Valoa

Nyt vaihteeksi taas tuntuu siltä, että ehkä elämä järjestyykin. Harva asia on loppuen lopuksi eri tavalla, kuin kuukausi sitten, kun angstasin siitä, miten suunnilleen kaikki on perseestä.

Olen käynyt tentissä ja palauttanut ikuisuuksia roikkuneen esseen. 10 opintopistettä. Jos ne menee läpi. Arvostelut eivät ole vielä tulleet. Olen hakenut töitä. Pitäisi vielä hakea harjoittelupaikkaa. Mitään ei ole kuulunut mistään.

Silti. Jotain on muuttunut. En tiedä onko se enemmän sitä, että lumi on maassa, vai sitä, että olen hoksannut, että voin hakea jatkoaikaa. Lisää tukikuukausia. En kuole nälkään keväällä, vaikka en saisikaan maaliskuuhun mennessä kuuttakymmentä opintopistettä suoritettua.

No en ehkä konkreettisesti kuolisi nälkään. Luultavasti vanhemmat tukisivat minua ja voisin periaatteessa koska tahansa muuttaa heidän luokseen. Ajatuskin siitä tosin ahdistaa. Se passivoisi henkisesti ja söisi motivaatiotani suunnilleen kaikkeen. Eikä tämä ole edes moite vanhempiani kohtaan. He varmasti tekevät kaikkensa. Varhaisaikuisen psykologisiin kehitystehtäviin nyt vaan kuuluu itsenäisen elämän opettelu. Kehitystehtävässä epäonnistuminen - takaisin vanhempien luo muuttaminen - vaikuttaa negatiivisesti ihmisen psyykeeseen ja kehityksen jatkumiseen.

P.s.
Harrastusrintamalla menee ihan mukavasti. Harkitsen jopa, että aloittaisin aikidon keväällä uudestaan. Mulla on kuitenkin pätevä aikidopuku ja tarve liikunnalle.

Väsymys ja vaalit

Väsyttää, sekä ihan noin yleisesti, että erinäiset yhteiskunnalliset aiheet. Mun koko some on täynnä Yhdysvaltojen presidentivaaleja. Tumblr on ollut täynnä sitä koko vuoden. Kyllästyin siellä siihen jo keväällä.

Vituttaa, miksi mun täytyy katsella sitä sekoilua toiselta puolen maapalloa. Kyllä mä sen ymmärrän, että pitää olla perillä maailmalla tapahtuvista asioista, mutta en mä oikeasti jaksaisi katsoa niiden vaalipropagandaa täyttä vuotta. Oikeasti. Viron presidentinvaaleista mä en käytännössä kuullut mitään ennenkuin niiden uusi presidentti oli valittu, enkä mä oikeastaan vieläkään tiedä, millaista arvomaailmaa hän edustaa. Ja siis Viro on kuitenkin meidän naapurivaltio, olen jopa useasti käynyt siellä ja mulla on sieltä tuttuja. Ja kyllä osaan myös viroa.

Väsyttää. Clinton hävisi. Luultavasti siellä päässä mietitään kovasti, että miksi. Ei se mikään tyhmä nainen ole. Samaa ei ehkä voi sanoa Trumpin kannattajista, vaikka heidän reaktionsa tavallaan inhimillisesti ymmärrettäviä olisivatkin. Silti, jostain syystä täälläkin päässä palloa ihmisten jostain kumman syystä pitäisi olla omassa somessaan hirvittävän fiksuja ja ymmärtäväisiä aihetta kohtaan. Siitä huolimatta, että Yhdysvalloilla on avoimen rasistista, islamofobista ja seksististä retoriikkaa käyttävä, tiedevastainen ja epäpätevä presidentti.

Yhdysvaltojen ja koko maailmanpolitiikan kannalta toivon, että siellä selvitetään aika tarkkaan, mikä meni vikaan ja korjataan. Se olisi ihannetilanne.

Koska olemme kuitenkin vain ihmisiä, niin tuskin tapahtuu. Se seuraako tästä kolmatta maailmansotaa, tai ylipäätään mitään erityistä jäänee nähtäväksi. Ainakaan Suomessa ei jytkystä mitään sellaista vaikuta seuranneen. Kaikenlaista muuta paskaa kylläkin.

Minua väsyttää.

Tahdoin paljon kauniimpaa

Mä en tiedä onko mulla häiriöitä kehon hormonitasapainossa, kaamosmasennus, vai mikä, mutta musta vaan kerta kaikkiaan tuntuu siltä, että musta ei oo mihinkään. Mulle on aina ollut hirveän selkeetä, mitä mä haluan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä haluan. Paitsi nukkua. Mä en tiedä haluanko mä valmistua. Mä en tiedä haluanko mä opiskella. Mä en tiedä haluanko mä syödä. Mä en tiedä haluanko mä elää. Mä en tiedä haluanko mä kuolla.

Musta tuntuu, että mä vaan epäonnistun kaikessa, mitä mä sitten ikinä oonkin tekemässä. Tuntuu, kuin joku olisi läväyttänyt päin naamaa ja yhtäkkiä tajuan, että musta ei ole mihinkään niistä asioista, mitä oon joskus halunnut. Kaikki on hirvittävän takkuista ja vaikeaa.


Halusin kirjailijaksi. En saa käsikirjoitustani valmiiksi. Siellä se on. Puolikkaana. Kuten on ollut jo monta vuotta. Jos mä haluan olla kirjailija, mun täytyisi saada kirja ulos vuodessa. En tiedä saanko edes yhtä ulos kymmenessä vuodessa. Tai kiinnostaako se edes ketään. Kukaan ei varmaan halua edes kustantaa sitä. "Ei sovi kustannusohjelmaamme." En tiedä haluaako kukaan edes lukea sitä.

Halusin arkkitehdiksi. En päässyt sisään.

Mä en ylipäätään tiedä, tuunko mä saamaan töitä. Mollissa ei ole ollut pitkään aikaan mitään sellaista auki, mihin mun olisi kannattanut hakea edes vastavalmistuneena. Hain tänäsyksynä harjoittelupaikkaa. Yhdestä paikasta sanottiin, ettei tarvita. Yhdestä ei kuulunut mitään. Yksi kariutuu muuttuvien harjoittelukäytäntöjen vuoksi ja yhdestä ilmoittivat valinneensa jonkun haastatteluista (jonne minua ei ollut edes kutsuttu). Ja siis mä oikeasti panostin kaikkiin näihin.

Halusin koiran, mutta juuri nyt musta tuntuu, ettei musta ole edes huolehtimaan kanista. Ja mulla on kani.

Halusin lapsia, mutta varsin luultavasti olen lisääntymiskyvytön. (Jostain syystä tuo edellinen kohta tuntuu tätä suuremmalta. Ehkä siksi, että mulla ei ole lapsia, jotka kärsisivät laiminlyönneistäni.) Mun piti varata aika kuukautisten alkaessa gynelle ja verikokeisiin, mutta sillä ei ollut enää edes kymmenen minuutin puhelinaikaa vapaana siinä vaiheessa. Tuntuu siltä, kuin mua ei olisi edes tarkoitettu lisääntymään.

On suoranainen ihme, että mulla on edes parisuhde. Menin jopa naimisiin, vaikka en mä sitäkään oikein osaa. Kiinnostukseni häiden järjestelyyn oli nollassa. Ilman äitiä ja anoppiani niistä olisi tuskin tullut mitään. Edelleen häitä ajatellessa puskee päällimmäisenä tunteena päälle ahdistus, vaikka ilmeisesti häissä itsessään oli ihan kivaa, eikä oikeastaan mikään mennyt edes pieleen. Lisäksi näyttää siltä, että olen hukannut sormukseni. Se ei ole täällä, eikä se ole vanhempieni luona. Minulla ei ole aavistustakaan, missä se on.

Olin häitä edeltävänä keväänä saanut burn outin ja kesänä töissä epämukavuusalueellani ja kaukana kaikista sosiaalisista ympyröistä. Tuntui siltä, että olisin myymässä mielenterveyttäni. Silloin mä ensimmäistä kertaa tajusin, että mulla on lievä masennus. Syksy meni siitä toipuessa ja tämän vuoden keväällä musta tuntui jo siltä, kuin joku olisi sytyttänyt valon takaisin tunnelin päähän.

Mutta mä kusin keväänkin hommat. En saanut kesätöitä. Ajattelin tekeväni kesällä gradua, mutta kusin senkin.

Nyt mulla on kohta tukikuukaudet loppu. Opinnoista puuttuu liikaa. Gradu on kesken ja usko työmarkkinoihin kadonnut.

Kävin kelan laskurilla katsomassa paljonko tienaisin työttömänä. Se näytä olevan oleellisesti enemmän kuin opiskelijana, mutta lappuja pitää täyttää enemmän, eikä saa enää opiskelija-alennuksia mistään. Lisäksi pitäisi alkaa maksaa opintolainaa takaisin.

Tarina purjelennosta ja sukupuolesta

Luin pari viikkoa sitten kaverin suosittelemana Siri Kolun teoksen "Kesän jälkeen kaikki oli toisin" ja tuli nyt mieleen, että voisin hyvästä aikaa kirjoitella tännekin lukemistani kirjoista. Edellisestä on jo hyvä tovi aikaa.

Teos kertoo transsukupuolisesta Peetusta, jolla on rintakehäleikkaus tulossa, tulehtuneet välit äitiin ja isä joka vie hänet purjelentämään. Tarkemman kuvauksen kirjasta voitte käydä halutessanne lukemassa esimerkiksi blogeista:
Yöpöydän kirjat, Notko, se lukeva peikko, Kirjoitan ja luen, siis olen, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Se ei ollut varsinaisesti kirja, jollaisia itse aktiivisesti etsin lukemistooni. Tämä yksinkertaisesti siksi, että se ei anna minulle aivan hirvittävästi mitään uutta. Sen vuoksi minulle ehkä kiinnostavinta kirjassa oli purjelentäminen. Arvostan sitä, että kirjassa on tehty huolelliset taustatyöt niin transsukupuolisuudesta kuin ilmeisesti purjelentämisestäkin. Ensimmäinen siksi, että se voi avata vähemmistön elämää enemmistölle ja jälkimmäinen siksi, että oli vain yksinkertaisesti kiinnostavaa tutustua johonkin uuteen.

Kirjan runollinen, jahkaileva ja maalaileva tyyli ei ollut minulle ehkä kaikkein innostavinta ja varmaan osaksi sen vuoksi hahmot jäivät minulle vähän etäisiksi. Vaikka tykkään itse pohtia asioita filosofisesti, en hirvittävän pitkällisesti viitsi lukea sitä kirjallisuudessa. Teen mieluummin ajatustyön itse ja odotan kirjallisen teoksen johdattavan minut oikeiden kysymysten äärelle pikemminkin kuin oikeiden vastausten. Sen vuoksi kaipaan lisää tekoja ja hahmojen välisiä keskusteluja.

