Yliopisto-opiskelusta

Alku

Nyt minusta alkaa tuntua, että olen päässyt jo paremmin kiinni yliopisto-opiskeluun. Minun on pitänyt kirjoittaa jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt, enkä jaksanut. Sääli sinänsä, koska nyt en enää jaksa velloa niissä epätietoisuuden tuntemuksissa, mitkä minulla oli vielä kuun alussa.

Skippasin jonkun aloitusinfon, koska minulle toiset opiskelijat väittivät, ettei se ole tärkeää (ja nukuin pommiin). No siellä meidät olisi jaettu pienryhmiin. Skippasin myös toisen infon, koska en huomannut sitä pientä kohtaa, missä se oli mainittu yhdessä lukuisista ohjelappusistani ja opaskirjoistani. Siinä luki, että sinne ilmoittautuminen on hyvin tärkeää ja pitää ottaa viikkoa ennen yhteyttä, jos ei pääse tulemaan tai jotain sellaista...

Minulta jäi alkupään esittely & ryhmäyttämisjutuista jotain puuttumaan, mutta koska tajusin mennä heti opintoasiainpalveluun ihmettelemään tilannettani, kun huomasin mitä kaikkea olin missannut, pääsin vielä aika jouhevasti mukaan.

Killan valta

On sopoa ja kopoa, omaopettajaa, luennoitsijaa, killan jäseniä, pienryhmäohjaajia, kiltalehden tyyppejä ja ties mitä. Pienelle hämmentyneelle fuksille (ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalle) kaikki on kovin hämmentävää ja vaikeaa alkuun hahmottaa mitä hommia kuuluu millekin taholle ja ketkä ovat oikeastaan opettajia ja ketkä toisia opiskelijoita. Se, mikä minut todella yllätti, oli opiskelijoiden ja killan valta toimia ja olla osana organisaatiota. Se on ihan toista kuin lukioaikaiset räpeltämiset tutoruuden tai opiskelijahallituksen taholla. Pienryhmäohjaajat, tutummin prot ovat vanhempia opiskelijoita... tai ainakin myöhemmiltä vuosikursseilta. Ainakin toinen promme on syntynyt samana vuonna kuin minä, se vain pääsi suoraan lukiosta opiskelemaan. Sama henkilö on myös kopo, eli koulutuspoliittinen vastaava. Eli henkilö, johon kuuluu ottaa yhteyttä opintoihin liittyvissä vaikeuksissa. Sopo on taasen sosiaalipoliittinen vastaava. Jokaisella killalla on omat soponsa ja koponsa. Omaopettaja on sitten taasen oikeasti opettaja. Sen kanssa järkeilen ensiviikolla HOPSini, eli henkilökohtaisen opintosuunnitelmani.

Toinen minulle hämmentävä seikka oli, mikä kuuluu osaksi mitäkin rakennetta. Mitkä ovat humanistisen killan omia juttuja, mitkä kultu-kiltamme, mitkä kirjallisuuden pääaineopiskelijoiden, mitkä fuksien ja minkä alojen fuksien... Hyvin hämmentävää siis. Käsitesotkua vähän selventääkseni siis: Kultu on kirjallisuuten, kulttuuriantropologien ja arkeologien yhteinen kilta. Niin kummalliselta yhdistelmältä kuin kuulostaakin. Kulttuurintutkijat. Historia lienee tällä killalla sellainen, että kirjallisuus halusi tehdä pesäeron suomen kieleen ja lähti näiden killasta sekä lyöttäytyi sitten yhteen toisten pienempien humanististen kiltojen kanssa.

Tiedon luonne

Eräs saman vuoden fukseista kysyi luennolla, olisiko mahdollista saada luennoilla käytettäviä kalvoja näkyviin etukäteen. (Ne siis tulevat nettiin näkyviin luentojen jälkeen.) Hänelle vastattiin, no en ihan sanatarkkaan muista, mutta ajatuksella: ”Kuule, me ollaan nyt yliopistossa... ei ole mitään valmiita materiaaleja ja ne kalvot voi muuttua kesken luennonkin. Oikeastaan me voitais alottaa täydentämällä tämä dia...”

Tiedon luonne on jotenkin ihan erilaista täällä, kuin mitä se on ollut lukiossa. Tieto muuttuu jatkuvasti. Tieto on välillä hyvinkin häilyväistä ja enemmänkin eri koulukuntien mielipiteitä, kuin tietoa. Tutkimme taidetta tieteellisesti ja teemme tieteellä taidetta. Kaikki on enemmän ja vähemmän suhteellista ja toinen toisiinsa limittynyttä. Opiskelen kirjallisuutta pääaineenani, mutta samalla tulee opiskeltua, historiaa, kulttuuria, filosofiaa, psykologiaa, taidetta ja vähän kaikenlaista muutakin... ihan pääaineopintojenikin parissa.

Tiedon ja teorioiden paikkaansapitävyyden häilytyyttä kuvaa eräskin tilanne murteita käsittelevällä luennollamme. Opettaja esitteli meille teoriaa, millä erottaa itä- ja länsimurteet Suomessa toisistaan. Sitten eräs opiskelijatovereistani esitti kysymyksen, että miksi hänelle on se toinen murreryhmä silti tuon mukaan tutumpi, vaikka hän kuuluu selkeästi toiseen murreryhmään. Vastaus kuului: ”Siihen on varsin yksinkertainen selitys. Tämä on nimittäin aivan surkea teoria. Siitä huolimatta sitä opetetaan kaikissa oppikirjoissa yhtä lukuunottamatta”. Tilanteessa tulee hyvin ilmi se, että moni tieto on jo vanhentunutta siinä vaiheessa, kun se pääsee lukiossakin oppikirjoihin saakka.

