Kasvihuone omenapuussa

Nyt on virta vähän kortilla, mutta pakko kirjoittaa silti. Kyllä tässä koneessa riittää tällä käytössä virtaa vielä seitsemäksi aktiiviseksi tunniksi tai ainakin puoleksi kuuksi lepotilassa.

Aamulla heräsin veljeni ramppaamiseen. Hetken kuluttua äiti tuli tuomaan lyhdyn huoneeseeni. Valoisuuden vähäisyydestä päättelin, ettei kello ollut vielä lähelle puolta päivää. Jaksaessani nousta ylös tajusin, että sähköt olivat menneet. Tuuli, jonka vinkumisen savuhormissa olin kuullut jo mennessäni nukkumaan yöllä, oli katkaissut sähköt. Kohotin lyhtyä ja totesin kellon olevan yhdeksän.

Äitini oli puolisen tuntia aiemmin herännyt tunteeseen, että pitää katsoa pihalle, mitä on tapahtunut. Silloin hän totesi takapihamme kasvihuoneen menneen leikkimään puumajaa. Vessakäynnin jälkeen ikkunasta sai uudelleen leikkiä piiloleikkiä kasvihuoneen kanssa. Se oli vaihtanut paikkaa ja kieri kohti naapurimme rajaa. Rajalla kasvaviin puihin se sitten juuttui, eikä naapurintyttö kasvihuonettamme tapaninpäivän vieraakseen. Isäni ja veljeni kävivät irroittamassa muovit.

Nyt olen lähinnä lukenut kirjoja mukavasti takan lämmössä ja kynttilän valossa. Pitkulainen huoneeni, jonka päässä on pieni itäiseen metsään päin aukeava ikkuna, ei ole kovinkaan valoisa, vaikka tuuli onkin jo vienyt pilvet ja sateen mennessään.

Lähistöltä on kaatunut hyvin vähän puita – se yksi mikä sattui poikkaisemaan sähkölinjat, eivätkä rakennuksetkaan kasvihuonettamme lukuunottamatta ole juuri moksiskaan tuulesta. Edes kaksisataa vuotta vanha, keskellä pihaamme kasvava kuusi ei näytä kärsineen.

Isä laittoi agrekaatin pakastimiimme ja äiti kuuntelee taukoamatta paikallisradiota. Vedentulo on lakannut. Pitää varmaan kohta alkaa hakea naapurista, jonne tulee kaupungin vesi. Oma pumppumme on kiinni samoissa sähkölinjoissa kuin talomme.

On meillä silti käynyt parempi tuuri kuin tätini perheellä. Heiltä hajosi joko aa-paalu päreiksi ja repi piuhat talon seinästä mennessään. Uudemmanaikaiset talot kärsivät varmaan eniten. Ilman sähköä ne pidemmän päälle mätänisivät pystyyn. Onneksi meillä on muutama takka: yksi minun huoneessani, yksi pirtissä (joksi nimitämme olohuonettamme) ja leivinuunitakka keittiössä. Kyllä täällä pärjää. Huomenillaksi varmaan saadaan sähköt takaisin.

Jälkikommentti: Illalla saatiin sähkö takaisin, kun tiedettiin mikä linja oli poikki ja naapurin tuttu, joka oli ollut korjaamassa linjoja kävi hoitamassa sen. Välillä silti pätkii vieläkin ja huomenaamuksi on luvattu samanlaista myräkkää...

Ai niin... ja sain sen oppimis/luentopäiväkirjani palautettua ajoissa sitten kuitenkin.

Nyt vituttaa.

Nyt vituttaa luentopäiväkirja, joka pitäisi palauttaa 25.12. ja huomennahan minä en halua tehdä sitä.

Nyt vituttaa netti, joka on ihan helvetin hidas, koska veli latailee viereisessä huoneessa jotain.

Nyt vituttaa wikipedian artikkeli ummetuksesta, joka on jollain hämärällä logiikalla tullut selaimeni pikavalintojen taustakuvaksi, enkä osaa vaihtaa sitä.

Nyt vituttaa messenger, koska se ei päästä minua sisään.

Nyt vituttaa lihapullat, jotka maistui ihan skeidalle. Ei auttanut ketsuppikaan.

Pelaisin pokemonia <3 i="i"> mutta kun pitäisi tehdä se luentopäiväkirja...

Tulipas henkevä postaus.

Pienen koiran seikkailut

Meillä on tällä hetkellä kotona neljä vakituista naapuria. Kesällä on mökkiläisiä sitten enemmänkin. Tänään kävin yhden naapurin kolmivuotiaan tytön ja toisen naapurin koiran kanssa viemässä postikorttia kolmannelle naapurille. Koiraa ei varsinaisesti ollut kutsuttu mukaan, mutta eroonkaan emme onnistuneen pääsemään.

Näillä kolmansilla naapureilla on kanoja ja kaikkia muita kolmevuotiaan mielestä jänniä eläimiä. Muita eläimiä ei kuitenkaan tullut sillä reissulla nähtyä kuin naapurien koira, jolle toisen naapurin koiran piti tietysti mennä uhoamaan. Onneksi tappelua ei kuitenkaan syntynyt, eivätkä ne edes rähisseet. Kunhan ottivat toisistaan mittaa dominoivin elein (häntä korkealla ja pää ylväästi pystyssä).

Muita eläimiä, jos nyt niin voi sanoa, näimme naapurien lastenlapset, jotka olivat tulossa käymään – korttia tuomaan ilmeisesti nekin. Koska ne eivät kuitenkaan olleet kotona, lähdimme takaisinpäin ja pudotimme matkalla joulukortin postilaatikkoon. Sitten minun piti käydä hakemassa mukanamme tullut koira, sillä naapurin Musti oli niin mielenkiintoinen, ettei se olisi malttanut lähteä kotiin. Onneksi se oli sen verran pieni otus, että sain sen kannettua näköetäisyyden ulkopuolelle, josta se sitten seurasikin meitä kiltisti.

Palauttaessani tytön kotiinsa sain kuulla hänen äidiltään, että tämä pikkukoira oli ollut hänenkin mukanaan, kun tämä oli käynyt lenkittämässä omia koiriaan. Kotio asti päästyäni näin veljeni viemässä biojätettä kaikkein päällimmäisenä kuivumaan päässyt leivänpuolikas. Vähän päästä sama leivänpuolikas jatkoi matkaansa pienen koiran suussa pitkin pihamaata.

Isältä sain kuulla, että koira oli jossain vaiheessa ehtinyt käydä firman kahvitauollakin.

Pienen koiran suuret seikkailut. Luulisi sen olevan melko väsynyt iltasella. Tai no... mistäs sitä tietää, vielä kun äiti oli tamppaamassa patjoja, koiralla näytti piisaavan energiaa.

Kissamme eivät oikein arvosta tätä energiapakkausta. Eivätkä oikein sitäkään, että melkein kaikilla naapureillamme on koiria. Onneksi naapurisopu on silti säilynyt, eikä kukaan ihmeemmin nipota siitä, että elikot kulkevat naapureidenkin pihoilla.

Sivistynyttä kirjallisuuskeskustelua

Muiden kirjallisuuden fuksien kanssa opiskelu tenttiin on hyvin antoisaa. Ainakin vatsalihasteni kannalta, ei ehkä niinkään oppimisen kannalta. Olemme muun muassa pohtineet sitä, mitä sieniä Heidegger on käyttänyt tehdessään teorioitaan ja lauseita, joissa ei ole päätä eikä häntää. Vääriä sieniä mitä ilmeisemmin.

Muuta päivän antia:
‎"Onko kaikki kirjallisuudentutkijat seksuaalisesti kieroutuneita... ja mitä tärkeämpää, tuleeko meistäkin tuollaisia?" - Eräs kirjallisuudenfuksi kuullessaan Derridan pitävän binaarioppositio (=vastakohta) parina rakkautta ja masturbaatiota.

Vastaus kysymykseen löytynee aiemmasta keskustelustamme:
Tämä fuksi: Jos kaikki naiset pysyis keittiössä ja miehet autotallissa, niin maailmassa olis paljon vähemmän ongelmia.
Minä: Ja ihmisiä.
Fuksi: Eli ongelmia.

Myöhemmin keskustelumme pääsi uusiin sfääreihin, kun virtuaalinen oppimisympäristö, eli Optima alkoi takuta, kun olin kommentoimassa jotain Hamletista:

Minä: Mä en voi kommentoida, koska mä en voi kommentoida!
Fuksi: Laita Kuusistolle viestiä.
Minä: En mä voi, ku Optima ei anna.
Fuksi: Mokoma pihtari!
Fuksi2: Se on muuttanut luostariin, koska Hamlet.

Äsken sain myös räjäytettyä tärykalvoni:
Fuksi2: Olen ragennut ihmisille, kun ne ovat halunneet tappaa Rebecca Blackin.
Fuksin vuokranantaja(kämppis): Kuka on Rebecca Black?
Minä: Ai kukako on Rebecca Black *Avaa googlen*
Fuksi: EIEIEIEIEIEIEIEI!!!!

Auttava keskisormi

Kävin tänään veripalvelussa tarjoamassa auttavaa kättäni, kun luovutin verta edellisen kerran 1.9. ja huomasin että B plussasta on pulaa. Eivät ne kuitenkaan halunneet kuin tipan verta molemmista keskisormista. Molemmista siksi, että ne halusivat varmistaa hemoglobiinin, joka jäi sataankahteenkymmeneenneljään, kun luovutusraja on 125. Join sitten kupin kaakaota, nappasin mukaani pari elinluovutuskorttia kavereille annettavaksi ja lähdin takaisin kämpille, jossa kämppikseni oli tekemässä passionhedelmähyytelökakkua.

Optima & tenttiahdistus:Optima on yliopistomme virtuaalinen oppimisympäristö. Sieltä saa ladattua luentomateriaalit (jos opettajamme ne sinne viitsivät ladata) ja siellä voi... ja joissain pitää keskustella toisten kanssa käsiteltävistä aiheista. Tällainen kurssi meillä on juuri menossa ja rehellisesti sanottuna homma kusee aika pahasti. Minua ja kaveriani ei ole merkattu koko ryhmään, minkä vuoksi emme voi kirjoittaa uusia merkintöjä. Voimme kommentoida vanhoja merkintöjä, mutta ketään ei näytä kiinnostavan lukea niitä kommentteja.

Käytännössä katsoen en saa mitenkään yhteyttä muihin ryhmäläisiimme kuin tähän kaveriini, joka ei myöskään ole tässä ryhmässä. Ja ilmeisesti luennoitsijamme on nyt päättänyt, että teemme päiväkirjan keskustelusta keskenämme ja muut... tekee... jotain...

Sitten se myös käski kunnostautua optimassa, mutta... no... Se lähinä ahdistaa, koska ne viestitkin, mitä muilta ryhmäläisiltämme on, on sellaisia kilometriviestejä, joista en oikein saa millään otetta. Lisäksi koko keskustelu näyttää aivan helkkarin sekavalta. Mieluummin hautaisin koko optiman johonkin hyvin syvälle. Tilanne on nimittäin sen verran sekavan tuntuinen ja ahdistava, että minun pitää kirjoittaa siitä puoli kahden aikaan blogiin.

Niin ja tosiaan on niitä tenttejäkin ensi viikolla tulossa... Onneksi siitä suomen kielen vaihtelut tentistä sain kakkosen, vaikka kysymykset olivatkin ihan ihmeellisiä. (Mikä kysymys on olevinaan ”Unkarin kieli?” ?!)

Lisää tekniikkaragea

No nyt se johto pimahti lopullisesti. Ensin se lakkasi näyttämästä latausvaloa ja alkoi näyttää pelkkää ”ei lataa” valoa. Sitten se lakkasi näyttämästä sitäkin. Kääntelin ja vääntelin johtoa. Vaihdoin pistorasiasta toiseen puhaltelin ja puhdistin liittimiä. Vääntelin vähän lisää johtoa kunnes isä tuli ihmettelemään asiaa.
”Tää ei lataa”, ilmoitin.
”Minähän en noista sähköjutuista mitään tiedä, mutta eikö se tarkoita sitä, että siitä loppuu aikanaan akku?”
Aistin vahvaa sarkasmia. Isäni tekee käytännössä katsoen koko firmansa sähköjutut… ja suunnittelee ne.
”ARG! Sehän ei tietenkään ole se syy, miksi epätoivoisesti yritän saada sitä lataamaan jo kohta toista tuntia!”

No isä sitten katkoi johdon oletettavalta vikakohdalta ja kokeili jollain laitteella ja totesi, että vika on johdon puolessa välissä olevassa muuntajassa. Epäilen kuitenkin, että siinä liitännäisessäkin on ollut jotain vikaa, sillä se on välillä ylikuumentunut ja sitä on täytynyt asetella, että se on alkanut toimia. Pitää ostaa applen liikkeestä uusi johto, kun pääsen takaisin Ouluun.

Nyt mun pitää sitten tehdä huomisen analyysi ja kaikki muut internettiä tai koneetta vaativat jutut isän vistalla, joka tykkää sammuilla huvikseen. Kai se on sille jokin harrastus.