Hahmot itsessään oli hyvin rakennettu ja kirjoitettu ja kirja oli hyvin rakennettu ja kirjoitettu. Sinällään minulla ei ole mitään laadullista kritisoitavaa. Ehkä osa siitä, miksi en pystynyt niin vahvasti eläytymään päähenkilöön oli sitä, että päällimmäinen ajatukseni kirjaa lukiessani oli lähinnä "hyvää taustatutkimusta", eikä niinkään eläytyminen hahmoon. Ehkä toisen transihmisen kirjoittama kirja olisi siis ollut minulle väkevämpi lukukokemus. Transsukupuolisuus on kuitenkin kirjan keskeisin aihe.

Lopputulemani on siis teoksesta se, että kyseessä on pätevä ja hyvin tehty kirja, jonka on hyvä olla olemassa, mutta joka ei nyt satu minulle kolahtamaan. Suosittelen kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Vaikkei kolahtaisikaan, niin ainakaan tämä vähän päälle satasivuinen kirja ei vie tolkuttomasti aikaasi.


Aiheeseen vähemmän liittyvänä, minusta olisi mukava lukea teos, jossa taustatyö on tehty samalla tavoin huolella ja keskeisessä asemassa olisi myös sukupuolivähemmistön edustaja, mutta  teoksen pääasiallinen käsiteltävä konflikti ei olisi se, että hahmo on transsukupuolinen. Aihetta on hyvä käsitellä, mutta omasta puolestani sanon, että minulle antaisi enemmän teos, jossa transsukupuolisuus olisi yksi osa hahmoa, eikä se Tarinan Tärkein Juttu. Tämä ei ole siis niinkään kritiikkiä Kolun teosta kohtaan, vaan enemmän yleisenä pohdintana tähän loppuun.

Mielensäpahoittaminen

Mielensäpahoittaja ja mielensäpahoittaminen tuntuu olevan juuri nyt isokin ilmiö. Ainakin sitä käsitellään minua ympäröivässä kulttuurissa monin tavoin:

Sanna Ukkola: Poliittinen korrektius leviää, trumpit hierovat käsiään
Mielensäpahoittaminen ja puolestaloukkaantuminen ovat tavallisia moraalitajun ilmentymiä

On olemassa ihan turhia asioita, joista pahoittaa mieli, eikä mitään kuulu minusta kieltää sen vuoksi, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Sen sijaan olisi oleellista kysyä, miksi kyseinen henkilö pahoittaa tästä mielensä. Onko taustalla joku laajempi ongelma, jonka ilmentymä tämä kyseinen, muiden silmissä vähäpätöinen, mielensä pahoittamisen syy on?

Otan nyt yhden esimerkin, johon olen itse jo lopen kyllästynyt: Lidlin maito. 

Milbonan maitokohusta nostettiin meteli. Siis ensin maidon mainonnasta nousi kohu ja sitten siitä kohusta nousi kohu. Pahoitettiin mieltä mainoksista ja mielensäpahoittamisesta. 

Lidlin mainonnan sloganit 'oikea maito väärässä tölkissä' ja 'tulla maitokaapista ulos' hyödyntävät varsin selvästi nykyistä kielen tapaa kuvata vähemmistöjä (eli vähemmistöön liittyvää kielen diskurssia), vaikka missään ei suoraan sanota, että 'tämä on nyt sitten transmaitoa, vähän niinku transsukupuolinen, mut maito, höhö'. Vitsin hauskuus perustuu nimen omaan siihen, että käytetään maitotuotteesta samanlaista kieltä, kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä. 

Vitsit ovat tässä yhteydessä mauttomia ja pystyn näkemään, miksi osa sateenkaariväestä on kokenut, että mainonnassa käytetyt "hassut sloganit" vähättelevät heidän kokemuksiaan aiheesta. Voi tuntua hyvin pahalta, jos tulee vaikutelma, että itselle hyvin kipeästä asiasta on okei tehdä "hyvä läppä", jota käyttää tuottamaan rahallista hyötyä jollekin random kauppaketjulle. Pystyn myös näkemään, miksi joku on joskus voinut pitää sitä hyvänä ja ajankohtaisena läppänä ja ajatella, että tässähän kivasti tuetaan vähemmistöjä. Myös monet vähemmistöön kuuluvat pitävät vitsiä hauskana. Ehkä pitäisin jossain toisessa tilanteessa vastaavaa vitsiä itsekin hassuna. Siinä tilanteessa olisi selvää, että nauretaan vähemmistön kanssa, ei vähemmistölle. 

Varsin suuri osa juutalaisvitseistä on juutalaisten itsensä keksimiä. Se ei silti tarkoita, että niitä voisi muut kuin juutalaiset kertoa ilman, että se on äärimmäisen loukkaavaa. 

En loukkaantunut Lidlin maitomainoksesta. En pitänyt sitä erityisen hauskana myöskään. Se ei oikeastaan herättänyt juuri mitään erityisen vahvoja tuntemuksia mihinkään suuntaan. Kovin suurieleinen mesoaminen aiheesta puolin ja toisin sen sijaan tuntuu rasittavalta. Mainonnassa tehtiin virhearvio, virhearviosta huomautettiin, virhearviota pahoiteltiin ja virhearvion seurauksena tehdyt tuotokset poistettiin. Kaikki muu aiheen ympäriltä on minun näkökulmastani oikeastaan aika turhaa. Koko kohu on aika turha.

Asioita pitää voida kritisoida asiallisesti ilman, että sanotaan mielensäpahoittajaksi. Kuten myös mielestäni asioita pitää voida kritisoida asiallisesti ilman, että heilutellaan muitakaan leimakirveitä. Asiaton mölyäminen on sitten asia erikseen.

Ja tiedoksi, maailmassa on ollut nyt ja tulee olemaan luultavasti aina sekä täysin turhaa valittamista, että valtavia ongelmia. Kumpikaan niistä ei kuitenkaan poista sitä, että vähäisempiinkin ongelmiin pitää voida puuttua ja vähäisemmät ongelmat voivat olla jonkun suuremman ongelman oireita.

Pimppeli pom

Viitaten blogin otsikkoon: pahoittelen, oli aivan pakko. Tai ei ollut, mutta enpä oikeastaan parempaakaan otsikkoa keksi. Aion siis puhua munasarjoistani ja muista vastaavantasoisista yksityisasioista.

Minulla on monirakkulaiset munasarjat. Tämä selvisi minulle tänään gynekologilla, kun menin ihmettelemään, miksi en ole tullut vielä raskaaksi.

Se, missä määrin näillä kahdella on yhteys, selviää tarkempien tutkimuksien myötä. On olemassa "Munasarjojen monirakkulaoireyhtymä" eli PCOS, mutta ei vielä tiedetä liittyykö minun tapauksessani tähän sitä itse oireyhtymää, eli onko minulla vain monirakkulaiset munasarjat, eli PCO. Duodecimin mukaan diagnoosi oireyhtymästä voidaan asettaa, jos potilaalla on kaksi seuraavista oireista: kuukautishäiriö, hyperandrogenismi, monirakkulaiset munasarjat.

Jälkimmäinen nyt on siis todettu. Kuukautishäiriöt ovat nimensä mukaisesti häiriöitä normaalissa kuukautiskierrossa; PCOS tyypillinen häiriö on ovulaation puuttuminen. Hyperandrogenismi on puolestaan "mieshormonien liikatuotanto". Eli mun kroppa tuottaa enemmän testosteronia, kuin sen tämän malliseksi kropaksi kuuluisi tuottaa. Kumpikin tekee lisääntymisestä vaikeampaa.

Tilastojen mukaan kahdellakymmenellä prosentilla PCO:sta kärsiviä ei ole siinä lisänä syndroomaa. On mahdollista, että minulla on syndrooma ja on mahdollista, että minulla ei ole. Koska asiaa vasta tutkitaan, en halua spekuloida sen enempää, että onko minulla sitä vai ei.

Jos mulla on PCOS, niin on mahdollista, että en kykene lisääntymään.

Jännittävää tässä on se, että oikeastaan suhtaudun tähän kuin mihin tahansa uuteen kiinnostavaan tietoon kehostani. En tiedä, eikö mulle vain ole jotenkin mennyt kaaliin se, että tämä voi olla jotenkin iso ja elämää mullistava asia, vai onko lisääntyminen mulle ylipäätään helpohkosti hylättävä tulevaisuuden polku. Kyllä mä pystyn näkemään tulevaisuuden sekä lapsien kanssa, että ilman lapsia. Tai ei-biologisten lasten kanssa.

Mä olen elänyt 25 vuotta ilman lapsia. Kai on ihan loogista, että pystyn elämään jatkossakin ilman? Juridisesti olisin riittävän vanha adoptoimaan (ei sillä, että minulla olisi rahaa). Juridisesti en olisi riittävän vanha päättämään, etten halua biologisia lapsia. Se on hassua.

Jollain lailla tuntui jopa helpottavalta tietää, että mulla on PCO. Vaikka se voi tarkoittaa, etten voi lisääntyä. Ja että se melko varmasti tarkoittaa, että mulla on isompi riski saada diabetes ja monia muita sairauksia, kuten kohdunkaulansyöpä tai aivoinfarkti.

Siitä huolimatta se jotenkin käy järkeen. Tai ehkä järki ei ole oikea sana. Mun intuitio vaan sanoo, että näin se on ja kuuluukin olla. Olen hyvin pitkään ajatellut, että minun kehostani on jotain omituisesti. Lähdin gynekologille ylipäätään ajatuksella, että katotaan nyt, onko mulla edes munasarjoja. Olen pitänyt nuoresta saakka ihan mahdollisena, että olen esimerkiksi intersukupuolinen. Mullahan voi olla vaikka laskeutumattomat kivekset tai jotain. Kun luin ensimmäisen kerran henkilöstä, jolla oli PCOS, pystyin tunnistamaan joistain kohdista itseni. Mietin jopa, että olisiko mulla PCOS.

Joku osa minusta oli helpottunut tajutessaan, että lääkäri yrittää selittää mulle, että mulla on PCO. Joku osa minusta oli helpottunut tajutessaan, että on ihan oikeasti mahdollista, että en välttämättä koskaan koe raskautta ja synnytystä. Kahta asiaa, jotka olisivat minulle hyvin raskaita fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. Kahta asiaa, joita olen jollain tapaa pelännyt siitä lähtien, kun tajusin millä tavoin minun olisi ne lapset tehtävä, jos niitä haluaisin.

Samaan aikaan joku osa minusta miettii kovasti, pitäisikö minun olla jotenkin järkyttyneempi tästä. Ehkä tarvitsen lisää aikaa prosessoida tätä lapsettomuusaspektia.

Polku hämmennyksestä kyllästykseen

Luin tänään kivan sarjakuvan kaapista ulos tulemisesta. Ranttasin hetki sitten siitä, miten koko kaappi on pöljä käsite ja miten olen kyllästynyt tulemaan kaapista.

