Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on joulukuu, 2018.

Vuosiyhteenveto

Nyt musta oikeastaan tuntuu, että haluan tehdä jonkinlaisen vuosiyhteenvedon. Aina ei ole tuntunut, joten en ole joka vuosi tehnyt sellaista.

Tämän vuoden alussa tiedostin, että mulla oli paljon työstettäviä asioita, joita lähdin purkamaan hiljalleen auki. Oikeastaan jo vuodenvaihteessa oli aika hyvin nähtävissä, millaisten asioiden kanssa pääsisin painimaan seuraavaksi vuodeksi.

Tammikuussa

Käsittelin paljon tunnekavalkadiini jostain tarkoin vartioidusta kolkasta livahtanutta ihastusta. Kerroin tammikuun aikana ihastukselleni, mistä tuulee. Se oli oikeastaan siinä. Häntä ei ilmeisesti kiinnostanut, joten jatkoin hänen kaverinaan kuten siihenkin asti. Tunnepuolella se ei ollut ihan niin yksinkertaista, mutta pääsin kevään aikana eteenpäin.

Helmikuussa

Tärkein asia oli leikkaus. Minulta siis leikattiin tissit. Se paransi merkittävästi omaa kehosuhdettani. Peilikuva alkoi näyttää oikealta. Siitäkin huolimatta, että olin fyysisesti melko kyvytön ensimmäisen kuukauden ajan leikkauksen jälkeen, tuntui jostain syystä vahvemmalta.

Maaliskuussa

Kirjoitin hyvin vähän mitään blogiin, mutta pohdin paljon minäkuvaani, ihastumista ja etäsuhdetta ja sitä miten ne ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Huhtikuussa

Kirjoitin vielä maaliskuutakin vähemmän mitään blogiin, mutta käsiteltäviä aiheita elämästäni ei silti puuttunut. Olen omaan päiväkirjaani kirjoittanut seuraavaa:
Musta tuntuu, että työkaverini etsimällä etsivät musta vikoja. Huonoja puolia ja tekemättömiä hommia. Ja löytyyhän niitä. Tietenkin. Se tekee mulle olon, että mun pitäis alkaa tehdä samoin - ikäänkuin puolustautuakseni. Jokin osa ylpeyttäni kokee tulleensa loukatuksi ja haluaisi kostaa. En kuitenkaan halua lähteä siihen, koska se nyt vaan on sillein lapsellista ja epärakentavaa. Enkä mä toki voi tietää, onko tämä oikeasti sitä, mitä mä tulkitsen sen olevan, vai vaan sitä, että projisoin omaa itsekriittisyyttäni heihin.
10.4.2018
 Myöhemmin kävi ilmi, että olin itse asiassa tulkinnut aivan oikein ja sitä sitten käsiteltiin hartaudella. Kuten myös kaikkia vikojani ja tekemättömiä töitäni.

Toukokuussa

Aloin uudelleenorientoitua. Olin päässyt yli ihastuksesta ja minäkuvani murroksesta. Olin alkanut saada vähän välineitä työstää asioita, jotka olivat hiertäneet työpaikallani, mutta suhde työkavereihini oli edelleen hankala.

Kesäkuussa

Suhde työkavereihin alkoi elpyä, mutta huomasin edelleen stressitasojeni alkavan nousta, kun keskustelin heidän kanssaan viestitse. Kirjasin päiväkirjaani seuraavaa:
--työkavereideni kehutkin tuntuvat jollain kierolla tapaa haukuilta. Sillein, että nyt hoidit tän hienosti (yleensä et). Toisaalta on erittäin hyvä saada myös positiivista (?) palautetta ja on mukava tietää vaihteeksi mitä tekee oikein verrattuna siihen, miten sen voisi tehdä väärin.
19.6.2018
 Olin kesäkuun aivan järjettömässä stressissä ja jatkuvassa hälytysvalmiudessa. Kirjoitin 28.6.: "Täydellinen vapaapäivä olis sellanen, että ei tarttis tehdä yhtään töitä".

Heinäkuussa

Yritin pohtia ratkaisuja siihen, että mulla on liikaa töitä ja reflektoin aivojeni ihastustaipumusta. Yritin kehittää jonkun menetelmän, millä sanoa itselleni riittävän varhaisessa vaiheessa, että olisi huono idea ihastua tähän ihmiseen ja sitten olla ihastumatta.