Ai niin… kävin tänään kuvailemassa… ja kamerastani loppui viidessä minuutissa akku. Jes… hienoa.

Pakkopullakirjallisuus

Eilen minulta kysyttiin, että miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Tai... tarkkaan ottaen tilanne meni niin, että selitin, etten ole oikeastaan alkanut pitää kirjoista yhtään sen enempää tänä aikana. Se on täysin totta, vaikka tuosta lausunnosta kieltämättä välittyy kuva, että minä suhtautuisin jotenkin negatiivisesti kirjoihin. Todellisuudessa, olen pienestä pitäen rakastanut tarinoita, mutta vihannut pakkolukemista. Kuin jostain tiedostamattomasta periaatteesta olen vihannut kaikkea lukemista, mitä minun on ollut pakko tehdä. Vaikka jossain toisessa yhteydessä kyseisten tekstien lukeminen olisi voinut olla kivaakin. Siinä on myös yksi syy, miksi en hakenut jo viime vuonna lukemaan kirjallisuutta. Tykkäsin kyllä lukea, mutta täysin omaehtoisesti.

Noh... tämän negatiiviselta kuulostavat lausuntoni johdosta minulta kysyttiin miksi lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. No... vastasin todenmukaisesti: koska pääsin sisään. Jos olisin päässyt sisään arkkitehtuuriseen, olisin mennyt opiskelemaan sitä. Oikeita vastauksia, mutta mielestäni vääriä kysymyksiä. Oikea kysymys olisi ollut, miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta.

Mitä tämä pakkopullakirjallisuuden opiskelu sitten aiheuttaa? Vielä toistaiseksi se ei ole saanut minua rakastamaan pakkolukemiani kirjoja, eikä lukemaan yhtään nopeammin. Mutta olen kyllä oppinut analysoimaan kirjoja, joita käytännössä katsoen olen lukenut vain puoleen väliin. Klassikoissa on se hyvä puoli tältä kannalta, että niistä tietää jo etukäteen loppuratkaisun... ja yleensä paljon muitakin yksityiskohtia.

Tähän mennessä olemme praktikumissa käsitelleet Waltarin Suurta illusionia, josta löytyi yllättäen homoeroottisia viittauksia (jonka siis toi esille luennoitsijamme, ei opiskelijat), Aino Kallaksen Sudenmorsianta, johon voi myös liittää homoeroottisia vivahteita (ja josta olen nyt tehnyt kolme analyysia plus yhden vahvasti kyseiseen teokseen viittaavasta runosta), Veijo Meren Manillaköyttä (jonka ehdin ja jaksoin lukea vain puoleen väliin), Pirkko Sinisalon Pienintä yhteistä jaettavaa (ja eksyimme pohtimaan, mikä olikaan kirjan nimen matemaattinen merkitys). Nyt tämän vuoden viimeisimpänä on Sinisalon Ennen päivän laskua ei voi, jota en ole vielä päässyt käsittelemään.

Eräällä luentosarjalla olemme käsitelleet Oidipusta, Hamletia ja Nuoren Wertherin kärsimyksiä, näiden yhtäläisyyksiä, eroja, ja kulttuurillista nivoutumista kirjallisuushistoriaan. Hamlet... jäi osittain lukematta. Luin kyllä suurimman osan, mutta näytelmätekstit... niitä ei vain ole tarkoitettu luettaviksi. Se on paljon parempi näyteltynä ainakin näkemieni pätkien perusteella. Se ei myöskään jäänyt kovin suuresti vaivaamaan, sillä tarina on varsin tuttu jo lapsuuden leijonakuninkaasta.

Jälkihuomautus: Vaan ei sääntöä ilman poikkeusta. Täytyy sanoa, että Sinisalon peikkotarina oli erittäin viihdyttävää luettavaa, jota luki erittäin mielellään. Se menikin kevyestin yhden junamatkan aikana ja aikaa jäi vielä kirjoittaa blogimerkintäkin. Hyvin viehkeää muuten, miten kovasti tarinan peikko muistuttaa mielessäni unipantteria vanhasta novellistani. Ja mielessäni kävi kyllä hyvin samankaltaisia ajatuksia ja fiiliksiä, sitä kirjoittaessani kuin tätä lukiessani. Mielenkiintoista.

Tietotekniikka-rage

Asia numero 1: Laturinjohto
Tietokoneeni ei lataa. Sen johtoa saa käännellä ja väännellä, että se suostuu lataamaan ja vaihtaa pistoketta ties miten päin. No mulla on tässä kaksi tuntia aikaa kirjoittaa tai yrittää saada tuo pistoke toimimaan.

Asia numero 2: PiirtopöytäPiirtopöytäni paineentunnistus kieltäytyy toimimasta. Kerrassaan vittumaista. Toisekseen piirtopöydästä vielä, se on nyt päättänyt, että en voi saada suoraa viivaa aikaiseksi. Se vetää viivaa tai jotain ihme koukkuja sinne, minne en niitä ole piirtänyt. Aivan helvetin ärsyttävää.

Asia numero 3: DesmumeSen cheatlist ei toimi. Se on hidas ja kökkö paska muutenkin. Eikä aina avaudu. Latasin uuden, joka ei suostu löytämään vanhoja savejani.

Asia numero 4: StopparitSiis ne pienet mustat möntit läppärini pohjassa. Yksi niistä on lähtenyt karkuteille. Nyt sen paikalta näkyy kaikkea hämmentävää.

Ne trollaa mua tänään.

Lisäksi mun pitäis lukea tänään nuoren Wertherin kärsimykset, mutta ei yhtään jaksaisi kiinnostaa. Onneksi Nanowrimo on sentään suoritettu pois alta.

Junamatkailua jälleen

Ah, tätä junalla matkustamista. Jostain syystä konduktöörejä ei useinkaan näytä kiinnostavan lippuni. Täytyy aina olla skarppina, että on varmasti lippu esillä, käsi ojossa ja pyrkiä luomaan konduktööriin katsekontakti ja... No, ei se tälläkään kertaa auttanut. Ehkä siksi, että jouduin viime hetkellä siirtämään katseeni konduktööristä tetrikseen. Ja niin konnari käveli muina miehinä ojossa olevan lippuni ohitse.

Täytyy olla oikeasti tarkka, jos haluaa aina lippuunsa sen leiman.

Noh... Mikäs tässä. Ei varsinaisesti valittamista, kun en leimattuja lippuja varsinaisesti keräile, mutta hassua kylläkin. Ja tuskin VR:kään siinä juuri menettää, kun lippuja ei voi enää käyttää merkityn vuoron jälkeen. Vaikka tosin olen senkin tehnyt, että olen matkustanut samalla lipulla seuraavalla junalla, kun en ole aiempaan ehtinyt. Molemmat olivat vielä IC-junia, joten hintaeroakaan ei varmaan olisi ollut.

Mutta eipä tässä muuta. Jostain syystä liitän violetin usein voimakkaasti marraskuuhun... siis silloin kun en liitä siihen vain epämääräisiä harmaita ja tummia sävyjä. Ihan näin btw.

Ikäepäkriisi

Ensin sitä tunnustaa itselleen, että okei, ei ole enää kesä, nyt alkaa olla jo syksy ja pian huomaa jo joulukoristeita kauppojen näyteikkunoissa... Vuosi, se ei ole enää pitkä aika. Häiritsevää. Hyvin, häiritsevää. Pitäisiköhän minulle tulla nyt ikäkriisi tai jotain...?

Nää... 20 on kerrassaan loistava ikä. Oikeastaan olen kolmen vanhasta saakka ollut aina sen ikäinen, kuin olen suunnilleen halunnutkin olla. Kyllähän sitä maagista 18 -vuoden ikää odotti jollain lailla, koska yhteiskunnassamme 17-vuotta on turhimman oloisia ikiä. Ei ole enää lapsi, muttei aikuinenkaan. Ja opintotuki, joka tulee lapsilisän tilalle, on surkea.

20 on toinen ikä, jota muistan odottaneeni... taloudellisista syistä. Opintotukeni nousi viime maaliskuussa kahdella sadalla. Toki onhan se coolia, että voi hakea väkeviä alkosta... vaikken ole vielä kertaakaan hakenut. Kerran minun piti hakea jotain, mitä käyttää leivonnaisissa, mutta alko oli silloin kiinni.

Tulipas harvinaisen syvällinen postaus.

Vähemmän positiivinen VR-kokemus

Kyllä. Päivämääräkin olisi jo melkein oma blogikirjoituksen arvoinen. Kyse ei ole kuitenkaan siitä (kuten otsikosta voi päätellä), vaan siitä, että junani oli jonkin epämääräisen sähkövian takia 1,5 tuntia myöhässä. Eihän mulla siinä tietysti mikään hätä ollut, kun nettiyhteys toimii pendolinossa ja tietokone on latingis, mutta saattoi Tampereella venailevaa äitiä ja veljeä vähän vituttaa, että juna seisoo keskellä korpea jossain seinäjoen pohjoispuolella.

Sillä välillä minä päivittelin sivujani, (On tullut uusia valokuvia, huomasittekos!) vastailin peleihin, katselin Veronica Marsia ja kaikkea muuta melkein hyödyllistä ja kehittävää. Veronica Mars on tämän vuoden Houseni. Saan yhdeltä opiskelukaverilta sen kaikki julkaistut tuottarit lainaan. Tällä hetkellä menen toisessa tuotantokaudessa. (Toisen DVD:n lopussa.) Koukuttava sarja, täytyy myöntää.

Voisin tässä samalla odotellessani huoneeni lämpiämistä myös pohtia, mitä teen pyöräni kanssa, joka jäi toiselle laiturille Oulun puolella. Oli sen verran kiire, etten ehtinyt haeskella paikkaa, johon jättää pyörä, joten jätin sen laiturille kohtaan, jossa se ei mielestäni ollut tiellä. Täytyy toivoa, ettei kukaan pölli sitä tai kiikuta johonkin epämääräisempään paikkaan etsittäväksi.

Sellaiseen, missä on paljon muitakin (parempia) pyöriä, mistä pyörävarkaalla on valita varastamisen kohteensa. Melkein kymmenen vuotta vanha pyörä, jonka molemmat vanteet ovat vähän miten sattuu, on tuskin se unelmakohde. Melkein helpottaisi monia asioita, jos ne vain suosista veisivät eturenkaan. Pitää kuitenkin ostaa uusi piakkoin ja se säästäisi irroittamisen vaivan.

Positiivinen VR-kokemus

Harvinaista? Kenties. Joka tapauksessa, olin odottamassa vuoroani lipunmyyntiin, ostaakseni tälle päivälle lipun. Jo siinä vaiheessa pisti silmään eräs asiakkaista, joka oli jo tullessani jankannut ilmeisesti omaa asiaansa suunnilleen viisi vuoroa. Koska hän puhui suhteellisen kovaan ääneen, kuulin hyvinkin, mistä kenkä puristi.

Kuulin siis, en ihan täysin ymmärtänyt, mikä ongelma siinä muka oli, että perhelipulla lapsi pääsee ilmaiseksi, mutta äiti ei saa mitään alennuksia matkustaessaan yksin, vaikka hän olisikin ostanut jonkun hienon hotellipaketin.
”Siis mä otin tän vaan siks, että mä pääsisin puoli ilmaiseksi!”
Okei, sepä kiva. Siksi minäkin viitsin joskus käydä kotona... kun pääsen opiskelijalipulla puoli ilmaiseksi. Siinä vaiheessa, kun lähdin, tilalleni kutsuttiin asiakas, jonka numero oli yli kymmenen vuoroa valittaja asiakkaan jälkeen. Teki mieli sanoa sille jotain, mutta pää löi kerta kaikkisen tyhjää ja mielessäni toivottelin vain jaksamista lipunmyyjille.

Joka tapauksessa pointsit vr:n asiakaspalvelijoille, jotka olivat viimeisen päälle asiallisia.

NanoWriMo ja muita seikkailuja

1. marraskuuta alkaa vuosittainen National Novel Writing Month, jonka aikana olisi tarkoitus kirjoittaa 50 000 sanaa sisältävä tarina. Se tekee sanoja vähän alta 1700 päivässä. Eli paljon kirjoittamista.

Tänä vuonna minäkin aion osallistua ja tällä hetkellä olen kirjoittanut vähän oli 8000 sanaa tarinaa. Kirjallisuuden opiskelijoiden piirissä se on kohtalaisen suosittu marraskuu – harrastus.

Se ei ole kuitenkaan ainoa asia, mitä olen tässä kuussa ehtinyt tehdä. Olen käynyt äänestämässä opiskelijakunnan edustajistovaaleissa, seikkaillut pimeässä puistossa eläintarhan ja kasvitieteellisen laitoksen välissä ja lopulta päätynyt ylittämään jokea pyörän kanssa. Nämä jälkimmäiset seikkailut sattuivat meidän (eli minun ja opiskelukaverini) etsiessä erään toisen ainejärjestön kanssa järjestettävää nuotio-iltaa.

Noh, mikäs siinä. Tulipa vähän seikkailtua.