Mulle kun ei ole oikeastaan ollut kaappia siinä mielessä, kuin se yleensä ymmärretään. Sarjakuvassa oli kuvattu polku, jota pitkin useimmat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat kulkevat. Löydän yhtymäkohtia omasta elämästäni, mutta oma polkuni menisi suunnilleen näin:

1. Hämmennys
Nuo ovat tuollaisia ja minä olen tällainen. Ihmiset eivät usein osaa kohdella minua niinkuin tyttöä tai poikaa ja se tuntuu jotenkin ihan normaalilta. Tyhmää vain, että ne ovat välillä niin ilkeitä. Jos ihmiset yrittävät kohdella minua kuin tyttöä tai poikaa, niin se tuntuu lähinnä omituiselta ja jotenkin väärältä.

2. Kompromissi
Mä olen näin ja joillain on ongelma sen kanssa, mutta en minä voi muuttaa sitä, mitä minä olen. En mä kyllä edes tiedä, mikä mä olen, mutta nähtävästi se on jotenkin väärin. En aio tehdä mitään asialle.

3. Löytäminen ja sulattelu
Hitto, meikäläisille on nimi! Mä olen niin huono nainen tai mies, koska en ole kumpaakaan. Joku muukin on tällainen ja mulla on oikeus määritellä sukupuoleni. Jännää. Etsinpä lisää tietoa. Eksyn vertaistukiryhmiin. Löydän tietoa. Tästä varmaan olisi hyvä informoida muitakin.

Tässä vaiheessa varmaan pitäisi olla se kaappi, mutta mulla sitä ei oikein koskaan ollut. Mua oli syrjitty ja kiusattu jo sen verran kauan siksi, että olen mitä olen, että siinä ei oikeastaan ollut mitään sen kummempaa salattavaa. Jos haluavat kiusata, niin kiusatkoon edes oikeasta asiasta.

4. Informointi
Aloitan lähimmistä ystävistäni kokeilevasti, sillä en ole vielä aivan varma identiteetistäni. Heillä ei ole ongelmaa asian kanssa. Sitä seuraa perhe, joille tulostin hienon nivaskan Transtukipisteen sivuilta bongattua infolärpäkettä sukupuolen moninaisuudesta. Perhe kaipaa aikaa järkeistää asiaa itselleen, joten en vielä informoi sukulaisia, vaan jätän sen äidin huoleksi. Äiti alkaa informoida sukulaisia. Olen opiskelupaikkakunnassani avoin asiasta siinä määrin, kuin se tulee puheeksi, mutta en jaksa olla aktiivisesti tulemassa kaapista.

5. Reaktioiden vastaanottaminen
Jotkut kaipaavat lisäinformaatiota, jotkut haluavat kieltää asian, jotkut tarvitsevat aikaa sulatella ja jotkut eivät vain kerta kaikkiaan tajua. Päätän ottaa linjan, että en voi hallita muiden reaktioita. Jos heillä on ongelma asian kanssa, niin olkoon.

6. Kyllästys
Mitä helvetin paskaa? Pitääkö mun edelleen olla tulossa ulos kaapista? OLEN MUUNSUKUPUOLINEN. HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA. HEI HEI. Joo ei, en ole nainen. Ei mä en edelleenkään ole nainen. Joo mulla on tissit ja niin on mun miehelläkin. Ei hän ei ole trans. Ei, mun housujen sisältö ei nyt kuulu tähän. Joo en ole mieskään. Trasekin sivuilta löytyy. Joo olen tumblrissa, miten se liittyy tähän? Voitko sanoa vaikka että tyyppi? Heebo? Tai vaikka emt *pyörittää onnenpyörää* digimon? Ei, en vain yhtenä aamuna herännyt ja päättänyt olevani ahven. Mitä vittua edes...

Ehkä tajusitte.

Kasuaalisti muu

Aina välillä tuntuu epäreilulta, että sukupuoleni on joku "juttu". Se kelpaa jutunaiheeksi lehteen, kahvipöytään tai työhaastatteluun. Se on asia, josta minun pitäisi jotenkin aktiivisesti olla jatkuvasti tulossa ulos kaapista.

Kaapista ulos tuleminen tuntuu absurdilta. Olen rantannut siitä ennenkin. Jokaiselle uudelle tuttavuudelle pitäisi tulla ulos kaapista. Uudelle luennoitsijalle. Uudelle työnantajalle. Uusille kurssikavereille. Uusille harrastuskavereille. Tulla ulos asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä muille ihmisille. Tulla ulos asiasta, jota en millään tavoin yritä peittää.

Sille nyt ei oikein voi mitään, että ihmiset joskus vetää toisistaan hätäisiä johtopäätöksiä, mutta sen pitäisi olla enemmänkin keskustelu tyyliin:
- Mä luulin, että sä olit kotoisin Oulusta!
- Ei, kun sieltä Tampereen seuduiltahan mä.
- Ai okei! Kyllähän sen nyt murteesta kuulee, kun tarkemmin kuuntelee.

En mä siinäkään tule ulos kaapista ei-paljasjalkaisena oululaisena. Mä vain korjaan väärinkäsityksen. Eikä kukaan ala inttämään mulle, että 'et varmasti voi olla mitään muuta kuin oululainen'. Tai vaadi näyttämään syntymätodistusta tai haasta minua verbaaliseen kaksintaisteluun siitä, mistä olen kotoisin.

Ei. Sehän olisi absurdia.

Jostain syystä sukupuoleni kyllä kelpaisi debaatin aiheeksi. Mä en voi vaan ilmoittaa sukupuoltani kaikissa yhteyksissä, koska sille ei anneta tilaa. En voi vastata kyselyyn, koska siinä kysytään pakollisena kohtana sukupuolta, eikä anneta oikeaa vaihtoehtoa. En voi hankkia bonuskorttia, koska niiden on välttämätöntä tietää mun sukupuoli. (Ei kuitenkaan niin välttämätöntä, että viitsisivät koodata mulle oikeaa vaihtoehtoa.)

Jos mä en halua missään tilanteessa valehdella tuumaakaan sukupuolestani, niin mun elämästä tulee todella rajoittunutta. En voi hankkia bonuskortteja. Tai paljon muitakaan kortteja. En hakea opiskelemaan. En rekisteröityä facebookiin. En mennä uimaan, kuntosalille tai mihinkään, missä täytyy käydä pukuhuoneen kautta. Minun täytyy välillä kävellä yliopistolla puoli kilometriä, että löydän vessan, jota ei ole osoitettu jonkun toisen sukupuolen edustajalle. Kilometri, jos en uskalla käyttää invavessaa. En voisi hankkia passia, ajokorttia tai mitään muutakaan henkilöllisyystodistusta, koska niissä lukee sitten väärä sukupuoli. Ajokorttia hakiessa pitää tarkistaa, että kortin tiedot, sukupuoli mukaan lukien ovat "oikein ja täydelliset". Valhehan se F siellä on, mutta minkä sille mahtaa?

Minun täytyisi korjata joka ikinen kerta, kun epäilen, että sukupuoleni on luettu väärin. Ja valmistautua pitämään aiheesta luento, koska eihän minulla ole oikeutta vaatia oikeaa sukupuolittamista, jos toinen ei ymmärrä mistä on kyse.

On jotenkin irvokasta, että yhteiskunta pistää mut sekä aktiivisesti valehtelemaan omasta sukupuolestani, että tulemaan kaapista. Enkä mä aina jaksaisi. Kumpaakaan.

Antakaa mun vaan olla kasuaalisti muu.

"Uniikit lumihiutaleet" ja samaistumisen tärkeys

Termiä "uniikki lumihiutale" käytetään kuvaamaan henkilöä, joka haluaa kokea olevansa ainutlaatuinen ja kenties sen vuoksi jopa parempi kuin kaikki muut. Myös sukupuoleltaan epätyypillisiä henkilöitä haukutaan usein "uniikeiksi lumihiutaleiksi". Nyt aion kertoa teille, miksi me emme ole "uniikkeja lumihiutaleita".

Yksi keskeisiä asioita sukupuolikokemukselle on samaistuminen. Prinsessaelokuvat halutaan tehdä niin, että pikkutytöt voivat samaistua tarinan prinsessaan. Actionleffat tehdään niin, että pojat voivat samaistua tarinan sankariin. Tytöt vertaavat itseään äitiinsä ja pojat isäänsä. (Jos eivät, niin yhteiskunta katsoo asioissa olevan jotain vikaa.) Kun ihminen laitetaan johonkin sattumanvaraiseen ryhmään, hän välittömästi bongaa joukosta ne, jotka ovat samaa sukupuolta ja huomattavasti todennäköisemmin hän bondaa itsensä kanssa samaa sukupuolta olevien henkilöiden kanssa. 

Sitä on samaistuminen. Ja siinä tai siitä poikkeamisessa ei ole itseisarvoisesti mitään väärää. Se on vain sitä, miten ihmiset keskimäärin toimivat. Siihen, miten suuri osa siitä on kulttuurillisesti latautunutta toimintaa, en ota nyt kantaa. 

Sitten palataanpa meihin 'sukupuolisesti epätyypillisiin'. Sanottakoon tämän ryhmän edustajia nyt vaikka muunsukupuolisiksi. Emme samaistu samalla tavalla miehiin tai naisiin kuin no... miehet ja naiset (olivat he sitten cis- tai transsukupuolisia). Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö haluaisi samaistua johonkin. Samaistumme lapsena mielellään sukupuoleltaan epäselviin hahmoihin tai eläinhahmoihin, sillä eläinhahmoilla sukupuoli ei ole niin usein merkityksellinen. Omiin suosikkeihini kuului Saapasjalkakissa. Pidin siitä niin paljon, että kuljin aina saappaat jalassa kun vain mahdollista. Se oli mun 'prinsessavaihe' ja yhtä lailla tärkeä osa identiteetinrakennusprosessiani.

Meillä on siis yhtä lailla tarve samaistua, koska tyypillisesti lähipiirissämme tai valtavirrassa mediatuotteita on meille heikommin samaistumisen kohteita alamme helposti näyttää "uniikeilta lumihiutaleilta", jotka vain kiukuttelevat, koska haluavat jostain syystä olla hankalia. Koska samaistumisen kohteita on vähän, ne vähät samaistumisen kohteet, mitä meillä on, saattavat muuttua ulkopuolisen silmissä naurettavan tärkeiksi. Tähän auttaisi kovasti se, että olisi enemmän samaistumisen kohteita, mediassa, saduissa, piirretyissä, julkisuuden henkilöissä... kaikkialla. 

Toki sitä nimitettään tietenkin homosaatioksi ja vihervassareiden aivopesuksi, kuten kaikkea muutakin mikä tukee vähemmän tavanomaista identiteetinrakennusprosessia. On suorastaan hämmästyttävää, miten vihamielisesti ihmiset suhtautuvat kaikkeen, mikä voisi edistää minun ja muiden muunsukupuolisten mielenterveyttä. Nähtävästi meidän ei haluta olevan yhteiskuntakelpoisia yksilöitä, jotka käyvät töissä ja maksavat verorahansa.