Elokuussa 

Huomasin epäonnistuneeni menetelmän kehittämisessä. Kuukauden aikana tuli sen seurauksena käsiteltyä taas paljon ihastusjuttuja ja niiden pohdintojen sivutuotteena tein muutamia havaintoja itsestäni:
Kaipaan kosketusta. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan läheisiä ystäviä. Kaipaan läheisten läsnäoloa. Onko se sitten ollut jotain ylpeyttä, miksi en ole sitä voinut tunnustaa ja tunnistaa? En tiedä, mutta nyt se sattuu, niin kuin nyt epämiellyttävä totuus sattuu. Tuntuu tyhmältä, etten ole käsittänyt sitä aiemmin.
29.8.2018
Vatvottuani ihastusjuttuja aikani päädyin tekemään saman, minkä tammikuussa ja kerroin uudelle ihastukselle, että hei tämmönen homma. Keskustelimme ja tulimme siihen lopputulemaan, että olisimme mielellämme ystäviä ja väistäisimme sen draamamiinakentän, jonne mikä tahansa muu säätäminen meidät veisi.

Syyskuussa

Olin hyvin väsynyt ja minusta tuntui, ettei minulla ole tilaa tai aikaa levätä. Mulla oli syyskuussa pieni leikkauksen korjausleikkaus. 

Lokakuussa

Pohdin omia arvojani, etäsuhdettani ja tulevaisuuttani nykyisessä työpaikassani.

Marraskuussa

Aloin saada sellaisia asioita tehtyä, jotka olivat roikkuneet to-do-listallani kesästä saakka. Totesin, että ihastus aiheuttaa edelleen jonkinlaista resonointia minussa. Havaitsin, että tarve vapaalle ja rentoutumiselle ei ole vieläkään tyydytetty ja etäsuhteessani on ongelmia. Yritin vähentää töitä, mutta se aiheutti vain lisää stressiä. Tuntui, että pää oli lakannut toimimasta kunnolla. Tein yhden ihmisen avustuksella suunnitelman itselleni loppuvuodeksi. 

Joulukuussa

Alkoi helpottaa. Aloin saada tilaa rentoutua. Pystyin alkamaan korjata etäsuhteen ongelmia. Ihastus alkoi stabiloitua ystäväksi. Siitä huolimatta, että mainitsen näistä peräkkäin, en näe niillä olevan suoranaisesti yhteyttä. En voi edelleenkään sanoa tietäväni mitään siitä, mitä syksyinen ihastukseni on tuntenut mua kohtaan tämän vuoden aikana, mutta ei sillä varmaan ole väliäkään. Ainakin toivon, että hän olisi sanonut, jos siinä olisi jotain, millä olisi jotain väliä.

Yhteenvetona 

Tämä vuosi on ollut vaiheikas. Mulla on ollut paljon asioita, mitä mun on täytynyt käsitellä ensin rauhassa itsekseni tai jonkun sopivaksi katsomani henkilön tuella. Kaiken sen jälkeen on jäänyt aika vähän aikaa ja energiaa kirjoittaa blogiin. Siksi huomaan, että mun on täytynyt lainata blogini sijaan päiväkirjaani, joka on ollut blogia ahkerammassa käytössä.

Runoja meistä muista

Kuukausi sitten havainnoin, että muunsukupuolisille ei ole runoja. Muunsukupuolisista ei ole ylistyslauluja. Koen siksi velvollisuudekseni kertoa, että olen löytänyt yhden:

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkeä päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa.
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni.
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja.

- Edith Södergran Kohtaamisia (WSOY 1982, suomennos Pentti Saaritsa)

Mitäpä tästä voi sanoa? Samaistun. Olin itsekin hahmotellut jotain "Muilta muille"-hengessä. Se on vielä jotenkin raakileen oloinen, mutta jaan sen silti teille.



Tämä on oodi

... meille,
jotka olemme astuneet ulos annetusta,
selvinneet
ja määrittäneet itsemme uudestaan.

... heille,
jotka eivät koskaan saaneet rakentaa itseään.

... ja teille,
jotka rakensitte työkalut meille käytettäväksi.

Meidät on koottu parhaista paloista

Olemme pieniä, jotka ovat löytäneet toisensa
Olemme häiriöitä napojen magneettikentässä
Havainnoitsijoita kahden välissä
Sukupuolihuolimattomia hämmennyksen tuottajia

 Olemme
vastakkainasettelun päätös

veden ja tulen liitos


Muokkaus 12.1.2019 //

Löysin joskus vuosi sitten tumblriin kirjoittamani kalevalamittaisen transsukupuolisuuden syntytarinan. Nauttikaa.

Transsukupuolisuuden synty

Emo minun ruumiin kantoi,
Esi-isä hengen antoi.
Toinen takoi mut tulesta,
Toinen veisti mut vedestä.

Nyt mä kysyn itseltäni,
Tiedustelen luonnoltani,
Höyrynä mä voinko elää?
Ristiriitaa sielus sietää?

