Luonnelauantai: itseilmaisu

Viimeksi käsittelin itsereflektiivisyyttä ja sitä, että minulle on tärkeää tulla ymmärretyksi. Nämä molemmat ominaisuudet yhdistyessään aiheuttavat tarpeen tehokkaalle itseilmaisulle. Sen vuoksi kirjoittaminen on muodostunut minulle hyvin tärkeäksi keinoksi, purkaa, reflektoida, kyseenalaistaa ja ilmaista kokemuksiani, ajatuksiani ja havaintojani.

Piirtäminen oli myös, vallankin teini-iässä minulle hyvin tärkeä itseilmaisun väline. Hiljalleen kuitenkin siirryin enemmän tekstuaaliseen itseilmaisuun huomatessani sen olevan minun kohdallani tehokkaampaa. Ainakin koen onnistuvani siinä paremmin. Perfektionistisuuteni häiritsee piirtämistäni paljon enemmän kuin kirjoittamistani.

Kirjoittamisen ja piirtämisen lisäksi käytän myös varsin tehokkaasti verbaalista ja nonverbaalista viestintää hyödykseni. Olen hyvä ilmaisemaan itseäni sanallisesti. Minullakin on myönnettäköön joskus vaikeuksia sanallistaa joitain asioita, mutta yleensä jonkin aikaa pureskeltuani, sanallistaminenkin alkaa sujua. Non-verbaalisella viestinnällä on myös helppoa tukea sanojaan tai muuttaa niiden sävyä.


Ensiviikolla on sarjan viimeinen postaus (paitsi, jos saan jonkun huippuidean. Tai jonkun idean).

Pientä transihmistä vituttaa

Nimittäin trans-asioiden käsittely mediassa. Tällä kertaa esimerkkitapauksena käytöön Verkkouutiset. Olen kirjoittanut toisessa blogissani terminologiasta, jota pitäisi viestinnän ammattilaisten käyttää transihmisistä puhuttaessa. Nyt kyse ei kuitenkaan ole terminologiasta, vaan siitä, miten monella tasolla tämä tämä koko juttu on täysin hakoteillä, eikä kunnioita lainkaan transihmisten sukupuoli-identiteettiä.

Mikäs tässä nyt sitten mättää... Luetaanpa juttu ja tehdään lista.

Otsikko:

Sunnuntaisuomalainen: Alaikäisten tyttöjen into muuttua pojaksi ihmetyttää professoria 

1. Transsukupuoliset pojat ovat poikia, eivät tyttöjä. He eivät ole "tyttöjä, jotka haluavat muuttua pojiksi". He ovat poikia. He ovat aina kokeneet itsensä pojiksi, mutta ovat niin sanotusti "syntyneet väärään ruumiiseen". He eivät ole tyttöjä, eikä heistä ole korrektia puhua tyttöinä. Edes ennen sukupuolenkorjausprosessia. Heidän väärin sukupuolittamisensa on erittäin epäkunnioittavaa heidän sukupuoli-identiteettiään kohtaan. Vallankin, jos huomioi sen, miten paljon transihmiset joutuvat muutenkin kestämään väärin sukupuolittamista koko elämänsä aikana. Siksi minua vituttaa, että järjestelmällisesti läpi koko artikkelin, transihmiset sukupuolitettiin väärin:

"Heistä suurin osa, yli sata, on tyttöjä, jotka haluaisivat olla poikia."
"- - Suomessa hoitoihin hakeutuvien enemmistö on tyttöjä, kun muualla Euroopassa tutkittavaksi hakeutuu enemmän poikia."

Ymmärrän, aihepiirin termistö ei välttämättä ole tuttua toimittajille, saati sitten lehden potentiaaliselle lukijakunnalle, mutta ei sen luulisi olevan niin vaikea asia ymmärtää, että transmiehet ovat miehiä ja heitä kuuluu kutsua miehiksi. Tai tässä tapauksessa pojiksi.

Hormonihoidoilla heikennetään omaa biologista sukupuolta ja vahvistetaan vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksia.