Internet on monella tapaa helpottanut elämäämme. Koska netin kautta voimme etsiä vertaistukea helposti ympäri maata tai jopa maailmaa, emme ole aivan niin sidottuja siihen paikkakuntaan, johon olemme sattuneet päätymään. Nimittäin kyllä, samaistumme myös toisiimme ja toistemme kokemuksiin. Sen vuoksi internetissä pyörivät vertaistukiryhmät ovat niin tärkeitä. Transihmisille suunnattuja foorumeja on suomessa muun muassa: Sukupuolikuu (suunnattu kaikille sukupuolivähemmistöön kuuluville), puuteri.org (suunnattu transfeminiinisille ihmisille), wtftm.org (suunnattu transmaskuliinisille ihmisille).

Koska muihin ihmisiin ja muiden ihmisten kokemuksiin samaistuminen on meille niin tärkeää, tästä voisi päätellä, ettemme suinkaan halua olla ainoita kaltaisiamme koko maailmassa, vaan mekin yleensä kaipaamme ryhmää johon kuulua, porukkaa johon samaistua. Emme ole uniikkeja lumihiutaleita, vaan hieman erilaisia ihmisiä kuin miehet ja naiset. 

En pidä sanasta cisseksismi

Se ei tarkoita sitä, että kyseistä nimeä kantava ilmiö ei olisi olemassa, tai että se ei vaikeuttaisi sukupuolivähemmistöjen päivittäistä elämää. Syy, miksi en pidä siitä on se, että aina, kun se tulee keskusteluun, keskustelusta tulee mahdotonta. Ja siis tämä sama tuntuu tapahtuvan aivan riippumatta siitä missä piireissä tämä keskustelu käydään. Silloin keskusteluissa tapahtuu hyvin samanlainen efekti kuin silloin, kun otetaan keskusteluun termi rasismi. Paitsi, että rasismin katsotaan useammin olevan oikeasti olemassa oleva asia.

Otetaanpa pari askelta taaksepäin. Mikä on cisseksismi? Ensinnäkin täytyy tietää, mitä on cis. Termillä cis-sukupuolinen tarkoitetaan henkilöä, joka on sinut sen sukupuolen kanssa, joka hänelle on syntymässä määritelty. Suurin osa maailman ihmisistä on cissukupuolisia. Kyllä, myös silloin kun eivät sitä aktiivisesti ajattele tai tähän termiin identifioidu. Kyseinen termi on luotu ei-arvottavaksi tavaksi puhua henkilöistä, jotka eivät ole transihmisiä. Käytännössä kaikki muut termit arvottavat transsukupuoliset ihmiset jotenkin vähemmän sukupuolensa edustajiksi. Termiä cis tarvitaan siinä, missä tarvitaan termiä heterokin. Yhteistä näille molemmille on se, että ne kuvaavat tilaa, joka on tässä yhteiskunnassa normi. Koska se on normi, siitä ei useinkaan katsota tarpeelliseksi puhua yhtä paljon kuin asioista, jotka eivät ole normi. Sen vuoksi termiä cis käytetään vähemmän kuin termiä trans ja hetero tuottaa vähemmän hakutuloksia kuin homo. (Sen lisäksi, että toki myös sanalla trans viitataan myös moniin muihin asioihin ja se on esimerkiksi englanninkielen sanassa transportation ja homo on ihmisen latinankielisessä nimessä.)

Termillä cisseksismi tarkoitetaan sitä, että oletetaan kaikkien olevan cis tai pidetään transsukupuolisia vähemmän oikeina miehinä ja naisina. Cisseksismiin kuuluu muun muassa se, että jalkovälin katsotaan määrittävän ihmisen sukupuoli. Cisseksismistä kaikkine muotoineen ei myöskään pääse automaattisesti eroon sillä, että on itse transsukupuolinen. Yhteiskunta, jossa olemme kasvaneet on cisseksistinen ja se on vaikuttanut meihin kaikkiin enemmän tai vähemmän.

Samaan aikaan cisseksismi nostaa helposti pintaan hyvin voimakkaitakin tunteita niissä ihmisissä, joiden elämään se vaikuttaa. Pahimmillaan cisseksismi aiheuttaa sen, että transsukupuolinen ei saa elää omalle sukupuolelleen tyypillistä elämää ja hänen sukupuolikokemustaan jatkuvasti mitätöidään. Se voi johtaa ja on usein johtanutkin itsemurhiin ja itsemurhayrityksiin. Esimerkkinä käyköön vaikka paljon Yhdysvalloissa huomiota kerännyt Leelah Alcornin tapaus.

Se, että sinua ei koko elämäsi aikana kohdeltaisi oikeana sukupuolesi edustajana on oikeasti aika musertava ajatus. Siitä huolimatta olen itsekin, kun nämä asiat olivat vielä uusia, nimittänyt cissukupuolisia miehiä "oikeiksi miehiksi". Tämän tyyppinen terminologinen kömmähdys on yksi asia, missä cisseksistisen yhteiskunnan käytännöt näkyvät. Cisseksismi näkyy myös siinä, että sana sukupuolielin on tällä hetkellä asiallisimpana pidetty tapa puhua siitä, mitä kullakin on jalkovälissä. Sanassa varsin vahvasti implikoidaan, että kyseessä on sukupuolen kannalta oleellinen värkki. Mutta kyllä, se on edelleen virallisesti täysin oikea termi, enkä oikeastaan tiedä parempaakaan ehdotusta viralliseksi nimitykseksi niille värkeille.

Joka tapauksessa, kun laitetaan vastakkain henkilö, jolle asia laajemmassa mittakaavassa, yhtään liioittelematta elämän ja kuoleman kysymys ja henkilö, jolle sana tarkoittaa lähinnä toisen osapuolen aggressiivista käytöstä ja pikkumaista termeistä nipottamista... Niin varmaan ymmärrättekin, että soppa on valmis. En pidä siitä sanasta, ilmiöstä, sen vaikutuksista, enkä keskustelukulttuurista sen ympärillä.

Sukupuolikaavioita

Yritän nyt kuvailla omaa sukupuoltani ja suhdettani sukupuolijärjestelmään ja siihen, mitä minun haluttaisiin milloinkin olevan. En pysty yhdessä blogikirjoituksessa käymään aivan kaikkia aspekteja läpi, mutta yritän selittää sen, mitä selitän mahdollisimman simppelisti.

Tässä on äärimmäisen yksinkertainen ja helppo kaavio ymmärtää sukupuoltani. Jos minun välttämättä haluaisi olevan nainen, se tarkoittaisi sitä, että naiseuden määritelmää täytyisi laajentaa niin, että minä sopisin sinne. Ei, se ei riittäisi, että "maskuliiniset naiset" hyväksyttäisiin naisiksi. Maskuliiniset naiset ovat jo naisia. Ihmiset, jotka pitävät tätä ongelmieni ratkaisuna, eivät oikeasti näe minua, vaan olettavat minun olevan joku toinen, joka jo sopii naiseuden määritelmään.

Miten naiseuden määritelmää sitten täytyisi laajentaa? Siten, että määritelmän sisälle päätyisivät henkilöt, jotka eivät ajattele itseään naisina, tai halua itseään puhuteltavan naisiksi, vihaavat tissejä, eivät halua näyttää naisilta, näyttäisivät mieluummin miehiltä, eivät koe olevansa naisia ja näkevät naiseuden jonain roolina, joka täytyy suorittaa ennemmin kuin itsensä yhtenä ominaisuutena. Tai sitten naisia olisivat kaikki, jotka eivät ole miehiä.

 

Se olisi myös hyvin pöljä ja ongelmallinen lähestymistapa sukupuoleen. Oikeasti, jos molempia sukupuolikategorioita laajentaisi tasaisesti, niin putoaisin ennemmin mies- kuin naiskategoriaan.

Jotkut ovat myös kyllästyneet sukupuoliin ja sen ongelmallisuuteen ja ehdottaneet, että poistettaisiin kaikki sukupuolet ja sukupuolisten olentojen sijaan olisimme vain kaikki ihmisiä.

Vähemmän yllättäen tämäkään ei ole ongelmaton lähestymistapa. Vaikka esimerkiksi minulle se ei olisi mikään ongelma, että sukupuolet lakkaisivat käsitteenä olemasta, edelleen monet kokevat saavansa sukupuolisesta määritelmästään lisäarvoa identiteetilleen ja sosiaalisille suhteilleen. Edelleen valtaosalle väestöstä sukupuoli on merkittävä tekijä esimerkiksi kumppaninvalinnassa, sosiaalisissa suhteissa ja omassa identiteetissä. He myös kokisivat heiltä riistettävän jotain, jos sukupuolet yritettäisiin poistaa. Silloin heidän omaan itsemäärittelyynsä ja identiteettiinsä yritettäisiin kajota samoin, kuin tehdään jatkuvasti transihmisille (mitä kyseistä ratkaisumallia ehdottaneet pitävät myös vääränä).

Ei sen puoleen sen toteuttaminen olisi myös täysin mahdotonta. Sukupuoli on niin tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja minäkuvaa, ettei sitä voi vain lakkauttaa.

Noh, entäs sitten ne ~biologiset ominaisuudet~?

Mietitäänpä. Voimmeko määritellä naisiksi vain henkilöt, jotka kykenevät tuottamaan munasoluja ja kantamaan jälkeläisiä? No emme voi. Silloin lapsilla, vaihdevuodet ylittäneillä naisilla, steriloiduilla tai muutoin lisääntymiskyvyttömillä naisilla ei olisi oikeutta kutsua itseään naisiksi. Ja mistä lisääntymiskykyisyyden edes tietää, ennenkuin sitä testaa? Aivan, ei oikein mistään. Eli ei synnyttäneistä naisista ei voisi sanoa varmuudella ovatko he naisia vai eivät.

Tällöin naisia voisi siis olla vain lisääntymiskykyiset äidit. Tällöin myöskin sukupuoli olisi muuttuva ominaisuus. En oikein tiedä, millaista virkaa tällaisella sukupuolikategorialla olisi nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Tätä pöljyyttä on myös yritetty kiertää laajentamalla naiseuden kategoriaa tulevaksi ja menneeksi potentiaaliksi tuottaa munasoluja ja synnyttää. Tässä on se ongelma, että emme voi oikeasti tietää henkilöistä, jotka eivät ole synnyttäneet koskaan, että onko heillä nyt, ollut tai tuleeko koskaan olemaan kykyä tuottaa munasoluja ja synnyttää.

Jos taas perustamme sukupuolen sille, mitä oletamme mahdollisten lisääntymisominaisuuksien olevan, olemme varsin kummallisilla vesillä. Sama oikeastaan pätee myös kromosomeihin. Emme oikeasti voi tietää omia kromosomejamme testauttamatta niitä. Toki suurimmalla osalla tietynnäköisiä henkilöitä on kromosomipari XX ja toisella tavalla tietyn näköisillä XY, mutta hekään eivät voi oikeasti tietää sitä varmaksi. Siihen, mitä me tulkitsemme toisen sukupuolen olevan ei nimittäin vaikuta kromosomit tai lisääntymisominaisuudet. Niitä me emme voi nähdä päälle päin.

