Empatiaa valkoiselle heteromiehelle

Olen huomannut, että kyllä multa riittää empatiaa valkoiselle heteromiehelle. Näin ei toki ole kovin muodikasta sanoa - paitsi ironisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ironiaa.

Miksi multa ei riittäisi empatiaa ihmiselle, joka kokee epäonnistuneensa elämässään siitä huolimatta, että yhteiskunta sanoo, että sun pitäisi olla menestyjä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka syntyi alkoholistiperheeseen eikä ole vielä keski-ikään mennessä saanut rakennettua perhettä tai hankkittua uraa? Miksi multa ei riittäisi empariaa valkoiselle heteromiehelle, joka on elämässä epäonnistuneena ajautunut erilaisten riippuvuuksien pariin, mutta kamppailee nyt päästäkseen niistä irti ja saadakseen elämäänsä sisältöä? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka on joutunut kokemaan raiskauksen ja parisuhdeväkivaltaa? Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka vaimo estää häntä näkemästä lapsiaan viranomaisille kerrotuin valhein ja vääristelyin? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, jonka pornoaddiktio paljastuu hänen uskonnolliselle isälleen? Miksi minulta ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka joutuu tekemään kissastaan lopetuspäätöksen useiden silmäparien alla pystymättä olemaan itkemättä?

Miksi multa ei riittäisi empatiaa valkoiselle heteromiehelle, joka käy läpi ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita siinä, missä minäkin? Me molemmat vertaamme itseämme samalla tavoin standardeihin, joita emme kykene täyttämään.

Minä nyt toki olen lähtökohtaisesti epäonnistunut siinä syntymästäni lähtien, mutta siihen nähden pärjään ihan hyvin. On myös totta, että kulttuurihistoriallisesti ajateltuna löytyy paljon enemmän kertomuksia valkoisten heteromiesten kärsimyksistä (kuten nyt vaikka Hamlet, Nuoren Wertherin kärsimykset, Moby Dick tai [melkein mikä hyvänsä länsimaalaisen kirjallisuuden tai elokuvataiteen klassikko]) kuin kertomuksia vaikkapa biseksuaalin latinon transnaisen kärsimyksistä. Nykyaika on toki haastamassa tätä ja yhä marginaalisemmat ryhmät saavat kärsimyksensä valkokankaalle ja kirjapauppoihin.

Joka tapauksessa, en ole valkoinen heteromies tai biseksuaali latino transnainen, mutta kyllä minulta silti riittää heille empatiaa. Yksilöinä. Silloin he lakkaavat olemasta minulle yksinomaan esimerkiksi 'valkoisia heteromiehiä' ja heistä tulee ihmisiä, joita olen oikeasti kuunnellut - kanssaihmisenä.

Ei minun empatiani ole kiinni nimikkeissä. Se on kiinni ihmisissä, jotka kykenen kohtaamaan.

Anyuru hukuttaa lukijan näkökulmanvaihdoksiin

Sanottakoon tätä vaikka kirja-arvosteluksi Johannes Anyurun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Luokittelisin teoksen spekulatiiviseksi fiktioksi. Sanottakoon sitä vaikka ruotsikummaksi (vrt. suomikumma). Teoksen lukemisen jälkeenkään lukija ei voi olla täysin varma siitä, ammensiko teos outoutensa loppuen lopuksi fantasiasta, tieteisfiktiosta vai mielen järkkymisestä. Dystooppiseen tulevaisuuteen kurkistava kirja pelaa taitavasti yliluonnollisen ja luonnollisen selityksen jännitteellä. Tottuneena spekulatiivisen fiktion lukijana minulle tuntuu luontevalta tulkita, että kirjan keskushenkilön sielu tai tietoisuus on matkustanut ajassa toiselle aikajanalle - estääkseen jotain kamalaa ja sen vielä kamalampia seurauksia tapahtumasta. Samaan aikaan tiedostan tämän kaltaisen tulkinnan oikaisevan suoraksi mutkia, jotka on kirjoitettu kirjaan harkiten.