"Biologinen sukupuoli" on siinä määrin latautunut termi, että en käyttäisi sitä itse. Täältä löytää jotain kansantajuista pohdintaa aiheesta. Toisekseen kyseinen sukupuoli ei todellakaan ole transihmisen "oma". Syntymässä määritelty sukupuoli olisi korrekti ilmaus. Muunsukupuolisena kyseenalaistaisin koko binäärisen järjestelmän ja termin "vastakkainen sukupuoli", mutta en jaksa mennä siihen, koska tässä artikkelissa on niin vitusti useampikin asia päin helvettiä.

– Nuorisoikäiselle on tyypillistä identiteettihämmennys, epävarmuus siitä, kuka olen, kuka minun pitäisi olla ja mikä minä oikeasti olen. Tässä ajassa ratkaisuksi tarjoutuu sukupuoli, jonka korjauksen ajatellaan ratkaisevan kerralla kaikki ongelmat, Kaltiala-Heino pohtii.

Release the shitstorm... Transihmisten identiteetin ja sukupuolikokemuksen vähättely "identiteettihämmennyksenä" ja "nuorisoikäisen epävarmuutena" on ensinnäkin aivan pöyristyttävää ihmiseltä, jonka pitäisi olla aiheen asiantuntija ja joka on käytännössä päättämässä näiden ihmisten hoitoon pääsystä. Se on saman kategorian ongelma kuin johtava psykiatri sanoisi toistuvia itsemurhayrityksiä "tavalliseksi teiniangstaukseksi" (ja sen lisäksi koko ympäröivä yhteiskunta toistelisi kaikuna samaa).

Sukupuoliristiriita ei johdu identiteettihämmennyksestä, eikä epävarmuudesta ja se on pikemminkin ongelma ja ongelmien aiheuttaja itsessään kuin ratkaisu. Sen tunnistaminen ja siihen avun saaminen voi taas viedä tasapainoisemman psyykkeen äärelle. Sukupuoliristiriita on myös usein monien muiden ongelmien keskiössä. Se voi aiheuttaa vakavaa masennusta ja sosiaalisia ongelmia. Sen lisäksi sukupuoliristiriidan tunnistamattomuus voi johtaa myös muihin identiteettihäiriöihin. Eli lyhyesti sanottuna transihmisen masennus varsin usein johtuu sukupuoliristiriidasta, mutta sukupuoliristiriita ei koskaan johdu masennuksesta. Ei. Koskaan.   (Korjaus, 18.7.2014: Sukupuoliristiriidan kaltaisia kokemuksia voi tulla myös vakavasti masentuneelle. Siitä en tiedä, miten yleistä tämä on. Myöhemmässä blogitekstissäni lisää aiheesta.)

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi sukupuoliristiriidan fyysisen korjaamisen ajatellaan parantavan kaiken. Se varmasti auttaa moniin siitä johtuviin ongelmiin. Mutta tietystikään se ei auta ainakaan kaikkiin siitä välillisesti aiheutuneisiin ongelmiin, kuten esimerkiksi ihmissuhteisiin tai menneisyyden traumoihin. Eikä se itsessään korjaa psyykettä, jos se on joutunut jo liian pahasti rikotuksi. Mutta se on valtava askel kohti ehemäpää psyykettä.

Nuorisopsykiatrian professori perää malttia transsukupuolisten etuja ajavilta kansalaisjärjestöiltä, jotta hämmentyneen nuoren sukupuoli-identiteettiä ei lyötäisi lukkoon liian aikaisin.

Niin... kansalaisjärjestöthän sen nuoren sukupuoli-identiteetin lyö lukkoon. Kyllä sen määrittäminen taitaa tapahtua kolmessa paikassa, eikä kansalaisjärjestöt kuulu mihinkään niistä. Ensiksikin nuoren sukupuoli-identiteetin lyö lukkoon kätilö, joka peniksen olemassa olon perusteella ilmoittaa vanhemmille täydellä ammattitaidollaan ja varmuudellaan lapsen sukupuolen. Se, jos mikä, on liian aikaisin lukkoon lyömistä. 

Sitten aina toisinaan huomataan, ettei se olekaan pitänyt ihan paikkaansa yksittäisten henkilöiden kohdalla. Harmi, että vääräksi havaittu sukupuoli on jo ehtinyt mennä kaikkiin valtion tietokantoihin ja ylipäätään melkein kaikkiin kuviteltavissa oleviin rekistereihin ja lapsoselle on vielä menty antamaan väärin sukupuolitettu nimikin. Että tattista vaan.