Nämä on niitä, mitä useimmiten tarkoitetaan biologisella sukupuolella. Biologisia ovat myös muut ominaisuudet kuten hormonitoiminta ja aivot. Hormonitoiminta vaikuttaa hyvin keskeisesti siihen, miltä me näytämme ja miten muut tulkitsevat sukupuoltamme. Hormonitoiminta on voinut myös vaikuttaa aivoihin. Onko tarpeellista edes sanoa, että aivotkin ovat biologiaa? Ja nimen omaan aivot ovat nykytutkimuksen valossa se, mikä tekee ihmisen sukupuolikokemuksen ja transihmisestä transihmisen. Hormonitoimintaa ja genitaaleja on paljon helpompi muuttaa niin, että transihminen kokee kehonsa omakseen, kuin aivoja niin, että sen sukupuolikokemus muuttuisi kehoa vastaavaksi.

Siksi sukupuoli on aivoissa. Ja minun aivoni sanovat, etten ole mies tai nainen.

Turvattomuuden tunne koulukiusattuna

Olen 25-vuotias, sosiaalinen elämäni on nykyisin varsin tyydyttävää, enkä koe olevani kiusattu nykyisissä yhteiskunnallisissa ja sosiaalisissa ympyröissäni. Aina välillä jostain muistini syövereistä nousee kuitenkin muistoja, joita en voi, enkä oikeastaan edes halua unohtaa. Jos unohtaisin ne, unohtaisin reitin, joka on tuonut minut tähän pisteeseen. Unohtaisin osan itsestäni. Se ei ole kovin miellyttävä ja mairitteleva osa, mutta ymmärrän itseäni paremmin, kun muistan sen. Olin tosiaan koulukiusattu, tiedoksesi, sikäli kun olet uusi tässä blogissa. 

Koulukiusaaminen aiheuttaa edelleen sellaisia asioita, kuin turvattomuuden tunnetta, sellaisen olon, ettei kukaan voi tai halua auttaa minua. Että olen itse velvollinen suojelemaan itseäni kaikissa tilanteissa, koska kukaan muukaan ei sitä puolestani tee. Ja jos tekee, niin ärryn siitä ja epäilen kyseisen henkilön motiiveja. Tai oletan hänen tekevän niin, koska hän haluaa mitätöidä minun pärjäävyyttäni. Koulukiusatulle, joka on tottunut selviytymään yksin ja rakentanut itsetuntonsa sen varaan, että pärjää, on hyvin vaikea ottaa kenenkään apua vastaan. 

Miten tämä sitten pääsi rakentumaan ja millaisia muistoja pärjäämättömyys tuo pintaan? No, minä kerron. Paljon isompia ja pienempiä tapahtumia...

Olin ylä-asteella. Tai sitten jo lukiossa, en voi sanoa ihan varmaksi. En muista aivan tarkkaan kaikkia yksityiskohtia, joihin ei liittynyt minulla mitään tunnereaktiota. Olimme joka tapauksessa kiipeilemässä luokkamme tai liikunnankurssimme kanssa. Rakastan kiipeilyä. Olen kiipeillyt aivan pienestä lapsesta saakka kaikkiin mahdollisiin (ja joskus mahdottomiinkin) paikkoihin. Kiipeilyäni kuitenkin hidastaa kaksi asiaa ensiksikin olen kömpelö läski ja toisekseen pelkään korkeita paikkoja. Nämä ovat kuitenkin vain hidasteita, eivät esteitä. Olen kiivennyt moneen puuhun, maalannut kattoja, työskennellyt yli yhdeksänmetrisillä telineillä ja rakentanut puumajoja. Ja olen ylpeä siitä, miten olen voinut voittaa pelkoni. Pärjätä. 

En siis ollut liian huolissani kiipeilystä. Toki liikunnantunnit olivat aina epämukavia minulle. Väärät pukuhuoneet ja yleisenä silmätikkuna oleminen. Sain olla aivan varma, että tein minä mitä tahansa, ihmiset ilkkuivat minulle joko selkäni takana, tai päin naamaa. Liikunnantuntien ajatteleminen noin ylipäätäänkin on minulle raskasta edelleen. Haluaisin kuitenkin tuoda esille, että se ei ollut liikunnanopettajani vika. Hän oli oikein mukava ja varmaankin yritti parhaansa. Koululiikunta vain on ylipäätään tämänhetkisenä konseptinaan varsin traumatisoiva kaltaisilleni. Epäsuosituille, läskeille ja sukupuolisesti omituisille. 

Kukaan ei noin yleisesti ottaen tuntunut uskovan, että pystyin yhtään mihinkään. Kiipeily vaati paljon yläkropan lihaksia, joita minulla ei ollut varsinaisesti liiaksi saakka. Kiipeileminen oli kuitenkin kivaa ja minulla oli kokemusta sekä juuri riittävästi hullua rohkeutta, että päätin yrittää päästä huipulle. Edes kaikkein matalimmalla seinällä. Repikööt siitä. 

Sain parikseni tytön, joka oli ehkä kaikkein mukavin vaihtoehto kaikista. Parin tehtävä oli kuitenkin huolehtia turvallisuudestani. Pitää kiinni turvaköydestä siltä varalta, että putoisin. Se ei ole tehtävä, jonka haluaisi antaa kenelle tahansa. 

Alku lähti ihan hyvin. Noin puolivälissä meinasin jo luovuttaa, mutta sitten sain kiinni uudesta palasesta ja pääsin jatkamaan. Huipulle oli enää alle puoli metriä matkaa, mutta sopivia kädensijoja oli harvassa. En päässyt palaamaan takaisinkaan. Olin juuri joutunut kurkottamaan sen verran päästäkseni tähän kohtaan, että en uskaltanut laskea jalkaani niin alas kuin edellinen jalansija olisi vaatinut. Olin jumissa. Todennäköisyys sille, että putoaisin kohta kasvoi juuri. Katsoin alas pariani, joka parhaillaan jutteli yhdelle luokan molopäistä.
"Hei?" huikkasin hänelle kokeilevasti.
"Hei, musta tuntuu, että mää oon jumissa", sanoin. 

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota. 

No vitut. Ajattelin. Kiipeän sitten vaikka huipulle saakka siinä kun juttelette. Ehkä te sitten huomaatte mut ja osaatte ottaa vastaan, kun tipahdan. Alas mä en kuitenkaan pysty kiipeämään.

Hypähdin kohti varmimman oloista kädensijaa...

ja 

p

u

t

o

s

i

n

.

Tietenkin. 

Ei minusta olisi actionleffojen sankariksi.

Ja parini? No hän ei ollut hereillä ja köysi oli aivan liian löysällä. Vaikka hänen refleksinsä olivatkin kiitettävän nopeat, osuin silti mattoon. Siitä aiheutunut kirvelevä polvi oli kuitenkin pientä putoamisen aiheuttamaan pettymykseen ja turvattomuuden tuntuun nähden. Olin epäonnistunut. Se, mikä oli minusta joskus ollut kivaa, muistutti nyt vain siitä, että mokasin jälleen kaikkien luokkakavereideni edessä. Sen lisäksi, että minulla oli selvinnyt, että edes luokan kiltein tyttö ei hirvittävästi välittänyt turvallisuudestani. 

Olin omillani. 

Vaikka ei sen olisi pitänyt olla tässä vaiheessa mitenkään uusi juttu, niin sattui se silti. 

Tyttöjen ja poikien kehoista

Mikä on "tytön keho"? Mistä voi ja saa puhua tytön kehona? Onko transsukupuolisen pojan keho tytön keho? Periaatteessahan jos sä olet poika, niin sun kehosi on myös pojan keho, ei kenenkään randomin tytön tai yleisemmän tytön idean omistama keho. Ja tämä on siis riippumatta siitä, onko kyseinen henkilö sukupuolenkorjausprosessissa vai ei.

Jotkut kokevat ongelmallisena sen, että puhutaan siitä, miten joku on sielussaan yhtä sukupuolta ja keholtaan toista. Kenellä on ylipäätään oikeus sanoa, mitä sukupuolta kenenkin keho edustaa? Mistä me puhumme, kun puhumme "biologisesta sukupuolesta"? Biologiselta kannalta sukupuolella on merkitystä vain siinä suhteessa, millaisia sukusoluja yksilö tuottaa. Jos yksilö taas ei tuota minkäänlaisia sukusoluja, tarkoittaako se sitä, että hänellä ei ole biologista sukupuolta? Mitä merkitystä voimme yhteiskunnassamme antaa biologiselle sukupuolelle, joka on oikeastaan vain lääketieteellisesti todennettavissa, eikä välttämättä edes näy ulospäin?

Sukupuoleen sidotuiksi katsotuilla ominaisuuksilla on merkitystä lääketieteellisessä mielessä. Onko henkilöllä tissit vai ei, on merkittävää sen kannalta, onko tällä riski saada rintasyöpä. Onko henkilö hormonikorvaushoidossa vai ei, on merkittävää sen kannalta, minkä vitamiinien/ravintoaineiden saantiin on yksilön kiinnitettävä huomiota ruokavaliossaan. Miksi sen kuitenkin täytyisi olla merkittynä esimerkiksi väestötietorekisteriin ja passiin? Yhtä lailla esimerkiksi diapetes, epilepsia tai reuma ovat merkittäviä lääketieteelliseltä kannalta, niitä ei näe ulospäin ja niitä ei lue passissa.

Yhtenä syynä pidetään sitä, että henkilöllisyyttä on vaikeampi väärentää, kun karkeasti puolet porukasta rajautuu pois. Se on kuitenkin hyvin karkea, varsin erehtyväinen ja sattumanvarainen tapa "ehkäistä henkilöllisyysvarkauksia". Paljon tarkempaa olisi esimerkiksi merkitä passiin aikuisen henkilön pituus. Se rajaisi paljon suuremman osan porukasta pois ja on verrattaen melko stabiili ominaisuus.

Lainsäädännöllisellä tasolla en oikein näe, miksi sukupuolen pitäisi olla mitenkään merkittävä tekijä.

Mutta onko oikein sanoa, että transtytöllä on pojan keho? Tavallaanhan se ilmaus sisältää ajatuksen siitä, että tyttöjen ja poikien kehojen täytyisi olla tietynlaisia. Siinä mielessä se on ongelmallista.

Toisaalta, jos sanotaan, että niin ei voi sanoa, niin siitä voi tulla sellainen olo, että transsukupuoliselta kiistetään oikeus tuntea dysforiaa, kehoristiriitaa. Jos oma keho näyttää väärältä ja muut tulkitsevat sen aina väärän sukupuolen kautta, eikö silloin ihmisellä ole oikeus sanoa, että hän on syntynyt väärään ruumiiseen?

