Nimipaskaa

Nimilautakunnalta tuli vihdoin postia. Ne ovat käsitelleet hakemukseni etunimenmuutoksesta 24.3., mutta jostain tuntemattomasta syystä viitsivät kertoa tästä minulle vasta nyt. Ensimmäinen nimi, joka on käytännössä vanha nimeni, josta on pudotettu kirjain pois ja kuulostaa omituiselta on heille ihan ookoo, mutta toinen nimeni, joka on luontonimi, ollut käytössä minulla 9-10 vuotta, ei mitenkään kovin omituinen, ihan hyvin suuhun sopiva ja nimeltä kuulostava ei ole ookoo, koska se on joillain käytössä sukunimenä.

Tämähän ei siis estä ihmisiä antamasta lapsilleen nimeksi esimerkiksi Maija, Aila, Markus, Tuomas, Olli, Koivu, Paju, Oras, Tuomi tai Varpu. Tämä käytännössä samaa kategoriaa oleva nimi ei kuitenkaan kelpaa, koska kellään muulla ei nyt satu olemaan sitä käytössä etunimenä, mutta joillain on sukunimenä. (Ei edes hirvittävän monella. Tarkistin.)

Tästä sukunimiydestä huolimatta se olisi mahdollista ottaa käyttöön, mikäli olisin esittänyt sille "tarpeeksi pätevät perusteet". Se, että en identifioidu vanhaan nimeeni ja olen käyttänyt tätä 9-10 vuotta ei siis ole tarpeeksi pätevä peruste.

Olen alle kouluikäisenä ylipuhunut konkreettisesti ihmisen hyppäämään kaivoon. Luulen, että siirrän käsillä olevaa esseededistä hieman ja alan kirjoittaa toisenlaista esseetä. Vittuilevat nyt väärälle muunsukupuoliselle. 

Plus: vituttaa, kun unohdin kännykkäni toiselle puolen kaupunkia.

No romo – yleistä aro-vineä

Tämän blogimerkinnän tarkoitus on ihan vain valittaa kaikesta mahdollisesta aromanttisuuteen liittyvästä. 

Yhteiskunta asettaa kaikenlaisia odotuksia yksilöille. Yksi odotuksista on oletus siitä, että kaikki haluavat parisuhteen ja parisuhde on ihannetila jokaiselle yksilölle. Sen lisäksi se myös olettaa, että miehen ja naisen hetulla varustetut henkilöt, jotka asuvat saman katon alla ovat automaattisesti parisuhteessa. (Heteronormatiivisuus, mitä se muka on?)

Kaikissa juhlissa sukulaiset kyselee poika- ja tyttöystävien perään. Jos ilmoittaa, ettei ole, saa hyvää tarkoittavia neuvoja miehen tai naisen iskemiseen tai vaihtoehtoisesti kehoituksia “pitää hauskaa, kun vielä voi”. Mitä ihmettä tuo jälkimmäinen on olevinaan? Miksi kukaan haluaisi suhteen, jos se olisi niin sanotusti “game over”. Mitä helvettiä? Onko parisuhteen hankkiminen joku kovin hupaisakin peli? Miksei mulle ole kerrottu?

Sitten homma vasta hauskaksi meneekin, jos ilmoittaa, että parisuhdetta ei ole, eikä tule. “Kyllä se mieli siitä vielä muuttuu”, kuuluu joko selän takana tai pahimmillaan päin naamaa. Ratkaisuehdotuksena kehotetaan jäämään etsimään sitä oikeaa tai “pitämään silmät avoinna”.

Pariutumatta jääville ihmisille varatuilla sanoilla on lähes poikkeuksetta surkutteleva sävy: vanhapiika, vanhapoika, ikisinkku...