Kohta puolin pitäisi mennä pesemään pyykkiä, sillä poikakaverini haluaa puhdasta pyykkiä sunnuntaina mukaan Jyväskylään ja se on tänään yhdeksään asti illalla töissä. Kunnon tuplavuoro, 8-21. Saapa sitten lorvia huomisen siihen asti, että lähtee julkisilla kohti opistoaan.

Niin joo... pitäisi mun vielä tentteihinkin lukea. Tai ainakin tenttiin, joka on parin viikon päästä. Suomen kieltä, pleh. Mutta murrekurssi! Hmm...

Olikohan mulla vielä jotain muuta melkein oleellista sanottavaa...? No jaa... Jos on, niin lisäilen sillein tyylikkäästi tähän perään myöhemmin.

Kissa nimeltä Kekkapää

Päivän saldo: Venäytetty nilkka, sämpylöitä, kylmä suihku, neekerinsuukkoja, hajonnut kukkaruukku ja kissa nimeltä Kekkapää.

Olen nyt kotona, viettämässä syksyistä ”perioiditaukoa”ni. Ennen tauolle pääsemistäni kävimme torstaina lävitse näitä tyylikkäitä Waltarianalyysejämme. Mielenkiintoista oli, että ilmi tuli jotain homoeroottisia sävyjä Hartin ja Hellaan välille. Se, mikä tästä oikeastaan teki mielenkiintoista (homoerotiikkaa nyt jokainen vähänkään ficceihin törmännyt näkee kaikkialla) oli se, että aiheen nosti esille opettajamme. Miesopettaja btw, oli se relevanttia tai ei. Olimme kaverini kanssa keskustelleet itse asiassa aiemmin aiheesta, mutta pistäneet sen piikkiin, että olemme internerin homoficcikulttuurin lapsia.

Noh... ilmeisesti siinä oli jotain silmiinpistävää muidenkin näkökulmasta.

Perjantaina lähdin Ouluun tulleiden porukoideni mukana takaisin kotiin. Tänään - tai oikeastaan eilen, sillä kello on yli puolen yön – siivosimme pihaa ja leivoimme. Illemmalla naapurimme tulivat käymään lastensa kanssa.

Kolmivuotias tytöntyllerö aloitti monta suklaasuukkoa, mutta lopetti vain yhden. Katselimme netistä muumeja, silittelimme kissaa ja tyttö kertoi minulle paljon Kekkapäästä. Ensin tämän Kekkapään merkitys oli aika epäselvä, mutta sitten naapurimme kertoi tytön nimenneen pehmokissansa Kekkapääksi.

Aleksis Kivi - dag

… sanoi ruotsinkielisestä päiväkodista (oletettavasti) äitinsä kanssa tuleva lapsi katsoessamme yhtä aikaa lipussa liehuvaa siniristilippua. Jotenkin tuntuu häiritsevältä, jopa lähes perverssiltä puhua Aleksis Kivestä ruotsiksi. Valtavirta-ruotsinkielisten kirjailijoiden keskellä, ensimmäinen suomenkielisen romaanin* kirjoittaja, joka käänsi sukunimensäkin suomeksi. Aleksis Sten.

* Ei teknisesti ihan totta. Eräs naiskirjailija kirjoitti jo ennen Kiveä suomenkielisen romaanikäsikirjoituksen, mutta eihän kunniaa siitä, nyt olisi voinut naiselle antaa! Sehän nyt olisi vielä häiritsevämpää kansallisromantiikan aikana kuin se, että suomalaisista kerrotaan realistiseen tyyliin.

Mutta muihin päivän aiheisiin. Waltarin lukeminen. Menen kolmannessa luvussa ja nyt kirjan tyyli ei enää ärsytä niin paljon kuin aluksi. Henkilöhahmot ovat silti edelleen ärsyttäviä ja tehtävänantomme praktikumiin on valitettavasti analysoida teoksen henkilörakennetta. En osaa sanoa, kuin että ovat kaikki 'vitun ärsyttäviä wnb-boheemeja taiteilijoita'. Tai ehkä boheemeja wnb-taiteilijoita. En ole ihan varma. Suurin osa muistakin kohtalotovereistani on samaa mieltä. Jotkut tosin saavat jotain epämääräisiä kiksejä siitä, että Waltari kirjoitti kyseisen teoksen, nimeltä Suuri illusioni 19-vuotiaana.

Katselin muuten eilen Pirates of the Caribbeanin viimeisimmän osan (ja tajusin btw että onneksi tämän elokuvan nimeä ei ole suomennettu. Karibian merirosvot kuulostaa jotenkin... säälittävältä). Elokuvan voisi (spoilaamatta juurikaan) tiivistää näin: Se josta, Jack Sparrow oikeasti välittää on Angelica. Se, josta Angelica oikeasti välittää on Mustaparta. Se, josta Mustaparta oikeasti välittää on... no, Mustaparta. Lisäksi eeppistä musiikkia, ja miekkailukohtauksia sekä muita visuaalisesti näyttäviä kohtauksia, lankeava pappi, seireeni-merenneitoja, Sparrown randomeja pelastautumisia, peukkuja näyttävä kuningas Yrjö jotain sekä muuta hyvin eeppistä. Tykkäsin.

Hyvin kulttuurillispainottainen blogikirjoitus tämä. Hmm... jos vaikka kertoisin tupareista, joissa olin viikonloppuna. Noh, en tosin muista paljon muuta, kuin että keskustelimme lingvistisistä, uskonnollisista, kulttuurillisista ja yhteiskunnallisista jutuista. Ja menimme nukkumaan puoli neljän hujakoissa. Olin siellä yötä, sillä epäilin, että bussiyhteydet sunnuntain vastaisena yönä puoli neljän maissa ovat aika... olemattomat. Hauskaa oli. Ja vegaania.

Ai niin... Ja sain muuten tuon runoanalyysin valmiiksi ajoissa. Ja minua nauratti kirjastossa, kun huomasin tuon "ASD tajunnanvirtaa *HERB DERB* ei jaksa enää..." tekstin analyysini lopussa. Se ei päätynyt opettajalle asti.

Tehtävälistaa

Näitä on aina paljon hauskempi kirjoitella kuin oikeasti tehdä...

Käydä kaupassa: Suoritettu. Nyt tuntuu, kuin olisin tehnyt suurenkin uroteon. Melkein kuukauden tarpeet kaikkea ei-niin-helposti-pilaantuvaa ostettu. Tällä huikealla korttelin mittaisella matkalla Lidlistä kämpille olkapääni onnistui kipeytymään.

Valkopyykkien ja suihkuverhon pesu: Suoritettu. Jos ihmettelette, miksi suihkuverho on täytynyt pestä, niin selitys siihen on varsin yksinkertainen. Se on käynyt vähän ulkoilemassa. Selitys siihen... ei enää ole yhtä yksinkertainen. Mutta siihen liittyy hyvin läheisesti fuksisuunnistus.

2-3 sivun runoanalyysi: Sivu kirjoitettu. Riittäisiköhän, jos kirjoittaisin helvetin isolla fontilla toiselle sivulle: ASD tajunnanvirtaa *HERB DERB* ei jaksa enää... Lähetin runosta pätkiä entiselle kämppikselleni. Hänen hyvin hienotunteinen analyysinsä runosta oli: ”hyi vittu mitä paskaa”. Niin ja tosiaan tämä pitäisi palauttaa huomenna.

Siivous: No mä olen jo järjestänyt tavarat... Ja kämppikseni on siivoillut hyvinkin ahkerasti. Sen huone, eteinen ja keittiö ovat varsin siistejä. Vessakin kohtalaisen. Luulen, että pilasin sen vessansiivouksen... mutta hätä ei lue lakia... tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan.

Laittaa työpöytä kuntoon: Minulla on pöytälevy. Olen ostanut siihen jo kaksi jalkaa ja jopa ruuvit, millä voin kiinnittää sen pöytälevyyn. Vielä tarvitsisin toiselle puolelle sellaisen tyylikkaan laatikoston, mihin pöytälevy voisi nojailla ja akkuporakoneen, että saan nuo ruuvit kiinni. Mutta kyllähän mä tuolla muutossa jo hyödyksi olleista pahvilaatikoista kootullakin pöydällä vielä jonkin aikaa pärjään! Jos otan vaikka tavoitteeksi, että teen tämän ennenkuin porukat tulevat tänne päin Suomea vierailulle omalla syyslomallaan.

Lukea Waltarin Suuri illuusioni: Olen aloittanut. *Not amused or impressed* Olen miettinyt, onkohan meidän opettajalla joku tarkoitus siinä, että se pistää meidät lukemaan tuollaisista wnb-boheemeista nuorista mieshenkilöistä? Armaan pääsykoekirjamme Kuperat ja koverat päähenkilö oli jotenkin kovin samankaltainen...

Hopspops

HOPSia, eli henkilökohtaista opintosuunnitelmaa tuli pohdittua viime viikolla. Olen siis miettinyt, että ottaisin pääaineeni kirjallisuuden rinnalle pitkäksi sivuaineeksi graafisen suunnittelun ja lyhyeksi sivuaineeksi suomen kielen. Useimpien mielestä tuo graafinen suunnittelu on jotenkin todella kummallinen kirjallisuuden rinnalle. Omaopettajani sen sijaan suorastaan riemastui graafisesta suunnittelusta. 'Loistavaa', 'fantastinen kombinaatio' ja 'lisää tällaisia' tuli kuultua useammin kuin kerran. Sen sijaan suomen kieli, jota monet pitävät suorastaan itsestään selvänä sivuaineena ja täysin loogisena kirjallisuuteen yhdistettynä sai osakseen hölmistyneen ilmeen omaopettajaltani ja kysymyksen, jonka voisi tiivistää näin: ”Hö... miksi ihmeessä?”

Selitin sitten, että vaikken itseäni opettajana vakituisesti näekään, niin se voi silti olla ihan järkevä valinta, jos aikoo tehdä vaikka rahan takia sijaisuuksia ja muuta sellaista. Yhtä kaikki, se ei ilmeisesti ollut yhtä innostavaa.

Olen miettinyt nyt myös vironkieltä, viestintää tai elämänkatsomustietoa sivuaineiksi. Yleinen teologiakin olisi muutoin, mutta se on saatavana vain maksullisena avoimen yliopiston kautta.

Olen huomannut myös, että kalenterini... no, olisi vähättelevää sanoa täynnä. Ensisiikonloppu on triplabuukattu täyteen. On roolipelitapahtumaa, rokokkootupareita, komiikkatapahtumaa ja kotonakin vissiin voisi käydä.

Yliopisto-opiskelusta

Alku

Nyt minusta alkaa tuntua, että olen päässyt jo paremmin kiinni yliopisto-opiskeluun. Minun on pitänyt kirjoittaa jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt, enkä jaksanut. Sääli sinänsä, koska nyt en enää jaksa velloa niissä epätietoisuuden tuntemuksissa, mitkä minulla oli vielä kuun alussa.

Skippasin jonkun aloitusinfon, koska minulle toiset opiskelijat väittivät, ettei se ole tärkeää (ja nukuin pommiin). No siellä meidät olisi jaettu pienryhmiin. Skippasin myös toisen infon, koska en huomannut sitä pientä kohtaa, missä se oli mainittu yhdessä lukuisista ohjelappusistani ja opaskirjoistani. Siinä luki, että sinne ilmoittautuminen on hyvin tärkeää ja pitää ottaa viikkoa ennen yhteyttä, jos ei pääse tulemaan tai jotain sellaista...

Minulta jäi alkupään esittely & ryhmäyttämisjutuista jotain puuttumaan, mutta koska tajusin mennä heti opintoasiainpalveluun ihmettelemään tilannettani, kun huomasin mitä kaikkea olin missannut, pääsin vielä aika jouhevasti mukaan.

Killan valta

On sopoa ja kopoa, omaopettajaa, luennoitsijaa, killan jäseniä, pienryhmäohjaajia, kiltalehden tyyppejä ja ties mitä. Pienelle hämmentyneelle fuksille (ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalle) kaikki on kovin hämmentävää ja vaikeaa alkuun hahmottaa mitä hommia kuuluu millekin taholle ja ketkä ovat oikeastaan opettajia ja ketkä toisia opiskelijoita. Se, mikä minut todella yllätti, oli opiskelijoiden ja killan valta toimia ja olla osana organisaatiota. Se on ihan toista kuin lukioaikaiset räpeltämiset tutoruuden tai opiskelijahallituksen taholla. Pienryhmäohjaajat, tutummin prot ovat vanhempia opiskelijoita... tai ainakin myöhemmiltä vuosikursseilta. Ainakin toinen promme on syntynyt samana vuonna kuin minä, se vain pääsi suoraan lukiosta opiskelemaan. Sama henkilö on myös kopo, eli koulutuspoliittinen vastaava. Eli henkilö, johon kuuluu ottaa yhteyttä opintoihin liittyvissä vaikeuksissa. Sopo on taasen sosiaalipoliittinen vastaava. Jokaisella killalla on omat soponsa ja koponsa. Omaopettaja on sitten taasen oikeasti opettaja. Sen kanssa järkeilen ensiviikolla HOPSini, eli henkilökohtaisen opintosuunnitelmani.