Tässä pohdinnassa on paljon kysymyksiä ja hyvin vähän vastauksia. Suureksi osaksi siksi, että tähän ei ole oikeita vastauksia. Ydinasia on kuitenkin siinä, että pitää aina kuunnella sitä, mitä ihminen itse sanoo omasta kehosuhteestaan ja kunnioittaa sitä. Jos ihminen sanoo, että hän tuntee syntyneensä väärään kehoon, tunne on validi sellaisenaan. Teknologia ei ainakaan toistaiseksi salli meidän hypätä kehosta toiseen, mutta kehon sukupuolisena nähtäviä piirteitä on kyllä mahdollista muuttaa ja ehkä sitten keho alkaa tuntua enemmän omalta. Vähän kuin asunto, johon vanha asukas on jättänyt kaikki tavaransa alkaa tuntua kodilta vasta, kun omat tavarat on tuotu tilalle.

Kesä on herännyt

Samalla se on herättänyt jotain minussa.

Nyt vietän ensimmäistä kesääni kaupungissa. Monella tavalla nautin Oulun kesästä ja kesäisyydestä. Pidän siitä, että ympärilläni on ihmisiä ja juttuseuraa. Kuitenkin, pitkästä aikaa, tunnen, että en kuulu kaupunkiin. Kesä on herättänyt luonnon ja minä haluan sinne. En kuitenkaan halua mennä ulos. En halua nähdä muita ihmisiä. Jos voisin teleportata, teleporttaisin itseni jonnekin keskelle metsää. Vaikka vain tunniksi. Tai puoleksi. Tai edes vartiksi. Keskelle ei-mitään; ei-kenenkään nähtäville.

En tiedä, kuka olen. Tai tiedän, mutta en tiedä, mihin ryhmään minun olisi tarkoitus identifioitua. Pidän suuren kaupungin anonymiteetistä. Pidän yliopiston akateemisuudesta, pidän siitä, kun olen yliopistolla ja näen paljon tuttuja ja ihmiset tervehtivät. Tiedän, että kuulun siihen joukkoon. Toisaalta nautin aivan suunnattomasti siitä, että voin vain mennä keskelle metsää näkemättä matkalla ketään, ilman kovinkaan suurta vaaraa siitä, että törmäisin yhtään kehenkään.

Tietokoneella pääsen lähimmäksi sitä, että voin jäädä omaan rauhaani, mutta se ei yksistään riitä. Voisin laittaa jotain meditointiin tarkoitettuja luonnonääniä soimaan taustalle ja katsella vailla norppakamerasta Saimaan luontoa livenä, mutta se ei riitä.

Kaipaan metsää. Kaipaan metsään.

Hyvää ja huonoa

Tähän päivään mahtuu niin hyvää kui huonoakin. Käsitellään nyt ensiksi ne huonot alta pois, koska tykkään valittaa.

HUONOA:

Kaksi aivan yksittäistä asiaa, jotka vaivaavat minua enemmän kuin pitäisi: 1) tiedustelut lisääntymisestäni 2) random tytöttely kadulla.

Yksi asia, joka vituttaa minua ihan sen verran, kuin on minusta aiheellistakin: antibiootit sivuvaikutuskierteineen. Mulla on poskiontelon tulehdus. Nyt on poikkauksellisen paha siitepölykausi. Sain muutama päivä sitten vatsaystävällisemmän version antibiooteista ja antihistamiinia "röörejä ilmastoimaan". (Tämä viimeisin, huipputieteellinen termi huvitti lievästi.) Eilen totesin kaksi asiaa: 1) antihistamiinien täyteaineena on maitosokeria (ja luonnollisestikin minulla on laktoosi-intorelanssi, joten se siitä vatsaystävällisyydestä) ja 2) "röörini" vaikuttaisivat "ilmastoituna" jo ilmankin. 

Looginen päätelmä: antihistamiini pois. Tänään totesin päätökseni vaikuttavan siten, että minulla puhkesi ärhäkkä nokkosallergia. (Eli olin punainen, kutiseva ja paukurainen kaikkialta.) Kävin suihkussa pesemässä itseni perusvoiteelle, kuten atooppinen kämppikseni ruukaa tehdä. Lisäsin kuivattelun jälkeen aloeveraa ja perusvoidetta about kaikkialle. Laitoin mahdollisimman vähän kiristävät ja hiertvät vaatteet (eli löydän paidan ja kauhtanan) ja googlailin vähän. Totesin ihottuman olevan nokkosihottumaa, tavallinen kyseisen antibiootin oire, jota aiheuttaa myös poskiontelontulehdus ja siitepöly. Ja siihen auttaa mikäpä muukaan kuin antihistamiini, jota nautin sitten laktaasitabletin kera. Joku aikaa se jälkeen alkoi olla taas ihan inhimillinen olo. 

Tätä viimeisintä episodia on voinut seurata myös tumblristani:

http://perspektiivivirhe.tumblr.com/post/144340947184/röörejä-ilmastoimaan-lääketieteellinentermistö 

http://perspektiivivirhe.tumblr.com/post/144401418914/perspektiivivirhe-mulla-on-näköjään 

http://perspektiivivirhe.tumblr.com/post/144401699424/perspektiivivirhe-otin-sit-antihistamiinia 

HYVÄÄ:

Unohdin makuuhuoneeni oven auki. Tämän seurauksena koko kissalauma halusi parveilla makuuhuoneessa ja jopa suhteellisen sopuisasti. Se on hyvin poikkeuksellista. Yleensä ne alkavat aina välittömästi kähistä jotain.

Sen lisäksi minulla oli kahden tunnin vaihto junassa. Kyllä, tämä oli hyvä asia. Siitä nimittäin seurasi parikin asiaa. 

Koska kaksi tuntia on pitkä aika hengailla randomkaupungissa, päätin kysellä facebookissa, huvittaisiko ketään kyseisessä randomkaupungissa lähteä vaikka kahville. Sukulaiseni, joka on sinällään mukava tyyppi, mutta jota tapaan liian harvoin, tarttui kutsuun ja meillä oli oikein hauskaa lätistä kaikenlaista shaibaa pari tuntia. Se oli itsessäänkin erittäin positiivista. En joutunut hengaamaan keskenäni.

Sen jälkeen, kun olin jo sopinut tapaavani sukulaiseni, parikin muuta randomkaupungissa asuvaa kaveriani laittoi viestiä, että hitsit, kun olisi huomannut aiemmin ja toivottivat tervetulleeksi vaikka vieraaksikin joskus. 

Ja itse päivityksessä minua toivottiin muuallekin Suomea vierailemaan ja käymään kavereiden luona. Pari jäikin vähemmän tosissaan riitelemään kumpaan kaupunkiin minut pitäisi saada. 

En tiedä, onko tämä tavallistakin ihmisten vuorovaikutusta. Joka tapauksessa se lämmittää hyvin paljon mieltäni. Molemmat luultavasti johtuvat siitä, että minulla ei koskaan aiemmin ole varsinaisesti ollut liikaa kavereita ja olen tuntenut olevani jotenkin kroonisesti epätoivottua seuraa.

Kuten olen ehkä aiemminkin todennut, mutta onni on ympäröidä itsensä samanlaisilla nörteillä/hulluilla kuin itse on. 

Se menee ohi

Sen kyllä piti mennä jo. Mutta ei voi mitään. Luulin, että olisin tänä vuona välttynyt viime vuoden virheiltäni. Että olisin tuntenut rajani. Olisin kasannut itseni ja pysyisin koossa. Laskelmoin hienosti, että saisin kaikki tarvittavat kurssit suoritettua kevään aikana. Nekin, mitkä syksyllä jäivät roikkumaan. Ja muut projektit hoituisi ilman hirvittävän suuria uhrauksia opiskelujen suhteen. Että minulla olisi vielä projektien hoitamisen jälkeen kuukausi aikaa keskittyä opiskeluhommille. En kuitenkaan ottanut huomioon laskiessani resursseja, että olisin kuukauden päivät kipeänä.

En ole hyvä sairastamaan. En tykkää olla avuton. En tykkää siitä, etten voi tehdä juttuja. En tykkää siitä, että minusta tuntuu, että minun pitäisi silti tehdä juttuja. En tykkää siitä, ettei keskittymiskykyni riitä mihinkään. En tykkää siitä, etten saa mitään aikaiseksi. En tykkää siitä, että asiat menee minulta ohi. En tykkää siitä, että muut joutuvat hoitamaan minulle kuuluvia asioita. Ja kun sanon en tykkää, tarkoitan että nämä ahdistaa mua aivan helvetisti, vallankin iltaisin. Nyt näköjään myös päivällä.

En saa tehtyä mitään. Olen ällöttävä. En muista mitään. Unohdan kaiken. Minua ei saa kiinni. En saa informaatiota tai olen unohtanut saamani informaation. Minun vikani kuitenkin. 

Istun sohvan nurkassa yksin kotona ja päälleni kiipeää kissa, joka haluaa työntää perseensä naamalleni ja joka tykkäisi pissata lempinojatuoliini. Rapsutan kissaa. Se menee ohi, sanon itselleni. Ja sanon sen uudelleen niin monesti, että se todella menee ohi. 

Sitten voisin onnitella kaveriani, jonka syntymäpäiville sain kutsun liian myöhään, eikä minulla enää riitä resursseja mennä. 

//muokkaus:

Luulin julkaisseeni tämän jo muutamia päivä sitten, mutta en näköjään julkaissutkaan. Menköön nyt.

Hyviä uutisia

Vaikka maailmalla tapahtuukin paljon kaikkea kakkaa, niin kaikki ei ole paskaa. Kokosin muutamia esimerkkejä viime ajoilta, joiden avulla voi yrittää palauttaa uskoaan ihmiskuntaan:

HS: Suojelutyöllä on onnistuttu pelastamaan uhanalaisia lajeja
Yle: Uusi syöpähoito nostattaa toiveita – täysin ihmisperäinen vasta-aine löytää syöpäsolut

Yle: Suomalaisten kehittämän nyhtökauran halutaan syrjäyttävän lihan lautasilta ympäri maailmaa
WWF: Saimaannorppaa voi katsoa toukokuun ajan livekamerasta
Amnesty: Norjassa sukupuolen juridinen vahvistaminen on jatkossa henkilön omasta ilmoituksestaan kiinni

> Lisää Amnestyn hyviä uutisia

Myös tumblrissa on sivusto, joka kerää hyviä uutisia: ilouutinen.tumblr.com

Ei mulla tänään muuta. Katsokaa norppaa.

Siinäpä se.

Palautteen saamisen merkitys

Tästä päivästä on mennyt 9 tuntia yhteen vapaa-aikani projektiin ja noin puoli tuntia opiskeluun. Arvatkaa, kummasta minulla on enemmän sellainen olo, että en tee tarpeeksi, en riittävästi, minun olisi pitänyt tehdä enemmän... Luonnollisestikin siitä, mikä ei ole opiskelua. Opiskelunihan vaikuttaa lähinnä minuun, projekti vaikuttaa moniin ihmisiin ympärilläni.

