Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2009.

:)

Huomatkaa ensimmäinen hymiö, minkä luultavimmin blogissani näette! Ja todennäköisesti myös viimeisten joukossa. (En edes koskaan käytä tuota perushymy-hymiötä. Olen nyt alkanut käyttää, etteivät ihmiset niin usein luule, että mä vittuilen.)

Sitten pikakertauksena viimepäivien tapahtumat. Siis ne, joista aion teille mitään kertoa.

• Reputin kuorma-autoinssin. Ei sen puoleen, en mä passia (taaskaan) huomannut mukaan ottaa. Oli se mukana autossa, mutta en mä sitä sit katsastusasemalle tajunnut ottaa.

• Oli kolmen kokeen koeviikko. Hah. mukavan löysä. Hah. Kaikki meni penkin alle. Höh. Matikasta piti tehdä viis tehtävää. Tein kolme plus yhden kuvion. Ja kaikki päin sanonko mitä? No en kyl tie itsekään.

• Huomenna alkaa duuni. Seitsemältä aamulla.

Ja mua ei vituta. Oikeasti. Ehkä mul on pääs vikaa tai jotain.

Cooper-kuollut

Puolisen tuntia ennen kahdeksaa makasin sängyssä ja katsoin kelloa. Päiväni meni pilalle heti seuraavasta hetkestä alkaen. Muistin nimittäin, että koulu alkaa kahdeksalta.

”Olkaa sitten huomenna ajoissa ja vetreinä yleisurheilukentällä!” 
Päässäni kaikui liikunnanopettajamme sanat. Hän oli ilmoittanut pitkänmatkan juoksun ajankohdan, kuin olisi evankeliumia julistanut.

Kirosin hiljaa mielessäni ja aloin etsiä matematiikan kirjaa. Olin jo tunkemassa sitä reppuun, kun muistin, ettei minulla ole tänään matematiikkaa. Jotain positiivista sentäs. Edellisenä päivänä opettajamme oli puhunut meille koko tunnin motivaatiosta, jääkiekosta, ”oikeasta hengestä” ja siitä, että joskus 1+1 on enemmän kuin 2.

Aamun (lue: noin vartin) juoksentelin sinne ja tänne etsiskellessäni tavaroitani. Nappasin avaimet ja menin autoon liikuntavaatteet päällä. Viisitoista minuuttia aikaa ehtiä keskustaan kolmenkymmenen kilometrin päästä. Hmm?

Myöhästyin 5-10 minuuttia. Opettaja valitti. Olisin ihan yhtä hyvin voinut jäädä nukkumaan. Näytti siltä, että kohta alkaisi sataa.

Juoksu otti kaikki mehut irti. Olin maaliin päästyäni niin turta, etten edes tuntenut nurmikon olevan märkä, kun makasin sillä. En ollut syönyt aamupalaa, enkä ottanut astmalääkettä. Olo oli, kuin olisin kuollut, mutta silti liikuin jostain hämmästyttävästä syystä. Jäsenet olivat tosin kankeita ja raskaita kuin rautapalkit. Ja tulos ei ollut tämän vaivan arvoinen.

Kun lakkasi tuntumasta kuolleelta, aloin kaivata sitä olotilaa. Lihakset olivat nyt jo jumissa siten, kuin ne ovat tavallisesti vasta seuraavana päivänä. En viitsi edes ajatella, miltä huomenaamuna tuntuu.

Sitten ajelin kouluun vittuuntuneena. Englannintunnilla huomasin tulleeni kunnolla kipeäksi. Juoksu ei tosiaan ollut tehnyt hyvää. Sinnittelin vielä yhteiskuntaopin tunnin, kävin syömässä ja päätin skipata valinnaisen äikän tunnit, joille ei ollut osallistumispakkoa.