Toinen minulle hämmentävä seikka oli, mikä kuuluu osaksi mitäkin rakennetta. Mitkä ovat humanistisen killan omia juttuja, mitkä kultu-kiltamme, mitkä kirjallisuuden pääaineopiskelijoiden, mitkä fuksien ja minkä alojen fuksien... Hyvin hämmentävää siis. Käsitesotkua vähän selventääkseni siis: Kultu on kirjallisuuten, kulttuuriantropologien ja arkeologien yhteinen kilta. Niin kummalliselta yhdistelmältä kuin kuulostaakin. Kulttuurintutkijat. Historia lienee tällä killalla sellainen, että kirjallisuus halusi tehdä pesäeron suomen kieleen ja lähti näiden killasta sekä lyöttäytyi sitten yhteen toisten pienempien humanististen kiltojen kanssa.

Tiedon luonne

Eräs saman vuoden fukseista kysyi luennolla, olisiko mahdollista saada luennoilla käytettäviä kalvoja näkyviin etukäteen. (Ne siis tulevat nettiin näkyviin luentojen jälkeen.) Hänelle vastattiin, no en ihan sanatarkkaan muista, mutta ajatuksella: ”Kuule, me ollaan nyt yliopistossa... ei ole mitään valmiita materiaaleja ja ne kalvot voi muuttua kesken luennonkin. Oikeastaan me voitais alottaa täydentämällä tämä dia...”

Tiedon luonne on jotenkin ihan erilaista täällä, kuin mitä se on ollut lukiossa. Tieto muuttuu jatkuvasti. Tieto on välillä hyvinkin häilyväistä ja enemmänkin eri koulukuntien mielipiteitä, kuin tietoa. Tutkimme taidetta tieteellisesti ja teemme tieteellä taidetta. Kaikki on enemmän ja vähemmän suhteellista ja toinen toisiinsa limittynyttä. Opiskelen kirjallisuutta pääaineenani, mutta samalla tulee opiskeltua, historiaa, kulttuuria, filosofiaa, psykologiaa, taidetta ja vähän kaikenlaista muutakin... ihan pääaineopintojenikin parissa.

Tiedon ja teorioiden paikkaansapitävyyden häilytyyttä kuvaa eräskin tilanne murteita käsittelevällä luennollamme. Opettaja esitteli meille teoriaa, millä erottaa itä- ja länsimurteet Suomessa toisistaan. Sitten eräs opiskelijatovereistani esitti kysymyksen, että miksi hänelle on se toinen murreryhmä silti tuon mukaan tutumpi, vaikka hän kuuluu selkeästi toiseen murreryhmään. Vastaus kuului: ”Siihen on varsin yksinkertainen selitys. Tämä on nimittäin aivan surkea teoria. Siitä huolimatta sitä opetetaan kaikissa oppikirjoissa yhtä lukuunottamatta”. Tilanteessa tulee hyvin ilmi se, että moni tieto on jo vanhentunutta siinä vaiheessa, kun se pääsee lukiossakin oppikirjoihin saakka.

Että sellaista... Nyt minun pitäisi mennä nukkumaan ja huomenna ostaa pöydänjalkoja, jotta saan oikean pöydän tuon pahvilaatikkoviritelmäni tilalle ja lukea kuningas Oidipuksen insestiseikkauluista. Sitten listalla on seuraavana Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteet... kyllä armas pääsykoekirjani, josta en ilmeisesti tule pääsemään eroon. Pitäisi varmaan hommata omaksi. Näiden jälkeen voisi aloitella Waltarin teosta Suuri illuusioni.

Kissasaippuateline

Oli vaihe, kun lapsena aloin saamaan kaikenlaista tavaraa ajatuksella ”sitten kun joskus muutat”. Ihmettelin, että siihenhän on ikuisuus, kun tulen koskaan tarvitsemaan posliinista, kissanmuotoista saippuatelinettäni tai pellavaisia astiapyyhkeitä. Ne tuntuivat kummallisilta lahjoilta.

Nyt ilmeisesti ikuisuus on kulunut, koska nuo lahjat tuntuvat tarpeellisilta, ja jos ei sentään tarpeellisilta, niin ainakin käyttökelpoisilta. Toki viehättävä kissa-saippua-telineeni on kulkenut yhdessä sun toisessa tarkoituksessa leikeissäni jo pienestä. Milloin se on ollut pöytä, milloin sänky ja milloin marmorikuulateline. Saippuaa se ei ole kuitenkaan vielä kertaakaan selässään kantanut.

”Sitten joskus olet kiitollinen...”. Jep. Sitten joskus, niin abstarkti käsite kuin onkin, on nyt. Olen kiitollinen, että minulle on kertynyt kaikenlaista pientä ja suurta tarpeellista. Mukeja vähän liikaakin, viimeksi kun laskin, niitä oli päälle 20, enkä edes huomannut laskea kaikkia. Yksi miespuolinen kaverini valitti että hänellä ei ollut suunnilleen mitään omilleen muuttaessa, koska kaikki sukulaiset olivat antaneet aina lahjoiksi vain rahaa tai jotain muuta vastaavaa. Hän ihmetteli, eikö ihmiset tajua, että miehienkin pitää syödä jostain ja jollain. Ehkäpä ihmiset olettavat miesten muuttavan saman tien tyttöystävän (jolla tietenkin on kaikki tavarat) kanssa samaan kämppään. Ei vaan toimi ihan kaikilla... tai edes suurimmalla osalla.

Lahjojen lisäksi sitä sai kaikenlaista käyttökelpoista, kun äiti siivosi keittiön kaappeja remonttia varten. Kaikki, mitä ilman hän uskoi pärjäävänsä, tai minkä tilalle ostetaan remontin yhteydessä jotain uutta sai mennä jakoon minun ja veljeni kesken tai roskiin. Olisi luultavasti mennyt vuosia ennenkuin olisin saanut edes jostain päähäni, että hei minäpä ostain valkosipulinpuristimen tai jäätelökauhan. Sitruunanpuristintakin olisi varmaan saanut jonkin aikaa odotella.

Muuttoon pakkaaminen jatkukoon.

Syöpäsoluja ja viallisia koiria

Mun kämppis oli eilen illalla ihan amazed, kun se näki piirtopöydän ensimmäistä kertaa eläessään: "Mä oonki aina ihmetelly, miten ihmiset jaksaa piirtää jollain hiirellä! Ja sit ne tekee viel ihan mahtavia töitä...!" Joo... suurin osa niistä huippupiirtäjistä ei jaksakaan piirtää hiirellä. Kuten arvata saattaa, kämppikseni ei ihan hirvittävästi harrastele koneella piirtämistä. Tosin nyt sille tuli ihan koulutehtäväksi piirtää... syöpäsolu! Epäilen tosin vahvasti, että ne eivät sillä mittaa taiteellisia valmiuksia...

Sitten tähän päivään. Kävin tänään kaupassa. Mikä ei ollut lainkaan yhtä mutkatonta, kuin näin todettuna kuulostaisi. Lähdin iloisesti pyörällä liikenteeseen ja heti ensimmäisen suojatien kohdalle tuli joku random auto, jossa oli kaks nuorehkoa miestä. Ensin ne näytti pysähtyvän, sit lähtivätki uudelleen liikkeelle, sit toinen hyppäs ulos ja auto lähti liikkeelle, sit toinen alkoki hakata sen ikkunaa ja se pysähty taas.

Mua alko kyllästyttään, kun en tiennyt pääsenkö yli vai en ja sit koukkasin auton takaa. Sit toisella puolen katua, ku en tullukkaa suoraan kävelytielle vaan vähän vinosti, ku olin joutunu tuleen auton takaa, niin pyörä ei sit halunnutkaan nousta kävely/pyörätielle ja kaaduin siihen sit rähmälleni. (Vieläkään miehet eivät näyttäneet notiseeranneen, että liikenteessä on muitakin kuin he.)

Onneks ei tullu edes asfaltti-ihottumaa, vaikka aika nätisti turvallani siel olinki. Vähä on tosin kämmenet arat. Kaupas sit viel tajusin, ettei ollut rahapussia mukana. Jes. Hyvä minä.

Ylihuomenna alkaa yliopisto. Jo alkaa olla aikakin. Saanpahan päivääni parempaakin tekemistä, kuin piirtää teknisesti ja anatomisesti viallisia koiria.

Aamuhämmennys

On ollut jo muutamia juttuja, mistä minun on pitänyt kirjoittaa, mutta se on sitten jotenkin jäänyt tekemättä. Olen nyt siis kuitenkin muuttanut Ouluun. Purkanut kaikki tavarani. Kirjoittanut vuokrasopimuksen. Tutustunut vähän alueeseen. Hankkinut kirjastokortin kaupunginkirjastoon ja niin edelleen. Huomenna menen ilmoittautumaan yliopistoon. Noh takaisin tähän aamuun.

Aamulla, tai no aamupäivää se jo taisi olla, kun havahduin siihen, että kadun toisella puolella olevan päiväkodin pihasta kantautuu yllyttävä ja kannustava tahdikas huuto: ”Teeija! Teija! Teija! Teija! Teija!” Hmm...? Naureskelen sille sitten itsekseni ja mietin, pitäisiköhän nousta. Ilmeisesti myöhästyin, sillä ennenkuin olen päässyt ylös, kuuluu pihamaalta enää paskainen nauru.

Syntymäpäivistä

Olen monesti ihmetellyt, miksi suuri osa ihmisistä on syntynyt maalis- tai elokuussa. Itsekin olen esimerkiksi syntynyt maaliskuussa. Lapsuuden aikanen paras kaverini oli syntynyt elokuussa. Poikakaverini on syntynyt elokuussa. Poikakaverin sisko maaliskuussa.

FB:ssä kun tutkin syntymäpäiviä kuukautta kohden, huomasin, että maaliskuussa ja elokuussa on selkeästi syntynyt enemmän ihmisiä, kuin muina kuukausina. Samana päivänä poikakaverini kanssa oli syntynyt kolmekin henkilöä parista sadasta kaveristani. Luulisi että siinä porukassa olisi jokaiselle riittänyt omakin syntymäpäivä?

Käydessäni hiljattain eräässä ilmeisesti ensimmäisen tai toisen luokan luokassa, ala-asteella näin siellä jonkinlaisen kalenterisysteemin, johon oli merkattu, kuka oli syntynyt minäkin kuukautena. Maaliskuu ja elokuu voittivat sielläkin, yhdessä, tasapäisesti.

Entisestä, ala-asteaikasesta kymmenen hengen luokastamme oli muuten ainakin neljä syntynyt maaliskuussa. 40% siis. Se on aika paljon, kun sitä olisi 11 muutakin kuukautta, jona syntyä.

Synnytyssairaalassa, jonne naapurimme lähti tällä viikolla oli niin paljon synnytyksiä, että siellä oli suorastaan jonoa. Samana päivänä oli jo siihen mennessä tullut ilmeisesti ainakin seitsemän synnyttäjää. Hoitajat joutuivat tekemään ylitöitä... ja varmaan joutuvat vieläkin.

Pointtini varmaan tuli selväksi? Jostain syystä, kyseisinä kuukausina on syntynyt ja syntyy edelleen Suomessa enemmän lapsia kuin muulloin.

Maaliskuu... siitä yhdeksän kuukautta taaksepäin ja on kesäkuu. Kesälomat. Juhannus. Jeps. Selitys löytyy.

Elokuu... siitä yhdeksän kuukautta taaksepäin ja on... marraskuu? Mitä ihmettä? Mikä marraskuussa on niin kiihottavaa, sanan varsinaisessa merkityksessä, että seuraavana elokuuna alkaa pullahdella lapsia samassa tahdissa sienten kanssa? Syyslomat? Nekin taitavat olla jo lokakuussa, eikä joululomakaan ole vielä alkanut. Sitten lamppu syttyi. Pikkujoulut. Vaikka onkin vaikea uskoa, että sillä olisi näin merkittävää vaikutusta syntyvyyteen, niin näin nyt vain on. Ja minä en keksi muutakaan selitystä.

Hoksausleikki nimeltä muutto

Muuttoa ollaan siis valmistelemassa. Mielessäni on käynyt usempaankin kertaan, että muutto on jonkinlainen hoksausleikki, jossa mitataan mitä kaikkea on tajunnut tehdä ja ottaa mukaan. Tänään huomasin, että suurin osa lakanoista, jotka aion ottaa mukaan, on edelleen nätissämuovipaketissa, joka on varustettu tekstillä: ”Suositellaan pestäväksi ennen käyttöönottoa”. Minulla on toki pesutupa Oulussa, mutta käyttö maksaa 1,5 euroa. Sen lisäksi en tiedä, onko siellä mankelia. On siis ehkäpä viisaampi pestä kyseiset lakanat kotona.

Siinä pyykkikoneen ohjelman valmistumista odotellessani ratkoin yhdestä kauluspaidastani olkatoppaukset pois. En voi ymmärtää, mihin muutoinkin jo leveäharteinen nainen tarvitsisi olkatoppauksia. Ne lähinnä häiritsevät. Tämä kyseinen paita oli yksi niistä, jotka päätin jättää edelleen kaappiini. Olen nimittäin valmistellut myös vaatekaappiani muuttoa varten. Vaatteet, joita tiedän, että tuskin tulen käyttäämään joutivat kirpputorille tai jatkoivat kiertoaan äitelle tai veljelle. Kaappiin jääneistäkin vaatteista pitää vielä katsoa, mitä otan Ouluun mukaan ja mitä jätän kotipuoleen odottamaan vierailujani.