Teen projektissa tällä hetkellä hallinnollisia hommia. Niissä on omat puolensa. Tekisin mielelläni taiteellisempia hommia ja olen saanutkin siihen rohkaisua. Tosin, en voi olla ajattelematta, että minut halutaan vain pois näistä tehtävistä, koska olen niissä huono. Ainakin usein tuntuu siltä, että olen. Soimaan itseäni, että olisi pitänyt tehdä enemmän, huomata aiemmin, puuttua aiemmin, kommunikoida enemmän... Ajattelin hommaan lähtiessäni, että se on paikka, jossa minusta on eniten hyötyä. Nyt en enää tiedä. Koska minulla keväällä oli jonkinasteinen burn out, josta meni melkein vuosi toipua, en ole aivan varma, mitkä päässäni olevat ajatukset ovat realistisia ja mitkä eivät. Oman kehitykseni kannalta, minun olisi tärkeää tietää ja saada feed backiä siitä, missä olen onnistunut ja mitä minun olisi pitänyt tehdä paremmin. Ihan vain, jotta pystyn jatkossa arvioimaan omaa toimintaani realistisesti. 

Luonnostaan en ole hirvittävän kova ylitulkitsemaan ja ignooraan mielelläni kaiken, mistä en ole ihan varma, mutta burn outin ja siitä seuranneen itsetunnon laskun seurauksena olen alkanut tulkita enemmän sitä, mikä jää sanomatta, vallankin jos koen sen kohdistuvan omaan tekemiseeni. Koska mä tiedän, että masennukselle on tyypillistä muiden ylitulkitseminen, en vielä täysin uskalla luottaa omaan tulkintakykyyni. 

Mua saattaa myös ahdistaa jotkut ihan triviaalit asiat, mutta musta tuntuu, että mulla ei ole oikeutta ahdistua niistä. Samaan aikaan vaadin itseltäni sitä, että ymmärrän kaikkia muita, jotka ahdistuvat triviaaleista asioita. 

Ruma ja säälittävä ihminen

Otsikkoon sain inspiraation Rattoradiosta. Itse radiossa aihetta kyllä käsiteltiin hyvin asiallisesti ja fiksusti, ei siitä sen enempää. Enemmän vitutti aikanaan, kun Radio Rockissa väitettiin, että kaapista tarvitsee tulla ulos vain kerran. Eivät ole selvästikään koskaan yrittäneet.

Mutta siis, tämän blogikirjoituksen pointti oli sukeltaa vähän syvemmälle pääkoppaani, kuin mitä tuo 'lista asioista, jotka ovat tekemättä' teki. Tänään ahdistaa. Mikä? Kaikki. Ei mikään erityisesti. Miljoonat täydellisen triviaalit pikkuasiat.

Herään. Kello on puoli yksi iltapäivällä. Menin nukkumaan 12 tuntia sitten. Joka paikka on hiessä ja ruumista tuntuu väsyttävän liikaa, että sitä viitsisi vääntää irti sängystä. Tiedän, että pitäisi käydä suihkussa. En halua. Kehossa ainoa asia, joka tuntuu omalta, on hartiat. Koko muu kroppa on ylimääräistä painoa, joka on ripustettu sen varaan. En halua mennä suihkuun. En halua ajatella kehoani yhtään enempää. Suihkun jälkeen olisi kylmä ja märkää. Sit pitäisi kuivata, että voisi pukea päälle. En halua sitä. Puen päälle binderin, joka minulla oli eilenkin. Ja ehkä sitä edellisenä päivänä. En muista. Se ei haise ihan tunkiolle. Huoneen nurkassa lojuu housut ja naulasta löytyy huppari ja kaulahuivi. Hyvä. Kurkku on kipeä ja hengittäminen tavallista työläämpää. Dysforia nivoutuu yleiseen huonoon oloon.

Ovessa on muistutus siitä, että pitää maksaa laskuja. Ja muistutusmaksuja. Joita minun ei tarvitsisi maksaa, jos olisin tehnyt asiat ajallaan.

Päivä jatkuu ja syöttää minulle jatkuvasti pieniä vihjeitä asioista, jotka vituttavat ja jotka minun olisi pitänyt hoitaa ajat sitten ja jotka yleensä tarkoittavat sitä, että rahaa joko menee vähän lisää tai on mennyt turhaan. Tai että olen vain pettänyt jonkun odotukset. Tai muuten vaan päästänyt suustani jotain, minkä olisi voinut pitää omanakin tietona.

Olen ollut hereillä tähän mennessä tunnin.

Tätä tarkoitan tyhjiöllä. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että tekeminen pitää järjestää uusiksi. Myös pää pitää järjestellä uusiksi. Järjestää psyyke vastaamaan tilanteeseen. Niin kauan, kuin oli jatkuvasti jotain tekemistä. Tekemistä, josta vastasin jollekin muulle kuin itselleni, homma toimi. Projekti oli illalla viimeinen asia ja aamulla ensimmäinen, jota ajattelin monen viikon ajan. Nyt ei ole.

On opiskelijavappu. Olisi täydellinen sauma alkoholisoitua. Onneksi en ole toistaiseksi osoittanut taipumusta siihen.

Jos ajattelen mitään vitutuksen aihettani syvemmin, niin alkaa ahdistaa. Suojakeinona yritän estää itseäni ajattelemasta asioita, puran ne analyysin avulla osiin ja totean niiden olevan merkityksettömiä.

Ja mikään tästä ei näy juurikaan ulospäin. Saan nipin napin kurssit suoritettua ja palautettua kaiken, mitä pitääkin. Ystävilläni on omiakin murheita. Kaikki me kai ollaan samassa veneessä. Minä pärjään vielä melko hyvin. Enkä mä tiedä, mitä mä sanoisin, vaikka joku kyselisikin. Luultavasti en haluaisi vastata ollenkaan. En mä jaksaa selittää itseäni.

Musta tuntuu, että yksi ystäväni syyttää minua siitä, etten ole tehnyt sitä, mitä olen luvannut. Yritän parhaani mukaan ignoorata enemmän ja vähemmän suorat vihjaukset siitä ja sen sijaan tehdä sen, mitä on tehtävissä. En jaksa käsitellä tunteita. En omia, tai muiden. Ylipäätään otan rauhallisesti vastaan kaikki syytökset ja tunteenpurkaukset, yritän poimia sieltä oleelliset asiat ja käytän ongelmanratkaisukykyäni tilanteen ratkaisemiseen. Tunnustan, jos olisin voinut tehdä jotain paremmin ja jos homma ei muuten etene, voin ottaa vaikka koko keissin omaksi syykseni. Ihan sama. Kunhan päästään eteenpäin.

En puhu juurikaan siitä, miltä minusta tuntuu. En pidä sitä relevanttina. Mietin aina tunteen kohdalla, 1, missä määrin se on oikeutettua ja 2, missä määrin sen esiintuomisesta on hyötyä. Yleensä vastaus vähintään jompaan kumpaan on "ei se ole". Tämä ei ole edes mikään uusi toimintamalli. Olen toiminut näin jo aika kauan. Ainakin ylä-asteelta saakka. Ehkä jo ala-asteeltakin. Luulen, että se on syy sekä siihen, miksi psyykkiset vastoinkäymiset vaikeuttavat elämääni tälläkin hetkellä vain lievästi. Se on toisaalta myös syy, miksi on melko epätodennäköistä, että saan siihen mitään apua itseni ulkopuolelta.

Vappu ja tyhjiö

Kun elämästä yhtäkkiä loppuu isompi projekti, niin se jättää jälkeensä tyhjiön, jossa on vaikea organisoida elämäänsä uudelleen. Onhan mulla toki tekemistä, joilla täyttää tyhjiö. Tässä on kuitenkin mennyt viikko, että olen alkanut hiljalleen oppia edes jotenkin järjestämään elämääni uusiksi ja rukkaamaan prioriteettejani. Minusta tuntuu, että olen nyt melko hyvin kartalla siitä, mitä minun pitäisi tehdä.

- Maksaa laskut
- Gradu
- Organisoida osaltani yhtä toista tapahtumaa
- Hoitaa projektin jälkikäsittelyä
- Graduttaa
- Käydä jossain vappuriennoissa, ne kun niin olennaisesti tällä hetkellä kuuluvat elämänvaiheeseeni
- Kuunnella vappuradiota, onneksi se hoituu kaiken muun mukana
- Gradua, miksi se mun ohjaaja haluaa nähdä taas mun ideapaperin?
- Yrittää purkaa kaupungin kirjaston lainauskielto
- Ja yliopiston kirjaston
- Selvittää onko mulla vielä johonkin lainauskielto
- Lainata gradukirjoja
- Ja varmaan palauttaa ne, mitä mulla on lainassa
- Olihan listalla varmasti gradu?
- Varata jollekin kavereiden keskeisille illanistujaisille aikaa, kaikki tuntuu tarvitsevan sitä
- Siivota
- Yhden kurssin luentopäiväkirja
- Lähettää sähköpostia toisen kurssin pitäjälle
- Tarkistaa oliko vielä joku kurssi, jonka joku suoritus uupuu
- Gradu.

Sit asioita, jotka olen jo hoitanut! (Ei sillä, että tämä antaisi teille mitään oleellista informaatiota, mutta minulle tulee parempi mieli, kun mietin, mitä olen saanut aikaiseksi viimeisen viikon aikana.)

- Löysin avaimeni. Olivat viikon hukassa.
- Selvitin, mitä hammaslääkäriaikoja ja vastaavia olen unohtanut
- Lähetin jotain jalostuneempaa ajatuksentynkää jauudelleenjärjestellyn disposition (=sisällysluettelon) graduohjaajalleni
- Katsoin Hannibalia. (Lasken tämän mielenterveyteni hoitamiseksi.)
- Olen kirjoittanut graduani yhdessä opiskelukavereideni kanssa
- Olen käynyt yliopistolla tekemässä asioita
- Kirjoitin runon

Ehkä mä olen tehnyt vielä jotain? Monia sellaisia asioita ainakin, jotka on lueteltu ylemmässä listassa, mutta joita en ole vielä saanut päätökseen.

Mun piti kirjoittaa jotain syvällisempääkin pohdintaa tähän, mutta nähtävästi en nyt saa aikaiseksi.

Sanottavaa hiljaisuudesta

Näyttää kovasti siltä, että tämä blogi on hiljenemässä. Kirjoitan enää hädin tuskin joka kuukausi, kun parhaimmillaan kirjoitin päälle kymmenenkin postausta kuukaudessa. Musta jotenkin tuntuu, että mulla ei ole mitään sanottavaa.

Yhteiskunnassa tapahtuu aivan järjettömän paljon kaikenlaista koko ajan: hallitus leikkaa sieltä ja täältä ja pöljäilee milloin mitäkin, globaalissakin mittakaavassa ollaan kriisissä, minkä seurauksena turvapaikanhakijoita virtaa, terrorismi on tapetilla ja äärioikeisto liikehtii huolestuttavan paljon, translakiin ei ole vieläkään saatu muutosta ja sukupuolineutraalin avioliittolain ohessa tehtäviä lakimuutoksia (esim. äitiyslaki) yritetään hidastaa ja estää kaikin tavoin. Ympäristö muuttuu ja asiantuntijoiden koko Suomi romahtaa 35 vuoden päästä. Siitä päätellen, mitä hallitus on viime aikoina puuhaillut, en tosin usko siinä kestävän niinkään kauaa.