Puhumattakaan siitä, miten parisuhteesta puhutaan. On vaaleanpunaisia laseja, kiusallisia treffejä, vatsassa lepattavia perhosia, maagisia ensisuudelmia, kukkia ja suklaata, sydämenmuotoisia... tuota... aivan kaikkea(?). Sitten on ‘se vaihe’, kun ‘rakastavaisia’ ei saa erilleen toisistaan. Ne yrittävät syödä toisensa aina nähdessään ja ollessaan erossa viestittelevät taukoamatta, toivottavat tekstarilla hyvät yöt ja huomenet. Mä en sano, että nää olisi jotenkin täysin todellisuudesta irrallisia tai huonompia tapoja olla parisuhteessa, mutta olisi valehtelua väittää että se olisi kaikilla tuota, tai että kaikki haluaisivat sitä.

Näiltä näkymin tämä olisi nyt viimeinen No romo-postaus. Lukijoiden toiveesta voin kirjoittaa vielä jostain aiheesta. Itse en nyt keksi mitään uutta kulmaa aiheeseen. Kysykää, jos on kysyttävää.

No romo – aromanttisuuden representaatio viihteessä

Erityisesti teini-ikäisenä ja esiteininä kiinnitin huomiota siihen, että nuortenkirjallisuudesta tuntuu puuttuvan aromanttiset mallit. Kaikki haluavat parisuhteen (ja yleensä myös saavat sen). Ainoat aromanttiset representaatiot, parisuhteettomat hahmot tuntuivat olevan jotenkin erakkoja tai muutoin epäsympaattisia vanhojapoikia tai –piikoja. Niilläkin yleensä oli joku nuoruuden rakkaus, josta ei sitten ollutkaan tullut mitään, mistä he olivat katkeroituneet ja päättäneet jäädä sinkuiksi.

Ennen kaikkea aseksuaalit aromanttiset hahmot tuntuivat olevan tällaisia. Sitten toinen ääripää on seksuaalista vetoa tuntevat, aromanttiset hahmot, jotka ovat playboyita tai miestennielijöitä – ja oikeastaan vain odottavat ”sitä oikeaa”, joka ”kesyttäisi heidät”.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen samaistuttavalta. Romanttinen rakkaus tuntuu hallitsevan viihdekirjallisuutta. Päähenkilön on aina saatava parisuhde. Prinsessan on saatava prinssinsä ja niin edelleen. Jos joku päähahmo ei saanut parisuhdetta, niin vallankin Disneyn oli pakko tehdä jatko-osa, jossa se sai parisuhteen. Parisuhde esitetään ihmisen olemisen tarkoituksena. Romanttista rakkautta pidetään asiana, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Siinä sitten aromanttiset lapset, teinit ja aikuiset miettivät, mikä heissä on vikana. Olemmeko me hulluja, vai vain kaikki muut?

Poikkeuksiakin varmasti löytyy. Yhtään ei vain äkkiseltään tule mieleen nuoruudestani. No Nalle Puh oli melko aromanttinen sarja. Jostain syystä vain vihasin sen tunnaria, enkä siksi halunnut katsoa sitä. Ehkä tämä on myös yksi syy, minkä vuoksi pidin Pokémonista. Päähahmolla ei ollut varsinaista romanssia ja romanttinen rakkaus ylipäätään esitettiin pöhkönä.

Tämän blogikirjoituksen aiheesta voisi kirjoittaa esseen, mutta jos tällä kertaa en mene tämän syvemmälle.

No romo - aromanttisuus ja parisuhde

Toimiva parisuhde ei tarvitse rakkautta. Se on provosoivasti sanottu, mutta se on totta.

Näen oikeastaan kommunikoinnin ja keskusteluyhteyden paljon tärkeämpänä kuin romanttiset tunteet. Ei siihen tarvitse romanttisia tunteita, että osaa arvostaa ihmistä, jonka kanssa jakaa ajatuksia, jonka uskaltaa päästää lähelle, johon luottaa, jonka kanssa pystyy ylläpitämään taloutta, huolehtimaan yhteisistä lemmikeistä  ja mahdollisesti joskus kasvattaa lapsi. En mä tarvitse sitä populaarikulttuurin niin kovin mainostamaa ylitsevuotavaa tunnetta ”siitä oikeasta”. Elämä on oikeastaan paljon helpompaa ilman.

