Parinvalinta
Myönnettäköön, että olen jäävi kirjoittamaan tästä, mutta kukapa ei olisi? Kaikilla on ainakin joku lehmä ojassa jotenkin päin tämän suhteen. Kuka on kahlannut läpi tsiljoonia vaihtoehtoja, kuka tehnyt lapset ensimmäisen kanssa, kuka ikisinkkuna... Ja tietysti on niitäkin, jotka eivät koskaan aiokaan pariutua. Kaikki tarkastelevat asiaa oman näkökulmansa kanssa ja olisi kohtalaisen tekopyhää esittää asettautuvansa tämän yläpuolelle, joksikin absoluuttisen objektiiviseksi tarkkailijaksi.
Olen elänyt vaiheen, jolloin uskoin, että en tule koskaan olemaan valmis seurusteluun. Nyt olen parisuhteessa. Minun mittapuullani varsin pitkähkössä sellaisessa ja kyseessä on ensimmäinen parisuhteeni. Kyseessä ei ole mikään "rakkautta ensisilmäyksellä, tämä on unelmieni prinssi" - tyylinen rakkaustarina, vaan kaksi ihmistä, jotka huomasivat hiljalleen tulevansa varsin mainiosti toimeen keskenään, eikä ajatus seurustelusta tuntunut mahdottomalta. En tiedä, missä määrin minun on edes mahdollista tuntea sitä kuuluisaa romanttista rakkautta, jota kulttuuri meiltä tuntuu edellyttävän, mutta välitän hänestä ja hänen kanssaan eläminen on mukavaa.
Kyseessä on tosiaan ensimmäinen parisuhteeni ja se alkoi suunnilleen siinä 18-ikävuoden tietämillä. Olen hyvin nuoresta tiedostanut, millaista käyttäytymismallia minulta odotetaan ja myös hyvin nuoresta päättänyt olla noudattamatta sitä niiltä osin, kuin se ei tunnu hyvältä. Tämän seurauksena olin pitkään koulun pohjasakkaa ja se kuuluisa markkina-arvoni oli luultavasti lähellä nollaa. Muistan edelleen jonkun jätkän sanoneen ryhtyvänsä homoksikin mieluummin kuin panevansa minua. Sattuihan se, vaikka virallinen kantani olikin, että tämä olisikin huomattavasti mukavampi vaihtoehto myös minun mielestäni. Minulle oli kuitenkin helpompaa hyväksyä olevani muiden silmissä kummajainen, kuin yrittää noudattaa oletetulle sukupuolelleni määriteltyjä normeja.
Tämän kerron teille siksi, että taustamme aina vaikuttavat näkökulmaamme ja tämäkin todennäköisesti on vaikuttanut varsin suuresti minun näkökulmaani.
Olen siis ollut pohjasakkaa, "markkina-arvoltaan" jotain sieltä pohjalukemista. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole ollut mitenkään yleisesti kovin haluttu kumppani. Joku saattaisi sanoa, että se vähentää minun valinnanvaraani. Minä näen asian pikemminkin niin, että olen tehnyt valintani ja haluan sulkea mahdollisimman nopeasti pois sellaiset ihmiset, jotka odottaisivat minun käyttäytyvän markkina-arvoteorian minulle suoman osan mukaisesti.
Miehiä on ollut odottamassa minua ulko-oven takana maksimmissaan tasan kaksi. Toinen niistäkin sanoi miau ja halusi ruokaa. Toinen on minun tapaani viitannut kintaalla markkina-arvoteorialle. (Epäilen tosin, ettei hän edelleenkään taida tietää, mikä se oikeastaan edes on.)
Näistä lähtökohdista minun on jotenkin hirveän vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka harrastavat deittailua ja "pelaamista" ja yrittävät kovasti esittää olevansa jotain mitä eivät ole, tullakseen hyväksytyiksi. Kyllä varmasti markkina-arvoteorian mukaisella esittämisellä saa enemmän kaipaamaansa huomiota, mutta myös virhemarginaali kasvaa. Sitten voidaankin itkeä, että miksi toinen ei tykkää itsestä "sellaisena kuin on". Mitenhän se toinen olisi voinut tutustua ja tykästyä siihen "todelliseen minään", jos sitä ei ole koskaan aiemmin toiselle näyttänyt?