Vähemmän yllättäen mullakin olisi mielipiteitä, mutta jostain syystä saan hyvin harvoin provosoiduttua riittävästi jaksaakseni kirjoittaa mitään aiheista. Omassa elämässäni yritän lähinnä saada kaiken sen tehtyä, mitä olen luvannutkin ja sitten loppuajan sulatan aivojani tuijottamalla hassuja kissakuvia, paskoja meemejä ja netflixiä.

Tähän asti oon aina kirjoittanut blogia, kun musta on tuntunut, että mulla on jotain sanottavaa. Lopetanko mä tän blogin? Jätänkö mä sen olemaan olemassa omalla painollaan ja katson onko tämä vain tilapäistä? Tämä on kuitenkin ollut mulle henkireikä jo aika kauan ja huomaan olevani jotenkin emotionaalisestikin kiintynyt tähän blogiin. Jos mä vielä katselen ja kirjoitan aina, kun on jotain sanottavaa. Niinkuin tähänkin asti.

Neljännesvuosisata

Mulla on vissiin tullut tavaksi kirjoittaa tähän aikaan vuodesta. 

Olen 25-vuotias. Äiti soitti kysyäkseen, miltä on tuntunut elää yksi neljäsosa vuosisataa. Sanoin, että en tiedä, kun ei ole vertailukohtaa. Sen jälkeen se kysyi kesätöistä.

Sama virsi joka vuosi sitten lapsuuden. On syntymäpäivä. Pitäisi tehdä jotain erikoista. 25 täytetään vain kerran. (News flash, niin kaikki muutkin vuodet.)

Katoin dekkaria, kävin kylässä, söin kakkua, jonka ostin eilen kaupan pakastealtaasta, tykkäsin ihmisten onnentoivotuksista facebookissa. 

Joidenkin mittareiden mukaan olen vasta nyt aikuinen. Kehossa alkaa tapahtua ikääntymistä. Ei sitä vielä huomaa, mutta nyt se alkaa. En oo ollut tyytyväinen kehooni sen jälkeen, kun se kahdeksanvuotiaana päätti alkaa kasvattaa tissejä, joten tuskin rypyt sen pahempi ongelma tulee olemaan. Se, että fyysisesti lakkaa pystymästä asioihin on varmaan vittumaisempaa. Kun mua nyt jo vituttaa se, että mun kehonhallinta on aivan perseestä.

Dysforia on alkanut oireilla enemmän. Olen alkanut karttaa kokovartalopeilejä. Työnnän sen vain syrjään ja toivon, että pääsen hoitoihin, ennen kuin alkaa hajottaa. Tiedän, että ne eivät tule ratkaisemaan maagisesti kaikkea ja kehossa on joitain asioita, jotka pitää vaan hyväksyä, mutta haluan nähdä ensin, mitä voin muuttaa, jotta voin sen jälkeen katsoa, mitä täytyy vain hyväksyä. Sitä rajaa olen nimittäin etsinyt 8-vuotiaasta saakka. Toivon, että siitä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olen sen löytänyt.

Myöskin, has been 0 days since misgendered unnecessary. Ei loppuen lopuksi iso juttu. Enkä tiedä tiesikö edes. Jotenkin sen silti huomaa. Aina. Huominen on varmaan vielä pahempi.

Vuoden ensimmäinen maanantai

No ei kalenterin mukaan, mutta noin käytännössä tämä on ensimmäinen maanantai. Ensimmäinen päivä yliopistolla, ensimmäinen luento, ensimmäinen lounas yliopiston uusituissa ravintoloissa ensimmäinen harrastejärjestön palaveri ja niin edelleen.

Koska luento alkoi kymmeneltä, tai akateemisen vartin huomioon ottaen 10.15, päätin pistää herätyskellon soittamaan ajoissa 8.30. Ehtisin torkuttaa vaikka puoli tuntia. Syödä kunnon aamupalan rauhassa. Katsoa, missä luento on ja kävellä rauhassa yliopistolle.

Ja sitten unenpöpperössä ja loman jäliltä ruosteessa pistin torkun sijaan herätyskellon kiinni. Näin unta, jossa jokaisella oli oma debressiolta ja painajaisilta suojaava kettu ja minun piti palata vuorokausi takaisin ajassa voidakseni estää jotain tapahtumasta. Jostain syystä uni päättyi siihen, että olin töissä terveyskeskuksessa ja kaapistani löytyi gorgi, jonka selkään oli teipattu ilmastointiteipillä radiolähetin. En ole ihan varma mitä yhteyttä millään oli mihinkään.

Sitten heräsin ja huomasin nukkuneeni reilun tunnin. Kello oli 9.45. Söin kiireellä aamiaisen pukien vaatteita ja pakaten reppua. Menin pyörävarastoon toteamaan, että kumini ovat tyhjät ja juoksin pysäkille, johon tupaten täynnä oleva bussi saapui kuin tilauksesta. 

Olin yliopistolla noin klo 10.12 ja juoksentelin tovin ympäriinsä, ennenkui löysin oikean salin. Istuin luentosalin pankkiin klo 10.20 ja havaitsin, että luennoitsija ei ollut vielä ehtinyt edes aloittaa. 

Latailin Aapon, eli Oulun Yliopiston opiskelijoille suunnatun sovelluksen, josta voi katsoa luennot, muutokset niissä ja suoritetut opintopisteet näppärästi. Sen sai vihdoin tabletilleni ja se toimi jopa. Laskeskelin, että siitä huolimatta, että sain syksin aikana tehtyä vain 10 opintopistettä, saisin keväällä paikattua sen niin, että välttäisin ongelmat Kelan kanssa.

Yliopiston ravintolat olivat siirtyneet toisen yhtiön ylläpitämiksi vuoden vaihteesta ja pääsin tänään ensimmäistä kertaa havainnoimaan eroja. Positiivisena puolena täytynee mainita että erityisruokavalioita säilytetään vihdoin oikein, mikä on varsin lähellä laktoosi-intorelantin sydäntä. Heti siinä sydämen alapuolella olevassa suolistossa.

Tänään on muuten myös epävirallinen "nimenottopäivä" eli lähin vastineeni nimipäivälle. Vuosi sitten tänä päivänä, laitoin maistraatille hakemuksen nimen vaihtamisesta sukupuolineutraaliin. Sitä voisi juhlia jotenkin. Jos mä vaikka ostan keksiä tulevaan palaveriin.

Yllättävän hyvä maanantai siis. Kaikesta huolimatta. Ainakin tää antaa uskoa tulevaan vuoteen.

(Mielen)terveyskuulumiset III

Nyt mulla menee ihan hyvin. Ei ahdista tekemättömät asiat, vaikka niitäkin on. Välillä on vaikea motivoida itseään tekemään niitä, mutta ei sillä tavalla ylitsepääsemättömän vaikealta. Jos nyt vaikka vaihteeksi kaikki menisi edes sinne päin kuin strömssössä, niin mää varmaan selviän tästä ottamatta enempää osumaa.

Keskittymiskyky on aika nolla, mutta en tiiä, missä määrin se on varsinaisesti uutta. Mulla on paljon muitakin keskittymishäiriöille tyypillisiä piirteitä. Ei kuitenkaan riittävästi, että niistä saisi diagnoosin. Enkä kyllä tiedä, mitä se varsinaisesti auttaisikaan. En tiedä saako näin lievään keskittymishäiriöön edes lääkitystä. Aina kun unohdan jotain dramaattisempaa, niin äiti käskee mennä lääkärille, mutta en mä koskaan mene.

Pitäisi kyllä soittaa YTHS:lle, ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiölle, ja varata aika hammaslääkärille. Ja laktoosirasituskokeeseen. Sain laktoosi-intorelanssin joskus vuosi sitten, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä hakemassa diagnoosia.

Voisin soittaa tänään, mutta on sunnuntai. Huomenna pitää keksiä uusi tekosyy olla soittamatta.

Huono kristitty

Olen kristitty. Uskovainenkin. Ainakin sort of. Minussa on vain sellainen vika, etten juurikaan viihdy muiden kristittyjen seurassa. Itse asiassa parhaat ystäväni ovat joko agnostikkoja, sekularisteja tai ateisteja, sikäli kun minä olen aiheesta keskustellut heidän kanssaan. Miksi en juuri viihdy uskovaisten kristittyjen seurassa? Kärjistettynä vastaus olisi, että koska he ovat liian usein totuutta vääristeleviä, tekopyhiä ja sokeita inhimilliselle kärsimykselle.

Jeesus halusi sanoa meille, että älkää olko ihmisperseitä. Minä kärsin, kun te olette kusimulkkuja kanssaihmisillenne. "Rakasta lähimmäistäsi, niinkuin itseäsi ja Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko mielestäsi." Näin kuuluu minun muistikuvieni mukaan rakkauden kaksoiskäsky, joka täytyi riparilla painaa ulkomuistiin ja jota tuli kerrattua useampana vuonna rippileirin isosena. Muistan vielä, että tämä kohta jatkui siten, että Jeesus sanoi tämän olevan koko laki.

Jeesus ei sanonut, että homot joutuvat helvettiin. Jeesus ei sanonut, että kivittäkää maahanmuuttajat ja sylkekää kaikkien erilaisten päälle. Jeesus ei käskenyt henkisesti pahoinpitelemään transsukupuolisia, tai muita sukupuoli ja seksuaalivähemmistöjen edustajia. Jeesus kieltäytyi tuomitsemasta avionrikkojaa, vaikka pitikin avioeroa syntinä. Ylipäätään Jeesus oli sorrettujen vähemmistöjen puolella.

Ainakin, mikäli Raamattua on uskominen. Tässä tulee toinen kohta, jossa kristityt vääristelevät totuutta - varsin usein tosin tietämättömyyttään. Raamattu ei ole pudonnut sellaisenaan taivaasta, eikä ole oikeastaan mitään järkevää tai edes kovin teologisesti pätevää syytä pitää sitä suorana Jumalan Sanana ihmisille.

Raamattua on käännetty monista eri kielistä monille eri kielille. Sitä ei ole alun alkaen kirjoitettu yhdeksi kokonaisuudeksi, vaan se on kokoelma hengellisiä tekstejä, joita aikalaiset ovat kirjoittaneet tietyssä kontekstissa tietylle kohderyhmälle ja joita on sittemmin muokattu ja kirjoitettu uudestaan paremmin aikakauteen sopiviksi. Raamatun tekstejä on kirjoitettu ja muokattu vähintäänkin satoja vuosia. Tämä aikauteen sopivaksi muokkaaminen on lopetettu joskus silloin, kun Vatikaanissa päätettiin, että Raamattu on pyhä kirja. Raamattu on vähän niin kuin käyttöohjekirja elämään, joka on jätetty systemaattisesti päivittämättä viimeisen puolen tuhatta vuotta - sen ajan kuin ihmiskunnan kulttuurillinen kehitys on ollut koko historiansa kiivainta.

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkään asioista, jotka kristinuskossa ja kristityissä on pielessä, mutta jos mä lopetan tällä erää.