Nuori tosiaan saattaa alkaa pohtia omaa identiteettiään ja ehkä lyödä lukkoon, tai pallotella joidenkin vaihtoehtojen välillä. Yleensä nämä nuoret eivät hakeudu transpolille ja hakemaan hoitoja, elleivät he ole itse varsin varmoja omasta sukupuolikokemuksestaan.

Transpoli on sitten kolmas taho, joka "lyö lukkoon" nuoren sukupuoli-identiteetin ja päättää sen perusteella, mihin hoitoihin annetaan lähetteitä. 

Paitsi että hups. Mikään näistä tahoista ei oikeastaan "lyö lukkoon" yhtään mitään, vaan kaikki näistä on mahdollista vielä myöhemmin muuttaa. Passisukupuolta voi muuttaa. Yksilö voi tarkentaa ja jäsennellä sukupuoli-identiteettiään vielä toisin elämänsä aikana ja hakea muutosta transpolilla tehtyyn diagnoosiin.

Alaikäisiä ei leikata mutta jo varhain aloitetut hormonihoidot voivat aiheuttaa peruuttamattomia muutoksia kehoon. Vakavin seuraus on mahdollinen hedelmättömyys.

Niin muuten tekee puberteettikin. Ja transsukupuolisuuden hoitamatta jättämisen vakavin mahdollinen seuraus taitaa olla itsemurha. Vai keksiikö joku vielä vakavamman? Toisekseen, tämänhetkinen translaki vaatii muutenkin hedelmättömyyttä, mikä kieltämättä on perseestä. Kolmannekseen, miksi arvon professori uskoo, että kaikki haluavat lisääntyä? Vallankaan itselleen vääräksi kokemalle sukupuolelleen tyypillisellä tavalla? 

Keskustelu transsukupuolisten hoidosta on kuumentunut niin, että alan asiantuntijat ja heidän perheensä ovat saaneet transaktivisteilta tappouhkauksia.

Ja tässä on niin kutsuttua disinformaatiota, eli puppua. Kyllä, voin uskoa, että asiantuntijat ja mahdollisesti heidän perheensä ovat saattaneet saada tappouhkauksia, mutta niiden lähettelijät lienevät lähinnä viimeisen päälle epätoivoisia transihmisiä, joilta on hoidot evätty. Eivätkä niinkään "transaktivisteja".

Artikkelissa oli tuotu lyhyesti vastakkaistakin näkökulmaa mukaan, mutta tuohon muuhun settiin verrattuna on olisi suorastaan irstasta nimittää juttua neutraaliksi tai puolueettomaksi. 

Myönnän. Tämä blogikirjoituskaan ei ole puolueeton ja olen käyttänyt paikoin hyvin tuohtunutta kieltä tätä ruotiessani, mutta tarkoitukseni on havahduttaa ihmiset transaiheiden käsittelyyn mediassa ja kertoa tältä puolelta, miltä vastaavanlainen "uutisoiminen" tuntuu.


MUOK// 6.6.2014
Lisää aiheesta kansantajuisesti.

Tissit ja kultakello

Tiedättekö mitä yhteistä on tisseilläni ja kultakellollani? (Arvauksia voi myös heittää kommentteihin, mutta selostan tässä merkinnässä asiasta tarkemminkin.)

On harvoja asioita, joiden saamista lahjaksi inhoan yhtä paljon kuin sitä, että saan lahjaksi jotain, mikä on oikeasti hirvittävän arvokasta, mutta mistä en itse pidä tai mitä en arvosta ollenkaan. Tämän vuoksi inhoan saada lahjaksi koruja. Olen aina suhtautunut hirvittävän nihkeästi kaikkiin korulahjoihin ja vieläkin kierrän kaikki koruliikkeet kaukaa.

Yksi näitä arvolahjojani on isomummon vanha kultakello. Se näyttää jotenkin täysin sopimattomalta minulle ja tekee kädestäni läskin näköisen. Olen käyttänyt sitä varmaan kerran eläessäni, rippijuhlissani. Ja inhoan sitä vieläkin. Ja minusta tuntuu, että minun pitäisi arvostaa sitä. Koska sen on saanut perinnöksi ja se on kunnostettu takiani, ei tunnu sopivalta myydäkään sitä. Korujen saaminen lahjaksi tuntuu vähän samalta minusta, kuin jostain tavistallaajasta tuntuisi saada perinnöksi joku Picasson kubistinen (ja todennäköisesti tallaajan mielestä aivan hervottoman ruma) taideteos. Sitä ei uskalla myydä, mutta ei sitä esilläkään huvita pitää. Eikä se sovi tyyliin ja sisustukseenkaan.

