Ruma ja säälittävä ihminen
Otsikkoon sain inspiraation Rattoradiosta. Itse radiossa aihetta kyllä käsiteltiin hyvin asiallisesti ja fiksusti, ei siitä sen enempää. Enemmän vitutti aikanaan, kun Radio Rockissa väitettiin, että kaapista tarvitsee tulla ulos vain kerran. Eivät ole selvästikään koskaan yrittäneet.
Mutta siis, tämän blogikirjoituksen pointti oli sukeltaa vähän syvemmälle pääkoppaani, kuin mitä tuo 'lista asioista, jotka ovat tekemättä' teki. Tänään ahdistaa. Mikä? Kaikki. Ei mikään erityisesti. Miljoonat täydellisen triviaalit pikkuasiat.
Herään. Kello on puoli yksi iltapäivällä. Menin nukkumaan 12 tuntia sitten. Joka paikka on hiessä ja ruumista tuntuu väsyttävän liikaa, että sitä viitsisi vääntää irti sängystä. Tiedän, että pitäisi käydä suihkussa. En halua. Kehossa ainoa asia, joka tuntuu omalta, on hartiat. Koko muu kroppa on ylimääräistä painoa, joka on ripustettu sen varaan. En halua mennä suihkuun. En halua ajatella kehoani yhtään enempää. Suihkun jälkeen olisi kylmä ja märkää. Sit pitäisi kuivata, että voisi pukea päälle. En halua sitä. Puen päälle binderin, joka minulla oli eilenkin. Ja ehkä sitä edellisenä päivänä. En muista. Se ei haise ihan tunkiolle. Huoneen nurkassa lojuu housut ja naulasta löytyy huppari ja kaulahuivi. Hyvä. Kurkku on kipeä ja hengittäminen tavallista työläämpää. Dysforia nivoutuu yleiseen huonoon oloon.
Ovessa on muistutus siitä, että pitää maksaa laskuja. Ja muistutusmaksuja. Joita minun ei tarvitsisi maksaa, jos olisin tehnyt asiat ajallaan.
Päivä jatkuu ja syöttää minulle jatkuvasti pieniä vihjeitä asioista, jotka vituttavat ja jotka minun olisi pitänyt hoitaa ajat sitten ja jotka yleensä tarkoittavat sitä, että rahaa joko menee vähän lisää tai on mennyt turhaan. Tai että olen vain pettänyt jonkun odotukset. Tai muuten vaan päästänyt suustani jotain, minkä olisi voinut pitää omanakin tietona.
Olen ollut hereillä tähän mennessä tunnin.
Tätä tarkoitan tyhjiöllä. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että tekeminen pitää järjestää uusiksi. Myös pää pitää järjestellä uusiksi. Järjestää psyyke vastaamaan tilanteeseen. Niin kauan, kuin oli jatkuvasti jotain tekemistä. Tekemistä, josta vastasin jollekin muulle kuin itselleni, homma toimi. Projekti oli illalla viimeinen asia ja aamulla ensimmäinen, jota ajattelin monen viikon ajan. Nyt ei ole.
On opiskelijavappu. Olisi täydellinen sauma alkoholisoitua. Onneksi en ole toistaiseksi osoittanut taipumusta siihen.
Jos ajattelen mitään vitutuksen aihettani syvemmin, niin alkaa ahdistaa. Suojakeinona yritän estää itseäni ajattelemasta asioita, puran ne analyysin avulla osiin ja totean niiden olevan merkityksettömiä.
Ja mikään tästä ei näy juurikaan ulospäin. Saan nipin napin kurssit suoritettua ja palautettua kaiken, mitä pitääkin. Ystävilläni on omiakin murheita. Kaikki me kai ollaan samassa veneessä. Minä pärjään vielä melko hyvin. Enkä mä tiedä, mitä mä sanoisin, vaikka joku kyselisikin. Luultavasti en haluaisi vastata ollenkaan. En mä jaksaa selittää itseäni.
Musta tuntuu, että yksi ystäväni syyttää minua siitä, etten ole tehnyt sitä, mitä olen luvannut. Yritän parhaani mukaan ignoorata enemmän ja vähemmän suorat vihjaukset siitä ja sen sijaan tehdä sen, mitä on tehtävissä. En jaksa käsitellä tunteita. En omia, tai muiden. Ylipäätään otan rauhallisesti vastaan kaikki syytökset ja tunteenpurkaukset, yritän poimia sieltä oleelliset asiat ja käytän ongelmanratkaisukykyäni tilanteen ratkaisemiseen. Tunnustan, jos olisin voinut tehdä jotain paremmin ja jos homma ei muuten etene, voin ottaa vaikka koko keissin omaksi syykseni. Ihan sama. Kunhan päästään eteenpäin.
En puhu juurikaan siitä, miltä minusta tuntuu. En pidä sitä relevanttina. Mietin aina tunteen kohdalla, 1, missä määrin se on oikeutettua ja 2, missä määrin sen esiintuomisesta on hyötyä. Yleensä vastaus vähintään jompaan kumpaan on "ei se ole". Tämä ei ole edes mikään uusi toimintamalli. Olen toiminut näin jo aika kauan. Ainakin ylä-asteelta saakka. Ehkä jo ala-asteeltakin. Luulen, että se on syy sekä siihen, miksi psyykkiset vastoinkäymiset vaikeuttavat elämääni tälläkin hetkellä vain lievästi. Se on toisaalta myös syy, miksi on melko epätodennäköistä, että saan siihen mitään apua itseni ulkopuolelta.