Unelmia ja toimistohommia

Viime aikoina (lähinnä ennen joulua) olen arvioinut elämänarvojani ja pistänyt toimistohommiani järjestykseen. Kummassakin näissä on yhteisenä tekijänä se, että olen luistanut niiden priorisoinnista. Tämän merkinnän otsikon intertekstuaalisesta viittauksesta huolimatta, tällä postauksella ei ole mitään tekemistä samannimisen kappaleen kanssa. Sori nyt, jos joku pettyi. Sen sijaan aion kertoa, miten olen priorisoimassa asioita ja miksi.

Arvoni

Priorisoinnissa täytyy lähteä liikkeelle siitä, mikä on tärkeää. Tähän kysymykseen puolestaan vastaa sellaiset hassut otukset kuin arvot. Tammikussa 2017 määrittelin itselleni neljä asiaa, mitä haluan elämältä:

- Haluan kehon, jota voin rakastaa. En siksi, että se miellyttää muita, vaan siksi, että se miellyttää minua.
- Haluan työn, johon ei vituta herätä aamulla. Työn, jota osaan tehdä, mutta joka haastaa sopivasti. Työn, josta maksetaan riittävästi palkkaa elämiseen.
- Haluan luoda. Olisi valehtelua väittää, ettenkö haluaisi tehdä jotain itseilmaisuun liittyvää.
- Haluan perheen tai perhettä vastaavan yhteisön, jossa kaikkien on hyvä olla.

Nyt tein väliaikakatsauksen siihen, miten olen onnistunut näiden arvojen toteuttamisessa. Luulisin nimittäin, että tällaista on hyvä tehdä edes tällein parin vuoden välein.

Keho:

Tammikuussa 2017 olen luultavasti pitänyt tätä kaikkein ongelmallisimpana asiana, koska olen maininnut sen ensimmäisenä. Tällä hetkellä kehoni on kuitenkin näistä se, joka aiheuttaa minulle vähiten murhetta. 

On edelleen muutamia terveydellisiä ja kosmeettisia kehooni liittyviä asioita, mitkä nakertavat minua. Varmaan kirjoitan niistä oman postauksen myöhemmin. Näistä neljästä faktorista luulen kuitenkin, että se on mulla parhaiten tasapainossa. Isoimmat huoleni kehooni liittyen poistuivat helmikuussa rintojenpoiston, eli mastektomian myötä. Tästä olen kertonut tarkemmin postauksessa Ilman rintoja. Yhteenvetona sanoisin, että kehoni tuntuu kehittyvän tällä hetkellä omaa tahtiaan toivottuun suuntaan. Ongelmia on, mutta ne on hoidossa.

Työ:

Tämä on sitten luultavasti huolettanut minua toiseksi eniten, koska olen maininnut sen toisena. Varmaankin siksi, että tammikuussa 2017 minulla ei ollut töitä, opiskeluni olivat päättymässä ja töiden saaminen vaikutti vaikealta ja tärkeältä. Olin myös kohtalaisen kyllästynyt opiskeluun, joten en pitänyt sen jatkamista korkeammalle asteelle enää vaihtoehtona.

No nyt minulla on työ. Se myös vastaa antamaani kuvausta työstä, jollaisen haluan. Saan käyttää monipuolisesti kykyjäni ja taitojani työssä. Se on haastavaa ja vaikka palkkani ei ole suuri, se on minimaalisiin elinkustannuksiini suhteutettuna enemmän kuin tarpeeksi.

Ongelma vain on siinä, että teen töitä keskimäärin aivan liikaa. Ne haukkaavat tällä hetkellä elämästäni sen verran suuren palasen, että vallankin kaksi myöhemmin mainittua arvoani ovat kärsineet siitä merkittävästi. 

Näkisin kuitenkin, että en ole priorisoinut yksistään työtä näiden yli, vaan myös itseni kehittämisen. Työni kehittää minua tällä hetkellä hyvin tehokkaasti toteuttamaan myöhemmin paremmin sekä itseilmaisuuni liittyviä projekteja, että yhteisö/perhe-elämää. Työssä on oppinut hyvin paljon projektinhallintaan liittyviä taitoja sekä sosiaalista ongelmanratkaisua ja arjenhallintaa yhteisössä. 

Luominen:

Minulla on luovia projekteja, jotka haluaisin viedä loppuun. Koska olen kuitenkin priorisoinut työni sekä oman hyvinvointini ylläpitämisen luomista korkeammalle, luovat projektini eivät ole käytännössä edenneet. 

Koska työt ovat vielä tänä syksynäkin tuntuneet liian kuormittavilta, olen ollut jopa jättämässä tietoisesti kesken yhtä aloittamaani prosessia: kansanopiston romaanikurssia. Nyt olen konfliktissa sen kanssa, että tämä prosessi vie aikaa ja energiaa kaikilta muilta tärkeiltä arvoiltani, mutta selvästi sen laiminlyöminen kokonaan harmittaa minua myös. 