Nyt varmaan blogini lukijat ovat osanneet yhdistellä riitävästi lankoja hoksatakseen yhteneväisyyttä kultakellon ja tissieni välille. Kumpiakaan en halunnut. Molemmat sain perinnöksi ja kumpaakin pitäisi muka osata arvostaa. Sen lisäksi niillä on vielä yksi yhtäläisyys: molempia säästän mahdollisen jälkikasvun varalta. Elättelen toiveita, että joskus saan tytön, joka osaa arvostaa kaikkea sitä tyttömäistä, mitä mulle on kertynyt ja jäänyt käyttämättä. Noh, vaikkei hänkään sitä arvostaisi, niin voihan sen aina myydä. Ja tissiä se luultavasti tulee ainakin alkuunsa tarvitsemaan.

Sen jälkeen, kun niitä ei enää tarvita, hankkiudun molemmista mielelläni eroon.

Suurin ja tärkein satukirjani

Raamattu on satukirja. Kirjoitan tämän kaikella uskovaisen ja kirjallisuudenopiskelijan lämmöllä.

Sen historiallinen tarkkuus on kyseenalaista paitsi kreationismin epäuskottavuuden, myös esimerkiksi sen vuoksi, että kaikki neljä testamenttia esittelevät samoja tapahtumia eri tavalla. Sitä ei siis voi pitää ainakaan kovin tarkkana historiallisena dokumenttina.

Se, että historialliset faktat eivät välttämättä osu aivan paikoilleen oraalisena siirtyneessä ja sittemmin monien eri kirjoittajien ylöskirjaamissa teksteissä, ei tee teosta kuitenkaan arvottomaksi. Raamatun kirjoitushetkellä vallitsevassa kulttuurissa, jos jotain oikein tärkeää haluttiin sanoa, se puettiin vertaukseksi. Tämä on mahdollista huomata myös testamenttien raportoimissa Jeesuksen puheissa. Hän käytti hyvin paljon vertauksia. Hän siis kertoi ihmisille satuja, joissa oli opetus.

Raamattu on valtava kokoelma satuja, joissa on aikansa ihmisille ja miksei vielä nyky-ihmisillekin ajatuksia herättäviä opetuksia. Tärkeintä ei ole yksityiskohdat, vaan suurempi narratiivi ja sen takana oleva opetus. Se, että jokin on "satua", fiktiota, ei tee siitä arvotonta. Joskus fiktio kertoo elämästä paremmin kuin dokumentti.

Luonnelauantai: itsereflektiivisyys

Ette varmaan ole huomannutkaan, että reflektoin paljon omaa toimintaani ja päänsisäisiä tapahtumiani. Pohdin niiden syitä ja sitä, miten ne vaikuttavat muihin toimijoihin ja omaan käyttäytymiseeni.

Se voi olla voimakkaasti synnynnäinen ominaisuus, mutta ehkä myös sillä on vaikutuksensa, että olen lapsesta saakka poikennut jossain määrin kokemusmaailmaltani muista ihmisistä. Sen lisäksi siis, että minulla on myös ollut (ja osittain on edelleen) valtava tarve tulla ymmärretyksi oikein. Aina, kun joku ilmaisee, että ei ymmärrä, eikä haluakaan ymmärtää jotain, minusta tuntuu jollain epämääräisellä tavalla pahalta. Vaikka itse asia ei edes koskisi minua.

Sivuraiteille menevää pohdintaa:
Ymmärtäminen, hyväksyminen ja jonkin asian pitäminen oikeana ovat kolme täysin toisistaan erillistä asiaa. Voin ymmärtää vaikkapa pedofiilisten halua ja hyväksyä sen, että nämä ihmiset kokevat sellaista, eikä sitä voi poistaa heistä ja heidän kokemuksensa on täysin todellinen. He eivät sen vuoksi ole lähtökohtaisesti mitenkään huonompia ihmisiä sen tähden. Siitä huolimatta en pidä sitä halua oikeana tai rakentavana, enkä voi hyväksyä muiden vahingoittamista näiden halujen toteuttamiseksi. 