Teoksen kieli on hyvin rikasta ja se tuo taitavasti esiin tarinan monenlaiset puolet ja mahdolliset tulkinnat ottamatta niihin lopullista kantaa. Spekulaatio Ruotsista 'länsimäisten arvojen' pohjalta muodostettuna totalitaristisena valtiona on kiehtova ja hyvin rakennettu.

Kirja välttää kevyesti kaikki ne sudenkuopat, joihin amerikkalaiset tuntuvat sortuvan aina käsitellessään terrorismia kirjallisuuden tai viihteen puolella. Toivon todella, että kirja menestyy myös siellä. Sen tarjoamille näkökulmille olisi tarvetta. Teos on hyvin ajankohtainen ja yhteiskunnallinen. Se kuvaa aikamme kipupisteitä sortumatta mihinkään johtamattomaan päivittelyyn, kirkasotsaiseen sankaruuteen, ympäriinsä syyttelemiseen tai silkkaan nihilismiin.

En voi kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kirjan ensimmäisen puolikkaan lukeminen oli minulle hyvin tahmeaa. Lukuisat näkökulmanvaihdokset, joita ei oikeastaan merkitty mitenkään teokseen olivat kognitiivisesti haastavia ja oikastaan aika ärsyttäviä. Vasta sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaa puolet näkökulmanvaihdokset alkoivat tuntua helpommilta. En osaa jäljittää, johtuiko se siitä, että totuin kirjailijan tyyliin ja opin tunnistamaan tyylilliset erot kahden kertojaäänen välillä, siitä, että näkökulmanvaihdokset oli tehty jollain luontevammalla tavalla vai siitä, että pääsin muuten paremmin vauhtiin teoksen kanssa ja luin sitä pidempiä aikoja kerrallaan.

En oikeastaan voi sanoa edes pitäväni teoksesta kovin paljon, mutta teos on kiistämättä kaunokirjallisilta ansioiltaan vaikuttava. Loppuen lopuksi näkökulmiin hukuttaminen paljastuu kidutusmenetelmänä käytetyksi valehukuttamiseksi. Lukija jää henkiin, mutta jotain hänestä jäi kirjan sivuille. Kirjan luettuani näin unta, jossa olin päätynyt tutkimaan terrorismia sisältä päin ja päädyin räjäyttämään itseni metrossa. 

Kirja on hyvä. Se on tasokas, koukuttava, häiritsevä ja ajan hermolla. Se oli myös ärsyttävä, raskas ja paikoin itsetarkoituksellisen runollinen. Minulle jäi vaikutelma, että se on kirja, joka tietää olevansa hyvä.

Muita arvosteluja kirjasta:
https://tahtivaeltajablogi.com/2018/12/03/kirjat-johannes-anyuru-he-hukkuvat-aitiensa-kyyneliin/
https://kiiltomato.net/johannes-anyuru-he-hukkuvat-aitiensa-kyyneliin/
https://kirsinbookclub.com/kirjat/johannes-anyuru-he-hukkuvat-aitiensa-kyyneliin/
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005687256.html
http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2018/04/me-olemme-tama-romaani-johannes-anyuru.html

(Minua tosin häiritsee se, että monet arvosteluissa kutsuvat teoksen keskushenkilöä Nouriksi. Minun tulkintani mukaan hän ei ollut Nour.)

Muutos minussa

Mä olen muuttunut. En osaa sanoa, että muutos olisi yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan suuntaan. Havaitsen vain asia toisensa jälkeen, että se millaisena olen tottunut itseni näkemään ja miten tiedän reagoineeni aiemmin vastaaviin tilanteisiin, ei enää päde.

Se on samaan aikaan jännittävää ja vähän pelottavaa.