Ehkä pitää vähän perustella, miksi uskon, että on helpompaa ilman. Ensiksikin uskon vakaasti, että tunteet varsin suureksi häiritsevät ihmisiä tekemästä järkeviä asioita; mitä isompi tunne, sitä enemmän se häiritsee. Rakkaus, himo, pelko ja  viha on monien ihmisten kamalimpien valintojen takana. Se on hyvin inhimillistä, vaikka aromanttisen ihmisen näkökulmasta rakkauden vuoksi tehdyt typerät valinnat näyttävätkin hyvin absurdeilta.

Kun ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit eivät ole olleet mukana sekoittamassa pakkaa, on pystynyt rakentamaan luottavaisen suhteen ystäväpohjalta. Rehellisyyden nimessä on sanottava myös se, että ennen tätä ihmistä, mun oli vaikea kuvitella voivani seurustella kenenkään kanssa. Pidin pitkään (myös alettuani virallisesti seurustella) itseäni jollain tapaa tunnevammaisena, koska en täyttänyt sitä kulttuurin tuputtamaa mallia rakastua ja kokea rakkautta, enkä osannut niitä romanttisia eleitä, jotka minun oletettiin osaavan, enkä arvostanut niitä romanttisia tekoja, joita yhteiskunta olisi tuputtanut. Minulle on jäänyt hämäräksi, mikä on kukkien funktio ja miltä suutelun olisi tarkoitus tuntua. Ei se merkittävän epämukavaakaan ole; ihokontakti on loppuen lopuksi aika miellyttävä asia.

Välitän kumppanistani niinkuin parhaasta ystävästäni, sillä hän on paras ystäväni. Paras ystäväni, jonka kanssa elämme kämppiksinä, nukumme samassa sängyssä ja olemme menossa naimisiin. Sellaista on yhden aromanttisen ihmisen parisuhde.

Ruohonkorsia

Täällä tuoksuu kevät. Tuntuu, että täällä talvi pitää otteessaan vielä kauan kevään jo alettua. Ainakin kauemmin kuin synnyinpaikkakunnallani. Siellä on tuoksunut kevät jo kauan. Pari päivää sen jälkeen kun synnyin, maaliskuun alussa 1991, TAYSin pihalla oli vihreää ruohoa. Nyt, 24 vuotta ja kuukausi myöhemmin osaan etsiä 500 kilometriä pohjoisemmassa talojen seinustojen vieriltä vihreää ruohoa. Ja sitä löytyy jo. Ei paljon, mutta kuitenkin. On kevät. Viimein.

Herääminen tuntuu helpommalta. On valoisaa, kun menen treeneihin ja on melkein valoisaa, kun tulen sieltä. Liikunta tekee tehtävänsä. Nukun paremmin, jaksan paremmin. Melkein voisin harrastaa sitä enemmänkin.

Melkein.

No romo – aromanttisen ihastuminen

Eilen tajusin jotain oleellista itsestäni ja lapsuudestani. Luulin olleeni ihastunut useampaankin kertaan, mutta mitä on ihastuminen ihmiselle, joka ei tunne romanttista tai seksuaalista vetoa muihin? Jos se, mitä mä todella halusin näiltä ihmisiltä, ei ollut seurustelusuhde, niin onko se ihastumista? Se, mitä mä todella olisin halunnut näiltä ihmisiltä, oli kaveri, jonka kanssa seikkailla, jota naurattaa ja jonka jutuille nauraa. Kai sitäkin voi ihastumiseksi sanoa, mutta luulen, että sille olisi parempi keksiä joku toinen termi sekaannusten välttämiseksi.

Mutta mitä tekee aromanttinen lapsi, joka luulee olevansa ihastunut, koska haluaisi olla kaveri sellaisen henkilön kanssa, jonka katsotaan olevan vastakkaista sukupuolta? Vastaus: yrittää jäljitellä ihastumista (ja kusee siinä varsin lahjakkaasti). Sen seurauksena en saanut sitä, mitä olisin tarvinnut, enkä sitä mitä luulin haluavani. Elämäni olisi ollut monilta osin helpompaa, jos olisin jo silloin tiennyt, että romanttisuus ei vaan ole mua varten.