Ymmärtäminen ja hyväksyminenkin ovat täysin eri asioita. Tavallaan ymmärrän, miksi veljeni alkoi polttaa tupakkaa, vaikka en sitä hyväksykään. Hyväksyn sen, että jotkut ovat aivan älyttömän kiinnostuneita ja innostuneita vaikkapa jääkiekosta, mutta en ymmärrä sitä. En myöskään näe jääkiekkoa vääränä asiana, vaikken itse sitä ymmärräkään. Sen sijaan näen väkivallan, johon äärimmäinen fanittaminen joskus eskaloituu pahana asiana, mutta pidän sitä vääränä nimen omaan väkivallan, enkä fanituksen kohteen takia. Sama uskontojen tai uskonnottomuuden kanssa. 

Ymmärtäminen on vaatii itsereflektiota ja empatiakykykä. Se vaatii sitä, että tunnistaa itsessään niitä piirteitä, mitä toisessa on, vaikka ne olisikin suuntautuneet eri tavalla. Tämän vuoksi väitän, että aseksuaalin on vaikeampi ymmärtää heteroseksuaalisia ihmisiä tai homoseksuaalisia ihmisiä kuin jälkimmäisten toisiaan. 

Nykyisen heteronormatiivisuuden vuoksi monet aseksuaalit kuitenkin ymmärtävät useita heteroita paremmin erilaisiin seksuaalivähemmistöryhmiin kuuluvia ihmisiä. Tällöin heitä yhdistävä tekijä on marginaalisuus. Erilaisiinkin marginaaliryhmiin kuuluvat ihmiset myös usein tunnistavat marginaalisuutta toisistaan. Ehkä se on myös syy, miksi minun kaveripiirini on sellainen kuin se on.

Muun muassa nämä ovat niitä asioita, joita olen reflektoinut omassa pienessä mielessäni. Mutta takaisin itse asiaan.

Itsereflaktiivisyyteni siis on nivoutunut voimakkaasti myös minua ympäröivään maailmaan ja käsittelen ympäröivän maailman tapahtumia sen kautta, millaisia päänsisäisiä prosesseja itse käyn läpi.

(Metaitsereflektiota!)

Kirjailijoille korostunut itsereflektiivisyys on ilmeisesti kohtalaisen tavallista. Ei siis mikään ihme, että olen kiinnostunut kirjoittamisesta. Se on hyvä tapa purkaa päänsisäisiä prosesseja. Meillä on tänäsyksynä ollut luentosarja Tove Janssonista. En ala purkamaan tarkemmin auki, mitä kaikkea olemme käsitelleet, mutta suosittelen lämpimästi tutustumaan tutkimuksiin hänen töistään. Tove ilmeisesti käsitteli melko paljon omia kokemuksiaan narratiivisin (tarinallisin) keinoin.

Mieheyden ja naisuden ulkopuolelle asettuminen, jotkut neuroepätyypilliset piirteet ja kenties lähtökohtaisesti jo jokin toisenlainen näkökulma maailmaan ovat sellaisia, jotka ovat ruokkineet entisestään itsereflektiivisyyttäni.

Junakirjoittamista osa X

Yhyy. Aina Vr syrjii elektronia. Alan kyllä hiljalleen kallistua sille kannalle, että tarvitsisin ”ihan oikean” pankkikortin. Ilmeisesti Visa Elektronilla ei ole mahdollista suorittaa maksua junamatkan peruutuksesta tai muutoksesta. Totesin tämän tänään, kun myöhästyin junasta ja olisin halunnut vaihtaa junamatkani seuraavaan junaan. Mitäs sitten... tuumasin, että pitäkää sitten tunkkinne ja menin pummilla.

Hämmentävää sinänsä huomata miten ihmismieli toimii. Noin periaatteessa olen rehellinen ihminen. En pidä valehtelemisesta. (Taisin joskus kirjoittaakin aiheesta.) Sen sijaan vähän väliä yllätän itseni epärehellisestä tai ainakin sen rajoilla leikittelevästä toiminnasta. Enemmän todellakin teoista, eikä niinkään sanoista. Jos oikeasti on tarve, niin osaan kyllä satuilla mustan valkoiseksi ja tervalepän kalakukoksi. Kiitos siitä kuulunee verbaalisille lahjoille, vilkkaalle mielikuvitukselle ja näyttelijänkyvyille.

