-2 
Sidottu
Kirja ehkä lasketaan dekkariksi, mutta itse pidin kirjan tärkeämpänä antina sen kiinnostavaa kuvausta päähenkilön synestesiasta. Itse selvitettävä rikos ja sen tekijäkin jaksoivat pitää mielenkiintoani yllä, mutta itse juonikuvio ei ollut erityisen kiinnostava. Oikeastaan juonirakenne oli genrelle erittäin tyypillinen. Suosittelen kuitenkin lämpimästi.

Koska inhoan takakansitekstejä, en myöskään anna teille sellaista. Sen voitte lukea kirjan takakannesta... tai Gummeruksen sivuilta.

Sen sijaan laitan teille kivan, mitään spoilaamattoman ja mihinkään tärkeään liittymättömän lainauksen kirjasta, sivuilta 27-28:
"Irvokasta kyllä, Lapslie oli kiitollinen siitä, että pehmoleluja ei näkynyt. Hän oli saanut huomata, että nuoret naiset eivät aikuiseksi kasvaessakaan aina pystyneet luopumaan tyttöikänsä muistoista, ja joskus, kun vanhat jutut vaivasivat häntä eikä hän saanut yöllä unta, hän näki mielessään teddykarhuja ja samettileijonia, joiden pörröinen turkki oli punaisesta verestä tahmea ja takkuinen, joiden silmät riippuivat lankojen varassa ja joiden hymyilevät kasvot oli runneltu viilloin ja veitseniskuin niin että valkoista täytettä pursui ulos."

Blogimerkinnät 2012

Nyt on kaikki tavalliset blogimerkinnät myös tältä vuodelta siirretty. (Eli julkaisin nyt tammi-toukokuun merkinnät.) Myöhemmin tulee vielä merkinnät kuvineen Itävallan matkamme Wienin osiosta ja muutamia mielipidetekstejä vuosien varrelta.

Ai niin btw. Tämä on blogin 200. julkaistu postaus.

Asioita maailmalta

Ihan vaan satunnaisia asioita kommentteineen satunnaisessa järjestyksessä.

Extraordinary people: The boy who sees without his eyes
Jotenkin minä olen itse pitänyt enemmän ja vähemmän maailmanloppuna, jos näkökyvyn menettäminen osuisi omalle kohdalle. Ensinnäkin se avuttomuus, kun ei voi suoriutua elämästä ilman apua. Sen lisäksi suurin osa harrastuksistani liittyy hyvin kiinteästi näkemiseen: lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen, pelaaminen käsikonsolilla, internet... Yhtäkkiä huomaan, että itse asiassa monet asiat olisivat yhä edelleen mahdollisia. Tämä on jännää. Sääli tosin, että videon jätkälle kävi kehnosti.

Oranssi päivä
Toki voin sunnuntain 25.9 viettää oranssissakin paidassa, mutta minulle jäi epäselväksi millä tavoin tämä auttaa ainuttakaan silvottua tai hakattua naista... Olisi kovin lohdullista ajatella, että jonkin voisi lopettaa vain sillä, että tietää asiasta tai tekee jotain niin helppoa kuin valitsee aamulla kaapista tietyn värisen paidan ja vähän facebookkaa kaverille. Samalla se tuntuu hyvin valheelliselta.

Maailman omituisin luontokohde tuhoutumassa
Jaa-a... mitähän tästä pitäisi ajatella. Rauha vai luonnonsuojelu?

Musta surma oli hyödyksi henkiinjääneille
Ei siinä kovin korkealentoista tiedettä tarvita, että ymmärtää ihmispopulaation harvenemisen olevan eduksi niille, jotka jättävät harventumatta.

Näiden syiden takia seksiä ei kannata jättää väliin
Journalismin terävintä kärkeä. Jutun alla olleessa mainoksessa oli naamapalmuileva mies, joka kuvasi hyvin minunkin tuntemuksiani luettuani tämän kaverini ystävällisesti linkittämän artikkelin. Enpäs tiennytkään, että seksistä voi tulla raskaaksi! Oppia ikä kaikki...

Punaisten lyhtyjen kaksoset
Yle teemalta tullut dokumentti kahdesta melkein 50 vuotta prostituoituna työskennelleestä. Ihan mielenkiintoinen katsaus yhteen maailman vanhimmista ammateista, jonka harjoittajia tulee todennäköisesti aina olemaan sen laillisuudesta riippumatta.

Amazing chimera cat
Jos Abraham ja tämän veli Ville fuusioituisivat...

Korvamato
Elämästä, joka sivuaa omaani. Siis sillein, että kirjoitamme blogimerkintöjä vastakkaisilta puolilta samaa pöytää. Oli jännä päivä.