Sanottavaa hiljaisuudesta

Näyttää kovasti siltä, että tämä blogi on hiljenemässä. Kirjoitan enää hädin tuskin joka kuukausi, kun parhaimmillaan kirjoitin päälle kymmenenkin postausta kuukaudessa. Musta jotenkin tuntuu, että mulla ei ole mitään sanottavaa.

Yhteiskunnassa tapahtuu aivan järjettömän paljon kaikenlaista koko ajan: hallitus leikkaa sieltä ja täältä ja pöljäilee milloin mitäkin, globaalissakin mittakaavassa ollaan kriisissä, minkä seurauksena turvapaikanhakijoita virtaa, terrorismi on tapetilla ja äärioikeisto liikehtii huolestuttavan paljon, translakiin ei ole vieläkään saatu muutosta ja sukupuolineutraalin avioliittolain ohessa tehtäviä lakimuutoksia (esim. äitiyslaki) yritetään hidastaa ja estää kaikin tavoin. Ympäristö muuttuu ja asiantuntijoiden koko Suomi romahtaa 35 vuoden päästä. Siitä päätellen, mitä hallitus on viime aikoina puuhaillut, en tosin usko siinä kestävän niinkään kauaa.

Vähemmän yllättäen mullakin olisi mielipiteitä, mutta jostain syystä saan hyvin harvoin provosoiduttua riittävästi jaksaakseni kirjoittaa mitään aiheista. Omassa elämässäni yritän lähinnä saada kaiken sen tehtyä, mitä olen luvannutkin ja sitten loppuajan sulatan aivojani tuijottamalla hassuja kissakuvia, paskoja meemejä ja netflixiä.

Tähän asti oon aina kirjoittanut blogia, kun musta on tuntunut, että mulla on jotain sanottavaa. Lopetanko mä tän blogin? Jätänkö mä sen olemaan olemassa omalla painollaan ja katson onko tämä vain tilapäistä? Tämä on kuitenkin ollut mulle henkireikä jo aika kauan ja huomaan olevani jotenkin emotionaalisestikin kiintynyt tähän blogiin. Jos mä vielä katselen ja kirjoitan aina, kun on jotain sanottavaa. Niinkuin tähänkin asti.

Neljännesvuosisata

Mulla on vissiin tullut tavaksi kirjoittaa tähän aikaan vuodesta. 

Olen 25-vuotias. Äiti soitti kysyäkseen, miltä on tuntunut elää yksi neljäsosa vuosisataa. Sanoin, että en tiedä, kun ei ole vertailukohtaa. Sen jälkeen se kysyi kesätöistä.

Sama virsi joka vuosi sitten lapsuuden. On syntymäpäivä. Pitäisi tehdä jotain erikoista. 25 täytetään vain kerran. (News flash, niin kaikki muutkin vuodet.)

Katoin dekkaria, kävin kylässä, söin kakkua, jonka ostin eilen kaupan pakastealtaasta, tykkäsin ihmisten onnentoivotuksista facebookissa. 

Joidenkin mittareiden mukaan olen vasta nyt aikuinen. Kehossa alkaa tapahtua ikääntymistä. Ei sitä vielä huomaa, mutta nyt se alkaa. En oo ollut tyytyväinen kehooni sen jälkeen, kun se kahdeksanvuotiaana päätti alkaa kasvattaa tissejä, joten tuskin rypyt sen pahempi ongelma tulee olemaan. Se, että fyysisesti lakkaa pystymästä asioihin on varmaan vittumaisempaa. Kun mua nyt jo vituttaa se, että mun kehonhallinta on aivan perseestä.

Dysforia on alkanut oireilla enemmän. Olen alkanut karttaa kokovartalopeilejä. Työnnän sen vain syrjään ja toivon, että pääsen hoitoihin, ennen kuin alkaa hajottaa. Tiedän, että ne eivät tule ratkaisemaan maagisesti kaikkea ja kehossa on joitain asioita, jotka pitää vaan hyväksyä, mutta haluan nähdä ensin, mitä voin muuttaa, jotta voin sen jälkeen katsoa, mitä täytyy vain hyväksyä. Sitä rajaa olen nimittäin etsinyt 8-vuotiaasta saakka. Toivon, että siitä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olen sen löytänyt.

Myöskin, has been 0 days since misgendered unnecessary. Ei loppuen lopuksi iso juttu. Enkä tiedä tiesikö edes. Jotenkin sen silti huomaa. Aina. Huominen on varmaan vielä pahempi.