Maagisrealistinen Muuri

Katri Rauanjoen Muuri on juuri sellainen teos, jota voin kuvitella luonnehdittavan "väkeväksi esikoisromaaniksi". Enkä minä ole eri mieltä, vaikka sanavalinta onkin cliché ja jokaista sitä käyttävää pitäisi mielestäni heittää märällä teepussilla. Se ei myöskään tee oikeutusta teokselle, jonka kirjoittaja osaa sivulta toiselle taitavasti kiertää pahiten kuluneet sanavalinnat.

Muuri maalaa sanoillaan ja saduillaan näkyväksi jotain näkymätöntä, mitä olen tunnustellut koko elämäni. Muuri kuvaa rajanvetoa normaalin ja epänormaalin välillä. Sopivan ja epäsopivan. Kauhistuttavan ja kauhistujan. Muuri kulkee näkymättömissä, keskellä kaupunkia ja keskellä jokaista ihmistä. Se on alati liikkeessä, sillä vedämme jatkuvasti uusia rajoja sille, mikä on sopivaa ja mikä ei.

Se mikä viime viikolla
saattoi normaalia olla
nyt on kuolemaakin pahempaa. 
- YUP

Muurin ulkopiirillä elävät ihmiset elävät kiiltokuvaelämää. Tasaista, normaalia, sopivaa, hyväksyttävää, hyvää elämää. Se on pinnallista ja silmänsä sulkevaa. Muurin sisäpiirillä asuvat kummajaiset. Siellä on bordellit, aborttiklinikat, teurastamot ja kirjastot täynnä epäsopivaa kirjallisuutta. Siellä luodataan ihmisen mustimpia totuuksia. Siellä epätavallinen on tavallista.

Näiden seinien oli tarkoitus pitää takanaan ihmisiä ja tekoja. Nyt ne murretaan ja he, jotka mieltävät itsensä hyviksi, syövät tiensä syvälle siihen, minkä ovat nimenneet pahaksi. Me olemme heille kauhistus. (s.217)

Se kärjistää, polarisoi ja yksinkertaistaa. Muurin maaginen realismi on toden fantasia, joka peilaa häpeilemättömästi meidän maailmaamme. Löydän sieltä itseni, ystäväni, sukulaiseni sekä yhteiskunnallisen keskustelun.

Muurin maailma on kiehtova ja sen kaunopuheinen päähenkilö yllättävän vähän ärsyttävä. Päähenkilön naiviuteen ja häpeään synkempien ihmiskohtaloiden edessä on helppo samaistua.

Tunsin aina tekeväni jotain väärin: Jos kerroin hyvistä hetkistä perheen kanssa, hän katsoi minua syrjäkarein ja katkerana. Enkä minä halunnut muistuttaa, ettei hänellä ollut perhettä ensinkään. Jos taas yritin tapailla nöyryytysten ja surujen puoleksi unohdettuja hetkiä, hän saattoi hymyillä itsekseen. Eivät kai ne hänen kokemansa jälkeen tuntuneet miltään. (s. 181).

Kertojaratkaisuna retrospektiivisestä näkökulmasta käsin kirjoittava minäkertoja oli yllättävän toimiva. Kertojalla oli teoksen sisäisen logiikan mukaiset syyt ennakoida tulevaa ja suhtautua kriittisesti menneisyyden itseensä. Muuri on siirtymäfantasia ja kasvutarina.

Ahmin Muurin. Se on hyvä kirja.

Muita arvosteluja kirjasta voi lukea blogeista Kirjamuistikirja, Amman lukuhetki, Sanojen takana maailma.

Identiteetti ulkona

Huomaan omassa käyttäytymisessäni ja suhtautumisessani mielenkiintoisen ristiriidan suhteessa johonkin kuulumiseen. Minusta on monella tapaa pelkistävää olla vain jotain tiettyä ja alan aina ennen pitkää kapinoida kaikkia ryhmäidentiteettejä vastaan. Samaan aikaan tunnistan, miten kipeää ulkopuolelle jääminen tekee.

Ulkopuolisuus ja mihinkään kuulumattomuus ovat tuntemuksia, jotka vaikuttavat seuraavan minua tavalla tai toisella. Siitä olisi helppoa syyttää itseään. Siitä olisi helppoa syyttää muita. Siitä olisi helppoa syyttää luojaani, olosuhteita tai muita tärkeän kuuloisia abstraktioita. Mikään näistä ei kuitenkaan tekisi täyttä oikeutusta todellisuudelle.

Mikä sitten on todellisuus? Ei ehkä tule yllätyksenä, että arvioin todellisuuden koostuvan osittain noista kaikista.

Olen ulkopuolinen, koska ajattelen asioita eri tavalla. Liikaa ja liian monimutkaisesti, jotkut sanovat. Omasta mielestäni en ajattele liian monimutkaisia. Pidän yksinkertaisesta, mutta yksinkertaisuus tekee harvoin oikeutusta todellisuudelle. Näen asian niin, että jos en pyrkisi ajattelemaan monipuolisesti (ja sen myötä monimutkaisesti), valehtelisin itselleni. Vaikka joutuisinkin yksinkertaistamaan asioita kommunikoidessani niistä eteenpäin, se on minulle pienempi synti kuin valehdella itselleni.

Kun ajattelen asioita riittävän monelta kantilta, minun on vaikea samaistua mihinkään yhteen ryhmään, yhteen narratiiviin, yhteen totuuteen. Voidakseni omaksua jonkun ryhmäidentiteetin kunnolla, minun täytyisi valehdella itselleni. En tiedä, enkö halua vai pysty sillä kohtaa valehtelemaan itselleni. Ehkä kyse on siitä, että minulle on liian vaikeaa ylläpitää niin kokonaisvaltaista ja pitkäkestoista valhetta, kuin identiteettiä koskeva valhe olisi. On helpompaa väittää itselleen, että tiskaan huomenna, kuin että olen hetero.