En ole vielä varma, saanko nykyistä sänkyäni mukaan. Se nimittäin riippuu siitä, minkä auton saan muuttoautoksi lainaan. Ratkaisin tietämättömyyden ongelmani sillä, että etsin Oulusta edullisen sängyn ja ilmoitin ostavani sen. Sitten kun muuttokuormani on purettu asuntoon käyn hakemassa sängyn. Mikäli olen saanut sänkyni mukaan laitan sen menemään muuttoauton mukana kotiin. Onpa sitten sielläkin päässä sänky, missä nukkua.

Hyväksymiskirjeestä

Minun piti ihan oikeasti tarkistaa, mikä viikonpäivä tänään on. Olen jo ihan sekaisin niistä. Mutta siis, käsitelläänpä kuulumusia jotenkin hienosti kronologisessa järjsestyksessä:

Syy tuohon hyväksymiskirjeen viipymiseen lienee selvinnyt. Kyseinen kirje tuli suunnilleen seuraavana päivänä siitä, kun olin lähettänyt asiasta viestiä Ouluun. Syy ei kuitenkaan ollut soitossani, vaan ihan vain sattumaa. Kirjeeseen oli päälle kirjoitettu osoitteen alle mustalla tussilla: "FINNLAND", joka antaisi aihetta olettaa, että hyväksymiskirjeeni on käynyt koukkaamassa Saksan kautta! Jes. Hienoa itella, arvostan suuresti.

Olin onneksi jo ottanut paikan vastaan yliopistohaku.fi -sivuilla, mutta ne vaativat vielä lähettämään siitä sen hyväksymiskirjeen mukana tulevan paperisenkin version. No lähetin senkin. Mukana tuli joku ylioppilasliiton jäsenmaksulappu. Eipä siinä mitään, enemmän minua kummastutti, että samassa tuli Setan jäsenmaksulappu. Jotain vihjailua seksuaalisesta suuntautumisestani vai?

En ehtinyt maksaa laskua ennen kuin lähdin kolmen viikon keissille ulkomaille. Maksoin sen sitten sieltä internetin kautta.

Johdatusta Ouluun

On jotenki vaan niin jäätävää, miten kaikki tuntuu järjestyvän mun opiskelupaikan suhteen. Todellakin tuntuu, että mut on niin tarkoitettu sinne.

Ensiksi... Menen pääsykokeisiin ja käännän paperin esiin, kun ne antavat luvan aloittaa koe. Silmiini pomppaa ensimmäisenä tehtävä runosta, joka on kokoelmasta nimeltä Sudenmorsian. Ja arvatkaa vaan, kuka on tehnyt kaksi kirjallisuusanalyysia Aino Kallaksen kyseisen nimisestä teoksesta, johon se kovin intertekstuaalisesti viittaili?

Siinä vaiheessa tuli jo niin sellanen fiilis, että mut on niin tarkotettu tänne. Fiilis vain vahvistui, kun muita ovia opiskelupaikoista ei sitten avattukaan. Sitten siis vain asuntoa etsimään...

Löysin helposti PSOASin, Lyyran ja OYY:n ja heitin kaikkiin ilmoitusta. Tuli yksi vastaus ja ihan perfektosta kämpästä mukavan oloiselta kämppikseltä. Ainoa vika oli, että kämppä oli keskustassa, eli vähän kauempana yliopistolta. Kenties ylhäältä jotain vihjailua, että pitäisi harrastaa enemmän kuntoilua? Pyörällähän sitä pääsee ihan kivasti. Mutta siis... kämppä on vesineen ja nettiyhteyden kanssa noin 300 eetua kuussa + sähkö kulutuksen mukaan. Remontoitu, kuvista päätellen komean näköinen, kun asunnon laittanut rouva oli kuulemma arkkitehti. Tilaakin neliöistä päätellen pitäisi olla ihan mukavasti.

Päädyttyäni todellakin ottamaan tämän kämpän aloin tuossa pari iltaa sitten järkeillä, että pitäisi varmaan kysäistä kämppikseltä vuokrajutuista ja mitä keittiökamoja yms on, että ei tarvitse raahata suotta kaikkia omia kamoja, kun voi käyttää yhteisestikin. No kun pääsen sähköpostiin asti kysyäkseni asiaa, näen jo tulevan kämppikseni vastanneen juurikin näihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin.

Siinä sitten myös paljastui, että varmaan kandee hommata lamppu, koska huoneessani ei ilmeisesti sellaista ole. Kertaakaan muuttamatta eihän minulle olisi tullut mieleenkään ottaa kattolamppua mukaan. Jo ennen tätä järkeilin, että eräs serkkuni olisi varmaan passelia matkaseuraa, sillä poikakaverini on jo muuttaessani opiskelemassa, ja tarvitsen jonkun ajamaan auton takaisin yli viidensadan kilometrin päähän kotiin. Serkulleni auto on jo ennestään tuttu ja sillä on muutenkin kaikenlaisia ajokortteja, joten ei ole ongelma ajaa kuorma-autoksi rekisteröidyllä autolla, tai autolla peräkärryn kanssa, tai mitä tahansa, mitä ne keksivätkin antaa minulle muuton ajaksi lainaan. Toisekseen serkku on liki kaksimetrinen ja opiskelee sähkömieheksi, joten kattolamppukin siirtynee paikoilleen ongelmitta.

Noh ajattelin, että ehdin varmaan kysyä päästyäni Suomeenkin asiasta, joten en jaksanut soittaa serkulle. Sitten kävikin niin, että serkku soitti minulle (ihan muista asioista tosin). Siinä tuli sitten sekin samalla sovittua.

Jäätävää, miten kaikki järjestyykin. Varsinaista johdatusta.

Ovet aukenee viimeinkin

Ehkäpä minun ei ollut tarkoitus päästä Rovaniemelle. Viikko sitten katsoin netistä, että nimeni oli Oulun yliopiston valittujen joukossa kirjallisuudessa. Iso kivi vierähti sydämeltä, tai aivojen päältä, tai jostain kuitenkin ja enää ei toivottavasti ressaa hetkeen mikään opiskeluihin liittyvä. Toki tiedän, etteivät vaikeuteni lopu tähän ja tulen repimään hiuksiani ties minkä lopputyön kanssa, mutta toistaiseksi murheeni ovat tällä aika lailla kuitattu. Otin jo sähköisesti paikan vastaan.

Kummallista vain on, että sieltä ei ole vieläkään tullut hyväksymiskirjettä. Ne piti lähettää jo silloin viikko sitten kaikille meille hyväksytyille, mutta eipä ole vielä kuulunut. Kun nimeni kuitenkin on Oulun yliopiston sivuilla valittujen joukossa ja yliopistohaun sivuilla sen tila on hyväksytty, niin kai sen on pakko oikeaa tietoa olla.

Ajattelin huomenna soittaa sinne ja kysyä, sekoillaanko siella päässä vai vieritetäänkö syy postin niskoille.

Lapin yliopiston pääsykokeet

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi ihan hyvä fiilis, kun oli kirjallinen ja kuvalliset tehtävät, sekä haastattelu takana. Arvioin, että tänne minulla olisi parhaat mahdollisuudet päästä; 15 otetaan sisään neljästäkymmenestä. Eli pitäisi olla parempi kuin yli puolet. Mikään töistä ei tuntunut ihan flopilta. Paitsi ehkä yksi.

En saanut tänään silti iloista postia. Pisteet olivat ihan hanurista ja jäivät neljä pistettä siitä, millä olisi päässyt sisään. Sain lähes parhaat (täydet pisteet) työstä, johon olin käyttänyt vähiten aikaa.

Otti aikansa niellä karvas tappio, kirota oma virhearvioni ja laskea toiveet Ouluun, josta tulee viikon päästä tiedot. Epätoivoiselta tuntuu silti, kun lytätään se vaihtoehto, joka näytti todennäköisemmältä.

Juliste vs. kuorma-autoilu

Olen jäänyt tänään pahasti tavoitteestani tehdä Lapin yliopiston ennaltavalmisteltavaa tehtävääni. (Ja sen sijaan, että tekisin sitä nyt, kirjoitan tietenkin blogimerkintää...)

Aamun rapsuttelin keittiömme seinasta lakkaa pois, jotta se voidaan vahata. Sitten lähdimme kylälle. Muuten äite olisi voinut mennä yksinkin, mutta meidän piti mennä kuulemma kuorma-autoksi rekisteröidyllä pakullamme ja äitellä ei ollut korttia toisin kuin minulla.

Ajellessamme kummastelimme edellä kahdeksankympin alueella kuuttakymppiä ajelevaa henkilöautoa. No normaalitilanteessahan olisin vain mennyt ohitse, enkä jäänyt hämmästelemään, mutta nyt oli kaksi asiaa toisin kuin yleensä: olin liikkeellä isommalla autolla (jolla olin ajanut vain kerran aiemmin) ja toisekseen kyseinen henkilöauto ajeli ”turvallisesti mahdollisimman kaukana tien molemmista reunoista”. Arvelin, että ei meillä kai niin kiire ole, että kannattaisi lähteä yrittämään ohitusta kapeahkolla tiellä sitä keskellä ajavasta autosta.

Meidän piti tuoda listoja ynnä muuta vastaavaa pitkää tavaraa rautakaupasta. Loppuen lopuksi ostimme vain kolmenlitran purkin maalia. Nauroin, että jes, tämänhän takia me tarvitsimme tämän auton.

No myöhemmin sitten ostimme myös keittiöömme uuden pöydän, jonka toimme sillä kotiin. Kävimme myös ruoka- ja vaatekaupassa, sillä äite tajusi, että huomenna pitää mennä ylioppilasjuhliin ja tarvitsee ostaa juhlavaatteita. Kaikenlaisia muita vaatteita sitten tulikin ostettua paitsi niitä varsinaisia juhlavaatteita. No kai kaapinperältä jotain löytyy... kuten aina ennenkin.

Reissun jälkeen tein kanakeittoa ja siinä se päivä olikin sitten mennyt, jonka suunnittelin käyttää julisteentekoon.

2/3 pääsykokeesta suoritettu

Tällä viikolla oli tiistaina Oulussa pääsykokeet. Sieltä tulin kotiin ja lähdin melkein saman tein opistolle hakemaan tavaroitani ja hyvästelemään opistokaverini. Perjantaina meillä olisi ollut kevätjuhla, mutta Tampereen pääsykokeet olivat samana päivänä, joten jouduin lähtemään jo torstaina kotiinpäin ja vähän lähemmäs Tamperetta.

Oulun pääsykoekirjat sain kaikki luettua ihan hyvin, mutta ensin lukemastani romaanista jäi vähän huonosti mitään mieleen. Olisi pitänyt lukea se vielä toiseen kertaan, niin olisi jo lähtökohtaisesti analysoinut romaania noiden Kirjallisuudetutkimuksen peruskäsitteiden keinoin. No, kun kummastakaan ei jäänyt aivan mahtavasti mitään mieleen, koska keskityin lopuksi vain tankkaamaan Lentävän hevosen runoanalyysijuttuja (joiden luulin minulla olevan huonommin hanskassa), proosa-analyysi tehtävä meni vähän miten meni. Siihen jäi tunti aikaa, sillä käytin yllättäen mielekkäämpään runo-analyysiin kolme tuntia.

Runo-analyysi oli runosta, joka oli osiosta nimeltään "Sudenmorsian". Taisin jopa hymyillä lueskellessani sitä ensimmäistä kertaa ja nautiskelin fiiliksestä, kun runo lähti aukeamaan. Sattumoisin olen tehnyt kaksi kirjallisuudentutkimusta Aino Kallaksen teoksesta Sudenmorsian ja kyseinen teos on mulla ihan omassa kirjahyllyssäkin.

Tampereen pääsykokeet olivatkin sitten ikävämmät. Ensimmäinen osio meni enimmäkseen lonkalta (ja hyvin lyhyesti). Siinä kysyttiin jonkun kritiikistä kirjallisuuden luonnollista tutkimusta kohtaan (tai jotain sinne päin). Toisessa tehtävässä oli käsitteitä. Kolmesta käsitteestä varmaksi tiesin kaksi, mutta niistäkin jäi fiilis, että olisi pitänyt kertoa jotenkin paremmin.

Viimeiseksi tehtäväksi valitsin Oulun pääsykokeiden perusteella runoanalyysin. Muutamaan kertaa piti runot lukea läpi, ennenkuin alkoi hahmottua aiheen käsittelytapa ja merkitykset. Ihan hyvin niistä tuntui irtoavan asiaa. Jäi vain kummastuttamaan tehtävänannossa ollut "Pohdi myös miten pääsykoekirjojen käsitteitä voisi hyödyntää analyysissä". Tulkitsin sen jonkinlaiseksi muistutukseksi, että niitä kannattaa ajatella ja käyttää vastaustekstiä kirjoittaessa, mutta ei niinkään käsitellä aihetta.