Elekielellä on itse asiassa hyvin helppoa johtaa ihmisiä harhaan, jos on oppinut kiinnittämään huomiota omaan elehdintäänsä. Olen joskus pohtinut, että pokerinpeluu voisi olla opettavaista. En vain millään viitsi opetella sääntöjä. Shakissa ja othellossa päihitän livenä useimmiten kaikki läheisimmät kaverini. Ainakin ne, joita vastaan olen pelannut. Verkossa taas en. Luulen, että se johtuu suureksi osaksi siitä, että en voi manipuloida vastapuolta samalla tavalla kasvottomana nettipelaajana.

Kuulostipas se pahalta.

Ehkä musta tulisi hyvä disneypahis.

Koska matkustan pummilla silloin kun olen feilannut lippujeni kanssa.

Tai sitten ei tulisi.

Tuukkos meillekin pesemään ikkunat?

Päivä oli pitkä. Siis oikeasti pitkä. Jouduin oman vuoroni jälkeen vielä tuuraamaan jotakuta sairastunutta kolleegaa. Yritän silti muistaa, mikä mulla oli punaisena lankana aamulla seitsemän maissa, kun vielä pesin ikkunoita.

Aloin miettiä, mikä funktio on lauseella: "Tuutkos meillekin pesemään ikkunat?". Mietin sitä, koska olen nyt ties monettako kevättä/kesää pesemässä kaupungilla ikkunoita. Kuulen sitä edelleen jatkuvasti, enkä edelleenkään osaa reagoida siihen. Mitä vittua multa edes odotetaan? Mä en jotenkin pysty uskomaan, että kysymys on mitenkään todellinen, enkä tiedä edes kuuluuko minun vastata siihen mitenkään.

Onko sen tarkoitus olla vitsi? Vitsiksi se on umpisurkea. Se ei naurattanut ensimmäisellä kerralla, eikä vielä viidennelläkymmenennelläseitsemännelläkään. Pohdittuani asiaa aikani, päädyin siihen lopputulokseen, että kysymys on retorisen kysymyksen ja umpisurkean vitsin äpärälapsi.

Päädyin tähän siksi, että en pysty kuvittelemaan heidän pesevän ikkunoita ilokseni tai oikeasti maksavan säädyllistä palkkaa siitä, että tulisin pesemään heidän ikkunansa. Minä nimittäin kyllä tulisin pesemään ikkunat, jos siitä viitsittäisiin maksaa edes kohtuullisesti. Vallankin tässä tämän suuren "työvoimapulan" aikana. Pula on niin suurta, että vastavalmistuneille lähihoitajillekaan ei tahdo löytyä töitä, ainakin tänään kuulemani purnauksen mukaan.

Minun poikani saa olla isosisko

 Ja juoda kaljaa päiväkodissa, jos se niin haluaa. Ihan lastenoikeesti. Jos se minusta on kiinni.

Ehkä tätä provokatiivista alkua pitäisi lieventää jollain. Ainakin voisin kertoa koko tarinan.

Olen tällä hetkellä töissä pesemässä ikkunoita eräällä päiväkodilla. En tiedä, saati muista siellä pyörivien mussukoiden nimiä, enkä niitä sen puoleen saisi kertoakaan. Enkä kyllä osaisikaan yhdistää oikeaa nimeä ja naamaa niihin satunnaisiin keskustelunpätkiin, joita silloin tällöin satuin töiden lomassa kuulemaan viereisistä huoneista.

Tänään lapset halusivat leikkiä kotia ja he jakoivat rooleja. Joku päiväkodin henkilökunnasta castattiin ilmeisesti äidiksi ja joku lapsista halusi olla isä. Sitten päättäväinen ääni ilmoittaa, että hän haluaa olla isosisko. Epäileväisempi ääni, joka ilmeisesti kuului tämän castingin isälle, kysyi, että eikö tämä haluaisi mieluummin olla isoveli, kun oli poika. En kuullut tarkalleen, miten keskustelu jatkui, mutta en sen jälkeen kuullut enää isoveljeä mainittavan. Isosiskon kyllä monestikin ja ilmeisesti tämä lapsonen sai tahtonsa läpi jalkovälinsä oletettujen killuttimien olemassaolosta riippumatta. Siinä vaiheessa hymyilin itsekseni ja totesin, että lapset mukautuvat varsin hyvin siihen, että ihmiset kokeilevat erilaisia rooleja.

