Luottamus leikkaussalissa

Muistin tänään yhtäkkiä selvästi sen, kun multa oltiin leikkaamassa rinnat pois. Olin odottanut hyvän tovin odotushuoneessa lähetellen whatsappviestejä. Kävin välillä piirreltävänä. Kirurgi teki rintoihini hienot ”leikkaa tästä”-piirrokset. Snipeti snip. Vain saksien kuva puuttui. 

Sitten pääsin vihdoin leikkaussaliin. Valaistus oli kirkas ja huoneesta tuli kellertävä vaikutelma. Siellä oli paljon ihmisiä. Minulta tarkistettiin nimi ja mitä oltiin tekemässä. Se vahvisti luottamustani siihen, että olin tullut oikeaan paikkaan ja multa oltiin leikkaamassa oikeita asioita. En tiennyt ihmisten nimiä, tai keitä he olivat, mutta automaattisesti luotin heihin. 

En arvioinut, miten perusteltua on vakaa luottamukseni tähän leikkaussalitiimiin. Ehkä kuitenkin hyvä, että luotin heihin, sillä olin antautumassa täysin heidän armoilleen. Nukahdettuani minulla itselläni ei olisi enää minkäänlaista kontrollia siihen, mitä leikkaussalissa tapahtuisi.

Tein täsmälleen, mitä he pyysivät. Asetuin makuulle paperin päälle. Vasempaan käteeni laitettiin letku ja nukahdin nopeasti ihmisten keskustellessa ympärilläni asioista, mitä en kykene enää palauttamaan mieleeni. 

Mulla oli samanlainen tunne kuin lapsella, jolla on ollut joku ongelma, tai hätä ja aikuiset ovat ottaneet sen hoitaakseen, joten olen rauhoittunut ja teen vain kiltisti, mitä mua pyydetään tekemään ja luotan siihen, että kaikki menee hyvin. 

Jollain tapaa mulla on vähän ikävä sitä tunnetta. Sitä ei aikuisena tunne kovin usein.

Mä pystyn löytämään sen viehätyksen turvallisuuden tunteesta ja huolettomuudesta, joka tulee, kun joku muu ottaa ohjat. Kun ei tarvitse itse kantaa vastuuta. 

En mä silti halua elää siinä tilassa jatkuvasti. Sitä vain kaipaa joskus.

Avuttomuus työpaikalla

Mun isälle tapahtui onnettomuus vähän aikaa siitä, kun olin aloittanut uudessa työpaikassa. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun mä jouduin tekemisiin emotionaalisesti sen kanssa, että mun ollessa muualla, elämässä elämääni, mitä tahansa saattaisi tapahtua mun vanhemmille. Jonkinlainen lapsuuden kodin haavoittumattomuuden illuusio särkyi ja mulla meni nähtävästi melkein kolme vuotta oppia sanoittamaan se edes jotenkin.

Samaan aikaan olin opettelemassa uudenlaisia kommunikaatiotapoja. Uudenlaista työkulttuuria, uudenlaista työtä. Samana päivänä olin vastaanottamassa ensimmäistä kertaa hyvin hankalaa ja persoonaani koskevaa palautetta esimieheltäni.

Musta tuntuu, että nämä asiat lomittuivat emotionaalisesti toisiinsa mun psyykkeessä. Avuttomuuden tunne siitä, että mun läheiselle on sattunut jotain ja persoonaan kohdistuva palaute, joka sai mut tuntemaan itseni epäkelvoksi tehtävääni. Yritin ilmeisesti ottaa palautetta vastaan parhaan kykyni mukaan, sillä muistan esimieheni päättäneen palaverin ääneen heitettyyn ajatukseen siitä, että on hyvä, että mun kanssa voi keskustella tällaisesta palautteesta.

Mulle itelleni jäi siitä tunne avuttomuudesta ja tarve osoittaa, että olisin hyvä työssäni. Mitä en aina ollut silloin, enkä aina myöhemminkään.

Edelleen, istuessani vastaavassa tilanteessa, syytetyn penkillä, tunnen samaa avuttomuutta persoonaani kohdistuvan hyökkäyksen alla. Koen valtavaa tarvetta puolustautua, mutta vanha haarniskani, kilpeni ja miekkani on osa osalta riisuttu. Se haarniska on palvellut mua hyvin toisessa ajassa ja paikassa.

Haarniskani on persoonan epäkelpoutta. Kilpeni on defenssimekanismieni loihtima illuusio ja miekkani liian pelottava tuoda mukaan neuvotteluhuoneeseen, joka on muuttunut oikeusistuntosaliksi. Siellä mä istun, alasti, ja yritän selvitä siitä, millaiseksi oikeusistunnon tuomari mut maalaa. Istunnon jälkeen katson muotokuvaani, enkä tiedä, missä määrin se on todenmukainen ja missä määrin taiteilijan tulkintaa.

Yritetäänkö mut maalata sellaiseksi, mitä mä en ole? Vai kieltäydynkö mä vain itse näkemästä jotain, mikä käy oikeussalissa kivuliaan selväksi?

Mä en tiedä. Mä tarvitsen peilin.

Tissit

Mä mietin tänään tissejäni. Huomasin nimittäin, että mietin nykyisin enää aika harvoin niitä - varmaan siksi, että niitä ei enää ole ja se on tila, joka jostain syystä tuntuu kehostani luonnolliselta. Siitä on nyt hieman päälle kaksi vuotta, kun ne leikattiin pois. Mulle ei tule mieleen ainuttakaan hetkeä, jolloin mä olisin kaivannut niitä. Ei ainuttakaan hetkeä, jolloin mastektomia olisi tuntunut virheeltä.

Sen sijaan huomaan, miten helppoa mun on ollut unohtaa rinnat. Unohtaa se, miten mä en voinut poistua asunnosta ilman binderiä. Unohtaa se, miten liian pienet urheilurintaliivit hiersivät pinaiset viirut kylkiini. Unohtaa se, miten tunsin itseni aina alastomaksi, kun rintani näkyivät - vaikka olisivat näkyneet vain vaatteiden läpi. Unohtaa se, miten vaivaantuneelta musta tuntui, kun huomasin jonkun tuijottavan rintojani. Unohtaa kaikki mun pyrkimykseni ottaa naiseus haltuuni. Pyrkimykset, jotka päätyivät kerta toisensa jälkeen vahvistamaan tunnetta siitä, ettei se kuulunut minulle.

Rintani alkoivat kasvaa ollessani 7-8 -vuotias. Rintani poistettiin keväänä, jolloin täytin 27. Minulla on ollut rinnat karkeasti ottaen kaksi kolmasosaa elämästäni, mutta silti rinnattomuus tuntuu minulle luonnollisemmalta.

Rintojen poiston jälkeen olen nähtävästi myös hävittänyt suurimman osan antipatioistani tissejä kohtaan. Muiden ihmisten tissit ovat oikein jees. En varsinaisesti tunne niitä kohtaan erityistä viehtymystä, mutta osaan arvostaa hyviä tissejä.

Ajatus siitä, että käyttäisin omia tissejäni imettääkseni vauvaa tuntuu kaukaiselta.
Ajatus siitä, että ravitsisin ihmistä eritteillä kehooni kuuluvista rauhaspusseista, tuntuu itse asiassa lähinnä kuvottavalta. En kinksheimaa, mutta luulen vähän, että se ei taitaisi olla mun juttu muutenkaan.