Voisin syyttää ulkopuolisuudentunteistani sitä, että ryhmät, joilla on vahva ryhmäidentiteetti, vaativat liian homogeenistä ajattelua jäseniltään, liian me vastaan te -ajattelua. Se on kuitenkin luonnollista. Osa laumaeläinten sellaista sosiaalisen vuorovaikutuksen dynamiikkaa, joka luo ryhmähenkeä. Lajityypillistä käyttäytymistä, joka ei ole minullekaan täysin vierasta. Se on osa kulttuuriamme ja lajimme luontoa. Voisin syyttää sitä, mutta se on kuin syyttäisin taivasta sateesta.

Samalla tavalla minun on turha syyttää itseäni siitä, että ajattelen, kuten minut on koodattu ajattelemaan. Voisin syyttää siitä luojaani, että on luonut minut sellaiseksi, joka näitä ajattelee. Olisinko kuitenkaan valmis luopumaan ajatuksistani? Olisinko valmis koodaamaan ajatteluni ulos ristiriitojen löytämisestä? Olisinko valmis alkamaan valehdella itselleni?

En olisi.

Olen paikkaansa sopimaton palanen, joka ei ole halukas luopumaan säröistään. Minulle ei ole valmista paikkaa maailmassa ja yhteiskunnassa. Jos joku väittää sellaisen olevan, se yrittää tehdä minusta jotain, mitä en ole. Minun täytyy tehdä itse itselleni paikka, jossa on minulle riittävästi liikkumavaraa.

Väsymysriimit

Ystäväni, jossain tuolla,

haluaisin hetkeksi pois.

En mä aio tähän kuolla,

mutta levätä tovin vois.

Viehättävyydestä

Mun on ollut vaikea nähdä, miksi kukaan pitäisi minua viehättävänä. Useimmiten, kun joku on kehunut ulkoisia ominaisuuksiani, olen olettanut, että hän joko yrittää olla kohtelias, on sarkastinen tai haluaa multa jotain.

Kotona ulkonäköäni kehui äiti ja tädit. Kehuista tuli yleensä lähinnä nihkeä olo. Usein tulkitsin, että he sanovat niin, koska niin nyt vaan kuuluu sanoa. Kehuista myös tuli usein se vaikutelma, että he pyrkivät kehuillaan "vahvistamaan naiseuttani", mikä nyt ylipäätään oli melko lailla tuhoon tuomittu yritys.

Oletukseni sarkastisuudesta tai siitä, että multa halutaan jotain tulee varmaan pitkälti koulumaailmasta. Olen käynyt koulutaipaleeni 90 ja 00-luvuilla pikkukaupungissa maalla. Se ei ollut niin paha, kuin olisi voinut olla. Alue ei ollut mitenkään erityisen uskonnollista ja olin aika pätevä puolustamaan itseäni.

Toki mun kehossani on myös esteettisesti miellyttäviä piirteitä. Saatuani etäisyyttä kotipaikkakuntaani olen alkanut myös tunnistaa aitoja kehuja ulkonäkööni liittyen. En edelleenkään osaa sanoa, enkö aiemmin vain osannut tunnistaa vilpittömiä kehuja, vai sainko niitä vain niin vähän. Mussa nousee edelleen vastustusreaktio, jos haistan kehussa jotain epäaitoutta.

Mä tiedän ja olen tiennyt aika kauan, että en täytä miesten enkä naisten viehättävyys-standardeja. Mieheksi olisin lyhyt, pyöreänaamainen, parraton, isoperseinen ja vailla penistä. Naiseksi olisin nykyiseltään karvainen, tissitön, leveäharteinen, isojalkainen ja kertakaikkisen haluton tälläytymään. Mieheksi olen liian feminiininen ja naiseksi liian maskuliininen.

Toisaalta, voisin argumentoida, että miksi minun pitäisikään täyttää miesten tai naisten mitään standardeja, kun en ole kumpaakaan.

Olen nyt enemmän sinut peilikuvani kanssa, kuin olen ollut koskaan. Siitä huolimatta, että olen arpisempi, enkä mitenkään erityisen hyvännäköinen konventionaalisessa mielessä. Minut jaksaa aina hämmästyttää silti se, että joku aidosti pitää minua hyvännäköisenä. Olen ylipainoinen, arpinen, karvainen ja pukeudun enimmäkseen kulahtaneisiin vaatteisiin. Mikään näistä ei kuitenkaan ole haitannut minua yhtä paljon kuin se, että mulla oli tissit.
-Ilman Rintoja 30.8.2018

Tän listan ja selostuksen jälkeen, kuulostaa ehkä vähän erikoiselta, mutta en oikeastaan näe, että mulla olisi jotenkin matala itsetunto, enkä mä myöskään vihaa kehoani. Mä en nimittäin ole koskaan sitonut - tai voinut sitoa omaa itsetuntoani ja kelpaavuuttani siihen, miten viehättävänä muut ihmiset mua pitävät. 

 

Tiedän, että yleisesti ottaen en ole kovin viehättävä ulkoisilta ominaisuuksiltani. Tiedän myös, että tästä huolimatta on olemassa ihmisyksilöitä, jotka pitävät minua viehättävänä. Siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä. En nyt sillein ole silmiinpistävän rumakaan. Lähinnä varmaan outo. Mun mielestäni on hämmästyttävämpää, että on olemassa ihmisyksilöitä, jotka tykkäävät pelata kimbleä, kuin että on ihmisiä, jotka pitävät mua viehättävänä tai hyvännäköisenä.