Leikki jatkui ja isosisko jäi kotiin laittamaan ruokaa, kun isä lähti hakemaan kaljaa kaupasta. Tyrskähdin hiljaa töideni lomassa ja yritin olla hihittelemättä, kun päiväkodin hoitaja, ilmeisesti myös perheen äiti alkoi kinaamaan lapsen kanssa:
"Mutta ei lapset juo kaljaa. Lapset juo mehua."
"Mä oon isä ja mä juon kaljaa."
"Kalja on pahaa."
"Kalja on HYYVÄÄÄ."
"... lapset juo mehua."

Musta tuntuu, että nämä lapset ovat oivaltaneet jotain hyvin oleellista roolihahmojen ja niitä esittävien ihmisten välisestä suhteesta. Ja sitä ei minusta pitäisi mennä sekoittamaan.

Luonnelauantai: tunnekylmyys ja rationaalisuus

Tunnekylmyys ja rationaalisuus
Nämä olisi mahdollista nähdä yhden ominaisuuden kääntöpuolina. Jotkut varmasti pitävät minua tunnekylmänä, sillä en kovin mielelläni näytä avoimesti tunteitani. Pystyn tarvittaessa siirtämään tunteet suhteellisen helposti syrjään ja teen niin helposti, jos koen, että ne rajoittavat toimintakykyäni. (Kuten ne valitettavan usein tekevät.)

Pyrin usein, vallankin tärkeinä pitämissäni päätöksissä arvioimaan tilannetta mahdollisimman rationaalisesti ja monelta kannalta. Tämä on tietysti myös yksi tapa pyrkiä säilyttämään valmius toimia ongelmatilanteissa ja yllättävissä kriisitilanteissa.

Ehkä vähän samaan ajatukselliseen kategoriaan menee myös maskuliininen ja itsevarma elekieli. Se voi pahimmillaan tehdä minusta pelottavan tai sitten se voi tehdä minusta turvallisen. Sen ihmisen, johon nojata, kun kaikki menee pieleen.

Silloin kun teen päätöksiä, jotka koskevat ensisijaisesti minua itseäni, eivätkä muita ihmisiä, tunteet ovat mukana päätöksenteossa ja yhtenä valintakriteerinä. Ajatus voi olla vaikka kuinka hieno, järkevä ja rationaalinen hyvänsä, mutta jos en voi perustella sitä niin, että tunteet asettuvat sen taakse edes osittain, se ei luultavimmin tule toimimaan.

Kulttuuria, kulttuuria

Vastaan aikani kuluksi samoihin kysymyksiin, kuin kulttuuriministerimme:


Mikä on lempilevysi?
En osaa nimetä yhtä levyä. Kuuntelen mielialaani sopivaa musiikkia. Sanon vaikkapa, että Spotify.

Mikä on vaikuttavin näkemäsi näytelmä?
Ammattiteatterin puolella se on luultavasti Vampyyrien tanssi Seinäjoen kaupunginteatterilla. Harrastelijateatterin puolella sydämeni sykkii tietenkin oman prokkiksemme PahkiSpeksin esityksille Tuomari Pertistä.

Entä ooppera?
Valitettavasti en ole tainnut eläessäni nähdä yhtä ainuttakaan oopperaa, kun noin kulttuurituotteesta puhutaan. Selaimena opera on ihan kelpo.

Mikä on lempikirjasi?
Olen lukenut satoja kirjoja elämäni aikana ja nauttinut suurimmasta osasta. On mahdotonta nimetä yhtään yksittäistä.

Mikä on lempimuseosi Suomessa?
Särestöniemen museo Kittilässä.

Kenen kuvataiteilijan töitä ihailet?
Tove Jansson ja Tom of Finland on nyt tässä ainakin mainittava

Pitäisikö Suomeen saada Guggenheim-museo?
Ei se nyt ihan välttämätöntä ole.