Mutta siis, tämän blogikirjoituksen pointti oli sukeltaa vähän syvemmälle pääkoppaani, kuin mitä tuo 'lista asioista, jotka ovat tekemättä' teki. Tänään ahdistaa. Mikä? Kaikki. Ei mikään erityisesti. Miljoonat täydellisen triviaalit pikkuasiat.
Herään. Kello on puoli yksi iltapäivällä. Menin nukkumaan 12 tuntia sitten. Joka paikka on hiessä ja ruumista tuntuu väsyttävän liikaa, että sitä viitsisi vääntää irti sängystä. Tiedän, että pitäisi käydä suihkussa. En halua. Kehossa ainoa asia, joka tuntuu omalta, on hartiat. Koko muu kroppa on ylimääräistä painoa, joka on ripustettu sen varaan. En halua mennä suihkuun. En halua ajatella kehoani yhtään enempää. Suihkun jälkeen olisi kylmä ja märkää. Sit pitäisi kuivata, että voisi pukea päälle. En halua sitä. Puen päälle binderin, joka minulla oli eilenkin. Ja ehkä sitä edellisenä päivänä. En muista. Se ei haise ihan tunkiolle. Huoneen nurkassa lojuu housut ja naulasta löytyy huppari ja kaulahuivi. Hyvä. Kurkku on kipeä ja hengittäminen tavallista työläämpää. Dysforia nivoutuu yleiseen huonoon oloon.
Ovessa on muistutus siitä, että pitää maksaa laskuja. Ja muistutusmaksuja. Joita minun ei tarvitsisi maksaa, jos olisin tehnyt asiat ajallaan.
Päivä jatkuu ja syöttää minulle jatkuvasti pieniä vihjeitä asioista, jotka vituttavat ja jotka minun olisi pitänyt hoitaa ajat sitten ja jotka yleensä tarkoittavat sitä, että rahaa joko menee vähän lisää tai on mennyt turhaan. Tai että olen vain pettänyt jonkun odotukset. Tai muuten vaan päästänyt suustani jotain, minkä olisi voinut pitää omanakin tietona.
Olen ollut hereillä tähän mennessä tunnin.
Tätä tarkoitan tyhjiöllä. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että tekeminen pitää järjestää uusiksi. Myös pää pitää järjestellä uusiksi. Järjestää psyyke vastaamaan tilanteeseen. Niin kauan, kuin oli jatkuvasti jotain tekemistä. Tekemistä, josta vastasin jollekin muulle kuin itselleni, homma toimi. Projekti oli illalla viimeinen asia ja aamulla ensimmäinen, jota ajattelin monen viikon ajan. Nyt ei ole.
On opiskelijavappu. Olisi täydellinen sauma alkoholisoitua. Onneksi en ole toistaiseksi osoittanut taipumusta siihen.
Jos ajattelen mitään vitutuksen aihettani syvemmin, niin alkaa ahdistaa. Suojakeinona yritän estää itseäni ajattelemasta asioita, puran ne analyysin avulla osiin ja totean niiden olevan merkityksettömiä.
Ja mikään tästä ei näy juurikaan ulospäin. Saan nipin napin kurssit suoritettua ja palautettua kaiken, mitä pitääkin. Ystävilläni on omiakin murheita. Kaikki me kai ollaan samassa veneessä. Minä pärjään vielä melko hyvin. Enkä mä tiedä, mitä mä sanoisin, vaikka joku kyselisikin. Luultavasti en haluaisi vastata ollenkaan. En mä jaksaa selittää itseäni.
Musta tuntuu, että yksi ystäväni syyttää minua siitä, etten ole tehnyt sitä, mitä olen luvannut. Yritän parhaani mukaan ignoorata enemmän ja vähemmän suorat vihjaukset siitä ja sen sijaan tehdä sen, mitä on tehtävissä. En jaksa käsitellä tunteita. En omia, tai muiden. Ylipäätään otan rauhallisesti vastaan kaikki syytökset ja tunteenpurkaukset, yritän poimia sieltä oleelliset asiat ja käytän ongelmanratkaisukykyäni tilanteen ratkaisemiseen. Tunnustan, jos olisin voinut tehdä jotain paremmin ja jos homma ei muuten etene, voin ottaa vaikka koko keissin omaksi syykseni. Ihan sama. Kunhan päästään eteenpäin.
En puhu juurikaan siitä, miltä minusta tuntuu. En pidä sitä relevanttina. Mietin aina tunteen kohdalla, 1, missä määrin se on oikeutettua ja 2, missä määrin sen esiintuomisesta on hyötyä. Yleensä vastaus vähintään jompaan kumpaan on "ei se ole". Tämä ei ole edes mikään uusi toimintamalli. Olen toiminut näin jo aika kauan. Ainakin ylä-asteelta saakka. Ehkä jo ala-asteeltakin. Luulen, että se on syy sekä siihen, miksi psyykkiset vastoinkäymiset vaikeuttavat elämääni tälläkin hetkellä vain lievästi. Se on toisaalta myös syy, miksi on melko epätodennäköistä, että saan siihen mitään apua itseni ulkopuolelta.