Ensinnäkin muutos ruokailutottumuksissa

Yhtenä päivänä havaitsin, etten halua syödä puuroa. Olin siinä vaiheessa syönyt noin kaksi vuotta säännöllisesti joka aamu puuroa ja jo pidempään epäsäännöllisesti. Sitten tuli stoppi. Sen jälkeen ruokahaluttomuus laajeni ylipäätään aamupalaan ja ruokaan. Sitä kesti noin pari viikkoa. Edelleen aamulla on usein ruokahalu kateissa. Mulla joskus tulee ruokien suhteen sellaisia, että oon pitänyt jostain ruuasta paljon, syönyt sitä usein ja sitten hiljalleen siitä alkaa mennä nautinto ja lopulta ei vain enää maistu ollenkaan.

Päinvastaisena efektina havaitsin järkytyksekseni tänä aamuna pitäväni kahvin mausta. Olen epäsäännöllisesti juonut aamuisin kaupan kylmähyllyltä löytyviä makulatteja aamuväsymykseeni ja melko kofeiiniherkkänä se pitää mut pitkään virkeänä. Itse kahvi on musta ollut vain yksinkertaisesti pahaa ja laten jättämä karvas sivumaku on vain maistunut paskalta suussani. Muutos tapahtui hitaasti, vaikka järkytys tästä tulikin salamana kirkkaalta taivaalta. Ensin totuin makeampiin maitokahveihin. Sitten kyllästyin niihin ja havaitsin latte originalin olevan mukavaa vaihtelua minttukaakaon makuiselle kofeiiniannokselleni. Nyt vain havahduin siihen, että siitä ei jäänyt enää paskanmakua suuhun ja nautin sen kahvisuudesta. Kahvin mausta. Se maistui täsmälleen siltä, kuin olen aina kuvitellut sen maistuvan kofeiiniaddiktien suussa aamuisin. Minusta on tullut tai vähintään tulossa kofeiiniaddikti.

Positiivista tässä on toki se, että mua vituttaa vähemmän juoda kahvia vieraillessani paikoissa, joissa en kehtaa kieltäytyä kahvista. Ja se, että painoni on lähtenyt laskuun. Parin viikon ruokahaluttomuusjakson aikana se putosi 5 kiloa. Olen kuitenkin iloinen, että pudotus sen jälkeen pysähtyi ja on nyt myöhemmin jatkunut maltillisempana.

Toisekseen muutos tunnetasolla

Oon viime aikoina huomannut liikuttuvani kyyneliin asioista, jotka eivät olisi aikaisemmin herättäneet välttämättä mitään, eivätkä ainakaan kovin vahvoja tunteita. Se on outoa. Toisaalta liikutuksenaiheeni eivät ole mitenkään poikkeuksellisia tai absurdeja. Pitkän aikaa ainoastaan ahdistus ja empatia läheisen surusta saivat kyynelkanavani aukeamaan. Nyt huomaan silmieni kostuvan, kun katson kivaa pikku eläinanimaatiota.

Mietin, että onkohan tää nyt seuraava tunne, jonka kanssa mää opettelen elämään. Ihastuminen aikuisiällä oli edellinen iso tunne, jonka kanssa jouduin painimaan. Useimmat ihmiset tuntuvat pitävän näitä tunteita tavallisina, elämään kuuluvina asioina, mutta mulle tää tuntuu jotenkin uudelta. Kuin olisin vuosia sitten säikähtänyt niitä, lukinnut ne kellariin ja nyt ne ovat kömpineet sieltä takaisin elämääni. Nyt oon tunteideni kanssa vähän niinku vieraskorea perheenäiti, joka on sillein, että voi ei Musti, ei nyt kun meillä on vieraita.

Nyt mun pitää vissiin opetella elämään sen kanssa, että itken asioille. Itken surullisille asioille. Itken poikkeuksellisen kauniille asioille.


Nämä ovat viimeaikaisimpia havaintojani muutoksista. Minusta kuitenkin tuntuu, että viimeisen kahden vuoden aikana moni muukin asia minussa on muuttunut.


Update: 3.10.
Otin tänään kupin tavallista kahvia ja on tää vielä sen verran pahaa, että ehkä ei oo vielä syytä huoleen. Siitäkin huolimatta, että laitoin kermaa ja sokeria.