Minusta kysely on kuitenkin puutteellinen ja nojaa hyvin vahvasti ns. korkeakulttuuridiskurssiin. Erikseen voisi mainita myös esimerkiksi urheilusta, festivaaleista ja muista kulttuuritapahtumista, sarjakuvista, lastenkirjallisuudesta, elokuvista, tv-sarjoista, blogeista, nettisivustoista, tanssiesityksistä, valokuvaajista... 

Luulisi kulttuuriministerin ja arvon toimittajan tajuavan, että kulttuurista puhuttaessa, tarkoitetaan paljon muutakin kuin korkeakulttuurin diskurssiin sopivia kulttuurituotoksia. Itse asiassa nämä alhaisemmiksi mielletyt kulttuurituotteet vaikuttavat keskimäärin paljon voimakkaammin ihmisten elämään. 

To-Do-Listaa

Kevät tulee, mutta homma ei vähene. Paitsi ehkä kesäkuussa, kun loppuu vallan, eikä kesätöitäkään toistaiseksi näyttäisi olevan. Mikä on sinänsä aika paskaa, koska mun pitäisi säästää niistä olemattomista kesätöistäni rahaa.

Mutta siis, mun pitäisi tehdä:

- Referaatti viroon
- Oppimispäiväkirja Tove Jansson-luennoista
- Oppimispäiväkirja Ruumiista ja teoriasta
- Essee Metrosta
- Essee Viron elokuvahistoriasta
- Tiivistelmä keskustelusta Ruumiiseen ja teoriaan
- Oppimispäiväkirja kirjallisuudesta yhteiskunnassa
- Korvaava tehtävä ylläolevien poissaolojen takia
- Lukea viestinnän tenttiin

Ja varmaan jotain, mitä olen jo ehtinyt unohtaa. Mutta ei helkkari tuo lista näyttää pitkältä. Referaatin, metron ja viron elokuvahistorian voin varmaan tehdä kesälläkin. Oppimispäiväkirjoista kaksi ensimmäistä olisi vissiin oikeasti tehtävä nyt. Jälkimmäisestä en välttämättä tarvitse edes suoritusta, niin voin passata sen ja sen alla olevan korvaavan tehtävän tarvittaessa. Tiivistelmä ei ole iso homma. Viestinnän tenttiin pitäisi lukea niinkuin nyt.

Ehkä mä selviän.

Sitten mulla on toki vielä hieno lukulistakin odottamassa. Ja ainejärjestön lehti, mikä mun pitäisi vissiin taittaa. Hmm. Ja saada niitä helkkarin kesätöitä. Ja kirjoittaa romaanikässäri loppuun.

Onhan siinä mulla sitten hommaa.

Luonnelauantai: ylpeys

Ylpeys käy lankeemuksen eestä, sanotaan. Olen ollut lapsesta saakka hyvin ylpeä ja minulle on ollut vaikea myöntää virheitäni. Nyt olen oppinut, minkätyyppisiin virheisiin useimmiten sorrun ja osaan paremmin välttää niitä ja pyytää vahingon tapahduttua anteeksi. Se on helpottanut kovastikin muiden ihmisten kanssa toimimista. Itse asiassa mulle on nykyisin jopa suhteellisen helppoa ymmärtää, milloin olen toiminut väärin ja miten olen loukannut jotakuta. Haluan ymmärtää muiden toimintaa ja motiiveja ja olen harjaantumassa jo suhteellisen hyväksi siinä.

Paljon vaikeampaa sen sijaan minulle on myöntää, jos olen ollut väärässä itseni suhteen tai epäonnistunut jossain. Jos joudun eksyksiin, niin omien jälkiä pitkin palaamisen sijaan jatkan eteenpäin intuition ja järjen yhteispelillä. Enkä tietysti kysy tietä. Osittain myös siksi, että minun on vaikea vastaanottaa ja muistaa auditiivista ohjeistusta.

On jäänyt paljon kokeilematta sen takia, että olen pelännyt liikaa epäonnistumista - eli ylpeyteni mielestä sitä, että joudun nielemään ylpeyden ja pyytää apua. Avuttomaksi jääminen on minulle jotenkin pahinta ikinä ja avunpyytäminen vaikeaa. Ne ovat haasteellisia ominaisuuksia. Toisaalta ne ovat antaneet minulle sen, että minun on täytynyt oppia itse tunnistamaan omat rajani, osaan toimia hyvin itsenäisesti ja minulla on hyvin kehittynyt valmius toimia myös ongelmatilanteessa.