Että sellaista... Nyt minun pitäisi mennä nukkumaan ja huomenna ostaa pöydänjalkoja, jotta saan oikean pöydän tuon pahvilaatikkoviritelmäni tilalle ja lukea kuningas Oidipuksen insestiseikkauluista. Sitten listalla on seuraavana Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteet... kyllä armas pääsykoekirjani, josta en ilmeisesti tule pääsemään eroon. Pitäisi varmaan hommata omaksi. Näiden jälkeen voisi aloitella Waltarin teosta Suuri illuusioni.

Kissasaippuateline

Oli vaihe, kun lapsena aloin saamaan kaikenlaista tavaraa ajatuksella ”sitten kun joskus muutat”. Ihmettelin, että siihenhän on ikuisuus, kun tulen koskaan tarvitsemaan posliinista, kissanmuotoista saippuatelinettäni tai pellavaisia astiapyyhkeitä. Ne tuntuivat kummallisilta lahjoilta.

Nyt ilmeisesti ikuisuus on kulunut, koska nuo lahjat tuntuvat tarpeellisilta, ja jos ei sentään tarpeellisilta, niin ainakin käyttökelpoisilta. Toki viehättävä kissa-saippua-telineeni on kulkenut yhdessä sun toisessa tarkoituksessa leikeissäni jo pienestä. Milloin se on ollut pöytä, milloin sänky ja milloin marmorikuulateline. Saippuaa se ei ole kuitenkaan vielä kertaakaan selässään kantanut.

”Sitten joskus olet kiitollinen...”. Jep. Sitten joskus, niin abstarkti käsite kuin onkin, on nyt. Olen kiitollinen, että minulle on kertynyt kaikenlaista pientä ja suurta tarpeellista. Mukeja vähän liikaakin, viimeksi kun laskin, niitä oli päälle 20, enkä edes huomannut laskea kaikkia. Yksi miespuolinen kaverini valitti että hänellä ei ollut suunnilleen mitään omilleen muuttaessa, koska kaikki sukulaiset olivat antaneet aina lahjoiksi vain rahaa tai jotain muuta vastaavaa. Hän ihmetteli, eikö ihmiset tajua, että miehienkin pitää syödä jostain ja jollain. Ehkäpä ihmiset olettavat miesten muuttavan saman tien tyttöystävän (jolla tietenkin on kaikki tavarat) kanssa samaan kämppään. Ei vaan toimi ihan kaikilla... tai edes suurimmalla osalla.

Lahjojen lisäksi sitä sai kaikenlaista käyttökelpoista, kun äiti siivosi keittiön kaappeja remonttia varten. Kaikki, mitä ilman hän uskoi pärjäävänsä, tai minkä tilalle ostetaan remontin yhteydessä jotain uutta sai mennä jakoon minun ja veljeni kesken tai roskiin. Olisi luultavasti mennyt vuosia ennenkuin olisin saanut edes jostain päähäni, että hei minäpä ostain valkosipulinpuristimen tai jäätelökauhan. Sitruunanpuristintakin olisi varmaan saanut jonkin aikaa odotella.

Muuttoon pakkaaminen jatkukoon.

Syöpäsoluja ja viallisia koiria

Mun kämppis oli eilen illalla ihan amazed, kun se näki piirtopöydän ensimmäistä kertaa eläessään: "Mä oonki aina ihmetelly, miten ihmiset jaksaa piirtää jollain hiirellä! Ja sit ne tekee viel ihan mahtavia töitä...!" Joo... suurin osa niistä huippupiirtäjistä ei jaksakaan piirtää hiirellä. Kuten arvata saattaa, kämppikseni ei ihan hirvittävästi harrastele koneella piirtämistä. Tosin nyt sille tuli ihan koulutehtäväksi piirtää... syöpäsolu! Epäilen tosin vahvasti, että ne eivät sillä mittaa taiteellisia valmiuksia...

Sitten tähän päivään. Kävin tänään kaupassa. Mikä ei ollut lainkaan yhtä mutkatonta, kuin näin todettuna kuulostaisi. Lähdin iloisesti pyörällä liikenteeseen ja heti ensimmäisen suojatien kohdalle tuli joku random auto, jossa oli kaks nuorehkoa miestä. Ensin ne näytti pysähtyvän, sit lähtivätki uudelleen liikkeelle, sit toinen hyppäs ulos ja auto lähti liikkeelle, sit toinen alkoki hakata sen ikkunaa ja se pysähty taas.

Mua alko kyllästyttään, kun en tiennyt pääsenkö yli vai en ja sit koukkasin auton takaa. Sit toisella puolen katua, ku en tullukkaa suoraan kävelytielle vaan vähän vinosti, ku olin joutunu tuleen auton takaa, niin pyörä ei sit halunnutkaan nousta kävely/pyörätielle ja kaaduin siihen sit rähmälleni. (Vieläkään miehet eivät näyttäneet notiseeranneen, että liikenteessä on muitakin kuin he.)

Onneks ei tullu edes asfaltti-ihottumaa, vaikka aika nätisti turvallani siel olinki. Vähä on tosin kämmenet arat. Kaupas sit viel tajusin, ettei ollut rahapussia mukana. Jes. Hyvä minä.

Ylihuomenna alkaa yliopisto. Jo alkaa olla aikakin. Saanpahan päivääni parempaakin tekemistä, kuin piirtää teknisesti ja anatomisesti viallisia koiria.