Vielä olisi Rovaniemellä 13 ja 14.6 päivä pääsykokeet jäljellä. Ne siis tosiaan ovat tiedossa. Sain viikko sitten pääsykoekutsun, eli ennakkotehtäväni kelpasivat.

Sinne pitäisi vielä lukea tuo pääsykoekirja (joka on onneksi yksikössä, eikä monikossa, kuten kirjallisuudessa) ja tehdä tuo ennalta valmisteltava tehtävä, johon mulla olisi jo idea valmiina.

Kauhajoki - töitä

Tussityö valokuvamallista

Puuvärityö aiheesta Kesä 2011

Vesivärityö aiheesta pohjanmaalainen latomaisema

Akryylilla maalattu kansioni. Aiheena jatkuva k

Kuivapastilleilla mustalle kartongille.
Aiheena juliste sambakarnevaaleista.

Sekatekniikka, hiiltä, kuivapastillia ja vesiväriä.
Aihe vapaa, mutta piti käyttää mallina olleita esineitä

Ennakkotehtävä Lapin yliopiston graafiseen suunnitteluun.

Metalligrafiikkaa. Aihe vapaa.

Metalligrafiikkaa, aihe vapaa.

Lyijykynätyö tilasta

Lyijykynätyö

Random välityö

Aiheena: nimestä logo, sekatekniikka

Krokipiirros hiilellä, 5 minuuttia

Krokipiiros hiilellä 5-7 minuutia

Kauhajoen evankelisessa opistossa tekemiäni töitä sekalaisessa järjestyksessä.

Pieni voitto

Sain tänään postia:

LAPIN YLIOPISTO

Taiteiden tiedekunta

KUTSU VALINTAKOKEESEEN

Sinut on hyväksytty graafisen suunnittelun koulutusohjelman valintakokeeseen 13.-14.6.2011.

Liitteessä tiedot valintakokeista.
Eli ennakkotehtäväni ovat olleet paremmat kuin ainakin noin 30 %:lla hakijoista. Viime vuoden hakijatilastojen mukaan kyseiselle linjalle oli hakenut noin 200. Niistä noin 140 oli päässyt pääsykokeisiin. Opiskelemaan pääsi 15.

Olinkin suhteellisen varma, että pääsen tänne ainakin pääsykokeisiin asti (pidin tehtäviäni sen verran onnistuineina). Mikään varma nakki opiskelupaikka ei kuitenkaan vielä ole.

Vielä on jäljellä: Lukea ja omaksua kirja Katseen voima, josta on kirjallinen osuus pääsykokeissa. (Olen aloittanut lukemisen, mutta keskityn nyt ensin kirjallisuuden pääsykoekirjoihin.) Tehdä juliste siitä, miksi juuri minut pitäisi valita ja myöhemmin esitellä se haastattelussa. Ja tehdä kuvallisia pääsykoetöitä sitten niiden kahden päivän aikana.

Niin tosiaan ensiviikolla on kahdet kirjallisuuden pääsykokeet. Tiistaina Oulussa ja perjantaina Tampereella. Vähän huonolta näyttää. Yhteensä kirjallisuuden paikkoihin on neljä kirjaa, jotka eivät ole ihan vielä hallinnassa...

Runon lukeminen

Aloitan lukemisen.
Luen.
Luen.
Luen ja luen.

Odottelen,
että koska se vaikka pääsisi itse asiaan.

Luen.
Luen.
Luen lukemasta päästyäni.
Samanlaisia sanoja.
Lukemista.
Samaa tarkoittavia sanoja.
Niitä luen.
Tätä luen.

Luen.
Luen ja luen.

Luen.

Silmäilen vähän alempana kulkevaa tekstiä.
Se näyttää erilaiselta.
Joko se olisi päässyt siellä asiaan?

Unohdun hetkeksi lukemaan sitä.
Sitten palaan takaisin alkuun.

Mitä olinkaan lukemassa?

Luin ennen kohtaa olleet.
Luin kohdan.
Luin.
No,
kohta se loppuu.
Ehkä sitten kirkastuu,
Kun tarpeeksi luen.

Luen.
Luen.
Luen, luen ja luen.

Kaiken luin.

Ain' laulain työtäs tee

Meillä on alettu muurata leivinuunia. Eilisen katselin iloisesti puolella silmällä jääkiekkoa, sillä olin päättänyt mennä opistolle vasta maanantaina. Olin siis aamulla kotona ja puuhastelin siinä omiani. Mielessäni käväisi, että mahtoikohan muurarilla olla tylsää niinkin yksitoikkoisessa hommassa ilman juttuseuraa. Harkitsin juuri radion viemistä keittiöön, kun keittiöstä kajahti laulu. Totesin hymyillen itsekseni, että kyllä sitä mieluummin kuunteli kuin radiota. Muurarilla oli nimittäin todella hyvä lauluääni.

Matkalla junalle kysäisin sitten isältä, että mistäs te laulavan muurarin olette löytäneet. Minulle selvisi sitten, että kyseinen muurari oli ollut esiintymässäkin muutaman kilometrin päässä olevalla tanssilavalla joskus. Muurarin leipä oli kuitenkin ilmeisesti ollut muusikon leipää varmempi.

Lähdimme siis juna-asemaa kohti puolilta päivin. Olin perillä opistolla puoli neljältä. Eli matkaan meni kolme ja puoli tuntia. Autolla olisin ajanut näin kesärajoituksilla saman matkan tunnissa ja vartissa. Rahaa bensoihin olisi tuolla matkalla mennyt noin kymppi. Maksoin yhteensä kaikista lipuista parikymppiä... ja kuljin vielä opiskelijahinnoilla.

Sitten ihmetellään, miksei käytetä enemmän julkisia...

Matkan vielä kruunasi matkatoimiston työntekijä, joka jankkasi jonkun bussin kulkevan ”vanhaa tietä” pitkin yrittäessäni kysyä miten läheltä opistoani se mahdollisesti menisi. Vitustako minä näistä täkäläisten ”vanhoista teistä” tiedän? Onneksi bussikuskit osasivat sanoa tarkemmin.

Kakkaa ei kinosta

Meillä on nyt kolmatta viikkoa (hataran muistini mukaan) keittiöremontti menossa. Keittiö on tyhjennetty kaikesta – myös leivinuunista ja väliaikainen keittiö tehty kellariin. Kuten monet muutkin ovat varmasti huomanneet: pientä remonttia ei ole olemassakaan. Ei vallankaan jos on keittiöstä puhe (vieläpä aika suuresta sellaisesta). Kellari piti tietenkin remontoida ensin, jotta se saatiin muunnettua väliaikaiseksi keittiöksi. Sinne tehtiin 'siinä samalla' kaikkea sellaistakin, mikä ei sinänsä liity varakeittiönä toimimiseen (kuten ikkunoiden ja oven vaihtaminen, alapihan tasoittaminen, pannuhuoneen ikkunan muuraaminen umpeen yms).

No kun tehdään keittiöremonttia, joudutaan kuitenkin laittamaan joitain vesi- ja sähkösysteemejä uudiksi. Siinä samallahan tietenkin kannattaa laittaa siitä seinän toiselta puolelta vessa ja pukuhuonekin kuntoon. Niiden remonttia kun on mietitty muutenkin jo pitkään.

Nyt meillä on siis: kellari remontoitu ja keittiö, vessa ja pukuhuone remontissa. Keittiössä on sentään vielä seinät ja lattia tallella. Vessasta ja pukuhuoneesta ei voi sanoa samaa.

Tulin kotiin torstaina, opintoretkemme jälkeen. Opintoretki venytti päivää ja saimme siksi perjantain vapaaksi. Avaan vessanoven. Astun pimeään vessaan. Lyön valon päälle ja säikähdän aivan helkkaristi, kun huomaan seinän puuttuvan vierestäni. Silloin vessassamme oli vielä lattia ja pönttö tallella. Nyt on molemmat poistettu. Meidän on käytävä vessassa pihan toisella puolella, isän metallifirman vessassa. Kun on illalla mukavan raukea ja uninen ja jo menossa nukkumaan, niin aina silloin tällöin huomaa, että sitä voisi käydä vessassa ennen nukkumaan menoa. Nyt sen ajatuksen jälkeen tulee heti perään ajatus: Onko pakko? Ja niin sen siirtää mieluiten aamuun, jos vain pystyy.

No se vessa on on siis pienen metallipajan vessa ja vähän sen näköinenkin. Vessan hygieniataso ei luonnollisestikaan tyydyttänyt äitiäni, joten tietenkin se pitää siivota, aamulla. Äiti oli juuri siivonnut pytyn ja levittänyt kaikki hienot aineet vessan lattiaan, kun tulen paikalle ja sanon:
”Arvaa mitä? Mulla on hätä.”
”Lattialla on vettä.”
”No arvaa kiinnostaako se kakkaani?”
”Odota hetki...” äiti sanoi ja nosti pesuainetonkan pois vessasta.

Pääsin sitten vessaan ja kastelin lattialla housuni. Parempi kyllä sekin, kuin tyhjentää suoli housuun. Kakkaa ei kiinnosta olosuhteet.

Vaikeuksien kautta

Olipa tasan kuukausi sitten ihanaa löytää skannerista kuva, jonka kuvittelin liimanneeni sillä hetkellä Otaniemessä lojuvaan pahvilaatikkoon. Kyse oli toisesta B-puoliskon kuvasta. Soittelin sinne ja olisin ollut jopa valmis lähtemään takaisin 300 km päähän Espooseen viemään sitä hiton kuvaa. Ennakkotehtävät olivat kuitenkin menneet jo arvosteluun, joten no-can-do. Sanoivat, että voi se silti mennä läpi.

Soittelin sitten myöhemmin uudestaan kysyäkseni, miten kävi. Linja oli aika tukossa, mutta lopulta pääsin läpi: "Valitettavasti ette päässeet jatkoon. Tänävuonna karsimme 40% hakijoista ennakkotehtävien perusteella."

No ei sitte. Miks mulle tää tuntuu olevan niin kohtuuttoman hankalaa?

Vielä on onneksi Lapin yliopiston graafinen suunnittelu ja Oulun ja Tampereen kirjallisuudet jäljellä. Grasun ennakkotehtävät onnistuivat mielestäni hyvin ja yhden niistä sain korvata lukiodiplomillani. Saan siitä saman pistemäärän, kuin diplomistani ja minähän vuosi sitten vetäisin siitä erinomaisen.

Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä on tullut jo luettua ja kun pääsi sisälle, niin lukeminen oli jopa ihan mielekästä. En mä ihan väärälle alalle ole hakemassa. Nyt olisi pääsykoekirjoista vielä jäljellä 'Luonnolliset ja Luonnottomat', 'Lentävä hevonen' ja graafiselle vaadittava 'Katseen voima'. Nyt on tuo narratologian määritelmäkin tarkentunut, eikä se enää kuulosta yhtä skitsofreeniselta. Kysehän on siis kerronnallisuudesta.

Olen miettinyt, että voisin ottaa sivuaineen sillä tavoin, että pääsisin opiskelemaan molemia - sekä kirjallisuutta, että graafista suunnittelua. Siten voisin ehkä toimia kustantajana, joka myös suunnittelee kirjojen graafisen ilmeen. Vapaan kirjailijan ammatista pitää toistaiseksi tyytyä vain haaveilemaan. Kokeillaan niiden siipien kantamista sitten, kun joskus saan jonkun kirjaprojekteistani valmiiksi.

Vaikeuksien kautta käydään, ehkä se voittokin sieltä joskus tulee.

Hablas no español

Aloitin päiväni lähtemällä uimaan. Seisoin vedessä, kun huomasin, että rannalla oli joku espanjalainen vanha mies viittoilemassa minulle. Tulin pois vedestä ja mies selitti minulle kovasti jotain espanjaksi. En osannut sanoa kuin: "Habla no español". Sen verran minullakin raksutti, että ilmeisesti siinä ei saanut uida. Mies selitti kovasti espanjaksi, vaikka näyttikin tajuavan, että en todellakaan ymmärtänyt. Kielimuuri oli korkea, mutta loppujen lopuksi tajusin, että kyse oli ilmeisesti kivistä ja jostain vesikasveista, joita oltiin siivoamassa rannalta. Noin kilometrin päässä, parin juomakojun jälkeen oli jo siivottu alue, jossa sai uida. Lopuksi ilmaistakseni ymmärtäneeni osoittelin sinne, missä olin ollut uimassa, tein uintiliikettä ja sanoin "no" ja sitten osoittelin juomakojujen jälkeiselle rannalle ja sanoin uintiliikkeiden kera "sí".

Teimme saman pyörälenkin sisämeren rannalla kuin aikaisemmin. Oli kuuma päivä, ei mitään aavistusta miten paljon oli asteita. Takaisin tullessa kävin mutakylpypaikassa levittämässä vähän rikkipitoista asfaltin väristä ainetta iholleni. Pyöräilimme takaisin kämpille, josta poimin pesusienen mukaan ja lähdin rannalle pesemään kuivuneita mutia pois. Pesusessioni jälkeen huomasin, että olin palanut aika kivasti harteista, rintakehästä ja naamasta. Levitimme siihen sitten aloeveraa. Ostin kaupasta maustamatonta jogurttia, jota kuulemma kannattaa myös käyttää palaneeseen ihoon.