Todellisen minänsä paljastamisessa on kieltämättä se varjopuoli, että silloin kaikki siihen kohdistuva kritiikki osuu suoraan maaliinsa ja voi sattua aika helvetistikin. Minä kuitenkin näkisin sen hintana, joka kannattaa maksaa.
Olen elänyt vaiheen, jolloin uskoin, että en tule koskaan olemaan valmis seurusteluun. Nyt olen parisuhteessa. Minun mittapuullani varsin pitkähkössä sellaisessa ja kyseessä on ensimmäinen parisuhteeni. Kyseessä ei ole mikään "rakkautta ensisilmäyksellä, tämä on unelmieni prinssi" - tyylinen rakkaustarina, vaan kaksi ihmistä, jotka huomasivat hiljalleen tulevansa varsin mainiosti toimeen keskenään, eikä ajatus seurustelusta tuntunut mahdottomalta. En tiedä, missä määrin minun on edes mahdollista tuntea sitä kuuluisaa romanttista rakkautta, jota kulttuuri meiltä tuntuu edellyttävän, mutta välitän hänestä ja hänen kanssaan eläminen on mukavaa.
Kyseessä on tosiaan ensimmäinen parisuhteeni ja se alkoi suunnilleen siinä 18-ikävuoden tietämillä. Olen hyvin nuoresta tiedostanut, millaista käyttäytymismallia minulta odotetaan ja myös hyvin nuoresta päättänyt olla noudattamatta sitä niiltä osin, kuin se ei tunnu hyvältä. Tämän seurauksena olin pitkään koulun pohjasakkaa ja se kuuluisa markkina-arvoni oli luultavasti lähellä nollaa. Muistan edelleen jonkun jätkän sanoneen ryhtyvänsä homoksikin mieluummin kuin panevansa minua. Sattuihan se, vaikka virallinen kantani olikin, että tämä olisikin huomattavasti mukavampi vaihtoehto myös minun mielestäni. Minulle oli kuitenkin helpompaa hyväksyä olevani muiden silmissä kummajainen, kuin yrittää noudattaa oletetulle sukupuolelleni määriteltyjä normeja.
Tämän kerron teille siksi, että taustamme aina vaikuttavat näkökulmaamme ja tämäkin todennäköisesti on vaikuttanut varsin suuresti minun näkökulmaani.
Olen siis ollut pohjasakkaa, "markkina-arvoltaan" jotain sieltä pohjalukemista. Tämä tarkoittaa sitä, että en ole ollut mitenkään yleisesti kovin haluttu kumppani. Joku saattaisi sanoa, että se vähentää minun valinnanvaraani. Minä näen asian pikemminkin niin, että olen tehnyt valintani ja haluan sulkea mahdollisimman nopeasti pois sellaiset ihmiset, jotka odottaisivat minun käyttäytyvän markkina-arvoteorian minulle suoman osan mukaisesti.
Miehiä on ollut odottamassa minua ulko-oven takana maksimmissaan tasan kaksi. Toinen niistäkin sanoi miau ja halusi ruokaa. Toinen on minun tapaani viitannut kintaalla markkina-arvoteorialle. (Epäilen tosin, ettei hän edelleenkään taida tietää, mikä se oikeastaan edes on.)
Näistä lähtökohdista minun on jotenkin hirveän vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka harrastavat deittailua ja "pelaamista" ja yrittävät kovasti esittää olevansa jotain mitä eivät ole, tullakseen hyväksytyiksi. Kyllä varmasti markkina-arvoteorian mukaisella esittämisellä saa enemmän kaipaamaansa huomiota, mutta myös virhemarginaali kasvaa. Sitten voidaankin itkeä, että miksi toinen ei tykkää itsestä "sellaisena kuin on". Mitenhän se toinen olisi voinut tutustua ja tykästyä siihen "todelliseen minään", jos sitä ei ole koskaan aiemmin toiselle näyttänyt?
Todellisen minänsä paljastamisessa on kieltämättä se varjopuoli, että silloin kaikki siihen kohdistuva kritiikki osuu suoraan maaliinsa ja voi sattua aika helvetistikin. Minä kuitenkin näkisin sen hintana, joka kannattaa maksaa.
Kommentit
Lähetä kommentti