Piirtelin sydämiä ja harjoittelin kirjoittamaan englanninkielisiä rakkaudentunnustuksia. (Ne tuntuivat jotenkin kevyemmiltä kuin suomenkieliset.) Opettelin kaiken, mitä lasten viihteellä oli aiheesta tarjota. Samaan aikaan inhosin itse pinkkiä, sydämiä ja pitsiä, mutta ne jotenkin tuntuivat kuuluvan asiaa, joten jäljittelin sitä parhaani mukaan. Kirjoitin yhdelle pojalle kirjeitä, joissa kerroin kissoista ja kysyin heidän kissansa vointia. (Toivon todella, ettei hänellä ole yhtään kirjettä tallella. Itse asiassa parempi, jos hän ei ole edes koskaan avannut niitä kirjeitä. Se sydämenmuotoinen kirjepaperi oli aika kamala.)

Kouluikäiseksi mennessä olin jo oivaltanut, että romanttisen kiinnostuksen jäljittely ei auta saamaan kavereita. Koska en keksinyt mitään muutakaan tapaa olla kaveri poikien kanssa, en sitten ollut kaveri poikien kanssa. Olin vain aivan helvetin kateellinen kaikille, jotka onnistuivat olemaan kavereita poikien kanssa.

Osa ongelmaa tietysti oli sekin, että en ollut tyttö, vaikka kaikki niin olettivatkin. Mutta se on eri tarina se.

No romo – mitä on aromanttisuus?

Aromanttisuus on luultavasti terminä useimmille tähän blogiin eksyneillekin vielä vieras. Aromanttisuus on lyhyesti ilmaistuna sama kuin aseksuaalisuus, mutta tarkoittaa romanttisen kiinnostuksen puutetta siinä missä aseksuaalisuus seksuaalisen kiinnostuksen puutetta. Romanttinen suuntautuminen tarkoittaa sitä, että kenen kanssa ihminen haluaa parisuhteeseen, jakaa elämänsä, kokee jotain elämää suurempaa tai jotain sinne päin.

On vaikea määritellä jotain, mitä itseltä puuttuu. Se on vähän sama, kuin laittaa aseksuaali määrittelemään seksuaalisuus. 

Siitä päätellen, että tämä terminologia ei ole yleisemmin käytössä, romanttista kiinnostusta kokevat ihmiset eivät ilmeisesti koe tarpeelliseksi määritellä romanttisuutta. Osasyynä voi olla sekin, että romanttisuus tuntuu olevan jonkinlainen perusolettamus ihmisistä. Se nähdään essentiaalisena, olennaisena osana ihmisyyttä, jota ilman muuta kaikki kokevat. Romanttiseen olettamukseen perustuu se, että populaarikulttuurissa kaikkien pitää saada parisuhde ja sinkkuus nähdään ongelmana, joka täytyy ratkaista (hankkimalla parisuhde). 

Varmaan monien ihmisten seksuaalinen ja romanttinen suuntautuminen kohdistuu yhtenevästi jonkun sukupuolen/sukupuolten edustajiin, mutta ne eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Voi esimerkiksi kokea seksuaalista vetoa miehiin ja naisiin, mutta haluta parisuhdetta vain jommalta kumalta, tai voi olla aseksuaali, mutta haluta parisuhdetta tai olla haluamatta parisuhdetta, mutta haluta harrastaa seksiä. Ne eivät siis välttämättä kulje käsi kädessä ja näiden kahden asian erottaminen toisistaan auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään.

Tällä määrittelyllä aloitan kirjoitussarjan ”No romo”, jossa käsittelen aromanttisuutta ja pohdin tämän ominaisuuden vaikutusta omaan elämääni ja siihen, miltä kulttuurimme aromanttisen silmin näyttää.

Mitä mä en halua

Mä en halua herätä joka maanantai 6.30 lähteäkseni töihin, joka parhainakin päivinä tuntuu lähinnä siedettävältä.

Mä en halua viettää jokaista arkipäivääni haaveillen viikonlopusta.