Quemadura por el sol

Heräilin yöllä useampaan kertaan. Palovammojen kuumotuksen vuoksi oli ensin vaikea nukahtaa, mutta myöhemmin yöllä ne eivät enää tuntuneet niin paljon. Aamulla heitin palovammojen päälle kreikkalaista jogurttia. Kun se oli kuivanut, huomasin sen lähtevän hankaamalla irti. (Ehkä mukana lähti palanutta ihoakin?) Hankailin sitten jogurtin pois, kävin suihkussa ja laitoin aloeveraa tilalle.

Kello 11.40 ja varjolämpötila 25 astetta. Auringossa mittari näyttää neljääkymmentä (myöhemmin lähemmäs viittäkymmentä). Pysyttelin enemmän ja vähemmän punaisena mieluummin varjossa. Pilvetkään eivät varjoa tarjoa. Niitä näkyy vain pari onnetonta harsonriekaletta sävyttämässä sinistä taivasta.

Illalla kävimme espanjalaisten ja suomalaisten yhteisessä kokouksessa. Totesin siellä, ettei espanjan lausuminen ole kovin vaikeaa (oppiminen kuulemma tyssääkin siihen, että kaikki tavallisimmat verbit ovat epäsäännöllisiä). Tupla ällät lausutaan jiinä, hoota ei lausuta ollenkaan (mitähän virkaa on edes koko kirjaimella?), jii sitten taas puolestaan lausutaan hoona ja uu ei äänny tietyissä yhdistelmissä, kuten sanassa que ollenkaan.

Kokouksen jälkeen juttelimme (tai no "juttelimme", koska emme osanneet espanjaa kuin suunnilleen sí, no ja habla no español) erään espanjalaisen vanhan miehen kanssa. Ymmärsimme kielimuurista huolimatta aika paljon (tai ainakin luulimme ymmärtävämme viidennen ilmeikkään selityskerran jälkeen).

Kämpillä huomasin, että vasempaan hartiaani oli kehittynyt oikein nätti rakkularypäs. Saa nähdä miksikä se siitä evolvaa...

Barranca

Aamulla oli täysin tyven eikä näkynyt pilvenriekalettakaan. Nousin joskus puoli kahdeksalta ja kävin aikanikuluksi kävelemässä.

Yhdentoista maissa lähdimme retkelle eräälle luonnonsuojelualueella olevalle kanjonille. Patikoimme kahden kymmenenseitsemän asteen lämpötilassa kanjonia ympäröivän kasvuston seassa kuunnellen lintuja, jotka pysyttelivät mieluummin näkymättömissä.

Siellä oli muuten aivan valtavia kaisloja. Katkaisin yhden kuivuneen ja mittailin sen pituudeksi seitsemisen metriä. Kämppis kuvaili maisemia. Sai se muutaman linnunkin ja yhden liskon tähtäimeen.

Onnistuimme jotenkin eksymään reitiltämme ja päädyimme kymmenen kilometriä pidemmälle patikkareitille. Poikkesimme polulta ja onnistuimme pääsemään ylös kanjonista. Pian huomasimme kuitenkin olevamme jollain aidatulla appelsiiniviljelmällä. Kaikki ulos vievät portit olivat lukossa.

Huomasimme, että viereisellä pellolla oli työskentelemässä pari miestä. Ystäväperheestä mukana oleva tuttumme yritti puutteellisilla espanjankielentaidoillaan selvittää, miten pääsisimme takaisin sinne luonnonsuojelualueelle tai edes pois appelsiiniviljelmiltä. Mies oli aidan takana ja selitti espanjaksi, että olimme jonkun toisen alueella, joten hän ei voinut avata portteja. Mies kuitenkin tiesi reitin hänen alueelleen ja pääsimme sitä kautta pois. Mies antoi puistaan meille sitruunoita mukaan. Yritimme kiitellä ontuvalla espanjan ääntämyksellämme.

Mies vei meidät ystävällisesti autolla takaisin sinne, minne olimme oman automme jättäneet. Oli muuten yllättävän vaikeeta löytää lähtöpaikkaamme alueelta.

Yritimme tarjota rahaa kiitokseksi, mutta mies ei huolinut, vaikka olikin joutunut kuskailemaan meitä siestallaan. Kiittelimme kovasti ja etsin jonkun espanjankielisen ystävällisen fraasin.

Nyt olemme päässeet takaisin asunnolle. Olemme levähtäneet vähän ja lähdemme kohta ulos syömään. Voisi käydä vähän uimassakin tänään. Nuha on onneksi lähes kadonnut.

De las Salinas

Ei mitään hajua, mitä tuokin mahtaa tarkoittaa, mutta se lukee kadunnimen kans samassa kyltissä. Calle Coto on meidän katumme. Ällät lausutaan btw jiinä.

Viikko alkoi pilvillä. Ei kuitenkaan tuullut eikä satanut ja aurinkokin pääsi toisinaan paistelemaan. Mittari näytti 24 astetta. Tiistaiksi ja keskiviikoksi on luvattu parempaa säätä.

Nyt on saatu paremmin nukuttua. Ennakkotehtävätkin lakkasi pyörimästä päässä. Jotain muita wierdoja unia kyl näin.

Enimmäkseen möllättiin maanantai asunnolla. Käytiin tosin päivällä kauppakeskus Eroskissa shoppailemassa. Itse en ostanut muuta kuin jotain safkaa.

iBueno Pascua!

Ilma on tyyni ja selkeä. Flamingot kahlailevat tyynessä turkoosissa lintualtaassa tien toisella puolella. Altaiden takana kohoavat vuoret piirtyvät selkeinä taivaanrantaan. Aiemmin kuohunnut merikin vain lainehtii rauhaisasti. Aurinkoon nostamani lämpömittarin punainen juova tavoittelee kolmea kymmentä.

Pihalla on siis kaunis ilma, mutta kämppis vain koomaa sisällä. Se on varmaankin tulossa kipeäksi. Itse söin aamiaisen puoli kymmenen maissa ja menin ulos lukemaan ja kyyläämään koiria ja lintuja.

Myöhemmin päivällä, kävimme pitkällä pyörälenkillä sisämeressä kulkevalla pyörätiellä. Vesi oli todella kirkasta, mutta myös edelleen kauttaaltaan matalaa.

El viernes santo

Eilen kävimme syömässä aasialaisessa ravintolassa. Ateria, johon kuului alkusnapsi ja jotain styroksin näköistä naposteltavaa, alkuruoka (kevätkääryle), pääruoka (sitruunakanaa ja nuudeleita), juoma, jälkiruoka (jäätelöä tai kahvia) ja jälkiruokasnapsi maksoi huimat 5,20... Eikä kyllä ollut nälkä lähtiessä...

Poikkesimme myös vilkaisemassa sisämerta, joka on matalampi, lämpimämpi ja tyynempi, kuin lähellä asuntoamme kuohuva meri. Sisämeren rannalla ei myöskään ollut sitä kasviroskaa, mitä oli valtavat vuoret meren rannalla paikoittain. Siellä uittaessani jalkojani kirjoittelin myös muutamia postikortteja.

Otsikko on muuten suomeksi pitkäperjantai. Perjantai, kello puoli 11 ja pihalla aivan ihana ilma. Voisi mennä pyöräretkelle.

Kello puoli kuusi ja tuulee aivan mahdottomasti. Kävimme pienellä pyörälenkillä Lo Paganissa, sisämeren rannalla. Käsin uimassakin, vaikka olikin hieman nihkeää uida reiteen saakka ulottuvassa vedessä. Vesi oli suolaista ja lämmintä. Huomasin, että vesi tuntui loppuen lopuksi paljon lämpimämmältä kuin tuulinen ilma.

Retken jälkeen avustimme ystäväperhettämme näiden internetongelmien kanssa. Saimme vodafonen toimimaan kuten pitääkin. Saamme kuulemma käydä täällä välillä netissä. Kirjoittelen tälläkin hetkellä ystäväperheen olohuoneesta.

Siitä arkkitehtuurisesta

Olipa muuten ihanaa löytää tasan viikko sitten skannerista kuva, jonka kuvittelin liimanneeni sillä hetkellä Otaniemessä lojuvaan pahvilaatikkoon. Kyse oli toisesta B-puoliskon kuvasta. Soittelin sinne ja olisin ollut jopa valmis lähtemään takaisin 300 km päähän Espooseen viemään sitä hiton kuvaa. Ennakkotehtävät olivat kuitenkin menneet jo arvosteluun, joten no-can-do. Sanoivat, että voi se silti mennä läpi.

Soittelin sitten myöhemmin uudestaan kysyäkseni, miten kävi. Linja oli aika tukossa, mutta lopulta pääsin läpi: "Valitettavasti ette päässeet jatkoon. Tänävuonna karsimme 40% hakijoista ennakkotehtävien perusteella."

No ei sitte. Miks mulle tää tuntuu olevan niin kohtuuttoman hankalaa?

Vielä on onneksi Lapin yliopiston graafinen suunnittelu ja Oulun ja Tampereen kirjallisuudet jäljellä. Grasun ennakkotehtävät onnistuivat mielestäni hyvin ja yhden niistä sain korvata lukiodiplomillani. Saan siitä saman pistemäärän, kuin diplomistani ja minähän vuosi sitten vetäisin siitä erinomaisen.

Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä on tullut jo jonkinverran luettua ja kun pääsi sisälle, niin lukeminen oli jopa ihan mielekästä. En mä ihan väärälle alalle ole hakemassa. Tein siitä jonkinlaisen lukusuunnitelman ja tavoite on saada kirja Espanjanreissun aikana luettua.

Tämän jälkeen olisi pääsykoekirjoista vielä jäljellä Luonnolliset ja Luonnottomat, Lentävä hevonen ja graafiselle vaadittava Katseen voima. Nyt on tuo narratologian määritelmäkin tarkentunut, eikä se enää kuulosta yhtä skitsofreeniselta. Kysehän on siis kerronnallisuudesta.

El Mojon

Nenä edelleen tukossa, mikä tarkoittaa, että joudun hengittämään suun kautta. Se ei ainakaan paranna yskääni. Kämppiskään ei saa nukuttua tuhinoiltani.

Tänään on pilvistä ja aamulla ei ollut lämmintä kuin 15 astetta. Heräsimme suht aikaisin, koska menimme markkinoille. Ostin sieltä hellehatun, kassin ja pähkinöitä. Paahdetut mantelit olivat ihan hyviä, mutta muissa pähkinävalinnoissani en oikein onnistunut. Paikalliseen kulttuuriin ei kuulemma alunperin kuulunut makeiset, vaan ne napostelivat pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Turistit ovat kuulemma tuoneet makeiset tänne vasta tyyliin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Joskus vähän ennen puoltapäivää palasimme takaisin asunnolle.

Kaasulämmittimen kanssa on ollut ongelmia. Lämmintä vettä tulee aika nihkeästi. Se, jonka kautta nää on tän asunnon vuokrannut, niin lupasi tulla katsomaan sitä lämmitintä. Se ystäväperhe on kylläkin lähdössä kohta takaisin Suomeen. Ne ovat kuulemma olleet Espanjassa viimeiset 14 talvea.

Edit 22.8.2012:Minusta on hauska lukea tätä merkintää siirtäessäni sitä tänne vanhasta blogistani. Minulla on tällä nimenomaisella hetkellä kyseinen hattu päässäni matkustaessani VR:n huomassa jälleen kerran.

iEspaña!

Kämppikseni oli lähdössä porukoidensa kanssa Espanjaan meidän ennakkotehtävä-episodimme päätteeksi. Se sitten pyysi minua mukaan. Kun kaikki ennakkotehtäväni kuului olla jo vähintäänkin postissa joka tapauksessa siihen mennessä, lähdin mukaan.

Saavuimme sunnuntaina viideltä paikallista aikaa Alicanten lentokentälle. Nousu ei tuntunut juuri misään, mutta lasku oli nuhaisena suoraansanottuna kamala. Silmien yläpuolelle ja korviin pisti ihan "kivasti". Mulla oli melkein tunnin laskeutumisen jälkeenkin korvat ihan lukossa, eikä auttanut vaikka kuinka nieleskeli.

Kämppämme oli hommattu joidenkin kämppikseni vanhempien tutun kautta. Sinne oli tuotu vähän ruokaa valmiiksi. Kävimme illalla kämppiksen kanssa pienellä lenkillä rannalla. Merestä oli tullut aivan valtavia kasoja jotain kuolleita merikasveja rannalle. Vasta noin kilometrin päässä alkoi olla hiekkaa ihan mereen asti. Yskän ja nuhan takia en ole vielä uimaan uskaltautunut, mutta varpaat kertoivat jo meren olevan ehkä hieman yli 20 astetta, eli ensin viileää, mutta iho tottuu nopeasti.