Luulen, että minun täytyy luoda toinen prosessi, jonka avulla vien tätä luovaa projektiani säännöllisesti eteenpäin - mutta sellaiseen aikaan, joka ei aiheuta jatkuvasti merkittävää konfliktia muiden tärkeiden arvojeni toteuttamisen kanssa.

Perhe&yhteisö:

Asun tällä hetkellä yhteisössä, joka monilta keskeisiltä funktioiltaan muistuttaa perhettä. Asumisyhteisöni kanssa koenkin olevani melko hyvin tasapainossa. Ongelma on siinä, että asumisyhteisööni ei tällä hetkellä kuulu puolisoni, jonka miellän hyvin olennaisella tavalla perheekseni.

Sekin varmaan kertoo minusta enemmän kuin haluaisin, että se on tässäkin listassa mainittuna viimeisenä. Luultavasti se on mainittuna viimeisenä, koska olen listan kirjoittamishetkellä pitänyt parisuhdettani itsestäänselvänä asiana. Tiedollisesti pidän parisuhdettani hyvin tärkeänä, mutta käytännön tasolla ja ajankäyttöäni arvioitaessa arvostukseni parisuhdettani kohtaan näkyy hyvin vähän. Se on oikeasti ollut viime aikoina merkittävä epäkohta ja näin pitkässä etäsuhteessa se alkaa myös tuntua.

Tämän takia olenkin kehittänyt ja ottanut käyttöön erinäisiä prosesseja, joiden on tarkoitus palvella etäsuhteen ylläpitoa. Soittelemme (via Discord) monta kertaa viikossa - joskus jopa päivittäin. Ihan vain vaihtaaksemme kuulumisia, vaikka ei olisikaan tapahtunut mitään hirvittävän erikoista. Vaihdamme riemastukset, harmitukset, ihastukset, vihastukset ja mitä nyt vain sattuukin kuulumaan. Tämän seurauksena etäsuhde tuntuu alkaneen toimia paremmin. Tällaisina hetkinä kiitän sitä, että olen valinnut kumppanin, jonka kanssa kommunikointi on helppoa.

Kirjalahja

Löysin itseni mielenkiintoisen sisäisen konfliktin ääreltä näin joulun jälkeen. Sain lahjaksi neljä kirjaa. Niistä kaksi olivat sellaisia, mitä olin toivonutkin. Kaksi olivat sellaisia, jotka olisivat varmaan olleet minulle ihan passeli lahja... kymmenen vuotta sitten. Kyseessä on siis kaksi nuorille suunnatun fantasiasarjan päätösosaa. Kumpaakaan sarjaa en ole oikeastaan seurannut. Toisesta mulla on mielikuva, että kaverini sanoi sen olevan huono.

Periaatteessa arvostan sitä, että äitini on hyväksynyt minun lukevan tusinafantasiaa ja haluaa osoittaa tälle tukensa. Hän on aikaisimpina vuosina pyrkinyt "monipuolistamaan" kirjamakuani ostamalla... no milloin mitäkin ei-fantasiaa.

Toisin kuin äitini, olen myös lukenut riittävästi fantasiaa tietääkseni, että fantasiasarjoihin ei ehkä pääse parhaiten mukaan lukemalla niiden päätösosan ensimmäisenä. Monien muiden genrejen kanssa se ei ehkä ole ihan niin justiinsa, jos lukee kirjoja vähän väärässä järjestyksessä. Nuortenfantasia on kuitenkin vähän sellainen genre, että ne kirjat yleensä kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä. Vallankin jos inhoaa spoilereita. Voi myös olla, että olen vain hyvin juonikeskeinen lukija.

Jos mä haluaisin siis nauttia näistä lahjoista sillä kirja-ihmisen pieteetillä, kuin olisi minulle ominaista, mun pitäisi ensin lukea toisen sarjan kanssa kaksi aiempaa järkälettä ja toisen kanssa viisi. Ja jotenkin musta alkaa tuntua, että oon jo lukenut riittävästi tusinafantasiaa yhden ihmiselämän tarpeiksi. Tämä ei tosin ole ensimmäinen kerta, kun tätä tapahtuu. Robin Hobbin teosten kanssa se vielä toimi, että äiti osti mulle yhden kirjan jälkimmäisen trilogian keskeltä ja minä lainasin kirjastosta ensin sen aiemman trilogian ja sitten myöhemmän trilogian muut osat ja luin ne kuulaisesti haluamassani järjestyksessä.

Heh. Kauheaa vinetystä lahjoista. Ehkä mä vaan laitan sille jatkossa vähintään kolmen kirjan listan kirjoista, joita ostaa.