Mä en halua syödä hernekeittoa joka torstaina. Tai tiistaina. Tai ylipäätään minään tiettynä viikonpäivänä.

Mä en halua mennä kymmenen uutisten jälkeen nukkumaan. Tai harrastamaan seksiä.

Mä en halua pukeutua yöpaidan näköisiin, räikeisiin trikoisiin.

Mä en halua katsoa kesällä kaikkia bondeja. Enkä itsenäisyyspäivänä Tuntematonta sotilasta.

Mä en halua juoda vieraissa kahvia.

Mä en halua hiihtää hiihtolomalla.

Mä en halua ikkunalautaa täynnä pelargonioita.

Mä en halua syödä salmiakkia tai silakoita.


Nämä kymmenen asiaa mä päätin kymmenenvuotiaana. Ja ne pitää edelleen.

Mennyt välitunti

Se ei ollut paha sana.
Se ei ollut kirpeä nyrkki.

Kumpaankin osasin vastata.

Ei minua vahingoittanut
solvausten vana,
ei käsi, joka tyrkki.

Kieleni on kerkeä,
sarkasmi luokan kärkeä.

Nyrkkejäkään en pelännyt,
en käyttää,
en kohdata,
en enää.

Naarmuja vain pinnalle.
Sivalsin itse syvemmälle.

Kaikki ei kuitenkaan
kilpistynyt haarniskaan.

Kääntyneet selät
Vaikeneva puhe
Liian kovaa puhuttu juoru
Toiseus

Ne pääsivät läpi.


Satutitte minua.
Satutin teitä.
Niin on hyvä.

On helpompaa
päästä katkeruudesta.
Kun on itselläkin
anteeksipyydettävää.

Kevättuulia

Vaihdon blogin ulkoasua. Koska nyt linkit ovat keltaisia, niin se tarkoittaa sitä, että on kevät ja pääsiäinen. Kaikkialla kuuluu nyt olla vihreää ja keltaista tai jeesusjuttuja. (Yleensä ei molempia samaan aikaan.) Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kouluaikojen jälkeen monet pyhät tuntuvat menettäneen merkityksensä. Enkä nyt puhu niiden universaaleista merkityksistä, vaan henkilökohtaisesta merkittävyyden kokemuksestani. Onhan se kiva hengata perheen ja/tai ystävien kanssa ja olla menemättä opiskelemaan tai töihin ja syödä kauden ruokia, mutta kaikki muu juhlapäivän ympäriltä sitten jotenkin jääkin. En nyt varsinaisesti tiedä, onko se hyvä tai huono asia. Se on lähinnä havainto.

Mitäs muuta kuuluu? Sitten viimepäivityksen on tapahtunut paljon, mutta ei juuri mitään blogin kannalta kiinnostavaa. Kiireet tältä keväältä ovat nyt helpottaneet niin harrastusten kuin opiskelujenkin puolesta. Sain viimein valmistuttua humanististen tieteiden kandidaatiksi. Nyt pitäisi alkaa hiljalleen katsoa maisterivaiheen opintoja. Oon viimeisen viikon vain släkkäillyt ja vältellyt kaikkea epämiellyttävää tekemistä.

Sain pariksi kuukaudeksi kesällä töitä, vanhalta työnantajalta, siivouksen parista. Oman alan työt olisi aika pop, mutta erityisesti tässä taloustilanteessa sitä osaa arvostaa melkein mitä tahansa työtä. Eikä se huonoa duunia sinänsä olekaan. Työ, työympäristö ja palkka on kaikki ihan ookoo. Mieluummin silti tekisin tässä vaiheessa oman alan töitä opiskelupaikkakunnalla.

Lähden huomenna takaisin opiskelupaikkakunnalle, mutta nyt mää istun parhaillaan vanhempien luona ja dataan. Isä on jossain reissussa ja äiti riitelee meidän kissan kanssa.

Kissa: Kurrrnau?
Äiti: On sulla siinä ruokaa.
Kissa: Mjaurr!
Äiti: En minä ole sokea. Itse olet sokea.
Kissa: Mou!

Että sellaista mun pääsiäiseen.