Merelle ei kyllä sinänsä ole kovin pitkälti asunnolta. Se näkyy jo parvekkeelta. Tien toisella puolella näkyy entisiä suola-altaita, jotka ovat nyt muuttuneet makeanveden altaiksi. Linnut viihtyvät siellä ja olemmekin nähneet monta flamingoa. Altaiden välissä menee kävelyreittejä, joita pitkin tulimme iltalenkiltä. Aurinko laskee joskus puoli ysin maissa ja pimeä tulee puoli kymmeneen mennessä. Lämmintä on, mutta tuulee paikoin kovasti.

Asunto on ihan mukava, joskin ehkä hieman vanha. Katutasolta nousee portaat parvekkeelle, jossa on ovi asuntoon, sekä kaksi lattiasta kattoon ulottuvaa ikkunaa, joista tulee hyvin valoa asuntoon. Asunnossa on yhdistetty olohuone ja keittiö. Asunnossa on lisäksi kaksi makuuhuonetta ja WC, jossa on samassa suihku ja kylpyamme. Asunto ei ole kovin iso, mutta ei meillä ahdastakaan varsinaisesti ole.

Toivotaan, että nuha ja yskä tästä hellittää. Btw, ääkkösiä on näillä espanjalaisilla näppiksillä kiva kirjottaa...

Uutiskatsaus vol 1

Katastrofitilasto senkin lihoo lihomistaan
Kommentti: Maailmanloppu lähestyy? Korkeammat voimat haluaa tehdä uuden maailmanennätyksen luonnonkatastrofeissa?

Pornon katselu tuomitaan myös korkeampien voimien kautta
Kommentti: Tai sitten maanpäälliset idiootit kämmivät jotain.

Espanjaan halutaan turisteja
Kommentti: Sinne siis!

Helvetti on vanhojen ennustuksien mukaan astetta lähempänä jäätymistä
Kommentti: Eikö kukaan muu ole kuullut sananpartta: "Ennemmin Helvetti jäätyy kuin Rauman Lukko voittaa Suomenmestaruuden"?

Teinit edelleen vastustavat politiikkaa
Kommentti: No oli edes tasokkaampaa herjaa kuin kotikulmiltani löytämä mainos Kiviniemestä surkeasti piirretyillä hitlerviiksillä

Pedofiileistä ei tykätä, mutta ei meinata saada kiinnikään
Kommentti: ... Ikinä, jos sitä lasten näkökulmasta ajattelee.

Idiootit lisääntyvät edelleen
Kommentti: Niillä on oltava joku tarkoitus täällä... Kai ne muuten olisivat jo karsiutuneet pois? Evoluution voimalla tai Isän kädestä. Se, joka keksii miksi idiootteja on, saa virtuaalipenikseensä kaksi senttiä lisää.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Vaikeudet eivät tosiaan loppuneet paperin homehtumiseen. Käytin sitten loppuen lopuksi paperimassan tilalla styroksimuovia. Huomasin tehneeni arkkitehtuurin kolmiulotteisen tehtävän väärän kokoiseen laatikkoon. Joten enemmän ja vähemmän uusiksi meni. No lopulta siitäkin tuli valmista. Ei kovinkaan hieno, mutta valmis. Ylpein olen arkkitehtuurin tehtävästä numero 1. Siitä saa parhaiten selville, mikä oli aiheeni ja se on muutoinkin teknisesti onnistunein. Olen alkanut yhä enemmän huomata, että vesivärit on se mun juttu. Laitan niistä kuvia myöhemmin.

Arkkitehtuurin ennakkotehtävät eivät olleet suinkaan ainoat tehtäväni. Nekin onneksi sain viikonlopun aikana tehtyä. Sekään ei kyllä vaikeuksitta onnistunut. Työ numero 2 oli tussityö. 9. versio oli se minkä loppuen lopuksi lähetän. Sen uudelleen tekeminen ei tosin ihan hirvittävästi haitannut, kun yhden version tussaamiseen meni 30min - tunti. Enemmän vitutti, kun minun piti tehdä uudelleen kuuden tunnin vesivärityö. Leikkasin ensimmäisen version väärän kokoiseksi (liian pieneksi). Joten eikun alusta vaan. Onneksi työskentely oli toisella kertaa jo nopeampaa, sillä tiesin jo mitä halusin ja miten.

Eilen kävin viemässä arkkitehtuurisen tehtävän henkilökohtaisesti Otaniemeen. Tuli siitä pidemmän puoleinen ajoreissu, mutta ainakin tiedän varmasti että a) se on varmasti ajoissa perillä ja b) missä kunnossa se on perillä.

Ai niin ja tuo veri tuli, kun leikkasin etusormen nivelen päältä palasen pois. Tuli todettua sitten, että luokan ensiapupakkaus olisi ehkä hyvä päivittää.

Homeen oikea suora

Tämä viikko alkoi lupaavasti, kun huomasin paperimassani homehtuneen. Piti siis alottaa arkkitehtuurin ennakkotehtävä ihan alusta ja keksiä joku toinen materiaali mistä sitä rakennella.

(Miten paperi edes voi homehtua?! Ääää... ihan epistä.)

Suunnitelmat meni uusiksi. Löysin korvaavan materiaalin, mutta kiire tulee... niiden kun pitäisi olla perillä 12.4...

Pääsykoekirjapuuroa

Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä on jo nimenäkin niin kammottavan luotaantyöntävä, että ei oikein innosta päästä edes alkuun. Olen kuitenkin lukenut jo pari lukua, Täytyy sanoa, että kirjallisuuden antiessentialistisen määritelmät eivät kovin herkulta maistu. Eivät edes sveitsiläiseksi juustokeitoksi mainostetun keitoksen äärellä. Jostain syystä päädyin herkuttelemaan kielellisellä ilmaisuilla tietokoneeni ääreen tuon visuaalisesti tylsäilmeisen kirjan sijaan.

Vielä olisi sen lisäksi kahlattava aiemmin mainittu Katseen Voima ja sen lisäksi Luonnolliset ja luonnottomat - jälkiklassisen narratologian peruskäsitteitä sekä Lentävä Hevonen. En tiedä muista, mutta narratologia kuulostaa minun korvaani jotenkin skistahtaneelta.

Viikonloppufeilit

Olin perjantaina tulossa opistolta kotiin, kun pihatiellämme tuli vastaan poikakaverini porukoiden auto, jolla oli perässään meidän peräkärrymme. Kuski morjesti ja morjestin sen tarkemmin ajattelematta takaisin. Sitten aloi ihmetellä, mitä se oikeastaan teki meidän peräkärryllä ja miksi se tuli tähän aikaan sitä hakemaan. Edellisenä iltana se oli kertonut tulevansa vasta kahden tunnin päästä käymään siitä kellonajasta, mitä tulin kotiin.

Menin sitten kysymään isältä, että miksi poikakaverini ”pölli” meidän peräkärrymme. Isä vähän ihmetteli asiaa ja sanoi, että ei hän vain tiedä, mutta meidän naapuri ainakin tarvitsi sitä. Sitten paljastui, että naapurillamme on täsmälleen samanlainen auto, kuin poikakavereideni porukoilla. Isää tapaus huvitti jostain syystä kovastikin. Se vittuili, että pitääkö hänen varoittaa naapurin isäntää, etten oikein erota sitä poikakaveristani. Sitten se listasi tuntomerkkejä, että naapurimme on lyhyt ja vauhdikas, kun taas poikakaverini pitkä ja rauhallinen.

Myöhemmin viikonloppuna sitten feilasin erään roolipelihahmohakemukseni. Tai en minä oikeastaan mielestäni feilannut, olin vain vähän eri linjoilla ylläpidon kanssa. Ylläpito muun muassa sanoi, etten voi olettaa muiden tietävän hahmoni hyvästä muisista, ellei se itse kerro siitä. Nauroin kämppikselleni, että jostain kumman syystä minun ei ole koskaan tarvinnut kertoa kellekään huonosta muististani, ja kaikki sen on silti huomannut...

Sivistynyt ystäväni

Jostain syystä tuli puheeksi opistolla erään ystävämme yleissyvistys. Sen seurauksena kävimme seuraavanlaiset keskustelut. Merkittäköön tätä ystävääni vaikka kirjaimella A ja muita keskustelijoita kirjaimilla B ja C.

MINÄ: A! Etkö sä seuraa uutisia?
A: En..? Ei siel tapahdu mitää...
MINÄ: No tietkö, mitä Afrikas tapahtuu?
A: Eiks siel ollu joku öljyvuoto?
MINÄ: … No ei. Siel on vaan syösty diktaattoreja alas ja koko vitun maanosa on ihan sekasi.
A: No emmä ees tiiä mikä se dik-diktaattori on.
ME: *Huokaus* Se on yksinvaltias, tyranni...
A: Dinosaurus!
ME: *Syvä hiljaisuus*
A: No se kuulosti ihan siltä...

B: No tiedätkö sä mikä on LSD?
A: Sehä on huume.
C: Joo. Hyvä A! Entäs valas?
A: No kyl mä sen tiiän. Se on semmone iso kiva olio!
MINÄ: Nii, mut onks se esimerkiksi lintu, nisäkäs vai kala?
A: Eiks se oo nisäkäs?
ME: *Aplodit* Entäs Koraani?
A: Eiks se oo se vedessä elävä juttu?
ME: *Hiljaisuus ja sitten jäätävä naurunpurskahdus* A! Se on KORALLI!
A: Ai...
MINÄ: No mikäs on marttyyri?
A: Onks se joku pappi?
ME: No ei nyt ihan.
A: En mä tee tolla tiedolla mitää!
C: Se kuuluu yleissivistykseen.
A: No mitä mä sillä teen?
MINÄ: Se auttaa vaikka siinä, ettei tunne itseään jatkuvasti tyhmäksi.
A: En mä tunne itseäni tyhmäksi.
ME: *Hiljaisuus*

Kevätvitutus

Ärsyttää. Vituttaa. Jaa mikä? No juuri nyt tuntuu, että kaikki. Ennakkotehtävät, housut, maha, ruoka, pääsykoekirjat, muut luettavat kirjat, hiukset, shampoo, keskeneräiset työt, talven loppuminen, auto, muut autot, bensan hinta, kaikki. Jopa kavereista löytää ärsyyntymisen aihetta. Taitaa olla kevätvitutus tiedossa.

Ai niin joo. Olen syntynyt nyt päivälleen 20 vuotta sitten. Mä en jotenkin edes meinaa tajuta, että joo tosiaan tänään on mun synttärit. Ei nyt saa vituttaa. Ei vaan ole yhtään synttärifiilis. Turhan oloiset onnitteluviestit vain tukkivat fb-profiilini, enkä uskalla mennä sinne.

Eikä ole edes ikäkriisi. Olen 20, entä sitten? Jotenkin turhaa...

Nyt lakkasi vituttamasta. On vain outo olo. Olen 20 ja pukeutunut zigagooniksi.
Käyhän se näinkin.

Lomaa Levillä

Lähdettiin sunnuntaina joskus kolmen maissa kohti Leviä. En tietysti saanut nukuttua varmaan yhtään. Sen parin tunnin yrityksen ajan kissa kyhnytti vieressä itseään ja tunki karvoja nenääni.

Joskus iltapäivällä olimme perillä. On tunnustettava, että se kämppä oli hyvin siisti verrattuna moniin muihin, missä olemme lomia joskus viettäneet. Sisustuksellisestikin tykkäsin. Tulopäivä lähinnä lagailtiin ja ihmeteltiin, mitä lähistöltä löytyy. Maanantai vietettiin mäessä, mistä on muistona edelleen kipeät pohjelihakset. Laskimme lähinnä sinisiä rinteitä ja siten vältyimmekin enimmäkseen järkytyksiltä. 

Yksi, lähellä huippua oleva rinne oli tosin ihan jäässä, mikä ei ollut kovin mieltä ylentävää. Muutoin oli ihan mukavaa, vaikka aika tumpeloksi itseni suksien päällä tunsinkin. Hauskaa, kun 2-vuotiaatkin laskettelevat minua sujuvammin...

Tiistai yritettiin toipua ja lähdettiin kotia kohti. Isä oli kuulemma alusta asti ollut sitä mieltä, että tällaiselle reissulle. Samaan hengenvetoon se kuitenkin totesi, että se oli kuitenkin oikeastaan hyvänmittainen reissu tähän väliin, noin isän firmaa ajatellen. On kuulemma riittämiin töitä. Silloin kun on rahaa, ei ole aikaa, mutta silloin kun ei ole töitä, niin ei ole rahaakaan reissata. Sellaista se yrittäminen on.

Matkan aikana sain luettua pääsykoekirjani Kuperat ja Koverat ja vähän jatkettua Katseen voimaa. Kuten vähän arvelinkin, romaani on ilmeisesti kaikkein vähiten kuivin pääsykoekirjani. Ajattelin, että luen sen siksi ensin, sitten muut analysointiin välineitä antavat kirjat ja sitten vielä romaanin uudelleen näiden välineiden kera.

Huomiseksi olisi töitä ja sen jälkeen tulee opistolta kavereita käymään. Sitten takaisin opiskelemaan. Jos sitä vaikka saisi loman jälkeen jotain konkreettista aikaiseksi ennakkotehtävien suhteen.

Koska kuvat on kivoja, laitan perään läjän Icicum-jäämaailmasta ottamistani valokuvista.